Читать книгу Kaarle XII vanginvartijana - Åberg Johan Olof - Страница 1

Heinäkuun 8:s päivä 1700 oli sekä sateinen että myrskyinen. Seuraavan päivän noustessa oli Riian kirkontornin ympäristö kietoutuneena raskaaseen sumuun, mikä milloin nousi, milloin laskeutui, ja esitti kaduilla kuumeentapaisessa kiireessä eteenpäin rientävät ihmiset todellisina sumukuvina. Eikä usva kietonut vaippaansa yksistään mainittua kaupunkia, myöskin lähiseudun yli levisi tämä harmaan kaamea verho, joka raskaana ja kiusallisena peitti alleen kaikki esineet. Se viehkeän vilkas elämä, joka tätä ennen oli vallinnut metsissä, tasangoilla, järvissä, joissa vieläpä ilmassakin, missä linnut leikkiä löivät, oli äkkiä kuin poispuhallettu. Synkkä raskasmielisyys painoi kaikkien mieliä, ja pitkin vesiperäisiä joenrantoja näyttivät puutkin huoaten kumartavan vetisessä puvussaan, joka niitä jäähdyttäen ympäröi.

Tämä raskasmielisyys näkyi tarttuneen niihin neljään ratsastajaankin, jotka noin puolen penikulman päässä Riiasta hiljalleen ratsastivat pitkin joen pohjoista rantaa. Tuon tuostakin he pysähtyivät koetellakseen rantapengertä, ja myötäänsä kuului heidän huuliltaan tämän tapaisia tunteenpurkauksia: "kirottu ilma! Viheliäiset seudut! Piru olkoon vielä kerta mukana tällaisessa tarkotuksettomassa ratsastuksessa!" y.m.

Vieläpä lausuttiin viimeinen lause niin lujasti, että etunenässä ratsastava nuorukainen äkkiä kääntyi ja kiinnitti suuret siniset silmänsä, jotka tähän asti olivat uinaillen harhailleet esineestä toiseen tai levänneet joen pinnan yli, puolittain ihmetellen, puolittain tyytymättömänä puhujaan.

"Rakas Horn", virkkoi hän sitte juoksijaansa pidättäen, "tehän tiesitte matkan päämäärän ja teillä oli täysi vapaus jäädä kotiin, jos niin olisitte tahtonut. Nyt ei ole paikallaan antaa nuhteita".

Nämä sanat, jotka ilmaisivat, ettei nuorukainen ensinkään ollut tyytyväinen Hornin avomieliseen arvosteluun, vaikuttivat, että tämä heti riensi juoksijoineen esille.

"Teidän majesteettinne", sanoi hän, "olen todellakin pahoillani, jos sanani otettaisi vastaan epäsuosiolla. Niissä ei ole ollut mitään pahaa tarkotusta. Kuitenkin täytyy minun avoimesti tunnustaa, että kardinaali Primaksen kiinniottaminen olisi ehkä tullut menestyksellä kruunatuksi, jos teidän majesteettinne olisi ottanut mukaansa vähintäin sata miestä, niinkuin minä ehdotin. Ja onni olisi mahdollisesti siinä tapauksessa ollut meille niin suotuisa, ettemme olisi voinut saada ainoastaan Puolan kuninkaan lähintä miestä käsiimme, vaan myös viekkaan saksilaisen kenraali Steinaun, jonka pitäisi olla Paykullin oikea käsi, niinkuin vangit kertovat. Tämä on syynä, myönnän sen, jonkunverran kiivaaseen huudahdukseeni".

Kaarle XII tarkasti Arvid Hornia muutaman silmänräpäyksen ajan niin tutkivasti kuin hän olisi tahtonut nähdä hänen sielunsa syvyyteen tullakseen vakuutetuksi, olivatko Hornin sanat totta eli ei. Senjälkeen sanoi hän äänellä, josta kävi ilmi, ettei epäsuosion laatu ollut niin vaarallista kuin Horn oli kuvitellut.

