Читать книгу Henkisotilaan kertomuksia - C. Georg Starbäck - Страница 3

Sisällysluettelo

Henkisotilaasta sananen.

Mälarin muutaman läntisimmän lahden rannalla sijaitsee vanha, nyttemmin puoleksi unhotettu linna, — Akseli Oxenstjernan rakennuttama Tidö. Äskettäin, ennenkuin tila oli viimeisen kerran myyty, oli se runsaine erilaatuisine kokoelmineen muinaisten päivien muistomerkkien kätketty museo, erittäinkin sen ajan, jota me pidämme Ruotsin kunniakkaimpana — Kustaa II Adolfin. Silloinen omistaja oli linnan laitattanut alkuperäiseen kuntoonsa, ja huoneet olivat suurimmaksi osaksi kalustetut samoilla huonekaluilla kuin suuren valtiokanslerin aikaan. Tässä linnassa saattoi myös unelmiensa siivin kiitää pois hetken hyörinästä ja kotiutua mainittuun aikaan, joka, vaikka se monessa suhteessa olikin raaka ja sievistymätön, kuitenkin yhdessä suhteessa saavuttaa kaikkien aikojen ihailun, siinä nimittäin, että silloin voitiin uhrata henki aatteen puolesta.

Ja astuessaan sisään kaunisrakenteisesta portista ja nähdessään edessään linnanpihan, takalistolla korkeat linnanportaat, jotka seitsemännentoista vuosisadan tapaan olivat koristetut suurilla kiveen hakatuilla kiemuroilla ja irrallisilla kartiopatsailla — joutui tunnelman valtaan, joka teki mielen herkäksi niille kuville, joita suuri rakennus herätti jokaisella askeleella. Tunsi nykyisestä elämästä siirtyvänsä siihen, jota elettiin parisen vuosisataa takaperin, muistot hahmottuivat ja elpyivät eloon, luuli näkevänsä varjojen vaeltavan edes ja takaisin, luuli kuulevansa ääniä ja puhetta, vaikka asumattomassa linnassa oli niin hiljaista kuin haudassa.

Kunnioituksen tunteella astui vastaanottosaliin ja näki valtaistuimen koristellun kunniataivaan ja mustalla samettipeitteellä verhotun pöydän. Oli kuin valtiokanslerin juuri pitäisi tulla tai olisi hän äsken lähtenyt paikoiltaan ja poistunut sisempiin huoneihin. Vieressä oli "katajahuone", jonka lattia, seinät, katto olivat laudotetut katajalla, ja "kuningatar Kirstin sänkykamari" — viheriällä sisustettu huone, joka oli säilytetty aivan sellaisena kuin se oli Kustaa Adolfin tyttären vieraillessa isänsä ystävän luona, jonka elämän illan hän niin syvästi katkeroitti. Kuningattaren muotokuva oli seinällä. Hän oli näköjään hymyilevä ja leppeä, mutta kuinka tympäisevä olikaan tämä hymy, kun ajatuksissaan asetti iäkkään Akseli Oxenstjernan hänen rinnalleen! Ehdottomasti muistui mieleen, mitä hänen sydänsurussaan täytyi kirjottaa pojalleen Osnabrückin rauhankokoukseen: "Saan kärsiä nyt paljo juuri siltä, jonka parhaaksi olen heittäytynyt kaikenlaatuisiin vaivoihin ja puuhiin, mutta joka ei ole näiden uhrausten arvoinen… Tämä on minun osani, se on myös sinun; kenties tulee meille molemmille vieläkin pahempaa. Mutta luota Jumalan apuun ja neuvoon ja tee mikä oikein on. Kun voi vaieta, niin vaikene; mitä täytyy halveksia, halveksi sitä; mitä täytyy kohdella naurulla, naura sille! Mutta mitä ei kunnialla voi kärsiä, älä sitä kärsi! En voi uskoa paperille enempää, koska en tiedä, kenen käsiin kirje voi joutua."

