Читать книгу Kalatyttö - Bjørnstjerne Bjørnson - Страница 3

Hannu Ödegaardin isä oli nuorena poikana lähtenyt Ödegaardin kylästä Bergenin läänistä; hyvät ihmiset olivat pitäneet hänestä huolta ja nyt oli hän oppinut mies ja ankara saarnaaja. Hän oli myöskin mahtava mies, ei niin paljon sanoiltaan kuin teoiltaan; sillä hänellä oli "hyvä pää", niinkuin sanottiin. Tämän miehen, joka sitkeydellään sai kaikki tuumansa toimeen, piti kuitenkin kohdata vastusta yhdessä asiassa, jossa hän vähimmin sitä odotti ja joka enimmin häntä vaivasi.

Hänellä oli kolme tytärtä ja yksi poika. Poika, Hannu, oli koulun nerokkain oppilas. Isä oli itse hänelle avullinen läksyjen lukemisessa ja sai joka päivä iloa hänestä. Hannulla oli ystävä, jonka hän auttoi sivukumppanikseen ja joka sen vuoksi rakasti häntä lähinnä äitiänsä enimmin koko maan päällä. He kävivät yhdessä koulua ja tulivat yhdessä yliopistoon; he ottivat yhdessä kaksi ensimäistä tutkintoansa ja nyt piti heidän yhdessä valmistautua samaan virkatutkintoon. Kun he eräänä päivänä sovittuaan lukujärjestyksestä menivät reippaasti portaita alas, tahtoi Hannu, hyvän tuulen ja ilon valtaamana, hypätä toverinsa selkään, vaan saattoi hänen niin pahasti lankeemaan, että hän muutaman päivän perästä kuoli. Kuoleva rukoili äitiänsä, joka oli leski ja nyt kadotti ainoan lapsensa, täyttämään hänen tahtonsa ja ottamaan Hannun ottopojakseen. Äiti kuoli melkein samaan aikaan kuin poikakin, vaan testamentin kautta peri Hannu Ödegaard hänen melkoisen omaisuutensa.

Kuluipa melkein vuosikausi, ennenkuin Hannu sen jälkeen tointui. Pitkähkö matkustus ulkomailla paransi hänet kuitenkin niin, että hän voi suorittaa jumaluusopillisen tutkintonsa; vaan häntä ei mitenkään saatu käyttämään tätä tutkintoa hyväkseen.

Isä oli hartaasti toivonut näkevänsä hänet apulaispappina, vaan Hannu ei taipunut edes kertaakaan saarnastuoliin astumaan; hän antoi aina saman vastauksen: ett'ei hän tuntenut kutsumusta. Tämä oli isälle niin katkera pettymys, että hän tuli monta vuotta vanhemmaksi. Hän oli myöhään päässyt virkaan, oli jo vanha mies ja oli tehnyt kovasti työtä, aina tuo sama tarkoitusperä silmämääränään. Nyt istui poika saman talon yläkerrassa ja asui komeasti monessa huoneessa; vaan alakerrassa, vähäisessä työkamarissa lampun ääressä, joka loisti vanhuuden yöhön, istui tuo aina työskentelevä vanha pappi. Hän ei voinut eikä tahtonutkaan tämän pettymyksen jälkeen ottaa vierasta avuksensa; hän ei myöskään tahtonut tehdä pojalleen mieliksi ja lakata työstänsä. Sentähden ei hänellä ollut lepoa kesällä eikä talvella; vaan poika teki joka vuosi pitkän ulkomaanmatkan. Ja kun Hannu oli kotona, ei hän seurustellut kenenkään kanssa; se vaan, että enemmän tahi vähemmän puhumattomana söi puolista isänsä kanssa. Vaan jos joku sattui puheisiin hänen kanssansa, osoittivat hänen sanansa aina erinomaista selvyyttä ja totuuden intoa, joka teki keskustelun tuskalliseksi. Hän ei koskaan käynyt kirkossa; vaan sen sijaan antoi hän enemmän kuin puolet tuloistansa hyväntekeväisyystarkoituksiin ja määräsi aina hyvin tarkasti, kuinka niitä piti käyttää.