"Teidän uskollisuutenne, kreivi Arvid, ja se urhoollisuus, jota useasti olette osottanut, antaa minulle takeen puheenne totuudesta. Niin", jatkoi hän antaen pään vaipua rintaa vasten, "minua todellakin sapettaa, että kardinaali pääsi karkuun ja Steinau hänen mukanaan. Olisi muuten ollut hyvä saalis saada heidät kumpasenkin käsiinsä. Mutta", lopetti hän lisäten juoksijansa vauhtia, "minä toivon parempaa onnea seuraavalla kerralla".

Toiset ratsastajat, kreivi Horn, kenraalimajurit Stuart ja Cronhjort seurasivat kuningasta, keskenään ainoatakaan sanaa vaihtamatta. He näyttivät päinvastoin olevan erittäin tyytyväisiä kuninkaan vaiti-oloon, koska he siten saivat tilaisuuden syventyä omiin ajatuksiinsa.

Kun Kaarle XII heinäkuun 8 päivän aamulla ratsasti ajamaan takaa kardinaali Primasta, joka häikäilemättömän ja rohkean Steinaun johtaman pienen joukon kanssa oli uskaltanut lähestyä ruotsalaisten leiriä, oli hän ottanut mukaansa ainoastaan viisikymmentä miestä. Varomattomana, niinkuin ruotsalainen kuningas aina oli, katsoi hän tämän voiman aivan riittäväksi vakoilijajoukon pois ajamiseen. Niin kävikin, mutta kiivaassa takaa-ajossa sattui hän joutumaan saarroksiin, josta hän oman ja seurueensa urhoollisuuden avulla vihdoin sentään pelastui menetettyään enemmän kuin puolet joukostaan. Ainoastaan kahdeksantoista miestä oli jälellä. Loput oli joko otettu vangiksi tai makasivat Düna-joen liejuisella rannalla.

Niiden kahdeksantoista joukossa, jotka lyhyen matkan päässä seurasivat kuningasta ja hänen upseereitaan, löytyi myös vanha kersantti Kaski, harmaapartainen ukko, jolla oli vähintäin kuusikymmentä vuotta niskallaan, mutta joka silti oli ihmeen reipas mieleltään. Kaski oli palvellut Kaarle yhdettätoista ja ollut silloin aina tulessa mukana. Suurimmissa vaaroissa oli hän ollut mukana: kuolema oli monet kerrat, niinkuin hänen oli tapa sanoa, "töllistellyt häntä kuin petoeläin", mutta tällaisinakaan hetkinä ei ukko Kaski ollut menettänyt iloista ja reipasta mieltään. Jos joku nuorempi toveri ihmetteli, että Kaski myötäänsä voi olla niin hauskalla tuulella, niin sai hän aina ukon huulilta vastauksen hauskan laulun muodossa.

Sellaista iloista ukkelia eivät pahimmatkaan vastoinkäymiset tehneet alakuloiseksi. Hänen iloinen luontonsa vaikutti siinä määrin tovereihinkin, että harvoin näkyi hapanta naamaa siinä joukossa, missä Kaski oli.

Koko armeija tunsi vanhan kersantin, ja kuningas Kaarlekin tapasi toisinaan, kun hän oli huonolla tuulella, etsiä Kaskin seuraa saadakseen kuulla hänen rohkasevia sotakertomuksiaan.

Vanha Kaski, kaikkia tovereitaan päätänsä pitempi, ratsasti pienen joukon etunenässä, jonka päällikkö hän oli siitä lähtien, kun vänrikki taistelussa oli joutunut puremaan ruohoa. Vasemmasta kädestä tippui verta satulaan, jättäen samalla pieniä punaisia merkkejä valkeanharmaan juoksijan sivuille. Terävä sapeli oli miltei leikannut poikki pikkusormen, joka kuitenkin vielä riippui kiinni jännesuonistaan.

Ainoastaan kuninkaan ehdoton kielto voi estää Kaskia laulamasta reipasta laulunpätkää. Sen sijaan virtasi huoleton pila myötäänsä hänen huuliltaan. Pila koski etupäässä saksilaisia, puolalaisia, venäläisiä ja mitä hänen mieleensä kulloinkin sattui johtumaan, eivätkä omat toveritkaan niin harvoin olleet pilan esineinä. Seurauksena oli, että koko tämä pieni joukko täyttä kurkkua nauraen ratsasti leiripaikalle. Iloisuutta koskeva kielto oli samalla lakannut.