Akseli Oxenstjernan kirjotuspulpetti, jonka ääressä tämäkin kirje kirjotettiin, oli vielä paikoillaan hänen työhuoneessaan, samoin kuin se lipas, jossa hän säilytti suuren kuninkaansa kirjevaihtoa. Mutta samoin kuin kuningattaren kuvan näkeminen herätti ajatuksia, jotka olivat omansa korottamaan tätä suurta miestä, niin vaikuttivat myös ne vielä vanhemman ajan muistomerkit, joita näyteltiin varushuoneessa. Siellä nähtiin monia eri esineitä, jotka havainnollisesti valaisivat hänen aikaansa, — kuten hänen ratsastussatulansa, pistoolinsa miekkansa ja kannuksensa, hänen rekensä, lippuja ja ristikeihäitä, jollaisia hänen henkivartiansa olivat käyttäneet, — mutta siellä nähtiin myöskin varustus, johon hänen sukulaisensa, arkkipiispa Jöns Pentinpoika (Oxenstjerna), pukeutui, kun hän Upsalan kirkon pääalttarin edessä riisui piispankaapunsa ja vannoi karkottavansa Ruotsin kuninkaan. Ja ikäänkuin tämän pappisvaltiaan historian täydennykseksi ja hänen ja hänen puolueensa toiminnan hedelmien valaisemiseksi nähtiin täällä myös miekka, jollaista käytettiin verilöylyssä vuonna 1520.

Merkillistä kyllä vaeltaa ajatus helpommin menneisyyden maaperällä ja näkee ja ymmärtää elävämmin kuin muuten kertomukset siitä suuresta, jalosta ja valtavasta, mitä silloin ajateltiin ja tehtiin, kun ruumiillinen silmä näkee edessään esineitä, vaikkapa vähäpätöisimpiäkin, siltä ajalta, jolloin suuret miehet elivät. Se on tosin yhä päättynyt kokonaisuus, mutta se siirtyy katselijan silmien eteen. Seisoo ikäänkuin virran partaalla, jonka kuohuvat aallot ovat äsken hämmästyttäneet maailmaa, vaikka ne nyt ovat asettuneet lepoon. Se havainnollinen katsaus Akseli Oxenstjernan elämään, jonka kaikista näistä esineistä sai, pani ehdottomasti huudahtamaan kuningas Kaarle X:n sanat hänen kuolinvuoteellaan: "Onnellinen, joka on niin elänyt; onnellinen, joka niin kuolee!"

Vanha mies ja hänen molemmat poikansa menivät aivan perätysten hautaan. Isä kuoli 1654, vanhempi poika Johan 1657 ja nuorempi Erik 1656. Tämä poika peri Tidön isältään, ja hänen kuolemansa jälkeen eli hänen puolisonsa, kreivitär Elsa Elisabeth Brahe — Lützenissä kaatuneen Niilo Brahen tytär — täällä lapsineen muutamia vuosia edelleen. Mutta sitten kosi Kaarle X:n veli, herttua Juhana Adolf, kreivitär Elsaa, ja niin vietettiin Tidössä häät.

Tarvitsee vain muistaa sitä ruhtinaallista rikkautta ja arvoa, joka tähän aikaan oli Ruotsin ylhäisaatelille ominainen, sekä että sulhanen oli kuninkaiden tyttärenpoika ja veli, että hänen sisarensa oli naimisissa Magnus Gabriel De la Gardien kanssa ja että morsiamen setä oli Pietari Brahe, jotka kaksi miestä silloin joksikin aikaa merkitsivät enimmän Ruotsin maassa, — tarvitsee vain muistaa nämä seikat käsittääkseen, millä loistolla ja komeudella nämä häät vietettiin. Tämän yhtä epäillyn kuin epäluuloisen ruhtinaan tarkotus olikin tämän avioliiton kautta voittaa ylhäisaateli puolelleen, joka ei kuitenkaan onnistunut.

