Читать книгу Liput liehumassa - Bjørnstjerne Bjørnson - Страница 6

3

"Ihmisen rinta on kuin meri"

Hän suoritti tutkintonsa hyvin. Sitten hän viehättyi rupeamaan kadetiksi, ja siihen isä heti antoi suostumuksensa, sillä sotakoulussa hän oppisi järjestystä ja kuria. Mutta jos kurilla ymmärretään käskyn tottelemista, ei hänen tarvinnut sitä oppia, ja säännötön ei hän ollut koskaan ollut. Muuta oli hänessä vikaa, ja pari kertaa hän oli joutumaisillaan karkotetuksi sotakoulustakin. Opettajia kohtaan hän oli aina mielistelevä, ja se pelasti hänet. Hyvän hän suoritti tutkinnon sielläkin ja uhkui pelkkää innostusta alaansa. Eritoten hän osoittautui oivalliseksi harjoitusmestariksi. Pirteästi, reippaasti ja kaskujen merkeissä siinä kaikki luisti, missä hän oli, ja sadatustenkin, sillä voimasanat olivat vähitellen tulleet hänen erikoistaidokseen. Kaikki prikaatin upseerit eivät yhteensä kiroilleet vuodessa puoliakaan siitä, mitä hän viikossa noitui. Hän saattoi aloittaa jonkin kirouksen komppanian toisessa päässä, miesten seistessä rivissä, ja ladella sitä jatkuvasti, kunnes ehti toiseen päähän.

Sillä mielikuvituksella, jonka hän haaskasi sadatteluun, olisi hän maalarina voinut täyttää kokonaisen museon, runoilijana tai säveltäjänä kirjaston. Noita kiroiluja ei hevin voi painattaa; ne olivat enimmäkseen miesten kesken käytettäviä. Yleiseen, julkiseen käytäntöön oli hänellä kielen tavallinen valikoima, vaikka hän käyttelikin sitä taiturimaisesti. Vihjatakseni edellisten laatua, — omatekoisten, tarkoitan, — annan hiukan miedonnetun näytteen. Komppania oli eräänä sunnuntaina ollut asetettuna rukoukseen, ja pappi oli paukutellut heille liian pitkän saarnan, jonka John Kurt väitti päälle päätteeksi lukeneensa jostakin vanhasta postillasta, joten hän julisti pappia kohtaan seuraavan siunauksen: "Piru palavilla postilloilla sen suolet sisältä valaiskoon!"

Juttuja oli hänellä tyhjentymätön varasto. Ne tarjottiin sellaisessa kuvien ja kirousten kastikkeessa, että porisi. Jutuilla oli muuten se ominaisuus, että kaikki eivät niitä uskoneet.

John Kurt oli pitkä, laiha, luiseva, notkea kuin paju. Hän piti täyspartaa, mutta se ei oikein menestynyt; se oli takkuinen, ja siinä oli aukkoja, missä ei mitään kasvanut. Tästä tuli kasvojen näköön jotakin repeytynyttä. Tuimien silmiensä leimahtaessa hän oli peloittava. Mutta otsa oli kirkas, sen pinta omituisen valkoinen; sen yli saattoi välähdellä salamoita hänen ollessaan parhaalla tuulella, ja silloin hän ei ollut peloittavakaan. Hänellä oli suuri vaikutusvalta ihmisiin, ja hän osasi sitä käyttää.

Suurinta oli hyvärakenteiselle miehelle tietysti upseerina ja sotilaana olo. Hän pauhasi ja jyrisytti maailmalle vakuutuksiaan, ettei kenestäkään voinut tulla ihmistä, ellei hän ollut ensin käynyt läpi "äksiisiä". (Hän käytti mielellään kansanomaisia sanoja ja käänteitä; kirjakielessä ei ollut kylliksi värikkyyttä.) Äksiisiä ja kuria! Naisväen suurimpana puutteena oli, että he eivät olleet koskaan saaneet kuria ja tahtia syntiseen elämäänsä, — "ne siat". Koko maa pitäisi järjestää kuin "äksiisitaloksi". Silloin ei olisi sairaita eikä raihnaita, ja silloin olisi, perhana puhaltakoon ja pärryttäköön, järjestys ja komento. Koko suurkäräjäin pitäisi, saakeli soikoon, lähteä nummelle harjoituksiin; ennen ei koko liutaan järkeä tulisi. Kuninkaan pitäisi, jukoliut, johtaa äksiisiä; muutoin kävisi kuin sikotarhassa, missä tanakimmat kärsät tönivät pois kaukalolta toiset kärsät. Yhden pitäisi olla sauva kourassa kaitsijana.

Kuka siis voikaan kuvata hänen toveriensa, tuttaviensa, mutta ennen kaikkea hänen isänsä ihmetystä, kun eräänä päivänä annettiin tiedoksi, että yliluutnantti John Kurt oli anonut eroaan ja armossa saanut sen!

Hän riensi kotiin. Kun joku häneltä kysyi syytä, vastasi hän, että koko sotalaitos oli, hemmetissä, mitä viheliäisintä apinoimista; kenenkään kunniallisen miehen ei pitäisi siihen alentua. Upseerit olivat pyntättyjä, opetettuja apinoita; he kasvattivat terveitä, tanakoita poikia apinoiksi; kenraalit olivat töyhtöpäitä suurapinoita, ja kuningas oli yliapina.

Miksi hän siis aikoi? Maanviertäjäksi kuten isäkin! "Kamara" — se oli ainoa vankka, mitä maailmassa oli. Se oli sen vuoksi myöskin ainoa, jolla oli arvoa ja joka antoi kaikelle muulle arvoa. Kaivaa esille kamarasta hienoimmalta maistuvaa ja hienoimmalta tuoksuvaa, se oli, pentele vieköön, etevintä, mihin vapaa mies saattoi ryhtyä. Nyt hän pukeusi kuin retku kaikkien muiden sekaan kesähelteeseen tuonne kasvismaalle ja uurasti olkansa takaa.

Niin, näin oli kesällä. Mutta syksy ei ollut mennyt, ennenkuin hän, piru periköön ja keriköön, huomasi puutarhanhoidon olevan silkkaa "sontaa". Siihen kuului käyttää sitä lajia sontaa, ja niin paljon sontaa, ja sillä lailla sontaa. Hänestä tuntui viimein "koko maailma olevan iso sontakasa". Niillä kansoilla oli paras oltava, jotka omistivat isoimman. Mitä lempoa oli sota muuta kuin että ihmiset tappoivat toisiansa kukin sontakasansa takia? Runous herui paremmin keväisin, kun sonta alkoi palaa.

Hän läksi laivassa Etelämerelle. Missä hän nyt oli, ja monta vuotta, siitä ei kukaan voinut saada selvää, kunnes hän vihdoin eräänä kauniina kevätpäivänä palasi kotiin. Jos piti uskoa häntä itseään, oli hän käynyt kaikkialla maapallolla. Sillä sittemmin ei hänen läheisyydessään mainittu maata, ei kansaa, ei luonnonhistoriallista merkillisyyttä, ei satamaa, ei kuuluisaa rakennusta, jota hän ei ollut nähnyt; ei myöskään ketään mainiota miestä, jonka kanssa hän ei ollut sinä tai jota hän ei ainakin tuntenut. Kaikki ei ollut satua. Tietoja hänellä oli, niitäkin, joita saadaan paikalla. Merkillisiä tuttavuuksia oli hänellä niin ikään; sen osoitti hänen kirjeenvaihtonsa. Vielä loppukesällä tavoitti häntä eräs englantilainen lordi ystävinensä saadakseen hänet mukaansa tunturimetsästykselle.

Miksi hän oli palannut kotiin? No, sanoi hän, nähdäkseen isänsä kuolevan. Isä muuten oli mitä parhaimmassa voinnissa ja ihan yhtä pirteä sinä päivänä, jona hän läksi matkoilleen, kuin sinäkin päivänä, jona hän takaisin tuli. Mutta poika puolestaan väitti, ettei hän, herra nähköön, sietänyt kauemmin ajatella isän kenties vaipuvan kuolinvuoteelleen hänen olemattansa saapuvilla. Kotiintulostaan asti hän oli pelkkää huolenpitoa ja herttaisuutta isäänsä kohtaan. Tämä oli käynyt vanhaksi ja antoi menetellä kanssaan, niinkuin pojan päähän pisti. Osaksi nämä pälkähdykset olivat kerrassaan merkillisiä, kuten esimerkiksi hänen äkkiä tahtoessaan, että isän ei pitäisi syödä. Tai kun hänen päähänsä yhtä pikaisesti juolahti asettaa hänet lämpimään kylpyyn, jota seurasi kylmä suihku. Tai kun hän oikaisi vanhuksen paksujen haahkanuntuvapieluksien alle hikoamaan, isän tuntematta vähintäkään tarvetta siihen. Hän silmäili poikaa omituisella katseella syrjästä. Paljon sanovalla katseella. Siinä ei ollut turvallisuutta eikä pelkoa, vielä vähemmän leikillisyyttä, vaan kummallista, kylmää uteliaisuutta, kuin hän olisi kyllä halunnut tietää, mitä vielä. Toisinaan taas tuntui katse kysyvän: "Onko tämä John? Vai eikö tämä ole John?"

