Читать книгу Runoelmia 1 - Brummer F. F. - Страница 1

RUNOELMIA

Оглавление

Runottarelleni

Ois mieli sulla lentää

Jo taivaan pilvihin,

Mut myötäis en voi entää

Jos siinnät silmihin;

Ja siipiesi päällä

Jäis kesken kulkuni.

Ei; pysytään me täällä,

Maan päällä, armaani.


Kas, taivaallista eikö

Maan päällä oisikaan?

Sen Luoja pojes veikö?

Ei luulla voisikaan:

Näe lehdot suvisäällä,

Näe silmät Selmani!

Ei; pysytään me täällä,

Maan päällä, armaani.


Täll' ensin Edenissä

Oil taivas tarjona,

Ja puhtaan sydämessä

Se viel' on avoinna.

Kuin liukkahalla jäällä

Vaikk' oisi matkani,

Niin pysytään me täällä,

Maan päällä, armaani.


Ihmeeksi merten ääret

Ne Luoja tänne loi,

Ja satakielten äänet

Vaan ylistystä soi.

Viel' alppein ryntähällä

Rehoittaa ruusuni.

Ei; pysytään me täällä,

Maan päällä, armaani.


Kun maiset siteet laukee,

Ja taivaan laulu soi,

Mun äänein silloin raukee,

Niin laulella en voi.

Ja torvet ylähältä

Kun kaikuu korviini,

Niin lähdetään me täältä,

Maan päältä, armaani.


Siksi laulan

Oil öisen synkkä mieleni,

Ja murhe ahdisteli;

Myös kyynel peitti silmäni,

Ja rinta huokaeli.


Mut mietin: paremp' itkua

On vaikka naureskella,

Ja auvoisempi surua

On vainen lauleskella.


Ei soinnu somast' ääneni,

Vaan kas, kun veisaelen,

Min kohta haihtuu huoleni,

Ja siksi lauleskelen.


Harjulla.1

Oi, Herra, maailmaasi

Saan taaskin ihailla.

Kuin voisin kunniaasi

Ma kyllin veisailla!

Sun ihmetyösi ovat

Niin suurenlaatuiset

Ja luonnon jalot kuvat

Niin vaihtelevaiset.


Kas Kanavuorta tuolla,

Mi siintää silmihin;

Sen kummallakin puolla

On seutu herttaisin.

Ja Haapakosken pauhun

Sen kuulen tännekin:

Oi, Luoja, voimas laadun

Näen luomastasikin.


Kuvana lempeästä,

Mi mielet lumoilee.

Ja luonnon liepehestä

Kuin lapsi hymyilee

Nään Lohikosken lehdot

Ne ihmeen ihanat,

Sen kummut, kukkakehdot

Ja rannat vihannat.


Jo Alvejärven vuossa

On aallot nukkuneet,

Ja väreet Tuomiossa

On tyyten tauonneet.

Tän seudun syvää rauhaa

Ken hennois hämmentää?

Vaan rastasparvi laulaa

Ja peippo visertää.


Kas Jyväsjärven pintaa

Nuo purret kiitelee;

Ne varmaan ennen iltaa

Nyt kotiin rientelee.

Ja höyrylaivat lentää

Jo päässä Päijänteen;

Ne piakkohon entää

Äijälän salmehen.


Ja kaupunki tuo sievä

On tulevaisuuden.

Se kansan viel on vievä

Luo valon aarteiden.

Tääll' oivat miehet loipi

Tiedolle alttarin,

Ja monet järjet juopi

Lähteestä Mimerin.


Näin runsaast suloisuutta

On isänmaassamme.

Se hartautta uutta

Luo vastuksissamme.

Oi, kuinka tunteet vaihtuu

Näit' ajatellessa!

Pois kaikki huolet haihtuu

Jo luonnon helmassa.


Attilan häät

Miksi laulaa Hunnein lapset, iloisina kulkevat?

Miksi ratsut rauhallisna tannerta nyt polkevat?

Torvet raikuu, riemu kaikuu lakeoilla Unkarin;

Häitä näin nyt vietetähän uljaan sotasankarin.