"Turkanen soikoon, nyt on Kaski jälleen kertomassa juttujaan", sanoi paksunpyöreä kapteeni pitkälle laihankalpealle toverilleen. "Se mies on aina samanlainen".

"Niin, hän on paras miehemme", vastasi laihankalpea upseeri. "Jos kaikilla olisi sama huumori, niin ei meidän koskaan tarvitsisi nähdä ainoatakaan hapanta naamaa".

Ilma oli edelleen ikävä 9: nenkin päivän aamulla. Jo aikaseen, vieläpä ennen auringonnousua, oli ruotsalainen armeija järjestyksessä matkaamaan joen yli. Melkein koko kaupungin asujamisto oli kokoontunut valleille, joita ruotsalaiset jo pitemmän aikaa olivat puolustaneet, ja seurasivat sieltä vaihtelevalla mielenkiinnolla joella ristiin rastiin kulkevia veneitä.

Paykull, joka oli kaikessa rauhassa linnotetussa leirissään ja kaikkein vähimmin ajatteli, että kuningas Kaarle uskaltaisi yrittää virran yli näin sumuisen ja epäedullisen ilman vallitessa, kummastui suuresti, kun yksi hänen ajutanteistaan kiireesti saapui ilmottamaan, että koko ruotsalainen armeija oli tulossa joen yli.

Tuskin puoli tuntia takaperin pakomatkalta leiriin saapunut kardinaali Primas, kunnianarvoisa mies, isänmaataan rakastava ja viekas politiikko, epäili aluksi upseerin sanoja, mutta vilkas laukausten vaihto etumaisten ruotsalaisten veneiden miehistön ja Düna-joen eteläiselle rannalle sijotetun tähystäjäjoukon välillä poisti heti sekä hänen että Paykullin epäilyksen. Viime mainittu kävi rauhattomaksi sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän aina tähän asti oli elänyt siinä uskossa, että kuningas Kaarle, jos hän olisi niin häikäilemätön, että uskaltaisi joen yli, olisi tehnyt yrityksen virran ylemmältä kohdalta, jossa löytyi sangen edullinen yli-kulkupaikka. Sinne hän sen takia olikin asettanut kenraali Steinaun johtaman verrattain vahvan joukon. Hevostaan kannustaen täytyi ajutantin rientää kutsumaan kenraalia takasin. Sen jälkeen kiirehti Paykull tanskalaisen kenraali Trampen seuraamana, joka kuninkaansa määräyksestä palveli saksilaisessa armeijassa, joukkonsa etunenässä joen rannalle, missä ensimäiset ruotsalaiset veneet rannassa laskivat maihin.

Mutta kardinaali Primas oli siksi viisas että hän jäi leiriin. Hän kutsui myös heti kokoon lukuisan palvelijakuntansa ja antoi määräyksen, että kaikki olisivat valmiina mahdollisen äkkinäisen lähdön varalta.

Kauan ei tarvittukaan lähtöä odottaa. Paykullin kaikista ponnistuksista huolimatta nousi Kaarle XII maihin, teki tapansa mukaan kohta hyökkäyksen ja pakotti vihollisen joukot lyhyen taistelun jälkeen peräytymään. Paykull lähetti kerta toisen perästä lisäjoukkoja, mutta aina samalla tuloksella, ja seuraus oli, että hänen heinäkuun 9 päivänä ennen auringonnousua täytyi koko armeijoineen jättää kenttä viholliselle alttiiksi.

Puolalainen kardinaali oli etäämpää huolestuneena seurannut tätä vaihtelevaa taistelua. Kun se viimein alkoi kallistua ruotsalaisten voitoksi, kohosi hänen rinnastaan syvä huokaus ja hän mutisi itsekseen:

"Puolan aika on ohi, kuningas Kaarle voittaa".

Nämä sanat lausuttuaan kokosi hän palvelijansa ja jätti huolestuneen näköisenä leirin, josta ei hän luullut tarvitsevansa niin pian poistua.