4

Purje näkyvissä

Syksyllä samana vuonna, jonka keväänä John Kurt oli palannut, tuli kotiin eräs nuori tyttö, josta pian saatiin koko kaupungin puheenaihe. Ja kahdestakin syystä. Hän oli nimeltään Tomasine Rendalen; isä, yliopettaja Rendalen, oli tämän sukunimen omaksunut siitä, että hänen isänsä oli kotoisin Rendalenin tunturiseudulta. Yliopettaja Rendalen oli vanttera, kookas mies, joka käyskenteli hiljaista, hiukan raskasta koulukulkuansa kaupungilla. Vaimonsa kuoltua hän ei ottanut osaa mihinkään koulutyönsä ja kaupungin lukuyhdistyksen ulkopuolella. Hän ei seurustellut kenenkään kanssa ja antoi lasten ja vanhan Marianen vallita talossaan.

Hänen vanhin lapsensa oli Tomasine; tämä oli tavattoman lahjakas kieliopinnoissa, ja hänellä oli äitinsä päättäväisyys. Kuudentoista vuoden vanhana hän lainasi pikku summan rahaa, läksi Englantiin erääseen opistoon ja oppi perin pohjin englannin kielen. Sieltä hänet siirrettiin erääseen Ranskan opistoon, jossa hän opetti englantia ja itse oppi ranskaa. Sittemmin hän Saksassa opetti eräässä opistossa sekä ranskaa että englantia ja oppi itse saksaa. Hän oli ollut poissa lähes viisi vuotta, kehittynyt tottuneeksi ja erinomaisen taitavaksi opettajattareksi ja alkoi heti kotiin tultuansa opettaa naisia ja miehiä sekä lyhennellä velkaansa. Tämä herätti kaupungin yksimielistä ihastusta. Kaikki olivat hänen hyvänpäivän tuttujaan.

Mutta yhtä yksimielistä ihastusta herätti hänen vartalonsa. Tarvitaan melkoisen paljon, ennenkuin tämä voi käydä päinsä. Kauniita kasvoja ihaillaan aina, sillä niitä ei voi kokonaan väärentää; kaunista vartaloa sitä vastoin ei ihailla suoraa päätä. Mutta hän oli solakka ja voimakas, uusimman kuosin mukaan pukeutuva. Kuten kaikki nuoret, terveet tytöt oli hän lapsesta asti halunnut harjoittaa ruumistaan ja myöskin aina hankkinut tilaisuutta siihen. Englannissa hän senvuoksi heti alkoi voimistella; kaikkina näinä vuosina hän oli pysynyt tässä mieliharrastuksessaan. Hänen ryhtinsä olikin nyt ihan toinen kuin ainoankaan muun tytön koko kaupungissa.

Hänen vartalonsa ihastelua ei vähääkään laimentanut se, että nenä oli litteähkö, että hänellä oli vaalea tukka, joka sai hänet etäämmältä näyttämään kaljupäiseltä, että kulmakarvoista ei voinut puhuakaan, että silmät olivat harmaat ja — silloin kun hän ei käyttänyt kakkuloita — siristelevät. Suu oli aivan liian iso, mutta hampaat säännölliset ja niin terveet, kuin suku olisi ollut vielä Rendalenissa järsimässä kovaa leipää. Kun ihmiset näkivät hänet takaapäin ja hän aavistamatta käänsi kasvonsa heihin, joutuivat he ällistyksen valtaan. Häntä oli koetettu nimitellä "ällistykseksi", mutta se ei käynyt päinsä. Vartalo auttoi hänet yli kaikkien arveluttavuuksien. Ollen likinäköinen hän käytti kakkuloita, ainoana nuorena naisena koko kaupungissa. Siihen aikaa ei vielä ollut tapana käyttää pince-nez'tä. Tämäkin toi häneen jotakin erikoista. Hän ihan säteili voimaa ja järkevyyttä.

Talven kuluessa hänestä tuli ehdottomasti tanssiaisten ensimmäinen nainen. Hänen ilonsa siitä että hän jälleen oli kotona, jälleen sai luontevasti liikkua molempiin sukupuoliin kuuluvan iloisen nuorison parissa ja että kaikki olivat häntä kohtaan ystävällisiä, samalla kuin hän menestyi hankkeissaan hyvin, oli erityisen näkyvä; se ilmeni myös usein vilpittöminä sanoina. Sentähden hän ei herättänyt mitään kateutta. Kenties auttoi hiukan sekin, ettei hän omankaan tietonsa mukaan ollut kaunis.

Se talvi oli tanssiaistalvi, ja kaikkialla hän oli mukana. Tanssi oli hauskinta, mitä hän tiesi.

Talven mittaan alkoi myöskin John Kurt olla tanssimiehiä. Se tapahtui yksistään hänen vuokseen. Hän kuuli Kurtin heti sanovan sen. Mutta hänhän tiesi, ettei Kurt mukautunut yleisiin sääntöihin, että hänellä oli kaikkialla vapaa puhevalta. Hän huomasi Kurtin muuttuneeksi ja hyvin kummalliseksi. Mutta hän teki kuten toisetkin; hän ei kartellut Kurtia eikä ollut millänsäkään, joskin tämä vannoi hirttävänsä, muhentavansa, keittävänsä, karistavansa itsensä, ellei Tomasine tuossa "tanssiheleijassa" ollut kuin nuori, valkoinen, hirnuva aavikkohepo tai kuin kokonainen linnunsoitimen leiskuna metsänlaidassa. Hänen käsivartensa ja kaulansa olivat ihan kuin herkullinen, pikkuruinen, lämpöinen turkkilainen sianporsas, sellainen, jolla on "punainen pinta". Neito viiletti tanssissa, herra nähköön, kuin a great man of war merellä. Kurtin itsensä tanssiessa hänen kanssaan tuntui kautta kunnian, hengen ja autuuden, siltä "kuin olisi ylhäällä tunturilla porhaltamassa ylös louhikkoa kivääri kädessä, koirien vilistäessä täyttä karkua harjulta harjulle". Nämä joka tanssin lomassa korvaan päräytellyt "rrrummutukset" tekivät hauskuuden vielä hupaisemmaksi. Toiset nauroivat, ja Tomasine nauroi. Hänellä ei ollut vähintäkään ihmistuntemusta. Sitä ei saa pistäytymällä toisesta opistosta toiseen, vaikka ne ovat eri maissakin.

Kurt tuli pian kotiinkin hänen luokseen. Hän tiesi Tomasinen vapaa-ajat; pian hän tiesi tämän kävelytunnitkin ja haki häntä kaikkialta. Tomasine piti huolta siitä, ettei ollut koskaan yksinään; muuten hänelle oli Kurtin tulo mieluista kylläkin. Tämä jutteli silloin hänelle ja ystävättärille hauskoja asioita ja joskus liikuttaviakin. Niinpä herran hylätystä, eksyneestä riekonpesyeestä, jonka hän oli käsin yksitellen poiminut kanervikosta, missä poikaset piipertelivät ensimmäisissä untuvissaan; hän oli vienyt ne kotiin "luhaansa". Hän kertoi sen niin kanervaisella tunturiraikkaudella, niin välittömästi, että heille tuli kyynelet silmiin. Sellainen innostutti häntä. Rajuimpiinkin tarinoihinsa hän heitti sitten jonkin hienon, liikuttavan piirteen.

Tyttöjä viehätti myöskin se tapa, jolla hän aina puheli isästään — hullunkurisimman ja hellimmän seos, alituiseen naurun ja itkun väliltä. He tottuivat hänen raakoihin kuviinsa, hänen mehukkaaseen kieleensä; sitä ei voitu välttää, se loi sen omalaatuisen värikkyyden, joka usein säikytti heitä, mutta tenhosi. Tomasine ja ystävättäret eivät sitä itselleen muulla tavoin selvittäneet, kuin että heistä viimein ei tuntunut kykenevän kertomaan kukaan muu kuin hän.

Näin tuntui Tomasinesta enemmän kuin toisista. Hän tunsi, kuten asianlaita olikin, että kaikki tarkoitti hänen hauskutustansa.

Eräänä päivänä, heidän sattumalta jäätyään kahden kesken, Kurt jutteli hänelle tarinan luotsinleskestä, jolle hän niinä päivinä innokkaasti keräsi rahaa. Hän näki avuliaisuutensa miellyttävän Tomasinea ja sanoi muitta mutkitta, että hänelle oli neiti Tomasine Holm Rendalen, mikä kaupunki on erämaan karavaanille. Niin, kun Tomasine sitä nauroi, oli syynä se, ettei hän tiennyt, mitä oli tallustella aina samassa hiekassa ja samassa helteessä väsyneenä, nääntyneenä, janoissaan, nälissään. Silloin on kaupungin näkeminen jotakin! Tomasine oli minareetin torni ja plataanit ja vesilähde ja kielletty viini ja telttojen valkoiset katot ja tanssi ja kitaran soitto ja paistetun lihan haju. Entä jos he kaksi lyöttäytyisivät yhteen? Silloin he möisivät täällä "koko höskän" ja matkustaisivat maailman ihanimpiin maihin ja lojuisivat selällään aurinkokatoksien alla ja antaisivat toisten hyöriä tiputtelemassa heihin ruokaa ja juomaa? Tai sitten he jäisivät ja kiskoisivat kartanon kasvitarhat ylös tunturille asti? Sillä mitä kaikkea kasvaisikaan sellainen kamara, moisella päivänrinteellä ja noin lämpimän merituulen leyhähtelyissä? He siis kaivautuisivat harjujen uumeniin kuin kaksi maamyyrää ja rikastuisivat?