Muuan, johon kaikki se hälinä ja kaikki se rikkaus, joka täällä rehotti, ei tehnyt suurtakaan vaikutusta, oli eräs vanha mies vanhanaikaisessa puvussa, jollaisia Kustaa Adolfin henkisotilaat käyttivät. Hän oli pitkäkasvuinen, kookas ukko, jonka hopeanharmaat hapset näyttivät olevan ainoastaan koristeena hänen korkean otsansa ympärillä, sillä voimien riutumista eivät ne ilmaisseet. Jaloilla kasvojen piirteillä, jotka ensi näkemältä näyttivät ankaroilta ja vakavilta, lepäsi tyyneys, jota saattoi sanoa juhlalliseksi, samalla kuin lapsellisen harras hymy huulilla ilmaisi sisällistä voimaa, joka vasten luontoaankin kärsi sen mitä ei voinut estää tai muuttaa. Koko mies teki katsojaan saman vaikutuksen kuin hyvin päätetty työpäivä, kuin kaunis kesäilta, jolloin kellastuvat viljapellot kypsyvät korjattaviksi ja soitetaan hartaushetkeen pitäjänkirkkoon.

Mies oli ollut sankarikuninkaan mukana alusta loppuun, ja sitten oli hän ollut valtiokanslerin mukana. Nyt seisoi hän yksikseen jälellä aikana, jota hän ei itse alkanut ymmärtää ja joka ei ymmärtänyt häntä, seisoi jälellä vanhassa puvussaan, vuottaen aikaansa, kuten muinen oli tehnyt taistelun tuoksinassa Puolan ja Saksan sotakentillä. Mutta rakas oli hän kuitenkin kaikille, jotka tulivat kosketukseen hänen kanssansa, ja hän säilytti heidän mielessään tuoreena muiston siitä ajasta, joka oli ollut hänen aikansa. Moni nuori herra tai neiti saattoi tosin hymähtää hänen haalistuneelle puvulleen ja hänen vakavalle naamalleen, joka niin vähän sopi siihen juhlahumun ja omavaltaisten tapojen aikaan, joka oli alkanut Kirsti kuningattaren mukana ja joka vielä jatkui, vaikkakin Kaarle X:n sota sitä hieman keskeytti — mutta he eivät häntä tunteneet.

Lapset tunsivat hänet, ja he eivät hymyilleet. Heille oli hän rakkain ja paras ystävä, joka ikäänkuin eli ainoastaan levittääkseen heille kuvia isoisän ajoilta ja kertoakseen heille hänen sanansa. Nyt olivat he tosin alaikäisiä, vanhin tytär oli ainoastaan yhdentoista vuoden vanha ja nuorin poika, Kaarle Kustaa, viisivuotias: mutta vielä myöhemminkin, kun tämä Kaarle Kustaa oli everstinä ja vanhempi veli Aksel, joka kaatui Lundin taistelussa, ratsumestarina henkirykmentissä; kuuntelivat he mielellään vanhuksen tarinoita Kustaa Adolfin urotöistä ja isoisän suurteoista.

Kuka oli sitten tämä mies, johon kaikki ylen ylhäiset häävieraat katsoivat ihmetellen, monet kunnioituksella, eikä kukaan välinpitämättömästi? "Hän oli henkisotilas!"

Enempää nyt ei tarvittu tietää tästä alhaisesta miehestä, vaikkakin häntä pidettiin arvossa. Hänen ominaisuutensa henkisotilaana ja vanhana huonekaluna valtiokanslerin talossa oli hänen ainoa arvonsa, hänen nimensä ja kaikkensa niiden mielestä, jotka pyörittivät Ruotsin ja Europan kohtaloita päissään, — se oli kylliksi myös niille, joita kiinnittivät häneen muut siteet kuin lyhyen yhdessäolon pintapuolinen tuttavuus.