Tämä lavealle ulottuva hyväntekeväisyys oli pienen kaupungin yksinkertaisista tavoista niin poikkeavaa, että se ihmetytti kaikkia. Kun tähän tulee lisäksi hänen erakko-elämänsä ja alinomaiset ulkomaanmatkansa sekä se, ettei kukaan tahtonut antautua keskusteluun hänen kanssansa, voi käsittää, että häntä pidettiin salaperäisenä olentona, jolle omistettiin kaikellaisia mahdollisia ominaisuuksia, jopa mahdottomiakin. Kun tämä mies alentui ottamaan kalatytön jokapäiväiseen hoitoonsa, oli tyttö samassa aateloittu.

Nyt tahtoi yksi kuin toinenkin kannatella tyttöä, etenkin naiset. Eräänä päivänä ilmestyi hän puettuna kaikkiin taivaankaaren väreihin; hän oli ottanut päällensä kaikki lahjakalunsa, luullen näin oikein olevansa Ödegaardille mieleen, koska tämä aina tahtoi, että hän kävisi sievästi puettuna. Vaan tuskin Ödegaard oli nähnyt hänet, kun kielsi häntä ottamasta vastaan lahjoja; hän kutsui häntä turhamieliseksi ja hupeloksi, joka muka vaan tavotteli tyhjää ja haki iloansa hullutuksista. Kun Petra seuraavana aamuna tuli itkeentynein silmin, vei Ödegaard hänet kanssansa kävelemään yläpuolelle kaupunkia. Nyt kertoi hän hänelle Davidista siten, että otti milloin yhden, milloin toisen hänen vaiheistansa puheeksi, tehden tytölle jo entuudestaan tutut asiat uusiksi. Ensin jutteli hän Davidin nuoruuden iästä, kuinka hän silloin oli kaunis ja voimakas ja eli uskossaan huoletonna. Sentähden pääsi hän voittoriemua viettämään, ennenkuin oli täysikasvuinen. Hän tuli paimenesta kuninkaaksi, hän asui luolissa, mutta lopulta hän rakensi Jerusalemin. Hän istui kauniisiin vaatteisiin puettuna ja soitteli sairaalle Saulille, vaan itse sairaaksi kuninkaaksi jouduttuansa, soitteli ja lauleli hän itselleen katuvaisen ryysyihin puettuna. Kun hän oli suurtyönsä tehnyt, haki hän huovetta synnissä, sitten tuli profeetta ja rangaistus, ja hän muuttui jälleen lapseksi. David, joka kiitosvirsillään oli ylentänyt kaiken Herran kansan, makasi itse musertuneena Herran jalkain edessä. Oliko hän kauniimpi silloin, kun, voitonseppele päässä, tanssi arkin edessä, vai silloin, kun salakammiossa aneli armoa rankaisevalta kädeltä?

Petra oli ensi yönä tämän keskustelun jälkeen nähnyt unta, jota ei sitten koko elinaikanaan voinut unhottaa. Hän oli nimittäin ollut ratsastavinaan valkoisen hevosen selässä voittokulussa, vaan samassa ryysyihin puettuna tanssivanaan hevosen edessä.