Mutta hän näki Tomasinen lause lauseelta yltyvän kauhun! Taaskin hän pysähtymättä antoi puheensa lipua myrskyiseksi isänsä ylistelyksi. Tämä ei nimittäin ollut mitään muuta kuin hänen isänsä päähänpistoa, sillä ukko tahtoi vihdoinkin saada poikansa naimisiin. Hänen isänsä saattoi nousta vuoteeltaan talviöinä, kun äkkiä pakasti, "ja kietoa monia niinimattoja ja villahuopia vilunarkojen hedelmäpuiden ympärille kuin ne olisivat alastomia kakaroita". Kun hänen isänsä piti hakata pois jokin pensas, "otti hän ensin linnunpesät käsiinsä ja kantoi ne toiseen pensaaseen ja siteli ne sinne kiinni". Tomasinen ei senvuoksi ollut ihmeteltävä, jos hän ajatteli poikaansakin. Mutta itse saattoi John kyllä odottaa, hän oli onnellinen niissä olosuhteissa, joihin oli nyt joutunut. Aloitti sitten jutun muutamista lehmistä, jotka eivät tahtoneet pureksia ruohoa, syystä että tämä oli kalventunutta; mutta hän kiinnitti niille päähän isot vihreät kakkulat, ja silloin näytti ruoho verekseltä, "ja kylläpä ne tottamaar söivätkin".

Sen verran Tomasine toki tajusi, että John Kurt oli pettynyt. Thomasinea itseään oli alkanut peloittaa, hän ei oikein tiennyt miksi. Mutta kyllä hän sen sentään tiesikin. Hän oli juuri samana päivänä kuullut John Kurtin hirveän siveettömästä elämästä.

Sitten tapahtui se merkillisyys, että muuan hänen äitivainajansa ystävätär tuli hänen luokseen soveliaan johdannon jälkeen puhumaan Kurtin puolesta. Ja jonkin aikaa myöhemmin tuli vielä toinen hänen rakkaan äitinsä ystävätär, ja kolmaskin! John Kurt ei kyllä tosiaankaan ollut kuin toiset, mutta hänestä tulisi erinomainen aviomies, siitä olivat he kaikki varmat. Ja mitä hänen siveettömyyteensä tuli, niin se kyllä oli huono juttu, mutta pahempi kuin monien muiden se tuskin oli; kaupungissa saattoivat naineetkin miehet tehdä ilkeitä rikkomuksia. Siinä oli ero, että hän paljasti vikansa ihan julkisesti. Noiden kolmen naisen puheet olivat hyvin samanlaisia, ja Tomasine pani merkille niiden yksituumaisuuden. John Kurt itse pysytteli tovin poissa, paitsi että hän aina kaupungille mennessään ja sieltä tullessaan — mikä tapahtui usein — käveli Rendalenin asunnon ohi, vaikka perhe asui syrjässä, kaukana vasemmalla torista, lähellä ketorinnettä. Aina talon sivuuttaessansa hän tervehti, jos vain kissakin ikkunassa istui.

Niin ikään hän lähetti joka aamu kukkavihon; päivä ja kukkavihko olivat yhtä varmat. Vanha Mariane, joka ne otti vastaan, lisäsi halukkaasti sanan tai pari Tomasinesta. Kurtilla oli joka kerta jokin tilapäishuomautus huulillaan, kuten "Jumala hänen kaulakuoppaansa siunatkoon!"

Sitten, kun äidin parhaat ystävättäret olivat käyneet Tomasinen luona Kurtin asiaa ajamassa, ei kestänyt kovinkaan pitkää aikaa, ennenkuin hänen omia parhaita ystävättäriänsä alkoi tulla. Muutamat olivat ennen tehneet päinvastoin; he olivat maininneet Kurtia melkein inhoten, he eivät voineet sietää "hänen valejuttujaan", "hänen raakoja puheitaan" eivätkä häntä itseään; "hän oli kuvatus". Nyt he alkoivat myöntää, että hänessä sentään oli jotakin kiintoisaa, jonkinlaista demonista viehätystä.

Kurt oli tietysti käynyt heidän puheillaan, ensin sen luona, jolle tiesi olevansa vastenmielisin. Tälle hän sanoi tietävänsä sen, kunnioittavansa häntä siitä. Olihan hän kurja, halveksittava olento. Mutta juuri siitä syystä hän oli tullut. Sillä toinen oli kaupungin rehellisin ja tunnollisin ihminen; kaikki olivat siitä yksimielisiä. Hänen täytyi auttaa häntä! Toinen ei tuntenut hänen elämäntarinaansa; siitä koko asia. Hän ei siksi myöskään tiennyt, minkätähden Kurtia oli jo pojasta asti ymmärretty ja täytynyt ymmärtää väärin, joten hän oli pakostakin suennut eriskummaiseksi. Niin, eihän hänen oikeastaan tarvinnut sanoa mitään; toinenhan näki ihmisten läpi. — Erään toisen käsistä sanoi Kurt, että ne olivat niin sievoiset, niin herkulliset ja pyöreät ja verekset, että niitä voisi käyttää kahvin kanssa. — Hän pyöritti ja vyörytti heidät sanavirtaansa; hän suihkutti heitä kylmästi ja leyhytti heitä lämpimästi; hän peloitti heitä, ja hän liikutti heitä. He eivät menettäneet tajuaan; he ymmärsivät hyvin, ettei kaikki ollut vilpitöntä ja välitöntä. Mutta juuri se kääntyi hänen puolustuksekseen. Hän ei huolinut verhoutua; mielinkielinhän olivat useimmat, kun tahtoivat saavuttaa jotakin.

Sitten kajahteli yhtenäinen naurun remakka kaupungin toisesta päästä toiseen, sillä kevätpuolella hänet selitti eräs pieni reipas ompelijatar lapsensa isäksi, ja hän tunnusti lapsen koko maailman edessä sekä toimitutti sen suurella touhulla kirkkoon kastettavaksi, jolloin sille pantiin nimeksi — Tomasine.

Uusi naurun rähäkkä seurasi heti perässä, sillä kun häneltä kysyttiin, kuinka ihmeessä hänen päähänsä saattoi pälkähtää sellaista, vastasi hän, että jos asia olisi hänen määrättävissään, niin pantaisiin — herra nähköön — jok'ainoan lapsen nimeksi kaupungissa tästä lähtien joko Tomas tai Tomasine. Se oli liikuttavaa.

Siihen aikaan hänen isänsä kuoli, ja erikoisissa olosuhteissa. Vanhus oli lähettänyt Tomasinelle sanan, että hänen vointinsa ei ollut hyvä; olisiko Tomasine niin ystävällinen ja pistäytyisi hänen luokseen ensi kerralla iltakävelylle lähtiessään? Nuo kaksi olivat vanhoja tuttavia; tytön pienenä ollessa oli hän useasti antanut tälle kourat täyteen kirsikoita, sillä lapsi oli näyttänyt niin reippaalta ja terveeltä; vanhalla puutarhurilla on silmää sellaiselle.

Tomasine läksi ylös kartanoon ja tapasi hänet hänen työhuoneessaan. Tulija oli siellä ensi kertaa. Sen seinät oli verhottu jollakin jäykällä, tummalla, joka arvatenkin oli nahkaa ja oli aikoinaan ollut maalattu ja kullattu. Ikkunan viereisessä sopessa oli iso kaappi, viehättävä huonekalu, vähintään kaksisataa vuotta vanha, taiteellisesti veistelty. Ikkunan edessä oli järeätekoinen, maalaamaton pöytä, täynnä papereita, siemennäytteitä, sanomalehtiä, ruoanmuruja; sen ääressä istui hän itsekin vanhanaikaisessa nojatuolissa, sellaisessa, jossa on lyhyt, leveä nahkaselkä. Hän nousi ja pakotti Tomasinen istuutumaan tuoliin. Itse hän käveli harmaassa palttinatakissaan, pinkkoesiliina yllään ja louskuvat tohvelit jalassa. Päässä oli hänellä isolippainen lakkinsa, kaulaan oli kiedottu paksu pyyheliina; hän oli hiukan käheä ja muutenkin raihnas — kevät oli sinä vuonna niin kolea.