Ken on sulho? Attila, tuo maailmainkin mainio,

Hän on sulho. Morsian on ihanainen Ildiko.

Torvet raikuu, riemu kaikuu, juhlaa kestänyt jo on

Ammon aikaa, väsyneiden mielet pyrkii lepohon.

Päivä laskee. Lemmettäret urhon rintaa viehättää,

Teltan yli Hämärätär öisen hunnun levittää.

Tuoni hioo viikatettaan. Julma, säästä sulhoa!

Maineen, lemmen helmasta nyt häntä älä tempoa.

Armotoin sa olet Tuoni. Sankari on sorrettu;

Maailmankin mainiolt' on elon lanka leikattu.

Aamu joutuu. Pustalle luo kulta loisteen aurinko.

Lohdutoinna vuotehella itkee armas Ildiko.


Sydän

Oil aika, jolloin riemusta

Löi rintani: "tik, tak".

Ma lasna juoksin; povesta

Vaan kuului näin: "tik, tak."

Kun äidin helmaan uinahdin,

Löi sydän hiljaa: "tik."

Ja leikkimään kun havahdin:

"Tik, tak, tik, tak, tik, tak."


Kun nousin nuorukaiseksi.

Löi rintani: "tik, tak."

Ja veri kuohui kuumaksi,

Kun suonet soi: "tik, tak."

Oi mieles' onko maailmaan?

Sen vaaroihinko? "Tik!"

Ja Helmin kullakseinko saan?

"Tik, tak, tik, tak, tik, tak."


Vaan miehen povi tyynesti

Taas tykkivi: "tik, tak."

Kun unet haihtuu, hartaasti

Se vastavi: "tik, tak."

Mut isänmaa ja vapaus jo työhön kutsuu. "Tik."

Ja taas lyö rinta rohkia:

"Tik, tik, tik, tak, tik, tak."


Ah vallan vaivaloisesti

Käy vanhana tik, tak.

Ja vaikeutta varmasti

Tuo rintahan tik, tak.

Oi, sydän! Joko haluttaa

Sun rauhaan päästä? "Tik!"

Kas Tuoni työsi tauottaa:

"Tik. tak .. tik … tak … tik"…


Paimenessa

"Anni armas, kullakseni

Koskaan etkö tullekaan?

Sydäntäsi omakseni

Koskaan enkö saanekaan?


"Lemmi nuorta orpanaani;

Hän on sorja, sopuisa."

"En; en saata, herttaiseni.

Oma kukkani oot sa."


"Hänt' et armasteleis sinä,

Kukkasia haariva?

Hän on päivännouto; minä

Kuivan kankaan kanerva."


"Ollet kankaan kanervakin,

Muutan männyks kankaalle.

Ollee kolkko kotisikin,

Ijäksi jään sinulle.


Oksillani suojelen sun

Pilvein uhkauksilta.

Sa taas sydänjuureni mun

Pakkaisilta pahoilta."


Yksinänsä

Tuulonen etsivi

Lehviä lehdon,

Riemuja kuiskavi

Kulkiessaan.

Kukkaset täyttävät

Siskolaiskehdon,

Ystäviks jäävät;

Oudoks ma vaan.


Armaansa, auvoksi

Käkönen kukkuu,

Helkkyen hauskaksi

Jylhänkin maan.

Koivusen oksalla

Peippokin nukkuu

Heimon rinnalla;

Vieras ma vaan.


Paimenen laulanto

Korviini raikuu,

Raipas on astunto,

Laulaessaan.

Lemmityn äänipä

Vastaansa kaikuu:

Miekkoiset nääpä!

Yksin ma vaan.


Koittavi mullekin

Autuuden aamu,

Jolloin jo huoletkin

Heittää ma saan:

Ver' kun ei juokse,

Itse oon haahmu,

Ylkäni luokse

Riennänkin vaan.


Jos olisin Wainämöinen

Jos Wäinämöinen olisin,

Ja lauluvoiman saisin,

Näin mahtavaks jos tulisin,

Ma kaiken parantaisin.


Kas silloin kurjan maammekin

Ma Edeniksi loisin,

Ja mieltä myöten kullekin

Vaan tapahtuvan soisin.