Hyvän aikaa sen jälkeen tapahtui, että Pedro Ohlsen, jonka hän tuon puutarhakohtauksen jälkeen oli havainnut yhä enemmin häntä lähentelevän, eräänä iltana, kun Petra istui metsän rinteessä yläpuolella kaupunkia ja luki läksyjänsä, kulki ihan läheltä ohitse ja kuiskasi kummallisesti hymyillen: "Hyvää iltaa!" – Vaikka jo vuosi oli kulunut siitä, kun äiti kielsi häntä Pedron kanssa puhumasta, muisti tyttö niin hyvästi kiellon, ettei hänelle mitään vastannut. Vaan Pedro kulki joka päivä samalla lailla ohitse ja samoin tervehtien; viimein odotti tyttö häntä silloinkin kun hän ei tullut. Kohta teki Pedro sivukulkiessaan pienen kysymyksen, vähän ajan päästä kaksikin, ja viimein joutuivat he puheisiin. Puheltuaan hän eräänä päivänä luikahutti hopeataalerin tytön käteen ja juoksi samalla sydämessänsä iloiten matkaansa. Mutta olihan äiti kieltänyt häntä puhumasta Pedron kanssa; ja Ödegaard taas oli kieltänyt häntä keneltäkään lahjoja ottamasta. Edellistä kieltoa vastaan oli Petra vähitellen rikkonut, vaan huomasi sen vasta nyt, kun oli rikkonut toistakin vastaan. Rahoista päästäksensä hän kestitsi kenen vaan käsiinsä sai; eipä ollut kuitenkaan mahdollista syödä enemmän kuin neljän markan edestä. Vaan sitten katui hän myöskin sitä, että oli tuhlannut taalerin sen sijaan kun olisi pitänyt antaa se takaisin. Se markka, joka vielä oli hänen taskussansa, kirvelti niin, kuin olisi se polttanut reiän hänen vaatteisiinsa; hän otti sen ja viskasi veteen. Vaan eipä hän silläkään vielä taalerista päässyt; se karvasteli hänen mieltänsä. Jos hän tunnustaisi, niin menisi tuska ohitse, sen hän kyllä tunsi; mutta äidin tuonainen hirmuisa raivo ja Ödegaardin harras luottamus häneen olivat kumpainenkin tavallansa peljästyttäviä. Vaikk'ei äiti mitään nähnyt, huomasi Ödegaard kohta, että tytön mielessä oli jotakin, joka teki hänet onnettomaksi. Lempeästi kysyi hän eräänä päivänä, mitä se oli, ja kun tyttö sen sijaan, että olisi vastannut, purskahti itkuun, luuli Ödegaard, että kotona oli puute, ja antoi hänelle kymmenen hopeariksiä. Se, että, vaikka oli tehnyt syntiä Ödegaardia vastaan, sai häneltä rahaa, vaikutti valtavasti Petraan, ja kun hän päälle päätteeksi oli saanut rahaa, jota voi julkisesti antaa äidillensä, oikein kunniallista rahaa, tunsi hän vapautuneensa rikoksesta ja tuli kovin iloiseksi. Hän tarttui molemmin käsin Ödegaardin käteen, kiitti, nauroi ja hyppeli kohdallansa, ja ihastus säteili kyyneleistä, kun hän katsoi Ödegaardiin, niinkuin koira katsoo isäntäänsä, kun hänen kanssaan pääsee ulos. Ödegaard ei enää tuntenut häntä; Petra, joka muuten tinkimättä noudatti opettajansa tahtoa, sai nyt hänestä vallan; ensi kerran tunsi Ödegaard väkevän rajun luonnon aukeavan eteensä, ensi kerran lähetti elämän lähde punaisen virtansa häntä kohti, ja hän vetäytyi tulipunaisena takaisin. Mutta tyttö juoksi ovesta ulos mäelle ja sitten kaupungin takaista tietä myöten kotiinpäin. Täällä pani hän rahat uunin otsalle äidin eteen ja kapusi hänen kaulaansa. "Kuka on antanut sinulle rahat?" kysyi äiti ja oli jo vihoissaan. – "Ödegaard ne antoi; äiti, hän on paras ihminen maan päällä!" – "Mitä minä niillä teen?" – "Sitä