Tuo pitkä, laiha mies alkoi harppoa ikkunan edessä olevan pöydän ja ulkokäytävän puoleisella peräseinällä olevan makuusijan välillä; hän harppoi ja harppoi pitkin sisäseinää ohi suuren uunin, jonka reunuksella komeili kaksi oldenburgilaista, kumpaisellakin suunnaton tekotukka päässä; hän harppoi uunin vastapäisellä seinällä naksuttelevan vanhan kaappikellon tahdissa. Se löi juuri seitsemän, jonkin soittolaitteen pitäessä suurta pauhua. Hänen sänkynsä oli kiilloitettua koivua; pitkin seiniä sitä vastoin törrötti vanhoja, madonsyömiä tuoleja, toisissa yksi jalka uusi tai kaksi, toisissa uusi selkämys. Seinille oli ripusteltu maalauksia, joista vielä näkyi joku punakeltainen käsivarsi tai ruskeanpunainen hame, mutta kaikki muu oli mustaa. Puitteissa oli enemmän jäljellä kärpäsistä kuin kultaajasta. Ja Konrad Kurtin pauhuinen puhe hänen marssiessaan oli samaa lajia kuin kamarikin, seos vanhaa ja uutta, vanhaa enimmäkseen suvusta eikä vailla kerskailua, uutta vähemmän, ja tämä nykyajan vaatimattomampaan kuosiin. Hän haastoi ilman poikansa sadatuksia ja kuvia, mutta jotensakin voimakkaasti. Hän kerskui toisena hetkenä, pilkkasi toisena, kuten poika useasti. Summa summarum oli kuitenkin se, että tämä suurenmoinen suku oli lopullaan; runko ei enää kelvannut. Jos se tahdottiin pelastaa, se ja suvun viimeinen omaisuus, täytyi käyttää ymppäystä. Uusi, voimakas puu oli löydettävä.

Tomasine istui siellä lähes kaksi tuntia ja kuunteli. Hän löi laimin illallisaikansa, iltakurssinsa. Vanhus ei tahtonut päästää häntä. Sisemmästä käytävästä avasi palvelustyttö oven kysyäkseen, kattaisiko hän pöydän, mutta hänet häädettiin pois.

Kävellessään kotiin puistokujan kautta, missä sadepurot olivat repineet jalkatien ja vanhat puut kohisivat myrskyssä, tuntui Tomasinesta, kuin hän olisi tullut hautakammiosta; siellä hän oli tavannut yhden ainoan elävän miehen, joka käyskenteli vainajiaan tarkastellen. Tomasinella ei ollut vähintäkään kaipuuta mennä tuonne sisälle. Hän kääntyi katsomaan laastittua, likaista, isoa, pieni-ikkunaista rakennusta. Hän huudahti äänekkäästi: "Ei!"

Hänen seuraavana aamuna palatessaan kamariinsa ei John Kurtin tavallista kukkavihkoa ollutkaan tullut. Se tuotti hänelle pistoksen; hän ei tiennyt miksi, sillä näinhän hän toki tahtoi? Eikö niin ollut asia? Hänen piti juuri selvitellä se itselleen, kun hänen isänsä palasi aamukävelyltään hyvin kalpeana. Hän kertoi vanhan Kurtin yöllä kuolleen. Hänet oli aamulla tavattu hengettömänä nojatuolistaan pöydän äärestä.

Heti jälkeenpäin saapui John Kurt. Hän ei sanonut mitään, vaan heittäysi sohvaan ja itki. Itki niin hillittömästi, että sekä Tomasine että hänen isänsä alkoivat pelätä. — Ja kuinka katkerasti hän sitten yltyikään soimaamaan itseään!

Hän palasi joka päivä ja kevensi sydäntään heille, aina järkyttävän voimakkaasti. Missään muualla ei hän käynyt eikä ketään muita puhutellut. Ainoastaan heitä ja väkeänsä. Yötä päivää tekivät hän ja he työtä, sillä he rakensivat talon isoille portaille kukkatemppeliä, josta vanhus kannettaisiin ulos. Tämä kukkatemppeli tuli tavattoman kaunis. Siitä syntyi puhetta, ja maahanpaniaisten aatto-iltana tuli ihmisiä ylös kartanoon sitä katsomaan, niiden mukana Tomasinekin isänsä kanssa. Vainajan ystävä, rovasti Green, tuli pian näkyviin puistokujasta, ja hänen takanaan saapui puoli "vuorta", lapsia ja aikaihmisiä, katsomaan ja kiittämään ja lausumaan jäähyväisiä; he olivat käyneet noutamassa papin. Vanha Green nousi ylös portaille ja lausui muistosanoja kukkien ystävästä, joka meidän keväästämme meni iäiseen. Yleinen liikutus puhkesi valloilleen; pojan täytyi poistua.

Seuraavana päivänä hän hautajaisista poikkesi Rendalenille. Mutta hän ei tavannut Tomasinea kotoa. Tästä hän pettyi niin kovasti, tuli niin sydämensä pohjasta murheelliseksi, että seisoi kauan mykkänä, vihdoin huoahtaen, ettei hänellä siis ollut ketään, niin, ei ainoatakaan! Hän olisi hartaasti suonut, että hänetkin olisi voitu samalla kertaa mullata. Olihan hän rasituksena niillekin, joista hän piti; sen hän kyllä älysi. Ja hän läksi tiehensä. Tämä liikutti vanhaa Marianea, joka oli kuulijana, ja kun Tomasine viimein tuli kotiin, kertoi sen vanhus sillä tavalla, että se liikutti Tomasineakin. Asia oli niin, että Tomasine ei ollut tahtonut olla kotona; hän oli pelännyt tulijaa. Hänellä ei ollut riittänyt rohkeutta kohdata toisen liikutusta, joka kenties saisi omituisen suunnan.

Nyt hän katui sitä. Hän otti äkkiä kakkulansa nenältään ja puhdisti ne, asetti ne jälleen paikoilleen ja katseli itseään kuvastimesta. Eikö hän ollut kyllin suuri ja voimakas uskaltaakseen? Hän seisoi ikäänkuin tähtäilemässä.

Sen ajan pukuna käytettiin parhaasta päästä vyöllä kiinnitettyä, poimuteltua miehustaa ja vannehametta; hän painoi molemmilla lujilla käsillään vyön alas. Valkoiset irtohihat oli hän sisään tultuaan riisunut pois; puvun varsinaiset hihat olivat auki, niin että hänen ranteensa ja käsivartensa kuvastuivat hyvänä vastakohtana mustalle puvulle. Hän nautti niiden voimasta; ihmiset, jotka voimistelevat paljon, ovat tottuneet sellaiseen. Mutta silmät etsivät ehdottomasti kasvoja, heikkoa kohtaa. Ne olivat totisesti uskomattoman rumat! Tämä litteä nenä, nämä isot huulet ja tämä tukka, otsan värinen, olivat tuskin katseltavia. Ja nämä kulmakarvat — vaaleat, lyhyet harjakset — pistäysivät ulos niin ohuesti, että kävivät suorastaan näkymättömiksi. — Eipä väinkään; ei kannattanut hänen ylpeillä. Rakastihan John Kurt häntä todellisesti. Ja oli onneton, — ypö yksinäinen ja onneton. — Ja hänen isänsä oli painanut Tomasinen alas tuoliinsa…

Heti jälkeenpäin köpitti vanha Mariane ylös puistokujaa niin nopeasti kuin kykeni. Hän seisahtui kuitenkin kerran ja kehitti sanomalehtipaperista käsiinsä hienon — voi, niin hienon kirjeen; hänen piti sitä silmätä.

Kun kirje oli John Kurtin kädessä, repäisi tämä sen kiivaasti auki ja otti kotelosta paksun englantilaisen kirjekortin, johon oli kuvattu kyyhkynen. Paperi oli hyvin tukevaa ja kyyhkynen hyvin piirretty. Hän luki siitä seuraavat, tottuneen käden ripeästi kirjoittamat sanat:

"Minä teen sen.

Tomasine."

John Kurt kääntyi Marianea kohti: "Kah", hän sanoi, "olipa minun isäni verraton mies! Sillä jos hän ei olisi juuri nyt kuollut, niin enpä tottamaar olisi tyttöä saanut."

Hän tahtoi mennä naimisiin seuraavana päivänä. Hänen mitä suurimmaksi ihmetyksekseen ei Tomasine tahtonut sitä; ei edes seuraavalla viikollakaan. Tomasine lopetti nyt kaikki opetustuntinsa, alkaakseen opiskella uutta asemaansa varten; hän ei osannut mitään, ei muuta kuin pitää järjestystä ympärillään: hänhän oli pienestä pitäen vain pysynyt kirjoissaan. John Kurt hurmaantui kuullessaan näistä hänen puutteistaan! Hän, John, osasi kaikkea. Epäilikö joku sitäkin? Hän osasi pestä ja siivota sekä huoneissa että keittiössä, paremmin kuin norjalainen sisäkkö tai keittäjätär! Hän työnsi paikalla syrjään vanhan Marianen ja näytti sen heille, erä erältä. Niin reimasti ja sievästi, niin perinpohjaisesti kuin vain kaikkein tottunein palvelijatar teki hän sen; se oli totta. Edelleen hän osasi laittaa kaikenlaisia ruokia, — lajeja, joiden nimiäkään he eivät tienneet; hän osasi paistaa, leipoa, hän osasi kutoa sukkaa, ommella, parsia; hän osasi pestä liinavaatteita, silittää, kiilloittaa. Hänen eikä kenenkään muun täytyi saada opettaa Tomasinea; miksi ei aloitettaisi heti?

Ja niin kävi. Itse hän teki ostoksia ja kutsui seuraa Rendalenille. Nämä päivät olivat hauskimmat, mitä Rendalenin perheellä oli ollut. Niistä kulki häly kautta koko kaupungin; ystävien ja tuttavien piti päästä katselemaan. Ja kuuntelemaan! Mikä remu ja riemu! Millaisia kertomuksia siitä, missä John Kurt oli minkin oppinut! Milloin Australian kullankaivajien keskellä alituisessa hengenvaarassa, milloin Niilin laivassa englantilaisen herrasväen vieraana, jolloin kokki määräsi koko vauhdin. Toisella kertaa brasilialaisessa neekerihotellissa, sitten Etelä-Amerikan kaivoksissa, ja taas äkkiä isossa höyrylaivassa Haitin vesillä! Sieltä karkaaminen. Hän ei säästellyt paikallisvärejä eikä muitakaan värejä; kamaluuksia ja kirouksia sateli kuin tulta taivaasta eri maitten ja kansojen yli. Mutta työ luisti.