Hyvän matkan päässä leiristä itäänpäin pysäytti palvelijajoukon johtaja äkkiä juoksijansa ja kääntyi kardinaalin puoleen kysymyksellä:

"Mihinkä teidän ylhäisyytenne aikoo matkan johtaa?"

Kardinaali Primas mietti hetkisen, jonka jälkeen hän reippaasti vastasi:

"Rajzaciin".

Palvelija kääntyi kapealle metsätielle, joka joenrantaa pitkin johti aina Rajzaciin asti, joka oli Sobieskin suvun sukutila ja sijaitsi noin kaksi penikulmaa Riiasta itäänpäin, ainoastaan muutaman sylen päässä Düna-joen rannasta.

Kun kardinaali Primas huomasi pimeän metsän itseään ympäröivän eikä muita ääniä kuulunut kuin hevosten kavioiden kapse ja puiden suhina, tunsi hän itsensä vihdoin levolliseksi, ja helpotuksen huokaus nousi hänen rinnastaan.

Ylikulun aikana oli Anders Kaski ollut kuninkaan aluksen kintereillä seuranneessa veneessä. Vanhuksen kasvot loistivat tyytyväisyydestä, kuten tavallista. Ainoastaan kerran ne synkistyivät, silloin kun toisella rannalla seisovat saksilaiset alkoivat tähtäämään kuningasta ja hänen seuruettaan.

"Ne lurjukset varmaankin ampuvat hänet läpinäkyväksi kuin ryyniseulan", kirkui hän nähdessään, kuinka pari kuningasta ympäröivää hoviherraa kaatui veteen, kun he Kaarle XII: n sivulla kahlasivat rannalla, jossa eivät syvällä uivat alukset enää uineet, "mutta ennen…"

Kaski ei lopettanut lausetta, vaan hyppäsi notkeasti veneestä ja meni sitte laulaen reipasta sotilaslaulua ja toisinaan lähettäen vihollisille kuulan muodossa lämpimän tervehdyksen, muutamia askeleita kuninkaan edelle.

"Pois tieltä, Kaski!" huudahti kuningas. "Sinun mahtava ruumiisi varjoo minulta näköalan".

"Se hyvä se", vastasi Anders. "Silloin voi teidän majesteettinne olla rauhallinen kuulien suhteen".

Kuningas hymyili vanhan kersantin uskollisuudelle ja innolle ja antoi hänen pitää paikkansa. Juuri kun hän laski vasemman jalkansa rannalle, kuului laukaus ja vanhan kersantin hattu heittääntyi pitkälle veteen. Kaski katseli surullisen koomillisesti perässä tulevien sotilasten polkemaa päähinettä ja lausui sitte järeällä äänellä:

"Kiinni noihin lurjuksiin! Minä kyllä hankin itselleni puolalaisen pääkappaleen kadonneen tilalle".

Vanha sotilas pysyttäytyi edelleen joukon etunenässä. Kun hän taistelun päätyttyä lähestyi kuningasta, kulettaen mukanaan kolmea omin käsin ottamaansa vankia ja lipun puolikasta, josta hän hetken oli kovasti taistellut erään saksilaisen upseerin kanssa, oli hänen päälaellaan runsaasti koristettu puolalainen lakki. Tässä päähineessään, joka ei ensinkään ollut sopusoinnussa verestä ja tomusta tahraantuneen ruotsalaisen sotilaspuvun kanssa, oli Kaski niin perin hauskan näköinen, että Kaarle kuninkaankin täytyi vetää suunsa hymyyn. Vanhus nauroi itse eniten, mutta kesken pahinta naurun remahdusta kävivät hänen kasvonsa äkkiä vakaviksi. Jättiläismäinen vartalo värisi liikutuksesta ja äsken niin iloisissa silmissä näkyi kaksi suurta ja kirkasta kyyneltä. Miehekäs äänensä väreili myös liikutuksesta, kun hän huusi:

"Kauan eläköön kuningas Kaarle ja kuolema hänen vihollisilleen".

Ja syy tähän äkkinäiseen muutokseen?

Kesken yleistä riemua, Kaskin juuri tehdessä koomillisia virnistyksiä, oli kuningas sanonut:

"Mene vaihtamaan puolalainen lakkisi, joka sinua ei ensinkään pue, vänrikki Kaski".