Читать книгу Hauskoja hetkiä - Berczik Árpád, Arpád Berczik - Страница 2

(Pienen vauvan itsetekemästä elämäkerrasta.)

Tässä lepään sangen kauniissa, sinisellä katoksella varustetussa kehdossa, kasvot huolellisesti peitettyinä.

Vasta puolitoista tuntia on kulunut siitä kuin näin päivän valon.

Ympärilläni vallitsee syvä hiljaisuus, ainoastaan silloin tällöin tullaan kehtoni luokse – eräs hyvä täti nostaa huivia ja näyttää minua erilaisille, minua paljoa isommille ihmisille, joitten kasvot ovat milloin parrakkaat milloin parrattomat.

Silloin täti säännöllisesti sanoo:

– Eikö ole kaunis pieni vauva?

Taikka:

– Eikö se ole soma?

Johon asianomainen hymyillen vastaa: "Kovin herttainen."

Sitten arvellaan, kenenkä muotoinen olen. Olentoni, siltä näyttää, on kokoonpantu eri henkilöiden aineksista ja itsestäni minulla ei ole mitään, sillä sen mukaan, mitä tähän asti olen kuullut, ovat silmäni mamman, otsani papan, nenäni isoisän ja suuni useampien perheen muitten jäsenten.

Tähän olisin tyytyväinen, mutta on jotakin, joka nuorta mieltäni katkeroittaa; elämäni aamutaivas ei ole mustaa pilkkua vailla. Kaunis, sangen kaunis nuori mies katsoo minuun usein. Tämä kaunis mies on isäni, jolle jo näin aikaisin ja varmaankin vastoin tahtoani lienen saattanut suurta surua. Hänen kasvonsa ovat vakavat ja synkät, olenpa joskus nähnyt kyynelpisarankin hänen silmäkulmassaan. Alussa luulin, että kenties hän on näin murheellinen äidin tähden, joka liikkumatonna lepää vuoteessa lähellä minua, mutta sittemmin sain tietää, ettei äidillä ole hätää. Hänen ääntänsä tosin vielä tuskin olen kuullut, vaikka en ole nukuksissa ja korvat pystyssä kuuntelen mitä ympärilläni tapahtuu, mutta äidin vaitioloon on syynä se, että tohtori sanoi isälle:

– Teidän vaimonne jaksaa asianhaarain mukaan erinomaisen hyvin, hänen suonensa tykyttää säännöllisesti, vaan älkää kuitenkaan salliko hänen vielä tänään puhella.

Äitiä siis ei mikään vaivaa.

Sen jälkeen lisäsi tohtori:

– Mutta te näytätte kovin juhlalliselta nuoreksi isäksi, silläkö tavoin tervehditte esikoistanne?

Isä ei vastannut siihen mitään. Sen sijaan isoäidin minulle jo tuttu ääni lausui:

– Elek on niin lapsellinen. Hän on suutuksissaan, ettei tullut…

– Ymmärrän, ymmärrän – vastasi tohtori naurahtaen. – Vaan tuleepa vielä sekin. Saatte nähdä, että enemmän iloa on tästä. Häntä ei ainakaan oteta sotamieheksi.

Hänen ei kai onnistunut liioin lohduttaa isää, sillä kun isä näytti minua tohtorille, heitti hän semmoisen soimaavan silmäyksen minuun, kuin olisi tahtonut sanoa: "miks'et saattanut vielä tätä pientä hyväntahtoisuutta minulle osoittaa? Eihän siihen enään olisi paljon tarvittu." Ja hän huokasi syvään.

Sen jo tiedän, että olen jotakin pahasti tehnyt, jotain ajattelematonta, mutta haluaisin tietää, mitä tuo jotakin on, ja olen vakavasti päättänyt saada siitä selkoa.