Ma Suomen loisin lämpöiseks,

Sen hallat karkottaisin,

Ja kultakedon kalttaiseks

Sen korvet kai'uttaisin.


Myös Ruotslaiset laulaisin

Pois täältä pauhaamasta,

Ja Turkkilaiset ajaisin

Ma koko Europasta.


Nyt johtaa Pohjoisnapahan

Ma Nordensköldin voisin,

Ja astronomein kourahan

Jo kuun ja tähdet toisin.


Ma loisin köyhät rikkaiksi

Ja rikkaat rikkaimmiksi

Ja naimattomat naineiksi

Ja naineet – vapahiksi.


Myös talonpojat herroiksi

Ja herrat – tiesi miksi;

Niin … varmaan vapaherroiksi,

Kai pyrkivät he niiksi.


Ja itseni? Voi veikkoinen,

Ma tyytyväinen oisin,

Jos Wäinämöisen vertainen

Vaan aina olla voisin.


Koska toisin?

Lähteen luona, raidan alla

Impi istui itsekseen.

Päivän tähti taivahalla

Arvais hänet verrakseen.


Impi itki, huokaellen

Sanat lausui hiljaiset.

Raidan norkot kuuleskellen

Oivals ne – ja lintuiset.


Mitä sitten linnut lauloi,

Surkutellen kertoili,

Huolia, mit neittä painoi,

Näin ne linnut lauleli:


Tässä istuttiin me kaksi;

Uljas, reipas, kuink' oil hän!

Yhä yhä rakkaammaksi

Käynyt mull' oil ystävän.


Vaan hän lähti, tietämättä

Mit' oil mulla mielessäin.

Niin – hän lähti, tuntematta

Lemmen tulta syömmessäin.


Miks' en, raukka, rohjennunna

Ilmaista … voi kuitenkin!

Vaan – ehk' ois hän naurannunna,

Nainenhan … ma … olenkin.


Lasisilmäin ostaja

Mies astui kirjakauppahan.

(Tää J: n oil kaupungissa).

"Mit' etsit?" "Silmälaseinhan

Ma olen ostannassa."

Nyt katsellaan ja koetellaan

Pystyiskö kirjaa lukemaan.

"Ei näillä osaa lukea!"

Hän surumieliä huudahtaa.

"No osaatko sa muutoinkaan?"

Nyt myöjä hältä tutkimaan.

"En," vastais mies, "en ensinkään.

Jos niin ois, näit' en etsiskään".


Tuulten tuudittama

Viljapellon pyörtäneellä

Rehoitteli ruusunen,

Kesäpäivän heltehellä

Loistelihe kaunonen.


Monta tuulta tuuditteli

Ruusuiseni kukkia,

Monet perhot muiskutteli

Pienokaisen poskia.


Syksy saapui; ruususelta

Loiston, julma, ryösteli.

Tuulet tuntui kolkommilta,

Ohi perhot rienteli.


Väisteletkö ruusu raiskaa,

Hyljäätkö sa omasi?

Ruusu lausuu. Perho kuiskaa:

"Pistävät on okasi".


"Kiittämätöin," ruusu huokaa,

"Kesäpäivän lempinyt

Etpä huomannut sa okaa,

Ei se silloin pistänyt."


Pyry ilmassa

Rakeet lentää, tuuli vinkuu,

Kas nyt, mikä mylläkkä.

Itä "ilkiästi inkuu",

Käypä kunnon pölläkkä.


Nelistä nyt, hummaseni,

Rientäkäämme kotihin.

Siellä vartoo kultaseni,

Sinä pääset tallihin.


Ratoksemme lauleskelen

Immestäni armaasta,

Linnustani livertelen:

"Minun kultain kaun…"


Eipä käykään laulaminen:

Suun' on täynnä lunta, oi!

Parta jäässä veisaaminen

Kehnoks laulun tehdä voi.


Sävel pyrkii kangistumaan,

Kesken jäi nyt laulelma.

Sen saa vasta luonnistumaan

Liisan lämmin suudelma.


Nelistäppä, hummaseni,

Rientäkäämme kotihin.

