Читать книгу Kaarle XII vanginvartijana - Åberg Johan Olof - Страница 2

Rajzacin linna sijaitsi, kuten mainittu, noin kaksi penikulmaa Riian kaupungista itäänpäin lähellä Düna-joen rantaa. Vuosisatoja oli kulunut siitä kun sen mahtavat peruskivet oli laskettu. Kolme tornia, yksi keskessä ja kaksi pienempää kummassakin päässä, kohosivat huomattavasti sammaleiden peittämien harmaiden seinien yli, ja ne näkyivät pitkälle linnaa ympäröivän metsän yli. Korkea suojelusmuuri, jossa oli useita ampumaluukkuja, antoi Rajzacille linnotuksen muodon, ja sellaiseksi se jossain määrin oli tarkotettukin.

Aika, jota kertomuksemme käsittelee, oli kaikkea muuta kuin rauhallinen, ja tämän edelliset vuosikymmenet olivat samanlaatuisia. Venäläisten, turkkilaisten ja saksalaisten kanssa käytyjen taistelujen vaihteluksi oli myös toisinaan sisällisiä levottomuuksia, jotka saattoivat Puolan asukkaat varustautumaan toisiaan vastaan. Puolalainen ylimistö oli nimittäin vallanhimoista ja itsetietoista väkeä, jonka voi saada ainoastaan asevoimalla tunnustamaan ylempänsä, sellaisen, jolla yksinään oli ratkaiseva voima. Sanaa "puolalaiset valtiopäivät" käytettiin sentähden usein, kun tahdottiin kuvata epäjärjestystä kokouksessa, jossa kaikki jäsenet koettavat kynsin hampain saada oman yksityisen mielipiteensä määrääväksi, siten synnyttäen hajaannusta ja epäjärjestystä.

Ruotsin kuninkaiden sotaretkillä Puolaa vastaan oli tämä sisäinen kateus ja eripuraisuus hyvä ase vallottajan käsissä, niinpä nyt Kaarle kahdennentoistakin retkellä. Tietysti löytyi myös rehellisiä ja isänmaataan rakastavia puolalaisia, jotka tekivät ahkeraa työtä pitääkseen Puolan kansan koossa, mutta he eivät onnistuneet. Jokainen tahtoi olla herra, ei kukaan totellut, ja sentähden onkin Puola jo meidän aikanamme mennyt perikatoaan kohden, s.t.s. lakannut olemasta oma kuningaskuntansa. Kolmen mahtavan naapurinsa, Venäjän, Preussin ja Itävallan jakamana on sillä vain nimensä jälillä.

Mutta me palaamme takasin Sobieskin suvun vanhaan sukutilaan. Sadun jättiläisen kaltaisena seisoi Rajzacin linna siinä näköjään aivan hyljättynä. Sen muurilta eivät kaikuneet mitkään sotahuudot eikä pienten pensaiden ja köynnösten peittämistä ampumaluukuista mitkään kanuunansuut vilkkuneet anastajaa vastaan. Iloiset laulut eivät kaikuneet avarista saleista, ei näkynyt komeasti puettuja ritareita korskuvien ratsujen selässä, ei helliä impyeitä ihanina kesä-iltoina kuuntelemassa luutun sointuvia näppäilyjä, eikä raikuvia metsästystoitotuksia metsikössä, vaan kaikkialla vallitsi raskas ja painostava synkkyys, joka oli täydellisessä sopusoinnussa itse linnan kanssa, jonka keskitornissa oleva rautainen tuuliviiri surkeasti natisten käänteleikse sinne tänne, aikaansaaden niin kamalan ja aavemaisen tunnelman pimeässä yössä. Ainoastaan silloin tällöin näkyi joku ihmisolento pelokkaan laahustavasti hiipivän pitkin vallia eli arasti katsovan jonkun ampumaluukun lävitse, josta hän silloin oli pakotettu ajamaan pois ne pienet nelijalkaiset asukkaat, jotka linnan hallitsijattarelta lupaa pyytämättä olivat sinne asettuneet asumaan. Tuskin kertaa päivässä käännettiin linnan raskasta tammiporttia saranoillaan.

