Читать книгу Aina - Åberg Johan Olof - Страница 2

Talvi oli kulunut jotenkin tyynesti; niin kevätkin. Tuossa pienessä kalastajakylässä niinkuin muuallakin Suomessa iloittiin urhoollisen sotajoukkomme voitoista, mutta samalla odotettiin huolella, milloin sota tulisi näille tienoille. Päivä päivältä tuli uusia tietoja Sandelsin joukkojen voitoista ja monena kesäiltana kuuntelivat ukot, eikö jo kuuluisi kanuunain jyskettä, pyssyjen pauketta pohjoisesta. Sinne tänne tuli kotiin surunsanomakin, että poika jo kaatui, vaan sama sanansaattaja toi toiselle terveiset, että heidän omansa oli kunnostanut itsensä niin, että oli saanut kunniamerkin. Tämmöisen ilosanoman saivat leski Svärd ja hänen tyttärensä kauniina kesäiltana. Silloin kiilsivät Ainan silmissä ilokyyneleet laskevan auringon valossa kuni kalliit kivet ja olihan niillä se arvokin, noilla hellän rakkauden ilohedelmillä.

Pienen kalastajakylän asukkailla ei ollut tuota suurten kyläin, kaupunkien ja joutilaitten tapaa puhua pahaa lähimmäisestänsä. Mutta kun he joka päivä näkivät, miten Niilo isänsä kuoltua kävi yhä ylpeämmäksi – hän kun nyt oli koko perityn rikkauden isäntä – pukeutui harmi vihdoin sanoihin, ja seuroissakin, joissa Niilo oli, kuiskailtiin jo ääneen: epäkelpo, petturi j. n. e. Niilo kyllä huomasi, että nämä nimitykset tarkoittivat häntä, vaan ei rohjennut puolustaidakaan, sillä hän tiesi, että ukkojen seurasta olisi silloin leikki kaukana. Mutta sydämmessänsä vannoi hän heille kostoa, ei ollut kuulevinansa heidän kirouksiansa, oli jouten kuin ennenkin, kävi vaan silloin tällöin jollakin pitemmällä venematkalla. Joskus hän ei ollut kotona moneen päivään ja tämä pani kalastaja-ukot rauhattomiksi, sillä voihan tuo konna vaikka myydä heidät venäläisille. Pian tottuivat toki ukot Niilon pitkiin matkoihin, ja kun ei niistä sentään mitään onnettomuuksia kohta seurannut, joutuivat sekä Niilo että epäluulot unohduksiin.

Oli sateinen, tuulinen kesäilta. Useammat olivat päivän töistä uupuneina jo menneet levolle, ainoastaan sieltä täältä pilkoitti vielä jokin himmeä valo. Niilon tuvassa, jossa hän itse asui, oli pilkkoisen pimeä ja hiljaista kuin haudassa, sillä kolmeen päivään ei Niiloa taas ollut näkynyt kotosalla. Tämä arvelutti kovasti erästä vanhaa kalastajaa, joka ei muutenkaan sanonut kärsivänsä Niilon arkaa katsantoa. Vanhus oli ollut jo Ruotsinsalmen tappelussa ja piti merimiehen suoruutta paljoa parempana kuin rikkautta. Se oli vanhuksen suora mieli, menestyisiköhän se yläpiireissä?

Niin, ilta oli ikävä. Ei merkkiäkään kuulunut, että näillä kauniilla saarilla vielä saattaisi käydä sama ilon pauhina kuin ennen. Kaikki oli autiota, ikävää, äänetöntä; ainoastaan aaltojen loiske, sateen ja tuulen kohina kuului.

Sydänyö oli jo tulossa, sade oli lakannut, vaan ankara tuuli kävi vielä, kun vene täynnä Venäjän sotamiehiä laski rantaan, runsaan venäjänvirstan päässä pohjoispuolella kalamajoja. Upseeri, joka johti joukkoa, ei aluksi näkynyt tietävän, minne lähteä, vaan jutteli kauan pitkään viittaan puetun miehen kanssa, joka ei millään muotoa tahtonut näyttää kasvojansa. Nyt oltiin selvillä: upseeri käski esiin pari jääkäriä, nämä ottivat tuntemattoman väliinsä ja alettiin marssia etelää kohti.