en tiedä, – hyvä Jumala, jospa tietäisit, äiti, – " sanoi Petra ja lankesi jälleen hänen kaulaansa; hän voi nyt sanoa ja tahtoikin sanoa äidilleen kaikki. Vaan äiti irroittautui kärsimättömänä: "Ettäkö minun pitäisi ottaa vaivaisapua vastaan? Vie hänelle rahat paikalla takaisin. Jos olet luulotellut hänelle, että minä olen niiden tarpeessa, niin olet minua häväissyt!" – "Mutta, äiti?" – "Vie hänelle rahat paikalla takaisin, sanon minä, tahi menen itse hänen luokseen ja viskaan ne hänelle vasten silmiä, hänelle, joka on ottanut lapseni minulta!" Äidin huulet vapisivat, viimeiset sanat sanottuaan, ja Petra peräytyi kalveten kalpenemistaan, avasi hiljaa oven ja meni hiipien huoneesta ulos. Ennenkuin hän oikein tiesikään, oli kymmenen hopeariksin seteli palaisina hänen sormissansa. Tämän huomattuansa harmistui hän kovin äitiinsä. Mutta Ödegaard ei saisi mitään tietää – ei, hänen tuli tietää kaikki. Hänelle ei saanut valhetella! – Hetken perästä seisoi hän Ödegaardin huoneessa ja kertoi hänelle, ettei äiti tahtonut ottaa rahaa vastaan, ja että hän itse repi setelin rikki, harmissansa siitä kun piti palata sen kanssa takaisin. Hän tahtoi kertoa enemmän, vaan Ödegaard kohteli häntä hyvin tylysti ja käski hänen mennä kotiinsa, antaen hänelle sen neuvon, että äitiä piti totella, vaikkapa raskaaltakin tuntuisi. Tämä tytöstä kuitenkin näytti kummalliselta, sillä niin paljon hän tiesi, ettei Ödegaard itsekään tehnyt sitä, mitä hänen isänsä mieluisimmin toivoi! Kotimatkalla johtui tämä hänelle mieleen, ja samassa kohtasi hän Pedro Ohlsenin. Tätä miestä oli hän karttanut pitkän aikaa ja tahtoi tehdä samaten nytkin, sillä Pedrohan oli syypää onnettomuuteen. "Missä olet ollut?" kysyi Pedro ja seurasi jäljestä; "onko jotakin pahaa sinulle tapahtunut?" Tytön mielessä kävivät niin ankarat aallot, että olisivat voineet heittää hänet vaikka minne, ja kun hän nyt oikein mietti, niin ei hän voinut käsittää, minkätähden äiti oli kieltänyt häntä juuri Pedron kanssa seurustelemasta; lienee ollut vain oikku niin toinen kuin toinenkin kielto. "Arvaapas, mitä olen tehnyt", sanoi Pedro Ohlsen melkein nöyryydellä, kun Petra seisahtui. "Olen ostanut sinulle purjeveneen, – ajattelin, että sinulla ehkä olisi halu purjehtia", ja hän nauroi. Hänen hyväntahtoisuutensa, jossa oli jotakin köyhän rukouksen kaltaista, tällä haavaa liikutti tytön sydäntä; hän nyökäytti päätään – ja nyt tuli Ohlsenille kiire, hän kuiskasi kiihkeästi hänen korvaansa, että menisi ulkopuolelle kaupunkia lehtokujaan, oikealle päin suuren keltaisen venehuoneen luo, ja sen takana odottelisi hänen tuloansa; siellä ei kukaan näkisi häntä. Tyttö meni, ja Pedro tuli iloisena ja nöyränä kuin vanha lapsi, ja otti hänet veneeseensä. He purjehtivat vähäisen aikaa sinne tänne vienossa tuulessa, laskivat saareen, sitoivat veneen kiinni ja nousivat maihin. Pedro oli tuonut kaikellaista hyvää muassaan, jota hän pelonalaisella ilolla tarjoili tytölle, ja otti sitten esiin huilunsa ja soitteli. Hetkeksi unhotti Petra surunsa Pedron iloa katsellessaan, ja kun heikon ihmisen ilo herättää hellämielisyyttä, niin oli luonnollista, että Petra mieltyi häneen.