Ajatusteni juoksun keskeyttää täti, joka teelusikalla työntää minuun haaleata teetä. Se ei ole erittäin maukasta, mutta se on, kuten kuulen, vaan väliaikaista ravintoa; huomisesta alkaen saan parempaa ruokaa. Kuiskataan, että äkkinäisellä esiintymiselläni suuresti hämmästytin perhettäni; eivät vielä olleet odottaneet tuloani ja sentähden eivät olleet pitäneet huolta paremmasta ravinnosta.

Taas johtuu vaan isä mieleeni.

Jos eivät olisi sitoneet pieniä käsivarsiani kapaloon, ojentaisin ne häntä kohti, syleilisin häntä ja pakottaisin hänet tunnustamaan.

Isoäiti astuu nyt huoneesen, tuoden koko joukon käyntikortteja ja sähkösanomia, joista äidille kertoo, kutka ovat onnentoivotuksia lähettäneet.

– Elek – sanoo hän papalle, – isäsikin toivottaa onnea.

– Mitenkä sähkösanoma kuuluu? – kysyy isä.

Isoäiti lukee: "Sydämestäni tervehdin pienokaista; toivotan teille onnea, rakkaat lapseni; pidä hyvää huolta Lillasta, ettei hän sairastu; ensi kuun alussa tulen Budapestiin. Pál."

– Tiesin sen! – lausuu isä synkästi.

– Mitä tiesit? – kysyy isoäiti.

– Että hän vasta ensi kuulla saapuu, sillä tuonnoin hän kirjoitti minulle: jos tulee poika, lennän, jos tyttö, konttaan Budapestiin. Siis hän konttaa.

Ahnaasti ahmin korviini nämät sanat, sillä sikäli kuin nuori järkeni kykenee johtopäätöksiä tekemään, sisältää tämä lause avaimen salaisuuteen.

Jos tulee tyttö, isoisä vaan konttaa tänne.

No niin, tyttö on. Entäs sitte? Ettei vaan siinä olisi syy isän suruun?

– Elek – sanoo nyt isoäiti – sopisihan sinun toki tulla järkeesi.

Katso, Lilla raukka on surusta pakahtua.

– Suuttumukseni kyllä katoo parin päivän perästä – vastaa isä vähän kiivastuneena – mutta tänään en siihen mitään voi. Miksi kieltäisinkään, että asia on minua harmittanut. Pidin sitä niin varmana.

– Sentähden että teidän perheessänne olette vaan poikia!

– Eikö sekin ole ikävää – jatkaa isä – ettemme tiedä edes minkä nimen sille annamme. Odotimme alati vaan poikaa ja monen vaikeuden perästä sovimme Ervin nimestä, sillä siinä on "e" kirjain Elekistä ja "i" Lillasta. Ja nyt tuli tyttö. Mikä sille nimeksi pannaan?

Isä lausui nämät sanat sydämeen koskevalla epätoivolla ja minä rupesin vähitellen käsittämään, että olin tehnyt suuren tuhmuuden, kun vastoin vanhempieni tahtoa uskalsin syntyä tytöksi.

Isoäiti kuitenkin alkoi asiatani hartaasti puolustaa.