Siellä vartoo kultaseni,

Sinä pääset tallihin.


Toivo

Kun ihmislapsi on murheissaan,

Ja sydän huolivi tuskissaan,

Kun mailman myrskyt ne raivoaa,

Oi, mistä hoivan hän saa?


Pois unet haihtuvi kultaiset,

Kut lasna mull' oil niin herttaiset.

Nyt elon viimat ne viiltelee,

Ja riemut pois rientelee.


Yks enkel vainen on rinnassani,

Jon Luojan armosta luoksein sain,

Se syömmen laulaavi lepohon.

Tää enkel – Toivo se on.


Lentotähti

Tuo tähti taivahalla,

Oi, kuinka kirkas on.

Ja kuinka korkialla

Sai Luojalt' asunnon!


Maan tomusta ei tummu

Sen kiilto konsanaan.

Kun luonto lausuu: sammu,

Näät jäljen loistokkaan.


Se tieltä eksyneille

Osoittaa kotoa,

Ja elost' uupuneille

Se lausuu toivoa.


Kas nyt – se katois, vajois

Parhaassa loistossaan.

Ken tähden laill' ei tahtois

Sammua kuollessaan.


Kylmä kirje

Kun kullaltani kirjettä

Ma juoksin tietämässä,

Oil ilma lämmin, lämmintä

Myös mulla sydämmessä.

Ja kirje tuli. Kuumissain

Nyt luin sen ja – yskän sain.


Älä ruoski hevoistasi

Herran lempi kun oil luonut

Maan, hän siunattuaan sen

Lahjain kanssa, joit oil suonut.

Uskoi haltuun ihmisen.


Hyödyksemme, huviksemme

Eläimetkin maan hän loi.

Meille omaks iloksemme

Vallan näiden yli soi.


Luojan kuva, luonnon herra,

Miten näytät valtasi?

Viatointa älä sorra:

Senhän kieltää tuntosi.


Voimakkaamman kuuliaisuus

Ruoskallako kostetaan?

Uskollisuus, avullisuus,

Piiskallako palkitaan?


Ihmisparka raivossasi

Julminta oot julmempi;

Arvoltasi hevoistasi

Monta vertaa halvempi.


Kuin se kärsii, kuin se huokaa

Oivalla ei aivosi.

Näännyksissä, vailla ruokaa,

Kieletön on orjasi.


Aika joutuva on, jolloin

Eläintenkin valitus

Vaikenee, vaan katso: silloin

Sua kohtaa rangaistus.


Vanhus kellollensa

Kelloni käydä rapsutat

Niin vilkahasti taas,

Ja "aika rientää" muistutat

Se sun on toimintaas.

Niin – aika rientää armainen,

Ja voimat raukenee.

Vaan: terve! kuollo rauhainen,

Kun hautain aukenee.


Sa murheen, riemun, hetkiä

Oot mulle mittaillut.

Oi, nuoruuteni retkiä!

(Vaikk' oonkin harhaillut).

Nyt muisto teistä vanhuksen

Ehtoota purppuroi,

Ja toivo poistaa pilveksen

Kuin kirkas aamukoi.


Sa vaivoista, kuin vanhuskin,

Jo vihdoin uupuilet.

Niin arvelen, kosk' useinkin

Käymästä taukoilet.

En moiti sua. Mieluimmin

Tok' tointais harjotat,

Ja käyt taas kahta kiivaammin

Kun käymään tarkotat.


Syksyn koivu

On syksy taasen tullunna,

Ja nurmi surkastuu.

Pois pääskykin on muuttanna,

Ja koivu kellastuu.


Sen lehdistä viel' altisna

On toiset liehumaan,

Vaan toiset vartoo, valmisna

Jo mullaks muuttumaan.


Yks viuhka vaan, jon tuuli tuo,

Ne puusta irroittaa.

Ei kastetta ne enään juo,

Vaan haudan maassa saa.


Ja mullaksikin muuttuen

Nuo eivät siksi jää.

Ne luontoa vaan vaihtaen

Taas henkiin heräjää.


Ma muistan, tuota tarkastain,

Myös ihmiselämää.