Tämän päivän perästä oli Petralla jälleen uusi asia äidiltä salattava, ja tämä teki viimein sen, ettei äiti saanut mitään tietää. Gunlaug ei kysynytkään; hän uskoi vaan hyvää, kunnes kerran alkoi puolettomasti epäillä.

Vaan Ödegaardiltakin oli Petralla tästä päivästä alkaen salaittavia, sillä hän otti Pedro Ohlsenilta paljon lahjoja vastaan. Eikä Ödegaardkaan kysynyt, ja opetus kävi päivä päivältä laimeammasti. Petra oli siis nyt kolmen vaiheilla; toiselle ei hän toisista puhunut mitään, ja hänellä oli jotakin, jota salasi jokaiselta erikseen.

Mutta täll'aikaa oli hän tullut täysikasvuiseksi, itse sitä huomaamattansa, ja eräänä päivänä ilmoitti Ödegaard hänelle että hän oli ripille päästettävä.

Tämä sanoma teki Petran kovin levottomaksi, sillä hän tiesi, että kun hän oli ripille päässyt, niin loppui opetus, ja mikä sitten olisi edessä? Äiti rakennutti ullakkokamarin taloonsa; Petra saisi ripille päästyään oman huoneensa. Ödegaard näki tytön tulevan yhä hiljaisemmaksi ja toisinaan hän myöskin huomasi hänen itkeneen. Näin asian ollessa vaikutti uskonnon opetus valtavasti, vaikka Ödegaard koetteli suurella varovaisuudella välttää kaikkea, joka voisi tytön sydäntä liikuttaa. Tästä syystä lopetti hän opetuksen neljätoista päivää ennen ripillepäästöä, lyhykäisesti ilmoittaen, että se oli viimeinen opetustunti. Tällä tarkoitti hän, että se oli viimeinen opetustunti, jonka hän antoi; sillä hän kyllä tahtoi siitä huolta pitää, että Petra saisi toisten johdolla enemmän oppia. Tyttö jäi kuitenkin istumaan paikallensa, veri pakeni, silmät tuijottivat yhteen paikkaan, ja kovin liikutettuna kiiruhti Ödegaard selitystä antamaan: "Eihän kaikki nuoret tytöt", sanoi hän, "ole täysikasvuiset ripille päästessään; – vaan tunnethan itsekin, että sinun laitasi on semmoinen." jos Petra olisi seisonut leimuvan tulen ääressä, niin hän ei olisi voinut tulia punaisemmaksi, kuin nyt nämä sanat kuullessaan; rinta kohoili, silmät harittivat ja täyttyivät kyyneleistä, ja tästä pakotettuna kiiruhti Ödegaard lisäämään: "Vieläkö kenties lukua jatketaan?" Hän huomasi vasta perästäpäin, mitä oli esittänyt; se oli väärin tehty, ja hän tahtoi sentähden peräyttää sanansa; mutta nyt nosti tyttö jo silmänsä häntä kohti, ja vaikkei hän huulillansa vastausta antanut, oli se selvästi luettava hänen katsannostaan. Pulasta päästäksensä kysyi Ödegaard: "Kenties sinä tahdot nyt ryhtyä johonkin toimeen, johon" – hän kumartui tässä tyttöä lähemmäksi – "tunnet itsessäsi kutsumusta, Petra?" – "En", vastasi Petra niin rohkeasti, että Ödegaard punastui ja vajosi jälleen omiin, monivuotisiin mietteisiinsä; tytön odottamaton vastaus oli ne jälleen herättänyt.

Että Petrassa oli jotakin erinomaista jo lapsuudesta alkaen, siitä oli Ödegaard vakuutettu siitä päivin, kun näki hänen laulaen marssivan kaupungin poikakomppanian etunenässä. Mutta mitä kauemmin hän opetti häntä, sitä vähemmin hän sai selvää hänen luonnonlahjoistansa. Joka liikunnossa ne ilmestyivät; jos hän mitä mietti, jos hän mitä tahtoi, ilmaisi henki sekä ruumis, molemmat yhtä aikaa, voiman täytelyyttä, josta kauneus välkähteli. Mutta hänen puheensa ja varsinkin hänen kirjoituksensa oli kaikki lapsellista. Hän näytti kokonaan elävän mielikuvitusten maailmassa, mutta Ödegaard piti sitä vain levottomuutena. Hän oli hyvin ahkera, mutta hänen lukunsa päätarkoituksena oli eteenpäin pääseminen, ei niin paljon oppiminen; mitä seuraavalla sivulla seisoi, sitä hän enimmin halusi tietää. Petralla oli käsitystä hengellisistä asioista, vaan, kuten provasti sanoi, "ei mitään taipumusta hengelliseen elämään", ja hänen opettajansa oli usein murheissaan hänestä. Ödegaard oli tuskin päässyt alkua edemmäksi, ehdottomasti hänen ajatuksensa johdattivat häntä noiden kiviportaiden luo, missä oli ottanut Petran vastaan; hän kuuli äidin ankaran äänen laskevan hänen päällensä edesvastauksen, koska hän oli maininnut Jumalan nimen. Muutamia kertoja edes ja takaisin käveltyään kokosi Ödegaard mielensä. "Nyt matkustan ulkomaille", sanoi hän vähän arkailevasti: "olen pyytänyt sisariani pitämään sinusta huolta sillä aikaa, ja kun palajan takaisin, koetamme jatkaa taas. Hyvästi! – Kyllä kohtaamme toisemme vielä, ennenkuin matkalle lähden!" Hän riensi viereiseen kamariin niin kiireesti, ettei Petra voinut hänelle kättäkään antaa.