Ja kuitenkin säilytti Rajzacin linna monta hauskaa muistoa erittäinkin niiltä ajoilta, kun Puolan suurin sankari, kuningas, Johan Sobieski, joka puolalaisen armeijan avulla pelasti voittoisan turkkilaisen joukon piirittämän Wienin, oleili täällä. Juhlatilaisuus seurasi toistaan, suuret salit loistivat kullassa ja purppurassa. Ei näkynyt täällä silloin happamia naamoja, kun Puolan parhain ylimystö oli rientänyt tänne, saadakseen nauttia sankarikuninkaan läsnäolosta.

Kuinka ihana olikaan mennyt aika ja sen mukanaan tuoma ritarillisuus ja runollisuus! Mitä enemmän aika riensi eteenpäin, sitä proosallisemmaksi se muodostui. Edellisten vuosisatojen tunnus oli kiitos ja ylistys, nykyajan tunnus on raha, raha! Mammonan takia heittävät nykyajan lapset ajattelemattomasti pois kunniansakin.

Johan Sobieskin kuoleman jälkeen jäi Rajzacin linna suvun omaisuudeksi, ja aikana jota tämä kertomus koskettelee, asui linnassa ruhtinas Sobieskin ijäkäs puoliso. Vanha linna näytti nyt olevan ikäänkuin häpeissään muistellessaan entisiä loisto-aikoja.

Sen päivän iltana, jolloin Kaarle XII kulki Düna-joen yli, oli leskiruhtinatar Martha Sobieski kutsuttanut ympärilleen koko palvelijakuntansa, joka nousi lähes sataan henkeen, ja pitänyt heille seuraavan puheen:

"Olen tänään saanut kirjeen ruhtinas Sergo Panitzkyltä, joka on kihloissa poikani tyttären kanssa. Kirjeessä ilmotetaan, että anastaja, ruotsalainen kuningas, lähestyy näitä seutuja. Kysyn teiltä nyt, tahdotteko uskollisesti palvella Puolaa ja sen kuningasta?"

"Tahdomme", vastasivat kaikki syvään kumartaen sekä asettaen käden rinnalleen uskollisuuden merkiksi.

"Hyvä on. Aseita löytyy vanhassa arsenaalissa. Ne eivät ole olleet anastajan iso-isän aikojen jälkeen käytännössä, mutta tuottakoot ne nyt jälleen kunniaa. Sinä, Joseph", jatkoi hän kääntyen vanhimman palvelijan puoleen, jota vanhuutensa ja uskollisuutensa takia pidettiin suuremmassa arvossa kuin muita palvelijoita, "sinä ryhdyt komentajaksi, minä luotan sinuun".

Vanha uskollinen palvelija teki vielä syvemmän kumarruksen kuin toiset ja sanoi:

"Pyhä neitsyt on todistajanani, että minä uhraan henkeni ja vereni hallitsijattareni edestä, ja minä menen takuuseen siitä, että toisetkin palvelijat tekevät samoin".

Kun Martha Sobieski vielä kerran oli vastaanottanut palvelijainsa uskollisuuden vakuutukset itseään ja Puolaa kohtaan, meni hän pää pystyssä ja pojantyttärensä tukemana sisälle huoneeseen. Tyytyväisyys, joka niin selvästi kuvastui hänen piirteistään uskollisuusvakuutusta tehtäessä kartanolla, hävisi vähitellen, ja kun hän oli tullut suureen raskailla kullatuilla nahkatapeteilla koristettuun salonkiin, jossa kuningas Johan muinoin tapasi vastaanottaa vieraitaan ja jossa Sobieskin suvun kuolleiden jäsenten muotokuvat mykkinä katselivat elossa olevia jälkeläisiä, vaipui hän huohottaen mukavaan nojatuoliin ja kätki muutamiksi silmänräpäyksiksi vanhan liituvalkeiden hiuksien ympäröimän päänsä käsiinsä, samalla kun raskaat huokaukset nostattivat hänen rintaansa.