Mutta upseeri ja tuntematon eivät tienneet, syrjässä joukosta keskustellessaan, että todistajakin oli lähellä heitä. He eivät myöskään nähneet pientä venettä, joka oli kaislikossa muutaman sylen päässä – silloin olisi kyllä kaikki heille selvinnyt. Tuntematonta haittasi pahoin hänen viittansa, vaan varovaisuuden vuoksi ei hän sitä laskenut päältään. Tuo läheinen todistaja oli tyttö, joka mitä tarkimmin piti silmällä sekä tuntemattoman että upseerin pienimpiäkin liikkeitä, vaan kun hän kuuli ensinmainitun äänen, säpsähti hän, kyykistyi alas kuin kerä, koko hänen ruumiinsa vapisi ja hän jaksoi tuskin hiiskua itsekseen, yhä tuijottaen tuntemattomaan:

"On varmaan hän. Herra Jumala, mitä meistä nyt tulee."

Muutaman silmänräpäyksen näytti tyttö ihan suruun ja pelästykseen menehtyneeltä, mutta kun upseeri vihdoin läksi oudon luota sanoen hänelle: "Minä lupaan teille, että saatte pitää hänet (tytön) itsellänne", silloin kohottihe tyttö puoleksi, katseli vielä hetken aikaa harmissaan outoa, ja kun pieni joukko viimein läksi liikkeelle, oli hän jo kadonnut kuin henki. Pieni vene oli vielä kaislikossa, mutta kapeata rantapolkua kiiti tyttö minkä pääsi louhikkojen ja pensaiden välitse kalastajakylää kohti. Tuuheat hiukset liehuivat ympäri kasvoja, hiki vieri karpaloina, risut ja kivien särmät repivät jalkoja melkein joka askeleella, mutta siitä hän ei huolinut. Monta kertaa oli hän uuvuksiin vaipumaisillaan niljakalle tielle, mutta ojensihe taas, ponnisti melkein ylenluonnollisesti eteenpäin ja huokasi aina väliin: suokoon Jumala, ett'en myöhästyisi.

* * * * *

"Hyvää iltaa", tervehti Svärdin leskeä roteva mies, joka raskain askelin astui pieneen kamariin, missä eukko istui yksin, raamattu edessään. "Hyvää iltaa."

"Jumala antakoon", vastasi leski pannen kirjan pöydälle mennäkseen ukkoa vastaan, joka juuri asetti luodikkonsa oven viereen ja otti karvalakin päästään; silloin levisivät miehen hartioille valkoiset hiukset ja tekivät hänet oikein arvokkaan näköiseksi. "Mitä kuuluu, astukaa peremmälle ja istukaa, arvaan että teillä on asiata minulle."

"Aina vähän", sanoi vanha kalastaja istuen lesken viereen, joka taas oli asettunut vanhaan nojatuoliin. "Katsokaa, Svärdin muori, olenpa koko päivän ollut vesillä pyytäen kalaa sekä lintua, mutta alussa oli aivan mahdotonta saada mitään, ja – ".

"Kovat on ajat", huokasi leski.

"Totta sanotte, muori, onpa niin kaiken puolesta. Mutta en siitä aikonut puhua, vaan kirjeestä, jonka – ?"

"Kirje", huudahti eukko innoissaan, "se on Laurilta!"

"Arvaanpa sen", mutisi ukko, pisti kätensä ulkotaskuun ja veti sieltä pahoin rypistyneen paperin. "Tässä on", jatkoi hän ja laski sen eukon syliin, "juuri kuin olin kotiin lähtemässä, sain minä sen tuntemattomalta mieheltä, joka sanoi, että suomalaiset olivat lähitienoilla ja että – "

"Ja että sota kohta tulee tänne", keskeytti leski lyöden hädissään kätensä yhteen. Mutta muutaman minuutin kuluttua rauhoittui hän ja sanoi katsellen milloin kirjettä, milloin vanhaa kalastajaa: "No, tapahtukoon Jumalan tahto! Jos hän näkee hyväksi koetella meitä onnettomuudella, niin tahdomme nöyrästi sen kärsiä."

"Niin sanotte te, muori, ja niin sanoo koko kylä", lausui ukko.

