Читать книгу Jumalan teillä - Bjørnstjerne Bjørnson - Страница 5

Seuraava pari ulos!

Maaliskuussa seuraavana vuonna, juuri valmistautuessaan toiseen lääketieteelliseen tutkintoonsa, Edvard Kallem sai vallan toista ajateltavaa.

Se täytyy meidän nyt kertoa. Siihen aikaan, kun hänen yleiset luonnontieteelliset harrastuksensa keskittyivät yhä enemmän ja enemmän fysiologian alalle, – pidettiin etevimpänä fysiologina erästä nuorta todellisuuden ihailijaa, Tuomas Rendalen'ia, joka oli hiukan vanhempi Edvard Kallemia. Oli itsessään harvinainen tapaus tuo, että joku muu kuin lääketieteen ylioppilas oli etevin tässä aineessa, sen huomasivat kyllä kaikki, myöskin Edvard Kallem, mutta se ei ollut syynä hänen läheiseen ystävyyteensä Rendalenin kanssa, joka ei myöskään ollut niitä, jotka ensimäiselle parhaalle sylinsä aukaisevat.

Heidän ystävyytensä alkoi vasta myöhemmin, niin, oikeastaan vasta nyt uudenvuoden jälkeen, kun he sattuivat tulemaan joululomalta samalla laivalla. Jo ensi iltana, kun Kallem oli tullut Rendalenin luo, jäi hän sinne yöksi. Ja pari päivää myöhemmin, kun Rendalen oli hänen luonaan iltaa viettämässä, kulkivat he edestakaisin asuntojensa väliä (jotka muuten olivatkin lähekkäin) kolmeen – neljään saakka aamulla. Edvard Kallem ei ollut mokomaa niin nerokasta ihmistä vielä tavannut, ja Rendalen hyökkäsi kerran hänen luokseen aikaisin aamulla, ennenkuin Kallem oli ennättänyt lähteä sairashuoneelle, vain lausuakseen hänelle, että hän piti Kallemista enemmän kuin kenestäkään muusta, jonka kanssa oli seurustellut.

Rendalen oli luonteeltaan omintakeisempi ja voimakkaampi kuin Kallem, hänessä oli sekä kesytettyä että villiä, intohimoisuutta, synkkämielisyyttä, musikaalisuutta, ja avomielisyyttä, jossa löytyi suljettujakin ovia, joita hän aukaisi harvoin tai ei lainkaan. Hänen työkykynsä oli rajaton – ja joskus hän taas oli niin masentunut, ettei hän kyennyt mitään tekemään, koko koneisto oli pysähtynyt äkkiä, kuin olisi siitä pyörä särkynyt. Ei ainoatakaan tasaista paikkaa, vain yksinomaan epätasaisuuksia oli hänen luonteensa maisemassa, jota valaisi suuri hengen valo. Niin lukemattomat kuin vaihtelut olivatkin, niin epämieluisilta kuin pettymykset tuntuivatkin, – oli hänen persoonallisuutensa kuitenkin avomielisyytensä ja suoruutensa vuoksi niin puoleensavetävä, että hänestä täytyi väkisinkin pitää.

Kaikki hänen ajatuksensa olivat keskittyneet kouluutuksen ja kasvatuksen ympärille. Erittäinkin hän mietiskeli, kuinka voitaisiin pelastaa jokainen lapsi yli tuon "vaarallisen ijän", jolloin niin kovin erilaisia vaikutuksia on tarjolla. Silloin kadottivat monetkin paljon, monet saivat haavoja, jotka vasta myöhään parantuivat, ne, jotka olivat hyvistä vanhemmista ja edullisessa asemassa, voivat päästä vahingoittumattomina sen yli, mutta sellaiset olivat vähemmistönä. Koko kasvatus ja opetus oli keskitettävä lapsen kehittämiseen siveelliseksi ihmiseksi, se oli hänen ensimäinen ja viimeinen ajatuksensa.

Hän esitteli väsymättä opetussuunnitelmiaan ja menettelytapojaan, kertoili koulun ja kodin yhteisvaikutuksesta. Hänen äidillään oli laajalti tunnettu tyttökoulu eräässä rannikkokaupungissa, ja sen hän ottaisi haltuunsa pannakseen suunnitelmansa toimeen. Suuri päämääränsä oli yhteiskoulu, mutta ensin olisi opetus muutettava kaikissa aineissa helpommaksi, jotta se ei olisi ainoastaan lahjakkaampia varten. Ja sitä hän kokeilisi tyttökoulussa.

Hänellä oli laaja kokoelma Amerikasta ja useista Europan maista hankittuja havaintovälineitä ja hän lisäili sitä alinomaa, ja hän omisti kokonaisen kirjaston koulukirjallisuutta. Hän asui yhdessä erään jumaluusopin kandidaatin, Vangenin, kanssa, joka oli valmistunut jouluksi, mutta oli nyt suorittamassa käytännöllisiä kokeitaan. Mutta vaikka heillä oli yhteensä kolme huonetta, olivat ne kaikki kuitenkin täynnä Rendalenin kirjoja ja kokoelmia.