Eleonora seisoi mykkänä ja ajatuksiinsa vaipuneena hänen edessään. Nuori ruhtinatar ei ollut kasvonpiirteisiin ja muotoon nähden kaunis, mutta hänen pienillä kasvoillaan lepäsi niin ihmeen sydämellinen hyvyys, mikä hänen tummansinisistä silmistäänkin kuvastui, että sen, joka kerran näki tämän nuoren ruhtinattaren, oli mahdoton häntä unohtaa. Suloinen ja puhdas naisellisuus teki hänet viehättävämmäksi kuin moni häikäisevä kaunotar oli.

Kauan odotettuaan, että leskiruhtinatar alkaisi puhumaan, kävi tämä odotus hänelle vihdoin liian pitkäksi, ja hän virkkoi sentähden vienonpehmeällä äänellä:

"Mitä sinä ajattelet, iso-äiti?"

Tämä lempeä ääni herätti rouva Marthan unelmistaan.

"Lapseni", sanoi hän hetkisen katseltuaan ympärilleen, "vaikeat tapaukset odottavat meitä. Niinkuin äsken kuulit, lähestyy Kaarle XII seutujamme. Ylpeänä menestyksestään tsaarin joukkoja vastaan ei hän tahdo enempää eikä vähempää kuin panna kuningas Augustin pois valtaistuimelta. No, no", jatkoi vanhus viitaten Eleonoraa olemaan hiljaa, "yhdeltä näkökannalta katsoen ei hänen aikomuksensa ole niin perin moitittava. Saat kuulla, lapseni", jatkoi hän, huomatessaan, että pojantytär osotti ihmettelyä, "etkä sinä enää ihmettele. Kuningas Kaarle oli juuri noussut valtaistuimelle, kun tsaari Pietari, kuningas August ja Tanskan kuningas äkkiarvaamatta ja ilman syytä hyökkäsivät hänen päälleen. Viimemainitun kanssa hän selvitti asian miltei samassa silmänräpäyksessä, Venäjän tsaari on lyöty, ja vastapalvelukseksi kuninkaamme osanotosta toisten suunnitelmiin on nyt tämä itsepäinen ruotsalainen saanut päähänsä vallata häneltä Puolan kruunun. Niin ovat asiat nykyisin".

"Mutta", virkkoi Eleonora miettivästi, "kenen hän tahtoo asettaa tilalle? Itsensäkö, niinkuin hänen iso-isänsä teki?"

"Hänen suunnitelmistaan ei vielä tiedetä varmuudella mitään", vastasi rouva Martha vitkaan. "Veljelläni, kardinaalilla, on kyllä lähempiä tietoja siitä, mutta häntä en ole pitkään aikaan nähnyt. Valtiomiehenä ei hän sitäpaitsi ole ylen aulis antamaan tietoja. Olen useasti kysynyt häneltä asioita, jotka koskevat poliittista elämää, mutta aina saanut vältteleviä vastauksia. Niin, herrat diplomaatit ovat, niinkuin entisajan oraakkelit, niukkoja tiedonannoissaan".

Voimiaan ponnistellen lausuttuaan nämä sanat, vaipui leskiruhtinatar takaisin nojatuoliinsa ja kätki taas kasvot käsiinsä. Muutaman minuutin kuluttua nousi hän ylös ja viittasi Eleonoraa luokseen.

"Ota kynttilä, lapseni", sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä.

"Paneutuuko iso-äiti levolle?"

"En. Ota kynttilä!"

Rouva Martha otti senjälkeen Eleonoraa kädestä kiinni ja meni hitain askelin Johan Sobieskin muotokuvan luo.