Oxenstjernan talossa ei kukaan ajatellut vanhaa miestä koskaan muuten kuin "henkisotilaana". Hän ei tarvinnut mitään nimeä erotukseksi muista. Kaikki tiesivät, ketä tarkotettiin, kun puhuttiin henkisotilaasta. Ja sentähden olisi kenelle tahansa talonväestä tehtyyn kysymykseen, kuka vanha mies oli, saanut aivan kuin luonnostaan lankeavana täysin tyydyttävän vastauksen:

"Hän on henkisotilas!"

Hänen laitansa oli kuten vanhojen kansanlaulujemme tekijäin. Lauluja lauloi koko maa, mutta tekijöitä ei kukaan tuntenut. Eikä hän itsekään puhunut itsestään, ei edes kertomuksissaan luottanut ainoastaan siihen, mitä oli itse nähnyt ja kokenut, vaan myöskin siihen, mistä muiden luotettavain todisteiden kautta oli saanut varmuuden, eikä se ollut arvotonta, mitä hän tiesi henkilöistä ja tapahtumista, jotka kuuluvat Ruotsin suuruuden aikaan. Hän näki itsekin heidät kirkkaammassa ja heleämmässä valossa, mitä loitommalle aika siirsi taulun hänestä, jotta hän, kuten maalari, saattoi paremmin luoda yleiskatsauksen ja liittää eri osat kokonaisuudeksi. Väliin nähtiin korkeasti oppineiden miesten puhuttelevan häntä, kuten oli laita nyt häissäkin, kun pieni, likinäköinen ja koukkunenäinen Upsalan professori Johannes Schefferus, joka, kuinka kumartelevainen hän lyhyessä silkkiviitassaan olikin ylhäisiä kohtaan ja kuinka kohteliaasti hänen suunsa hienoine pikkuviiksineen hymyilikin hänen korkeakreivilliselle ylhäisyydelleen Magnus Gabriel De la Gardielle, kuitenkin niin kiintyi henkisotilaan kuvauksiin tapauksista "autuaan kuninkaan" aikana — niin nimitti aina henkisotilas Kustaa Adolfia, vaikka nyt Kaarle X:kin oli kuollut ja hänestäkin olisi voinut sanoa niin — ettei hän huomannut korkean kreivin viittausta, kun tämä kerran kulki sen verrattain syrjäisen huoneen lävitse, johon professori ja henkisotilas olivat vetäytyneet vierasten hälinästä.

"Hän oli henkisotilas!" — sanoi kreivi sitten ja hymyili alentuvasti professorille, kun tälle huomautettiin hänen pahasta virheestään ja hän riensi nöyrimmästi pyytämään anteeksi.

Toinen vaatimattomampi mies, joka tilaisuuden tarjoutuessa mielellään puhutteli henkisotilasta ja lausui kummastuksensa hänen monipuolisista tiedoistaan sellaisissakin asioissa, jotka olivat tai joiden olisi pitänyt olla hänen käsityksensä yläpuolella, oli kreivi Gabriel Gabrielinpoika Oxenstjernan kotisaarnaaja. Hänen nimensä oli Elof Skragge, ja kreivi Gabriel ylensi hänet leskikuningatar Hedvig Eleonoran hovisaarnaajaksi samana vuonna, jona nämä häät pidettiin, ja kolme vuotta myöhemmin Moran kirkkoherraksi Taalainmaahan.