Hän astuu luokseni, vetää pois peitteen silmiltäni ja katsoo minuun pitkään: "Sinä pikku pupu parka! Tätäkö varten sinun täytyi syntyä?.. Mutta isät ovat niin itsekkäitä. Ajattelevat vaan itseään. Poika heillä pitää olla, joka säilyttää heidän nimeään, jotta tuo nimi, tuo suuri nimi muka ei katoaisi. Jotta tulisi joku, joka kiipeisi kunnian kukkuloille ja siten heidän turhamielisyyttään kutkuttelisi. Jotta jos se saisi jotain suurta aikaan, voisivat sanoa: se on minun poikani! Vaan entäs jos hänestä tuleekin heittiö, velantekijä, vekseliritari taikka jos hän tapetaan sodassa tai kaksintaistelussa?.. Tyttö sitä vastaan, kuinka toisin on tytön laita! Poikaa, joka kerran isänsä laatikosta näpistetystä sikarista on tullut kipeäksi ja tuntee itsensä mieheksi, ei hallitse isä eikä äiti ja hän tuskin jaksaa odottaa siksi kuin, heitettyänsä vanhempainsa kodin, pääsee omaksi herrakseen, jota ei kukaan voi komentaa. Siitä alkaen hän on vieras isänsä talossa, hänen kotinsa on muualla. Vaan tyttö hoitaa tulta vanhempiensa kotiliedessä. Hän elähyttää kotia, kaunistaa, ilostuttaa ja pahoina päivinä rakkaudellaan lämmittää sitä. Kun hän viedään pois – sillä hän ei mene, vaan viedään pois – eroo hän kyynelsilmin rakkaasta kodista ja ikävöipi sinne takaisin. Hänen kotinsa on vanhempien talo, jonne hänen on tapa mennä vielä silloinkin, kun hänellä itsellä jo on tyyssijansa. Ja kun vanhemmat käyvät vanhoiksi, ken silloin aina käy heitä tervehtimässä, ken rientää heidän luoksensa vähimmänkin! sairaudenkohtauksen heistä kuultuaan, ken hoitaa heitä, ken on heidän paras tukensa? Tytär! Ja kuitenkin, kuinka nyreillä mielin häntä otetaan vastaan!"

Isään tämä – minä myönnän sen – vähän pitkäveteinen puhe, joka tarkkaavaisuuttani kovasti rasitti, kuitenkin lienee jotain vaikuttanut, sillä hän sanoi:

– No, enhän sitä niin tarkoittanut…

Kaikki vaikenivat.

Nyt selvisi minulle koko asema.

Sentähden saattoi siis ensimmäinen ilmestymiseni niin suurta hämmästystä aikaan. Ensi kerran katsellessani huonetta, askaroitsivat useammat ympärilläni ja virkkoivat, naamat hämmästyksissä, hiljaisella äänellä: "tyttö!" Johon yksi tädeistä lisäsi: "mitähän herra siitä sanonee?"

Isää en silloin nähnyt.

Hän oli aamulla mennyt virkahuoneesensa ja häntä täytyi lähettää hakemaan, mutta isoäiti käski kamaripiian sanoa palvelijalle, että älköön hiiskuko sanaakaan tyttöydestäni. Kutsukoon vaan herran heti kotia.

Isä riensi ennen pitkää huoneesen.

Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli: Poika kai, eikö niin?

Ei kukaan uskaltanut hänelle vastata.

– Vastatkaa toki, mitä seisotte siinä pelästyneinä kuin olisin santarmi! – jatkoi isä äreästi.

Vihdoin isoäiti ilmoitti asian: "Tässä se lepää, suutele tyttöäsi!"

– Tyttö! – huudahti isä, – Se on mahdotonta.

– Niin on kuitenkin laita – vakuutti isoäiti.

Isä ei virkannut siihen mitään, meni vaan äidin luoksi, suuteli hänen kättänsä, otsaansa.

Äiti kuiskasi: "oletko suuttunut?"

– Enpä suinkaan, – vastasi isä ja istui nojatuoliin, vaipuen syviin ajatuksiin.

Mutta isä on kuin onkin suuttunut. Hän on ihan varmaan suuttunut minuun, etten ole täyttänyt lapsen velvollisuuttani ja syntynyt pojaksi. Sen huomaan siitä, että hän ei vielä ole suudellut minua. Hyvä Jumala, minkätähden tulinkaan maailmaan, kun jo näin nuorena saan sen katkeruutta kokea! Vaan onko se minun syyni? Mitä minä siihen olen voinut? – Yhtä kaikki! Myöhäistä tässä enään on surra, viisainta lienee olla koko asiasta sen enempää huolimatta.

Uusia katsojia, sukulaispiiriin kuuluvia, saapuu.

Minua näytetään heille järjestään, mutta kaikki katselevat minua jonkinlaisella ylenkatseella.

Yksi sanoo: "Vahinko, ettei ole poika." Tämä yhä jatkuva halveksiminen rupee vihdoin harmittamaan isää. Suurella mielihyvällä havaitsen, että hän jo muutamia vastaan asettuu puolustuskannalle.