Tomasine oli alikokki, alipesijä, alisilittäjä ja aliparsija! Tätä viimeksimainittuakin osasi John Kurt paremmin. Hän teki työtä yhtä nopeasti kuin pakisikin, yhtä innokkaasti. Hän keskeytti itsensä, ja aivan rutosti, joka kerta, kun Tomasine teki virheen, tällä kun ei ollutkaan oikeata luontumusta. Nyt John poikkeuksetta valloitti kaikki puolelleen.

Mutta kävisihän yhtä hyvin ja paremmin tämä opetus ja hauskuus päinsä ylhäällä kartanossa. Siitä tulivat vähitellen kaikki yksimielisyyteen, — ja Tomasine taipui.

5

Kotielämää

Heidät vihittiin eräänä ehtoopäivänä kotona; ainoastaan perhe oli saapuvilla, ja pöydästä he kaksistaan kävelivät ylös käsikoukkua. Silloin oli kuumetta molemmin puolin; sitä ei voitu salata. Niin, se kävi vain näkyvämmäksi siitä, että kaiken piti käydä, kuin ei olisi mitään tekeillä.

Tuolla ylhäällä ei ollut tehty suorastaan mitään heidän vastaanottamisekseen; senkin piti tulla jälkeenpäin. Ensimmäinen kamari vasemmalla oli tästä lähtien arki- ja ruokailuhuoneena; sitä lähinnä oli makuuhuone. Talon parhaat huonekalut ja parhaat sängyt, osaksi vanhoja, kallisarvoisia kapineita, oli nyt siirretty tänne, seinien nahkapäällys pesty, mutta se ei ollut siitä kovinkaan parantunut. Laipiot jykevine veistoskoristeinensa kyllä näyttivät pesun jälkeen siistimmiltä. Pesua oli tuhlattu myöskin maalauksiin, mutta se ei ollut aina menestynyt; kun puitteet oli samalla uudestaan kullattu, näyttivät ne kamalilta. Siinä onkin mainittu jokseenkin kaikki. Makuuhuoneen viereen oli heti John Kurtin tultua kotiin sovitettu kylpyhuone; tämä jaettiin nyt kahtia, joten saatiin pukeutumishuonekin. Keittiö toisella puolella isoa käytävää, joka kulki talon halki pitkittäin, oli kuin avara tanssisali; siihen hankittiin Englannista rautahella — vastanaineethan viettäisivät runsaan osan ajastaan sen edessä.

Muutamia päiviä he olivat ihan yksikseen. Eivät he myöhemminkään olleet liikkeellä, mutta ystävättäret saivat erityisiä kutsuja, — ja pian oli sama hauskuttelu käynnissä tuolla ylhäällä kuin ennen alhaalla Rendalenilla. Vihkiäisten edellisinä ja jälkeisinä päivinä oli Tomasine rakastunut — silmittömästi rakastunut John Kurtiin, ainoastaan ajatteli John Kurtia, oli lakkaamatta onnellinen, täydellisesti antautunut.

Mutta hänen luonteeseensa ei kuulunut antautuminen; siksi se ei hänelle soveltunut. Hän näytti niin järkyttyneeltä, niin, melkeinpä typerältä. Hän tunsi sen, kun ystävättäret katselivat häntä; olihan hän aikaisemmin itse havainnut sen kuvastimestaan. Sen huomatessaan hän ajatteli jotakin, mutta torjui sen luotansa; sitten se valtasi hänet silloin tällöin kuin salainen säikky. Tietysti hän tahtoi häivyttää sen, mutta tuli silloin vielä enemmän siksi, mikä hän ei tahtonut olla. Ystävättäret kuiskailivat, että hän oli tullut niin oudoksi; hän, joka juuri oli miellyttänyt reippaalla, välittömällä olemuksellaan, oli nyt joko kummallisen hajamielinen tai raju.

Muuan pikku seikka herätti huomiota: kukaan ystävättäristä ei saanut tulla pitemmälle kuin vierashuoneeseen ja keittiöön; kaikkialla oli huolellisesti lukittua. Tomasine ihan vaani, vaanisivatko he.

Mutta piankin vaani yksi heitä kaikkia. Kukaan ei enää voinut olla kahden kesken Tomasinen kanssa John Kurtin avaamatta ovia ja pistämättä päätänsä sisälle; hänen tuloaan ei voitu kuulla, ennenkuin hän seisoi ovessa. Kaikki lukot oli korjattu ja voideltu; saranat kääntyivät ilman narahdusta. Jos he kävelivät kasvitarhan leveillä käytävillä, ilmestyi hän odottamatta jonkin pensasaidan takaa. Jos hänen saapuvilla ollessaan kuiskailtiin, alkoi hän sadatella, käydä levottomaksi, yrmeäksi — ei suorastaan heitä vastaan, mutta kuitenkin siten, että heidän täytyi älytä. Tavallisesti ryöpsähti silloin raesade siitä, että Tomasinella ei ollut järjestyksen tajua.

Ystävättäret ajattelivat, että joko olivat he tiellä tai oli tiellä jotakin, jota he varsin mielellään tahtoivat kartella. Ja toinen toisensa jälkeen he alkoivat käydä yhä harvemmin.

Viimeisenä ymmärsi Tomasine miehensä rauhattomuuden. Hän ajatteli alussa, että John tuli siten muita peloitellakseen. Valitukset hänen epäjärjestyksestään olivat tosia; järjestystä on ensin opittava. Myöhemmin, kun mikään erehdys ei enää ollut mahdollinen, hän kysyi itseltään, oliko John mustasukkainen niille, jotka kävivät hänen vaimonsa luona. Mutta siinä tapauksessa hänen olisi pitänyt olla mustasukkainen ennemmin; silloin he tulivat useammin kuin nyt.

Oliko John sitten peloissaan? Mistä peloissaan? Siitäkö, että he puhuisivat hänestä? Mitä puhuisivat hänestä?

Hän tiesi sen samassa.

John Kurt oli sillä kertaa poissa, joten hän sai aikaa, aikaa jäähtyä hiukan. Hänen luonteensa ei johtanut pikaisiin päätöksiin, ja hänelle oli epäselvää sekä miltä kannalta asian ottaisi että mihin hänellä aviollisessa yhdyselämässä oli oikeus ja mihin ei. Hän ei ollut milloinkaan puhunut siitä kenenkään kanssa, ei milloinkaan lukenut. Tuska muuttui vähin erin harkitsemiseksi; hän ryhtyi taas työhönsä ja koetti olla, kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Mutta John Kurt huomasi heti, että hänen olemuksensa oli muuttunut. Sittemmin hän huomasi tuolloin tällöin, että hänen vaimonsa oli itkenyt. Joka kerta tämän jälkeen kotiin tullessaan hän kysyi, oliko talossa käynyt ketään. — Ei. — Kerran Tomasine kuuli hänen kuitenkin jälkeenpäin tiedustavan puutarhurilta, oliko rouvan luona ollut ketään hänen poissaollessaan.

Kurt alkoi arastella ja varoa häntä, oikeastaan olla epävarma. Mutta ajan mittaan ei hän voinut tätä sietää, vaan kävi äkkiä kärsimättömäksi ja heti raa'aksi. Katui sitten rajusti, pyysi kahteenkymmeneen kertaan anteeksi. Tämä temppu uudistui. Tomasine ei ollut herkkähermoinen, niin että edellinen ei häntä säikyttänyt eikä jälkimmäinen saanut häntä muuttumaan. Hän oli ystävällinen, mutta aina pidättyvä. Siten keräysi voimakas rajuilma uhkaamaan; sen tunsivat he molemmat. Siirtymiset kylmän ja lämpimän välillä kävivät pikaisemmiksi, edelläkäyvät kuuropuuskat tuimemmiksi, hiljaisuus ja painostus jälkeenpäin vaarallisemmiksi. Ja kesken tätä kaikkea saattoi John Kurt sitten jälleen olla niin uskomattoman herttainen, niin luonnollisen iloinen ja huomaavainen, että Tomasine unohti kaikki enteet, antautuen toivomaan, että he ilman mitään nimenomaista ratkaisua, ainoastaan hänen hiljaisella torjunnallaan, jota mies tajusi mitä herkimmin, saisivat yhdyselämänsä muuttumaan siksi, mitä hän tavalliseksi kunnialliseksi avioliitoksi ajatteli.

Eräänä ehtoopäivänä Kurt tuli satamasta, missä oli työskennellyt kaiken päivää; hänen piti muuttaa vaatteita, sillä hänet oli kutsuttu suurille herrainpäivällisille kaupungille. Hän meni makuuhuoneeseen, heitti yltään takin ja liivit, tuli jälleen ruokailuhuoneeseen ja puhui kylvystä; hän harppaili pari kertaa edes takaisin, kuin punniten jotakin; Tomasine tunsi, ettei nyt ollut turvallista. Itse hän oli pukeutunut lähteäkseen kaupungille erään ystävättären luo; Kurt asteli ohitse ja tarkasteli häntä. Toinen arveli parhaaksi poistua.