"No niin, no niin", virkkoi leskiruhtinatar, kun kynttilänvalo valaisi kuninkaan kauniita kasvoja, "nyt voivat vanhat silmäni selvemmin nähdä sinut, sinä Puolan suurin sankari! Oi, jospa sinä nyt eläisit! Silloin voitokas käsivartesi musertaisi tämän pohjoisen karhunmaan kuninkaan, joka nyt riehuu viljavilla seuduillamme ja häikäilemättömästi leikkii Puolan kunniakkaalla kuningaskruunulla. Mutta anna kuitenkin henkesi tulla ei ainoastaan Puolan kuninkaan vaan myös koko hänen sotajoukkonsa yli, niin että ne voisivat ajaa pois anastajan ja palauttaa levon ja rauhan vertavuotavaan maahamme. Sinun käsiisi, pyhä neitsyt", jatkoi hän tehden hartaasti ristinmerkkejä kultaisen madonnankuvan edessä, "sinun käsiisi, pyhä Jumalan äiti, jätän Puolan kohtalon, poista paha, ennenkuin vihollinen saa liian suuren vallan maassa. Me luotamme sinun apuusi, joka et koskaan ole kääntynyt pois niistä, jotka rehellisellä sydämellä polvistuvat edessäsi".

Vanhus oli juuri laskeutumaisillaan polvilleen silkkipallille, kun samassa salongin hämärästä nurkasta ääni lausui sanan:

"Amen!"

Ääni kuului niin kumealta, melkeinpä kamalalta, suuressa salongissa, ja naiset kääntyivät kauhistuneina ääntä kohden. Rouva Martha sai kuitenkin heti takaisin mielenmalttinsa ja virkkoi terävällä äänellä:

"Kuka se on, joka uskaltaa ilmottautumatta tunkeutua tänne? Kuinka hoitaa Joseph tehtävänsä!"

"Älä moiti vanhaa, rehellistä miestä", virkkoi vieras, ja samassa astui pitkä, ylevä mies esiin.

Leskiruhtinatar oli nyt tuntenut äänen.

"Veljeni, veljeni", virkkoi ruhtinatar rientäen kardinaali Primasta vastaan, joka sydämellisesti syleili sisartaan. Kardinaalin takana näkyi nuori komeasti puettu puolalainen. Hienojen huulten ympärillä oleva röyhkeä ja ylimielinen piirre vaikutti sen, ettei hän ollut erityisemmin puoleensa vetävä.

Tämä mies oli ruhtinas Sergo Panitzky, viimeinen jälkeläinen aikasempien urotöittensä kautta loistavassa suvussa, joka Kaarle X Kustaan sodassa teki itsensä kuuluisaksi sekä Puolassa että Tanskassa. Ruhtinas Sergo ei kuitenkaan vielä ollut ehtinyt tehdä itseään kuuluisaksi muuten kuin ennenmainituilla "puolalaisilla valtiopäivillä", missä hän sekä sopivissa että sopimattomissa tilaisuuksissa oli ärsyttänyt toisinajattelevat itseään vastaan. Hyväksi onneksi oli kesken kaikkea puhjennut sota, ja kunnianhimoinen ruhtinas riensi heti kardinaali Primaksen luo, jonka piti tulla hänen sukulaisekseen.

Puolassa niinkuin melkein kaikissa muissakin maissa oli vallalla se tapa, että ylhäiset perheet kihlasivat lapsensa jo kehdossa, huolimatta siitä, voivatko he sitte kypsyneemmässä ijässä pitää toisistaan eli ei. Siten luonnollisesti syntyi monta onnetonta avioliittoa, mutta tämä ei kuitenkaan liikuttanut avioliittosopimuksen tekijöiden vanhempia, jotka panivat painoa ainoastaan syntyperään ja rikkauteen.

Juuri sellainen kihlaus sitoi nuoren ruhtinattaren Eleonora Sobieskin Sergo Panitzkyyn, josta rouva Martha hetki sitte oli puhunut palvelijoille. Kihlatut olivat ainoastaan kolme kertaa nähneet toisensa, mutta heti ensi kerralla oli Eleonorassa herännyt ehdoton vastenmielisyys ruhtinas Sergoa kohtaan. Eikä hän mitenkään tahtonut vastenmielisyyttään salata, ei edes iso-äidin ja kardinaalin läsnä ollessa. He eivät olleet tähän asti mitään sanoneet, mutta nyt kun ruhtinas tuli kohteliaasti kihlattunsa luo ja aikoi suudella hänen kättään, mutta Eleonora veti äkkiä kätensä pois, lausui leskiruhtinatar ankarasti:

"Eleonora! Älä unohda, että hän on sinun kihlattusi!"