Häiden jälkeen menivät ylhäiset vieraat pois, ja myöskin morsian ja sulhanen menivät pois; heidän piti asua herttuan linnassa, Stegeborgissa, joka sijaitsi Itä-Göötinmaalla. Mutta henkisotilas jäi edelleen Tidöhön, jossa nyt tuli sangen autiota ja hiljaista. Vanha mies kulki täällä yksin muistoineen, kunnes vuoden kuluttua nuori kreivi Kaarle Kustaa toi kotiin morsiamensa Hedvig Ebba De la Gardien, valtiokanslerin, kreivi Magnus Gabrielin tyttären. Kreivi Kaarle Kustaa matkusti kuitenkin samana vuonna Wieniin ja kuoli siellä kolme vuotta myöhemmin. Kahdesta pojasta kuoli vanhempi vuotta ennen isäänsä, ja nuorempaa, Akseli Oxenstjernan sukuhaaran viimeistä jälkeläistä, kasvatti hänen äitinsä täällä kotona, kunnes onneton putoaminen eräältä Kägleholman parvekkeelta lyhensi rouvan päivät. Silloin oli Kaarle Kustaa neljäntoista vuotias. Hän oli vanhan henkisotilaan silmäterä, ja kaiken sen hyvän, jalon ja ylistettävän, mitä hänen vanha herransa valtiokansleri oli ajatellut ja toiminut, koko hänen parhaan työnsä siunauksen oli runsaimmassa määrin langettava tämän viimeisen jälkeläisen osaksi. Se oli henkisotilaan toivo, ja hän hymyili ihastuksissaan tulevaisuudenunelmilleen. Mutta nuori kreivi lähti sotaan, ja sitten saapui kotiin viesti, että hän oli kuollut.

Satavuotiaan ryppyiset kasvot värähtivät, kun kuolonsanoma saapui, ja hän sanoi: "Silloinpa olenkin palveltavani palvellut ja voin mennä kotiin, minäkin, Herrani ja autuaan kuninkaani luo!" Ja siitä päivästä lähtien ei kukaan kuullut sanaakaan henkisotilaan huulilta. Nuori kreivi kuoli keväällä, huhtikuussa, ja kesä kului ja pellot keinuttelivat kultiaan tuulessa.

Silloin eräänä iltana nähtiin henkisotilaan lähtevän Tidön linnasta. Kaikki ihmettelivät, mihin hän aikoi, mutta kukaan ei häneltä kysynyt eikä kukaan häntä seurannut. Jokaisella oli kyllin ajateltavaa omissa asioissaan, kunnes uusi omistaja tulisi. Ja ukko taivalsi tietä myöten meren rannalle. Siellä viittasi hän luoksensa muutaman nuorukaisen, joka ymmärsi hänen tarkotuksensa, kun hän osotti venhettä ja ojensi kätensä järvelle, ja souti hänet niin ylitse Sundbyholmaan Södermanlannin rannalle. Täällä nyökkäsi vanhus ystävällisesti pojalle ja katosi maihin. Poika seurasi perästä hieman loitommalla ja näki hänen menevän Jäderin pappilaan. Siellä viipyi hän kauvan, ja poika lähti kotimatkalle. Mutta illalla, auringon parhaallaan laskiessa, nähtiin henkisotilaan kävelevän mäkeä ylöspäin valtiokansleri Akseli Oxenstjernan rakennuttamalle Jäderin kirkolle, joka kukkulallaan kohoaa koko ympäröivän Rekarnen seudun ylitse; ja seuraavana aamuna, kun lukkari kulki kirkkomaan kautta, löysi hän ukon istumasta kuolleena Oxenstjernan hautaholvin luota. Silloin oli elokuun 28 päivä 1706, tasan kaksikuudetta vuotta valtiokanslerin kuoleman jälkeen.

1.

Juhana herttuan airut.

Ei ollut vielä mennyt täyttä vuottakaan siitä, kun tulin autuaan kuninkaan palvelukseen — olin silloin vain poikanen, tuskin viidentoista vanha, mutta isokasvuinen ja vahva, jotta olin saavuttanut hänen suosionsa — niin, vuottakaan ei ollut vielä täyteen kulunut, kun jo seisoin vahdissa Nyköpingin linnan yläsalin ovella, jossa hänen isänsä, vanha Kaarle kuningas makasi ruumiina. Minä en seissut pääovella, vaan eräällä pienemmällä ovella huoneessa, jonka läpi kulettiin ja jossa oli useampia ovia.