Nähdessään vaimonsa olevan lähtemäisillään ehdotti Kurt, että tämä odottaisi, heidän mennäkseen yhdessä. Tomasine esteli sillä, että häntä jo odoteltiin. Mutta "siihen loruiluun" saisivat ne kyllä sittenkin aikaa; nyt voisi Tomasine hiukan auttaa häntä.

Tämä kysyi, millä. Sitä ei toinen kärsinyt. Hänellä ei ollut mitään oikeutta kysyä mitään sellaista. Hän ei ylipäätään ollut kuuliainen; hän ei ollut vielä sitä oppinut. Pitihän hänen toki tietää, että hän oli nyt saanut herransa ja että hänen tuli olla tälle "kaikessa" alamainen. Niin sanottiin itse Raamatussa.

Vastaukseksi toinen pani hatun päähänsä; se oli valmiina pöydällä, päivän varjon ja viitan vieressä. Kurt raivostui nyt ja kysyi, luuliko hän, ettei hän nähnyt, mikä Tomasine oli? Hän muka oli niin paljon parempi miestänsä ja sen vuoksi alituiseen varuillaan häntä vastaan. Hän ei totta kyllä ollut saanut tilaisuutta viettää sitä elämää, mitä Kurt oli viettänyt. Mutta siinä olikin totisesti koko ero heidän välillään. Pohjaltaan hän oli sama kuin miehensäkin; täydellisesti. Siksi ei Tomasinen kannattanut enää näytellä sitä ilveilyä.

Tämä tuli niin odottamatta Tomasinelle, että hän huudahti: "Tolvana!" — otti kapineensa ja tahtoi lähteä; etukäytävän ovi oli hänen takanaan. Kurt heittäysi väliin, kiersi oven lukkoon ja sieppasi itselleen avaimen, kiirehti sitten molemmille toisillekin oville, lukitsi nekin ja otti avaimet. Vieläpä hän pani ikkunatkin kiinni.

"Mitä ajatteletkaan?" kysyi Tomasine kalmankalpeana ja otti kakkulat nenältään; hatun hän unohti päähänsä.

"Opettaa sinulle kerrankin, mikä sinä oikeastaan olet", vastasi toinen. Ja vaimonsa kauhuksi Kurt nimitteli häntä pahimmin sanoin, millä naista voi herjata. Pauhatessaan hän tuli ihan Tomasinen silmille; hänen hengityksensä puhalteli toisen huulille. Hän syyti soimauksia, jotka polttelivat toista kuin kiehuva vesi. Tuolle roistolle oli hän luovuttautunut.

Mutta Kurtin mieleen johti hänen läheisyytensä ja hänen vierailupukunsa tuoksu erään aatoksen. Salamannopeasti hänelle pälkähti päähän, että nyt oli hetki tullut tuon nujertamiseksi. Tuo kuvitteli itsestään liikaa, seisoessaan ryhdistäytyneenä. Tuo uskalsi tahtoa olla jotakin itsessään. Hänen oli tuo; hänen kapineensa. Hän voi hänelle tehdä mitä tahtoi.

Mutta toinen asettui vastarintaan.

Kurt varoitti häntä ensin. Hän kysyi, mitä toinen ajattelikaan? Aikoiko pakottaa häntä? Nainen? Äkkiä hän ärjäisi: "Minä en pelkää kissansilmiäsi!"

Nyt syntyi ottelu vanhassa Kurtien tyyssijassa. Se tapahtui yhden Kurtin ja hänen vaimonsa välillä, ja kaikella sillä voimalla, mitä kahdessa ihmisessä on, — Kurtin taholta kaikella sillä tunnottomuudella, jota torjuttu vallanhimo, loukattu miehentahto voi tuottaa. Ihan yksin, lukittujen ovien ja ikkunain takana, ilman äännähdystäkään. Pöytä kumottiin, ja kaikki, mitä sen päällä oli ollut, valui lattialle tai pirstaantui. Tuolit poukkoilivat nurin. Uusi sohva työnnältyi keskilattialle. He kuukertuivat itsekin, mutta nousivat taas jaloilleen. He reutoutuivat sitten toiselle seinälle ja tölmäsivät siellä raskaaseen kaappikelloon. Se huojui ja kaatui iskien Kurtia olkaan ja osaksi päähän, niin että hänen täytyi pysähtyä toinnuttautumaan. Toisella olisi silloin ollut aikaa koettaa jotakin ovea tai edes vaihtaa paikkaa. Mutta sitä hän ei tehnyt. Hän katseli itseään, sillä hänellä oli tuskin ainoatakaan eheätä vaatekappaletta verhonaan. Hänen hiuksensa riippuivat hajalle revittyinä, ja hän tunsi kipua päässään. Hän ei tehnyt mitään muuta kuin vapautti itsensä vannehameen jäännöksistä, jotka viskasi pois; ne jäivät pöydänjalkojen päälle riippumaan. Hänestä vuoti verta, sen hän tunsi; Kurt oli kerran kouraissut häntä suusta ja nenästä, ja kynsien jäljet kirvelivät.

Sitten he jatkoivat. Tällä kertaa Kurt heti kaatoi hänet nurin. Mutta sillä hän ei paljoakaan voittanut. Hän ei nimittäin ollut niin paljon voimakkaampi vaimoaan, että olisi voinut jakaa voimaansa, menettämättä heti kaikkea, mitä oli saavuttanut. Niin pian kuin Tomasine sai toisen kätensä vapaaksi, tempautui hän ahdistajansa sivulle. Tämä taas uuteen hyökkäykseen. Toinen kavahti jaloilleen kuin kissa. Kurt nousi verkalleen. Hän oli läkähtyä, hirveän valju, menehtymäisillään. Tomasine seisoi hänen edessään riekaleissaan ja katseli; hänkin läähätti rajusti, mutta pystyi vielä muuhunkin. Nyt Kurt kuuli ensimmäiset sanat hänen suustaan, sikäli kuin hän kykeni kiivaalta huohotukseltaan lausumaan: "Etkö tahdo — — koettaa vielä kerran?"

Kurt vetäytyi taaksepäin tuolille, ainoalle, joka oli vielä pystyssä. Ja sille hän lysähti alas. Hän ei katsonut vaimoonsa; istui lannistuneena ja puhkuili. Kesti kauan, ennenkuin muutamat pitemmät pysähdykset ennustivat hänen nyt alkavan tointua.

Toinen seisoi uuninreunukseen nojaten ja pyysi riekaleitansa koossa pidellen häntä avaamaan makuuhuoneen oven, hän kun tahtoi saada vaatteensa. Kurt ei vastannut. Silloin toinen pilkkasi hänen rajatonta raukkamaisuuttaan ja kehnouttaan. Soimattu kuunteli sanaakaan hiiskumatta. Sitten hän osoitti sormellaan vaimoansa, ja hänen kasvonsa ilmaisivat, kuinka ruma tämä oli. Se vahingonilo viimein antoi hänelle puhelahjankin takaisin. Tuossa repaleissaan hiukset pörröisinä seisten oli hän, sanoi Kurt, raaimpien ja iljettävimpien päihtyneiden lutkien näköinen. Mutta hän ei saanut mitään väriä siihen, ei edes kirousta. — "Etkö nyt jaksa sadatella?" kysyi toinen.

Kurt otti piston rauhallisesti vastaan. Hän vain nousi ja asteli hitaasti lattian poikki makuuhuoneen ovelle, etsi käsiinsä avaimen ja aukaisi. Sisälle mennessään hän katseli vaimoaan ja lukitsi oven jälkeensä sisäpuolelta. Siihen jäi Tomasine seisomaan.

Nyt hän kuuli miehensä menevän kylpyhuoneeseen ja ottavan suihkun, sitten pukeutuvan. Hän istuutui odottamaan. Kurt tuli pitkän tovin kuluttua jälleen ulos, seuraan valmistuneena, lukitsi oven perässään ja pisti avaimen taskuunsa. Hän jätti käden samalla taskuunsa, pisti toisenkin kätensä taskuun ja vihelteli. Hän astui vaimonsa ohitse kumollaan olevien huonekalujen ja muiden kapineiden yli; hän ei nostanut ylös ainoatakaan. Lopuksi hän kapusi kellokaapin yli, päästäkseen ulko-ovelle. "Nyt saat siellä oikein hauskutella!" hän sanoi, pisti avaimen lukkoon, veti sen taas pois ja lukitsi ulkoa. Tomasine kuuli hänen ottavan avaimen haltuunsa.

Talon väki luuli molempien menneen ulos, sillä kaikkialla oli lukittua, kamarienkin ovet oli teljetty, mikä ei muutoin ollut tapana. Kello 9 oli talossa hiljaista sekä ulkona että sisällä.

Oli kulunut jo kappale elokuuta, eikä ollut kuutamoa. Kello 10 tuli joku mies riuskasti kävellen ylös puistokujaa. Hän ei nähnyt rakennuksessa mitään valoa. Sitten hän nousi ylös portaita, käytävään, missä pimeys pakotti hänet haparoimaan ovelle; hän ei ilmeisesti ollut talossa tuttu. Hän kolkutti, mutta ei saanut vastausta. Hän väänsi ovenripaa, — lukossa. Hän kolkutti kovemmin, röykytti. Odotti, mutta ketään ei kuulunut. Sitten yhä voimakkaammin, ja huusi: "Tomasine!"