Petra näki hänen vielä kerran siellä, missä vähimmin odotti häntä näkevänsä, nimittäin kirkossa papin penkissä aivan edessänsä, kun hän seisoi toisten lasten joukossa ripille päästettävänä. Siitä hän joutui niin jännitykseen, että hänen ajatuksensa kauvan aikaa harhailivat etäällä pyhästä toimituksesta, johon hän oli nöyryydellä ja rukouksilla valmistautunut. Niin, Ödegaardin vanha isäkin, joka tuli sakastista, seisahtui ja katsoi kauan poikaansa, ennenkuin astui esiin ja alkoi toimituksen. Kohta piti Petran peljästyä kirkossa vielä toinenkin kerta, sillä vähäisen alempana istui Pedro Ohlsen uusiin, komeisiin vaatteisiin puettuna ja kurkisteli poikain päitten yli tyttöjoukkoon häntä kohti. Pedro kumartui pian jälleen alas, vaan kohta näki Petra uudestaan hänen harvahiuksisen päänsä pistäyvän ylös jälleen alas painuaksensa. Tämä vei tytön ajatukset pois toimituksesta; hän ei tahtonut katsoa, vaan katsoi kuitenkin, ja tuossa – juuri kun toiset kaikki olivat syvästi liikutetut ja useat vuodattivat kyyneleitä – kauhistui Petra nähdessään Pedron nousevan ylös ja seisovan ällistyneenä, avosuin ja tuijottavin silmin, muistamatta käydä istumaan tahi siirtyä paikaltaan, sillä yläpuolella häntä seisoi Gunlaug suorana täydessä pituudessaan. Petra vapisi nähdessänsä äitinsä, sillä tämä oli valkea kuin alttariliina, ja hänen mustat, kiherät hiuksensa näyttivät nousevan, kun sen ohella hänen silmiinsä yht'äkkiä ilmeni tylkkivä voima, ikäänkuin olisivat ne sanoneet: "pois hänestä, mitä sinä hänestä tahdot!" Pedro vajosikin, tämän silmäyksen huomattuansa, penkille istumaan ja lähti vähän ajan perästä kirkosta.

Nyt sai Petra rauhaa, ja mitä edemmäksi tultiin, sitä enemmän tarkistui hänen huomionsa. Ja kun hän kääntyi takaisin, lupaukset tehtyänsä, ja itkusilmin katsoi Ödegaardiin, niinkuin siihen, joka oli kaikkia hänen hyviä aikeitansa lähinnä, niin päätti hän sydämessänsä, ettei koskaan saattaisi hänen uskoansa häpeään. Nuo uskolliset silmät, jotka loistavina katsoivat häneen takaisin, näyttivät nekin rukoilevan samaa; vaan kun Petra oli tullut paikallensa ja tahtoi vielä kerran nähdä Ödegaardia, oli tämä jo poissa. Petrakin lähti pian kotiin äitinsä kanssa, joka matkalla lausui nämät sanat: "Nyt olen minä tehnyt, mitä minun tuli tehdä; – nyt tehköön Jumala tehtävänsä."

Kun he olivat syöneet kahden kesken, sanoi äiti pöydästä noustessaan: "Nyt kai lähdemme hänen – tuon papin pojan luokse. Vaikka en tiedäkään, mitä siitä tulee, siitä, mitä hän on aikonut, niin on hän kuitenkin hyvää tarkoittanut. Pue siis jälleen päällesi, lapseni!"

Kirkkotietä, joka kulki kaupungin yläpuolitse, olivat nämät kaksi hyvin usein yhdessä käyneet, vaan katua eivät he koskaan olleet yhdessä astuneet; äiti oli tuskin kertaakaan sitä kulkenut kaupunkiin palattuansa. Nyt poikkesi hän kuitenkin kadulle, sillä hän tahtoi käydä kadun päästä päähän, käydä täysikasvuisen tyttärensä kanssa!