Niinpä hän eräälle nuorelle sukulaiselle, joka ivallisesti lausui:

"Elek, sinun ei olisi pitänyt edeltäpäin kerskailla", vastata tiuskasi:

– Odotappas vaan, jahka tyttö kasvaa isoksi, tulee hänestä vielä semmoinen tanssiaiskuningatar, että saattaa molempien poikiesi päät pyörälle, mutta eipäs häntä vain anneta kummallekaan.

Minun on myöntäminen, että tämä luottamus lumoomiskykyyni teki hyvää nuorelle sielulleni ja johonkin määrin lepytti minua siihen jurouteen nähden, jota isä tähän asti oli minulle osoittanut. Hänen käytöksensä yleensä näyttää alkavan muuttua. Jota enemmän häntä pistellään, sitä enemmän hän minua puolustaa. Kerran hän jo sanoi iloitsevansakin siitä, että oli saanut tytön ja puolusti itseään juuri samoilla perusteilla, joita isoäiti vast'ikään oli häntä itseä vastaan käyttänyt. Omituisia olentoja nuot miehet, heidän vakuutuksensa näyttää seisovan varsin heikolla pohjalla.

Tästä muutoksesta huolimatta yksi seikka kuitenkin mieltäni painaa. Isä on useamman kerran kumartunut puoleeni – hän tahtoo yrittää jotakin – hän epäröi – hän taistelee itsensä kanssa – hän mielisi tehdä ratkaisevan päätöksen, mutta ei kykene siihen.

Isä, isä, etkö katso pienen vauvasi ansaitsevan edes ainoata suukkosta?

Minä jo suipennan huuliani sitä varten!

Vetäisin luokseni nuot minuun kääntyneet kasvot, mutta en kykene.

Yht'äkkiä omituinen ääni tunkee korviini äidin sängystä päin. Niinkuin hiljainen tukehutettu nyyhkytys. Isäkin sen kuulee, sillä hämmästyen hän katsahtaa sinne.

– Lilla, mikä sinua vaivaa? – kysyy hän pelästyneenä ja astuu sängyn viereen. – Mitä näenkään, sinä itket? Herran tähden, tämä mielenliikutus nykyisessä tilassasi saattaa käydä vaaralliseksi.

Äiti ei vastaa, nyyhkytys hiljenee, vain silloin tällöin syöksähtäen esiin povesta huokaukseen yhdistyneenä.

– Miksi itket, kultaseni? – kysyy isä huolestuneena. – Sano!

Mutta äiti ei sano.

Isä kyselee kyselemistään, lempinimiä käyttäen, vastausta saamatta.

Isoäiti astuu huoneesen ja osoittaa hämmästystä, nähdessään kyyneliä äidin silmissä.

– Olen joutua epätoivoon, – sanoo hänelle isä. – Lilla ei tahdo ilmoittaa minulle syytä murheesensa.

– Ja sinä et sitä arvaa? kysyy isoäiti.

– En.

– Ethän ole vielä suudellut tyttöäsi.

Isä kavahtaa ylös.

– Senkötähden itket, Lilla?

Ja samassa astui hän kehtoni ääreen, otti minut siitä ja vei äidin luo, jonka kasvoista rakkaus, rakkaus loisti vastaani. Voi, kuinka lempeät äitini silmät ovat! Sellaista katsetta ei vielä kukaan ole minuun luonut.

Isä likisti minua rintaansa vastaan, lausuen:

– Rakas tyttöni!

Ja sitte hän suuteli minua suutelemistaan, niin että hänen partansa minua kutkutteli ja pisteli, josta purskahdin kovaan itkuun.

– Tukehutathan raukan – sanoi äiti – antakaa tänne!

Ja minä laskettiin hänen viereensä siniselle silkkipeitteelle.

Äiti katsoi minuun kauan – kauan. Herkesin itkemästä.

– Oletko onnellinen? – kysyi äiti. Isä suuteli äitiä.

– Olen!