"Niin", vastattiin heti sisältä, ja vähän myöhemmin ihan oven takaa:

"Sinäkö siellä, isä?"

"Etkö voi avata?"

"Minulla ei ole avainta."

Toinen kuuli äänestä, että hän itki. "Missä sitten avain on?"

"John otti sen lähtiessään mukaansa."

Tovin äänettömyys, ja sitten kysymys: "Onko hän siis sulkenut sinut sisälle?"

"On", vastattiin ankaran itkun seasta.

Hän kuuli isänsä jälleen lähtevän. Askelet tömisivät portaissa, sitten etäämpänä, häipyivät, mikä ihmetytti häntä. Sillä isä ei ollut hiiskunut sanaakaan. Hän niin kaipasi jonkun seuraa! Tämä oli kerrassaan käsittämätöntä.

Sitten häntä alkoi peloittaa, sillä tämän täytyi merkitä jotakin. Miksi hän lähti? Minne lähti? Kohtaamaan Kurtia? Mitä tapahtuisi? Veri alkoi taas kiertää hänen puolialastomassa ruumiissaan, sillä hän oli vielä sellaisena kuin miehensä poistuessakin. Hän riensi ikkunaan mitään erottamatta; kuuli samassa jonkun taas olevan portailla, juoksi ovelle, ei voinut askelista päätellä, kuka oli tulossa, ne kun tassuttivat niin varovasti. "Sinäkö siellä, isä?" hän kysyi. — "Niin, minulla on avaimet", vastasi toinen. Hän tuli sisälle, ja tytär heittäysi ääneensä itkien hänen rintaansa vasten. Hän alkoi tolkuttaa jotakin, mutta isä keskeytti: "Hyvä, hyvä! Sinun ei tarvitse enää pelätä."

Hän ilmoitti Tomasinelle kuivasti ja lyhyesti, että John Kurt oli kuollut; ne seisoivat nyt portaiden juurella ruumis mukanaan.

Osaksi isältään, osaksi sittemmin toisilta hän kuuli, että John Kurt oli seurassaan syönyt ja juonut vahvasti ja tullut yhä kiihtyneempään mielentilaan. Pöydästä noustuaan hän oli kaikin mokomin tahtonut lähteä erääseen pahamaineiseen taloon; sen täytyi hauskuttaa Tomasinea niin helvetisti. Toiset koettivat pitää häntä aisoissa, ja silloin hän joutui raivoihinsa, ihan suunniltaan, kuukertui kumoon ja oli hengetön.

John Kurtia ei asetettu mihinkään kukkatemppeliin portaille.

6

Ensimmäinen seuraus ja toinen

Niinä päivinä tuli useita hänen äitinsä ystävättäriä ja hänen omiansakin ilmaisemaan osanottoaan ja tarjoamaan apuansa. Mutta hän ei ollut kotona kenellekään. Hän oli sinä ehtoopäivänä, jolloin oli istunut sisälle teljettynä, vaatteet, nuoruus, itsekunnioitus riistettynä, hengestään vapisevana, — hän oli muistellut, että samaan aikaan John Kurt istui päivällisillä kaupungin parhaassa seurassa. Elleivät seurapiirit olisi hyväksyneet John Kurtia, ei hän ikinä olisi nyt siinä istunut, niin kokematon kouluneiti kuin olikin. He olivat melkein yksituumaisesti luovuttaneet hänet, Tomasinen — se oli oikea sana. Ja mikäli hän tiesi, olivat he kuitenkin pitäneet hänestä ja tunteneet kunnioitusta häntä kohtaan! Hän ei tahtonut heitä enää nähdä! Jos hän olisi ollut vapaa, olisi hän karannut maasta.

— — Hänen oma vikansa? Hän näki sen, näki sen! Hän ei enää tahtonut näyttäytyä ihmisille…

— — Nyt hän oli vapaa! Mutta nyt sitoi jokin uusi; kamala epätietoisuus: — kantoiko hän lasta vai ei?

Hän kenties toimittaisi maailmaan mielettömän ihmisen hänkin? Sillä nyt, kun mies oli poissa, hän tahtoi väkisinkin ajatella, että hän oli ollut hullu, — kuten monet hänen suvustaan. Synnyttäisikö hänkin lapsen, joka olisi muodostunut jos jonkinlaisista aineksista? Ja olisi sitten koko ikänsä sidottu siihen? Syystä että nuo tuolla alhaalla kaupungissa olivat hänet hylänneet? Ja hän ei ollut ymmärtänyt itseään? — — Hän tuli muutamissa viikoissa entisen itsensä varjoksi.

Ihmeellistä: melkein heti, kun epätietoisuus muuttui varmuudeksi, että hän kantoi lasta, että hän oli äiti, tuli juhla-aika ja sen mukana päättäväisyys. Hän ei ymmärtänyt, miksi hän ei ollut ennemmin älynnyt niin selvää, niin itsestään johtuvaa asiaa. Hänen sydämensä alla elävä olento ratkaisisi. Jos siitä tulisi kuvatus, niin kaikki olisi lopussa; hän ei tahtoisi elää vaaliakseen sellaisen isoksi. Mutta jos lapsessa esiintyisi hänen kunniallinen sukunsa ja isän parempi osa, vaikkakin sekoittuneena, oli pidettävä suuren suurena siunauksena, että hän nyt sai yksinään sen pitää. Hänen tuli siis odottaa nähdäkseen ja sillä välin tehdä työtä.

Tomasine oli herännyt, ja tästä lähtien alkoi jotakin luontaista suuruutta kehittyä hänessä.

Yksinään oli hän kestänyt ulkonaisen ja sisäisen taistelun; yksinään hän vakaannutti itsensä. Se vei aikaa, sillä hän ei ollut nopea ajatuksiltaan. Mutta levottomuus oli poissa; hän söi, lepäsi ja oli jälleen liikkeellä. Siten hän pääsi eräänä päivänä kaikin puolin valmiiksi tuumittelustaan.

Ensin hän kutsutti luokseen kasvitarhan hoitajan. Hän oli aika komea, vaaleaverinen mies, jossa itsepuolustus oli kehittänyt päättäväisyyttä, sillä hän ei ollut kukaan muu kuin se Andreas Berg, jonka pyhätakin John Kurt oli silponut; hän oli ollut kartanossa siitä asti. Andreas Berg oli saanut kokea paljon vanhan, pikaluontoisen Kurtin aikana, joka muuten epäilemättä olisi tehnyt hänet perillisekseen, ellei poika olisi palannut kotiin. Sittemmin hän oli kestänyt kaikki tämänkin oikut ja purkaukset.

Tomasine pyysi häntä istuutumaan. Hän kysyi, oliko hänellä mitään muuta suunnitelmaa kuin jäädä hänen palvelukseensa. — Ei; hän halusi jäädä, — jos rouva Kurt tahtoi. — Voiko hän siis luottaa häneen? — Kyllä, rouva Kurt voisi varmasti luottaa.

Jälkimmäinen tahtoi nyt ensiksikin pyytää, ettei Andreas enää puhuttelisi häntä rouva Kurtiksi, vaan rouva Rendaleniksi, ja että hän myös suostuttaisi muutkin käyttämään rouva Kurtin sijasta rouva Rendalenia. Heidän silmänsä kohtasivat toisensa, — toisen silmät epävarmasti leimahtelevina kakkulain takaa ja toisen kummastuksesta suurina. Mutta nähdessään sitten hänen silmälasiensa vähitellen täyttyvän, kun kyynelet eivät päässeet vapaasti valumaan — hänen litteä nenänsä sai lasit painamaan poskiluuta —, kiirehti Andreas Berg sanomaan: "Hyvä, se tapahtuu!" Toinen otti nyt kakkulat nenältään, kuivasi ensin silmänsä, sitten silmälasinsa, antoi itselleen kylliksi aikaa, ennenkuin joutui seuraavaan asiaansa. Sillä välin vilahti jotakin kylmää kasvojen yli.

"Hyvä Berg", sanoi hän ja asetti kakkulat nenälleen, "ettekö voi kaikessa hiljaisuudessa, niin ettei kukaan sitä huomaa, saada suvun muotokuvia, kaikkia maalauksia täältä, sillä minä en osaa niissä aina tehdä eroa, — poltetuksi tai muulla tavoin hävitetyiksi, ettei niitä enää ole olemassa? Ja niin pian kuin mukavasti käy päinsä? — Ymmärrättekö minua?"

"Kyllä, rouva. — Mutta —?"

"Mitä tahdotte sanoa —?"

"Se käy pulmalliseksi, kun ei kukaan saa sitä huomata —?"

Toinen mietiskeli. "Jos joku huomaakin, niin huomatkoonpa, Berg."

"Hyvä; sitten se tietysti tapahtuu."

Ja se tapahtui, — hirmuisesti käryten palaneelta palttinalta, palaneelta nahalta ja muulta palaneelta. Hiljainen tuuli tuuditteli käryä eräänä päivänä yli koko kaupungin; se löyhkäsi melkein jokitörmän työmaille asti.