Sen sunnuntain iltapuolella, jona lapsia ripille päästetään, on semmoisen pienen kaupungin koko väki liikkeellä, joko käyden talosta taloon onnentoivotuksilla tahi kulkien pitkin katua edes ja takaisin muita katselemassa ja itseänsä näyttämässä. Siinä tervehditään ja seisahdutaan melkein joka askeleelta, kättä puristetaan ja hyväntahtoisia sanoja lausutaan; köyhän lapsi tavataan rikkaan hylkyvaatteissa ja tuodaan esiin niistä kiittämään. Kaupungin merimiehet, ulkomaan koruvaatteisiin puettuina ja lakki kenossa, ja kaupungin keikarit, kauppapalvelijat, kulkivat parvissa tervehtien kaikkia; oppikoulun puolikasvuiset oppilaat, jokainen taluttaen kainalosta parhainta ystäväänsä maan päällä, koipelehtelivat jäljestä, tehden ivailevia muistutuksiansa; – vaan kaikkien täytyi tänä päivänä kuitenkin hiljaa mielessään suostua antamaan etusija kaupungin pääkeikarille, nuorelle kauppiaalle, kaupungin rikkaimmalle miehelle, Yngve Voldille, joka vast'ikään oli tullut Espanjasta kotiin ja oli valmis huomispäivänä nimiinsä ottamaan äitinsä suuren kalakaupan. Kaduilla loisteli hän, valkea hattu valkotukkaisessa päässä, niin että nuoret ripille päässeet jäivät melkein unhotuksiin; kaikki tervehtivät häntä tervetulleeksi, ja hän puhui kaikkien kanssa, nauroi kaikille, – kaduilla kaikkialla näkyi tuo valkea hattu valkotukkaisessa päässä ja kuului tuo iloinen nauru. Kun Petra ja hänen äitinsä tulivat ulos, oli hän ensimäinen, jonka kanssa he sattuivat yhteen, ja niinkuin todellakin olisivat häntä satuttaneet, säpsähti hän Petran nähdessään, jota hän ei enää tuntenut.

Petra oli kasvanut pitkäksi, ei kuitenkaan niin pitkäksi kuin äitinsä, mutta pitemmäksi kuin useimmat muut tytöt; hän oli sievä, soma ja reipas, toisinaan äitinsä näköinen, toisinaan ei ollenkaan, alituisesti vaihdellen. Eipä tuo nuori kauppamieskään, joka heitä yhä seurasi, voinut enää kääntää kävelijäin silmiä puoleensa; nuo kaksi, äiti ja tytär yhdessä, olivat vielä oudompi ilmiö. He astuivat nopeasti ketään tervehtimättä, sillä harvoinpa heitä itseäänkään tervehtivät muut kuin merimiehet, mutta palasivat vielä nopeammin katua myöten takaisin, sillä he olivat kuulleet, että Ödegaard vastikään oli kotoansa mennyt höyrylaivaan, joka oli kohta lähtevä matkalle. Etenkin Petra kiiruhti; hänen täytyi, täytyi saada vielä tervehtiä ja kiittää Ödegaardia, ennenkuin tämä matkusti pois, sillä olihan synti matkustaa pois Petralle jäähyväisiä sanomatta. Petra ei katsonut kehenkään niistä, jotka häneen katsoivat; hän katseli vaan kattojen yli tupruavaa höyrylaivan savua, ja se hänestä näytti pakenevan. Kun he tulivat laiturille, teki höyrylaiva juuri lähtöä siitä, ja itku kurkussa hän riensi eteenpäin lehtokujaa myöten, hän pikemmin juoksi kuin astui, ja äiti kiiruhti jäljestä. Kun höyrylaivalta meni satamassa aikaa kääntämiseen, niin hän hyvin ennätti juosta rantatörmälle, nousta kivelle ja heiluttaa nenäliinaansa. Äiti jäi lehtokujaan eikä tahtonut mennä edemmäksi; Petra heilutti liinaansa – hän heilutti sitä yhä korkeammalle, vaan laivan kannelta ei kukaan heiluttanut vastaan.

Nyt hän ei voinut enää mitään, vaan hänen täytyi itkun vuoksi palata ylätietä kotiin. Äiti seurasi, mutta äänetönnä. Siihen ullakkokamariin, jonka äiti oli hänelle tänään lahjoittanut ja jossa hän oli ensi kertaa viime yönä maannut ja aamulla niin iloisena pukeutunut uusiin vaatteisiinsa, astui hän nyt katkerasti itkien ja silmäystäkään ympärillensä luomatta; hän ei tahtonut mennä alas, minne oli merimiehiä ja vieraita keräytynyt, vaan riisui rippivaatteet päältänsä, istui vuoteellaan, kunnes yö tuli, ja täysikasvuiseksi pääseminen oli hänestä onnettominta mitä olla voi.