Noin nuoret, vanhat, rinnattain

Tääll' hetken viivähtää.


Ja lehden lailla, riemuiten,

Ne pyrkii liehumaan.

Kun syksy saapuu, riutuen,

Jo muuttaa Tuonelaan.


Näin syksyn koivu muistuttaa

Vaan katoovaisuutta;

Mut lehti mieleen johdattaa

Myös uutta eloa.


Mistä laulaisin?

Mistä laulais poika parka.

Pieni pilpattelisi?

Itsestänsä ku on arka,

Moni vielä moittisi.


Toiset on jo laulellunna

Maan ja taivaan, tähdet, kuun;

Saaret, salmet sanellunna.

Niityt, nurmet, luonnon muun.


Kyllä tiedän mistä laulan:

Simasuu on Selmalla.

Tiedän immen kenokaulan

Tyynen lammin rannalla.


Laulan sentään itsekseni,

Ettei kukaan kuulisi,

Eikä Selmaa omakseni

Toivovan mun luulisi.


Syksyn kukat ovat vaaleita

Kukka, tulehduttuasi,

Miks on pukuis haalea?

Nuorna, juuri noustuasi,

Miks' oot raukka vaalea?


Eikö luonnon varastossa

Osaksesi ollutkaan

Juhla vaippaa? Katvistossa

Loistavaks et tullutkaan.


Oisit nähnyt siskojasi

Kesäpäivän paisteessa;

Korskuvia heimojasi

Nurmivierun laiteessa!


Vaan sa ootkin syksyn lapsi

Härmähelmein kastama;

Karmotuulten armahaksi

Emintimän hoitama.


Kullalleni

(Kansanlaulun tapaan.)

Jos minä lintu olisin, niin aina suvisäällä

Yöt ja päivät lenteleisin kultain majan päällä.


Liihotellen taivahalla laulaa livertäisin,

Lemmen riemut, huolet, kaikki hälle visertäisin.


Oi sua, kullan kukkurata, oi sua silmänterää,

Sinun kaunis katsantois käy läpi sydänkerää.


Jos oot armas kultani, niin katso mua silmiin;

Minä lähden kerallasi vaikka taivaan pilviin.


Kullastain minä lauleskelen – mistä sitten muista?

Eipä laula lintunenkaan lahonneista puista.


Pikku Annin mietteet

Kanttori se selittelee

Tarkoin taivaan tähdetkin;

Maiksi niitä nimittelee,

Auringoiks ja kuiksikin.


Eiköhän ne vainen liene

Autuaitten sieluja,

Joita Luoja luokseen viene

Nauttiin taivaan riemuja.


Salli, Herra, Annisikin

Puhdasna vaan säilyä,

Että kerran taivaallakin

Kirkasna saan säihkyä.


Ilta-laulu

Sammunut on taivahalla

Lännen rusko. Rastaskin

Vaijennut on. Siiven alla

Pää jo nukkuu pääskykin.

Nukkuos myös kultani!

Suojatkoon sua Herrani.


Nurmen kukka nuokkuellen

Silmän pienen ummistaa.

Lammin laine uupuellen

Öisen hetken uinahtaa.

Nukkuos vaan kultani!

Valveilla on lempeni.


Armanani tahdon heittää

Unelmihin autuuden.

Siivillänsä sua peittää

Enkel viattomuuden.

Nukkuos vaan kultani!

Vaiti, vaiti, lauluni.


Kotimaassa

Kotimaass' on oiva olla,

Armas aikaella,

Kenpä merten tuolla puolla

Tahtois elostella?


Kotimaass' on immet sorjat,

Kainot lempiväiset.

Miesten kädet työhön norjat,

Kasvot vereväiset.


Koivu kotikankahailla

On myös herttaisempi,

Kuin on palmut muilla mailla:

Se on ujoisempi.


Täällä autuaamp' on huolla

Riemuissaankin olla.

Kotimaass' on kaunis kuolla

Elon ehtoholla.


1

Harju on Jyväskylän kaupungin lounais-puolella oleva korkea mäki.

Runoelmia 1

Подняться наверх