"Mutta kuulkaa, onko tuo kirje teille?"

"Ei, tyttärelleni se on", vastasi leski, "arvaattehan keltä?"

"Voihan tuon arvata. Lienee Laurilta, jos ei muilta."

"Niin, Laurilta on, tunnen hyvin hänen käsialansa. Jospa nyt vaan tyttö olisi kotona, että saisimme tietää, mitä pojalla on sanomista. Onpa kirje tavallista paksumpi, seisoneepa siinä yhtä ja toista."

"Tietysti", sanoi vanhus ja otti nuuskaa. "Mutta missä on Aina?"

"No", sanoi leski tyynesti, "hän souti tänä aamuna Kaisan luo ostamaan verkkorihmoja. Kyllä hän tulee kun ennättää."

"Jos tuon olisin tiennyt, olisin poikennut Kaisan luona", myhähti vanhus. "Ei ole monta tuntia, sittekun siitä soudin sivutse. Mutta hyvästi nyt, Jumala suojelkoon teitä sekä tytärtänne. Huomenna tulee varmaan koko kylä kuulustelemaan Laurin kirjettä, mutta tietysti vaan sitä, mikä koskee sotaa ja meidän poikia", lisäsi ukko vähän viekkaasti myhähtäen taas. "Lemmenliverrykset ovat jo vanhat meille, jääkööt ne nuorille. Hyvästi muori."

"Malttakaa vähän, Eero", sanoi muija, meni seinäkaapille ja otti sieltä pullon, jossa oli Kustaa III: n kuva päällä, ja kaatoi ukolle ryypyn. "Taitaapa olla terveydeksi tällä säällä, mutta sanokaa", jatkoi muija kuiskaten ikäänkuin kuulijoita peläten, "oletteko nähneet, mitä tuo Niilo heittiö on näinä päivinä tehnyt?"

Eero oli parahiksi hymysuin ryyppyä tyhjentämässä, kun tämä kysymys ikäänkuin ukonleimaus keskeytti hänen ilonsa.

"Niilo", karjasi ukko ja löi nyrkkinsä pöytään, niin että pullo oli kaatua, "älkää puhuko siitä petturista. Sillä, niin totta kuin minä olen rehellinen suomalainen ja Eero, ei siinä kirotussa kulkijassa ole mitään hyvää. Tänään en ole häntä nähnyt, mutta pari päivää sitten tuli hän vastaani. Hän oli kyllä niin kaukana, etten saanut häntä kiinni, mutta älköön hän luulko, ett'en minä nähnyt, miten hän airoin, purjein pyrki pohjoista kohti. Mitä hän tekee, sen tietää yksin Jumala, mutta sen jokainen näkee, ett'ei hän käy rehellisiä teitä. Kas niin, kiitoksia", sanoi ukko ja tyhjensi lasin. "Muijani ja poikani odottavat kotona. Kiitoksia. Huomenna tulee kyllä niinkuin sanoin koko kylä – "

"Kuulitteko", sanoi eukko tarttuen vanhuksen käsivarteen ja teroittaen korviaan. "Olinpa kuulevinani askeleita; jos – "

Samassa jyskyttikin joku ovea. Vanhat katsoivat hämmästyksissään ja peloissaan toisiansa. Todella vielä joku kingotti ovea ja äänsi heikosti.

"Katsokaapa te kuka siellä on", kehoitti eukko ja meni raamatun, vanhan turvansa luo. Eero kiiruhti ovea avaamaan, vaan oli aivan lentää selälleen, kun se niin äkkiä ponnahti auki. Vaan ei tässä ollut aikaa miettiä, sillä samassa syöksi Aina sisään jalat verissä, hiukset hajallaan, kasvot kauhistuksesta kankeina.

"Pian pois pakoon, jo – tulevat, jo – tulevat!"

Enempää hän ei jaksanut sanoa, ennenkuin syvästi huoaten vaipui lattialle äitinsä jalkoihin. Tämä oli juuri syössyt vastaan huutaen: "Herra Jumala, mikä nyt on!"

Vanha Eero valeli nyt tytön ohimoja kylmällä vedellä, tämä aukasi vihdoin silmänsä ja sitten saatiin selko asiasta.