Nuori ruhtinatar kalpeni huomattavasti ja hänen kätensä vapisi, kun hän vastenmielisesti ojensi sen. Mutta ruhtinas Sergon huulet olivat tuskin koskettaneet sitä, kun Eleonora tulisesti veti kätensä takasin ja riensi kuin pelotettu karitsa pois huoneesta, ennenkun läsnäolevat olivat ehtineet tointua hämmästyksestään ja ihmettelystään.

"Älkää pahastuko hänen sopimattomasta käytöksestään nykyhetkellä", sanoi rouva Martha parhaansa mukaan koettaen salata harmiaan. "Teidän saapuessanne oli meillä vakava keskustelu, ja luultavasti teidän äkkinäinen tulonne hämmästytti häntä siinä määrin että hän riensi pois. Hänhän on vielä niin nuori", jatkoi vanhus onnistuen huultensa ympärille saamaan sovituksen hymyn, "pari vuotta lisää vaan, niin kyllä hän varmaankin on toisellaisessa mielentilassa".

Ruhtinas Sergo kumarsi syvään, samalla purren huuleensa. Hän oli kyllä ennenkin huomannut, kuinka epäsuosiollinen Eleonora oli häntä kohtaan. Mutta hän ei siitä puhunut nyt mitään, vaan suuteli kunnioittavasti vanhan leskiruhtinattaren kättä, jonka jälkeen hän istuutui akkunan viereen, sormillaan naputtaen marssia, joka oli selvä todistus niistä tunteista, jotka hänen sisässään liikkuivat.

Sisar ja veli olivat pian syventyneet keskustelemaan päivän tapahtumista, ja leskiruhtinatar sai nyt kuulla kauan odottamansa tiedon, kenet Kaarle XII oli määrännyt Augustin seuraajaksi Puolan valtaistuimelle.

Stanislaus Leczinskin nimeä lausuttaessa vetäytyi leskiruhtinattaren otsa syviin ryppyihin. Kiivaasti tarttui hän veljensä käteen ja kuiskasi hänen korvaansa liikutetulla äänellä:

"Vastusta tätä nimitystä niin paljo kuin voit. Sinä tiedät, etteivät Leczinskin ja Sobieskin suvut ole koskaan katsoneet toisiaan lempein silmin".

"Mutta kuningas sanoo, ettei hän tunne ketään jalompaa puolalaista", virkkoi kardinaali vitkaan.

"Ei ketään", huudahti leskiruhtinatar nousten ylös ja heittäen samalla silmäyksen veljeensä. "Ei ketään! Äh! Missä sitte hänen silmänsä ovat! Etkö sinä…"

Kardinaali asetti samassa kätensä sisarensa huulille, samalla kun hän heitti merkitsevän sivusilmäyksen akkunaa kohden, jonka luona ruhtinas Sergo oli. "Kahdenkesken", sanoi hän.

"Niin", kuiskasi ruhtinatar, joka ymmärsi kardinaalin viittauksen, "huomen-aamuna rukoushuoneessani".

Siskokset erosivat sen jälkeen ja menivät kumpikin huoneeseensa. Ruhtinas Sergo jäi edelleen akkunan viereen, rummuttaen sormillaan kiivasta marssia. Vihdoin nähdessään Eleonoran menevän linnankartanon poikki, riensi hän ulos pitkin leveitä rappuja, mutisten itsekseen:

"Itsepäinen ja omavaltainen hän on, mutta vielä ovat, taivaalle kiitos, vanhat lakimme voimassa, ja niiden mukaan hänen täytyy tulla minun omakseni".