Sitten hän pyysi isäänsä muuttamaan ylös hänen luokseen koko perheen kanssa. Se tapahtui heti. Hän antoi omansa ja heidän taloutensa hoidon vanhalle Marianelle ja auttoi tätä siinä, missä toinen halusi. Perhe asui hänen kamariensa takana olevissa huoneissa.

Heti jälkeenpäin oli kaupungin sanomalehdissä seuraava ilmoitus:

Rouva Tomasine Rendalen aloittaa jälleen opetustuntinsa englannin-, ranskan- ja saksankielissä. Lähempiä tietoja saa Kartanosta.

Laillisestikin hän muutti nimensä. Tuntiensa ulkopuolella, joita hänellä oli niin paljon kuin halusi, hän opiskeli kirjanpitoa ja piti piankin itse tulo- ja menotiliä kasvitarhasta, karjasta ja taloudesta. Samalla hän alkoi opiskella hiukan kaikkea sitä, mistä piti kirjaa; hän tahtoi aikanaan kyetä olemaan mukana tekemässä päätöksiä. Kenties hän ei koskaan tulisi noita tietoja käyttäneeksi; mutta tätenhän hänelle riitti puuhaa.

Hänelle ei jäänyt ollenkaan aikaa hautomisiin; toistaiseksi se oli tärkeintä. Hän vaipui uneen heti, kun laski päänsä pielukselle, niin väsynyt hän oli joka ilta, ja kaikkien kauttaaltaan terveiden ihmisten tavoin oli hän vilkkaan valpas, kun avasi silmänsä, ja melkein heti kylvyssä.

Kaikki tämä ei kuitenkaan voinut estää sitä, että ajan joutuessa pitemmälle kävi yhä raskaammaksi se salainen ajatus, joka häntä kalvoi. Hän oli hävittänyt kaikki Kurtien suvun kuvat; hän oli ympäröinyt itsensä omalla suvullaan. Joka kerta, kun ajatus edellisestä hiipi esille, pani hän sen vastapainoksi jotakin jälkimmäisestä. Hän ei tuntenut äitinsä sukua, mutta hän oli lapsena Rendalenissa nähnyt isänsä sukua ja kuullut sen vaiheet. Siinä ei ollut mitään merkittävää; tasainen, hiukan raskas luonnonlaatu oli silloin tällöin, päästyään liiankauan kiusaantumaan tai jouduttuaan äärimmäiseen ahdinkoon, riistäytynyt johonkin repäisevään, mutta muutoin säyseän kestävästi uurastanut ja askarrellut.

Mutta kaikki, mitä hän siitä tiesi, niin näkemänsä kuin kuulemansakin, asetti hän tuota vastaan, joka pyrki Kurtien taholta esille. Tämä oli tummaa; hänen oma sukunsa loi parhaasta päästä valoisia kuvia, vaaleita olentoja, valoisaa olemusta. Hän sai sellaisen tottumuksen siirrellä pois kuvia ja loihtia sijalle toisia, että samassa silmänräpäyksessä, kun joku Kurteja koskeva muisto pyrki esille, hääti sen kulmakarvaton, vaaleaverinen valtias. Seurauksena oli varsin luonnollisesti, että tumma tai vaalea väri tuli hänelle ratkaisevaksi; ulkonaisesta tuli sisällinen; lapsen ensimmäisen näkemisen täytyi riittää ratkaisemaan äidin koko elämä. Ja sitten hänen koko tuskansa keräysi tuohon ensimmäiseen silmänräpäykseen.

Mitä lähemmäksi suuri hetki tuli, sitä ahdistavammaksi kävi tämä tuska. Tavallinen hommailu ei enää riittänyt sitä huumaamaan; hän erkani oppilaistaan ja otti osaa työhön sisällä ja ulkona. Kevät oli sinä vuonna myöhäinen; innoissaan hän vilustutti itsensä, uhmasi vastaan niin kauan, kunnes hänet pidätettiin sisälle ja toimitettiin hiessä makuulle, — ja silloin tuska heti pääsi voitolle, niin että hän ennen aikojaan luuli synnytysoireiden tulleen ja joutui ihan suunniltaan.

Hän alkoi heti kilvoitella John Kurtin kanssa. Ja kun hän peräti voipuneena tuli jälleen tajuihinsa, ei tuska silti päättynyt. Lapsen ensimmäinen näkeminenhän riittäisi, ja se oli hänen hädässään ja epätoivossaan saanut sen merkityksen, että tumma tai vaalea tukka ratkaisisi. — Jos se on tumma — ajatteli hän, — niin olen tuomittu; silloin en kykene taivuttamaan lasta. Ja se tulee tumma; tuo suku on niin voimakas; sen raju väkevyys on painanut liian syvän jäljen minuunkin; sen mielikuvitus varjostaa minut tällä hetkellä; minä en saa ajatelluksi sitä, mitä tahdon.

Sitten vastasi lohduttavasti ääni hänen sielussaan, että vanha Konrad Kurt oli kuitenkin ollut kelpo mies; Kurteissa oli hyviäkin voimia. — Entä jos ne toistamiseen kerääntyisivät lapseen, joka syntyy? Joskaan eivät sekoittumattomina — en vaadi niin paljoa! — niin kuitenkin vallitsevina. — Hän rukoili sitä, voi, kuinka hartaasti, kunnes muisti, että se oli myöhäistä. Se oli varmasti jo aikaa sitten ratkaistua.

Äärettömyydessä näyttäysi kaula, joka kumartui hänen ylitseen. Ensimmäisen Kurtin muotokuvan kaula. Ahdistettu käytti vanhaa taitoaan, oman sukunsa muotojen työntämistä sitä vastaan; mutta ne eivät totelleet, vaaleaveriset! Kaula jäi paikoilleen kuin jäikin. Siihen ei sillä ollut mitään oikeutta; kenelläkään suvussa ei enää ollut sitä kaulaa, ei Konrad Kurtilla, ei Johnilla. "Mutta ottakaa toki se kaula pois!" kirkui hän ympärillään olijoille. Sanat "pois, ottakaa pois!" loivat uusia mielikuvia. Heti tuli nimittäin John Kurt julistamaan, ettei hän suinkaan suostuisi lähtemään pois; häntä ei, piru hääriköön ja hyöriköön, Tomasine saisi pois. Hänen valkoinen otsansa säkenöitsi. Hän sadatteli niin, että pelkät "ärrät" parahtelivat ja sorahtelivat. Ihan hänen poskensa vieressä. Häntä voivutti tämä sisäinen taistelu siinä määrin, että kun synnytyskivut todella alkoivat, oli se kevennystä, sillä voimallisesti ne työnsivät syrjään kaiken muun. Ei enää mitään kuumetta; heti ihan terveenä hän keräsi urhoollisesti kaikki voimansa, mutta ne olivat vähäisemmät, kuin kukaan aavisti. Sen vuoksi kesti kauan, ennenkuin hän kuuli heikon kitinän ja "Poika, rouva! Te olette saanut pojan!" ja sitten lempeästi ja viihdyttävästi: "Tomasine, sinä olet saanut pojan."

Hiljainen riemu oli täyttänyt hänet heti, kun oli loppuun taisteltu; nyt se kohdistui sanaan "poika"; hänellä oli poika. Sitten tätä riemunaaltoa kohtasi tuskan vastalaine. "Tukka?" sai hän ihan hiljaa kysytyksi; hän ei jaksanut enempää. — "Punainen, rouva."

Hänellä oli hämärä aistimus, ettei se siis ollut tumma eikä vaalea, kenties kuitenkin pikemmin tumma. Se ei ollut selvillä, … se oli…, hän vaipui hiljaisesti pois kaikesta.

Toiset eivät sitä pitkään aikaan huomanneet, sillä kukaan ei olisi osannut ajatella, että tämä luja olento makasi pyörryksissä. Siksi kesti kauan, ennenkuin hänet saatiin hereille. Ja silloin vallitsi kauhistus.

Vasta jälkeenpäin hän sai tietää, mitä oli tapahtunut, — miksi aika-ajoin hämärsi, miksi hänellä oli jotakin mustaa muistissaan.

Lapsi oli jäykistynyt, ja he nostivat sen ylös hänen luokseen. Mutta ei kyllin lähelle; hän ei oikein nähnyt. Merkki, että heidän piti tulla lähemmäksi; mutta se oli niin pulmallista; hän ei saanut sitä aikaan äänellään; ei päällänsäkään, ja kättä hän ei muistanut, tai se ei totellut. Mutta joku sen ymmärsi ja kohotti lapsen ylös, niin että se koski hänen poskeensa, siihen, mihin sen isä oli viimeksi hengittänyt. Nyt hän tunsi jotakin pehmeätä, jotakin lämmintä, jotakin hienoa; hienointa, mitä hänen ihonsa oli nivellyt. Hän kuuli kulahduksen, piipahduksen, ja nyt hän näki… kulmakarvat, omansa, sukunsa vaaleat, hajalliset harjakset.

Se oli liian paljon, — liian paljon hyvää. Se oli liian suurta onnea.

Veri kiersi rivakammin; pian tulvi lämpöä poskiin, kyyneliä silmiin. Hän makasi hiljaisesti itkien, pienoisen yhä ollessa kiinnittyneenä hänen äidilliseen rintaansa.

Hän siis Jumalan avulla koettaisi itse tehdä muun.