Hänen ulkonäkönsä oli merkillinen. Punertava, pystyssä törröttävä tukka, kasvot täynnä teerenpilkkuja, vaaleiden, tuskin huomattavien kulmakarvojen alla harmaat, myhäilevät silmät, nenä leveä ja hiukan pysty, suu suljettu, kädet lyhyet ja ruskettuneet, tarmokkaat aina sormenpäihin saakka. Hän ei ollut juuri kookas, mutta kaunisvartaloinen ja astuen jalat ulospäin hän käydä kekutteli keveästi kuin olisi liikkunut pianon koskettimilla. Hän oli joukon paras voimistelija ja teki liikkeet niin kuin ne pitikin tehdä. Myöskin Edvard, joka aina oli pitänyt voimistelusta, tuli nyt kahta vertaa innokkaammaksi, sillä kellään ei ollut sellaista kykyä kuin Rendalenilla saada toinen innostumaan siihen, mikä häntä itseäänkin huvitti. Tähän aikaan oli käsillään käyminen hänen mielityötään ja sen konstin osasi Kallem oivallisesti. Ehkäpä tämäkin osaltaan lisäsi Rendalenin kunnioitusta häntä kohtaan.

Heillä oli monta yhtymäkohtaa, he olivat kumpikin erikoistuntijoita omalla alallaan, ajatustavoissaan nykyaikaisia ja täynnänsä uudistusintoa, kumpikin mitä suurimmassa määrässä arkoja omasta persoonastaan, he kulkivat aistikkaasti puettuina, panipa Rendalen siihen liiankin suurta huomiota. Heillä oli kummallakin vilkas ajatuksenjuoksu, joka käsittää tarkoituksen, vaikka puoletkin sanotaan, molemmat täydensivät toistensa tietoja. Rendalen oli musikaalinen, soitti mainiosti pianoa ja lauloi koko hyvin. Kallem lauloi vieläkin paremmin ja Rendalen häntä yhä vain kiihoitti.

Vaikka Rendalen saattoikin kiintyä ystävyyden siteillä johonkin ihmiseen, niin piti hän kuitenkin rajan, jonka yli ei kukaan vielä ollut astunut. Hän piti kyllä paljonkin kasvattiveljestään Vangenista, mutta juuri heidän välisestä suhteestaan voitiin paraiten huomata, että jonkunlainen välimatka oli olemassa heidän välillään. Myöskin tässä suhteessa oli Kallem Rendalenin mieleen, hänessä oli samallaista kaukana pysymistä kesken kaikkea ihastustakin.

Mutta olipa erilaisuuksiakin olemassa, jotka sekä ylläpitivät että haittasivat keskinäistä ystävyyttä. Haitallisuuksiin oli melkein aina Rendalen syypää, sillä Kallem oli taipuisampi ja mukautuvampi. Sellaisella tuulella ollessaan Rendalen soitti, aivankuin ei ketään olisi huoneessa, soitti tuntikausia. Silloin ei maksanut vaivaa odottaa hänen taukoamistaan, yhtähyvin voi heti lähteä pois. Yleensä hän hallitsi seuran mielialan. Hän oli aika ajoin hiljainen ja synkkämielinen, sellaisina hetkinä häneltä tuskin sai sanaakaan suusta. Hänellä oli hirvittävä työkyky, silloin kun hän oli toimessa, johon hän oli koko sielullaan antautunut, – ja silloinkin: hyvästi, kaikki ystävät! Mutta kun hän taas oli puheliaalla tuulella ja innostunut, niin silloinkos ilma ihan sähköä säkenöi hänen ympärillään.

Joka päivä löysi Kallem lääketiedettä lukiessaan jotain uutta, ja koska heillä oli yhteisiä fysiologisia harrastuksia, kertoilivat he kumpikin toisilleen omia havaintojaan. Tammi- ja helmikuulla he tapasivat toisensa melkein joka ilta, jollei muualla niin ainakin voimistelusalissa kello kuudesta seitsemään ja sen jälkeen he kernaasti söivät yhdessä illallista – mieluimmin Rendalenin luona, sillä hänellä oli piano.

Maaliskuun alussa tuli Rendalenin äiti käymään kaupungissa, hän asusti sen ajan poikansa isäntäväen luona. Isäntä, kotoisin Norrlannista, oli sokea ja toinen puoli ruumista oli halvautunut. Hänen vaimonsa oli tavattoman musikaalinen ja aivan nuori, melkeinpä vielä lapsi, – harvinaisen kummallinen avioliitto. Rendalen puhui heistä usein. Niinkauan kun toverin äiti oli kaupungissa, ei Kallem käynyt Rendalenin luona; joka kerta, kun he läksivät voimistelulaitokselta, ymmärsi Kallem, ettei Rendalen toivonut häntä mukaansa. Mutta kun äiti oltuaan kahdeksan päivää kaupungissa matkusti pois, ei muutosta tapahtunutkaan. Sattui joko niin, että Rendalen voimisteli kauemmin kuin Kallem tai lähti kohta tultuaan ja tehtyään vain muutamia liikkeitä; silminnähtävästi hän ei halunnut Kallemin seuraa. Tämä taas luuli, että hänen toverinsa oli jälleen saanut synkkämielisyyden puuskan.