Oli perjantai ja varhainen aamu. Autuas kuningas oli muutamia päiviä aikaisemmin lähettänyt säädyt kotiin ja piti hänen tänään lähteä sotaan etelään päin. Seisoin parhaallaan miettien yksikseni, että ne olivat onnellisia, jotka saivat mennä hänen mukanaan, sillä minun piti vasta maanantaina mennä perästä. Silloin avautui ovi aivan edessäni, ja kuningas astui sisään. Hän kulki raskain ja vitkallisin askelin suoraan huoneen poikki, ja minä olin kuulevinani hänen huokaavan. Hän näki tuskin minua, mutta minä näin hänet enkä unhota ikänäni sitä syvää surua, joka lepäsi hänen kasvoillaan, kun hän avasi ruumishuoneen oven ja meni sisään. Mitä hän siellä teki, en tiedä, mutta olen varma siitä, että hän rukoili Jumalaa itsensä ja Ruotsin valtakunnan puolesta, ja minä köyhä poika, seistessäni siinä ristikeihäs kädessäni, panin myös käteni ristiin ja luin rukouksen kuninkaan ja valtakunnan puolesta.

Parhaallaan niin seistessäni avautui toinen ovi, ja Ebba neiti riensi minun luokseni. Hän näytti kiihtyneeltä ja oli kalpea, mutta kaunis kuin päivä oli hän katsella. Minusta näytti hän itkeneeltä. Sillä vanha leskikuningatar oli näet ankara, ja niin neiti kuin Ebba olikin, ei häntä pidetty parempana kuin muitakaan hovineitsyeitä, jotka eivät saaneet ruotia heidän eteensä pantuja silakoita. Mitä hän minusta tahtoi, en sillä kertaa saanut tietää, sillä hän ei ollut vielä ehtinyt puolilattiaan, kun hän kuuli huudettavan nimeänsä ja pysähtyi äkkiä vavahtaen.

Hänen takanaan seisoi vanha leskikuningatar, eikä hän näyttänyt leppyisältä seistessään siinä kuin ukkospilvi, josta joka hetki odotti salaman leimahtavan ja musertavan hennon kukkasen. Neiti kääntyi nöyrästi takaisin.

"Kun kukin pysyy askareensa ääressä, niin onni kotiutuu taloon!" sanoi leskikuningatar ja viittasi sisälle vievään avonaiseen oveen. Neiti näytti tahtovan puhua, mutta kuningatar viittasi kädellään, ja silloin neiti meni.

Samassa tuli kuningas ruumishuoneesta. Hän oli itkenyt, näin sen, mutta hänen katseensa oli kirkas ja luja, siinä asui luottamus, rohkeus ja toivo. Hän riensi äitinsä luo, joka seisoi kyynelsilmin hänet nähdessään ja sulki hänet syliinsä.

"Jumala siunatkoon sinua, poikani!" sanoi leskikuningatar. "Jumala siunatkoon sinua! Tehtävä on vaikea, mutta sanon kuten autuas herrani, sinun isäsi: sinun on se suoritettava!"

"Kiitos, rakas äiti!" lausui kuningas ja lisäsi äänensävyllä, jota en voi kuvailla: "Jumala auttaa minua, olen siitä varma!"

Silloin tarttui hän äitinsä käteen ja talutti hänet pois. Seisoin, häpeä sanoa, kyynelet silmissä ajatellessani tulevia aikoja ja sitä kuormaa, jonka Herra oli laskenut nuoren kuninkaan hartioille. Olin iältäni nuori, mutta minulla oli korvat kuullakseni ja ymmärrys ajatellakseni, ja sen sanon, ettei kukaan niistä, jotka nyt elävät ja jotka ovat huvitelleet ja mässänneet Kirsti kuningattaren hovissa, voi ajatellakaan, kuinka silloin oli Ruotsin valtakunnan laita. Mutta minä sen tiedän, minä, sillä minä olin mukana alusta alkaen ja seisoin autuaan kuninkaan lähellä. Hän saapui valtakuntaan sananmukaisesti tyhjin käsin, ja ympäri maata oli autiotalo autiotalon vieressä, jottei paljoa pirahdellut aarrekamariin, ja aatelisherrat… niin, ne olivat kuin puhalletut pois, jos en ota lukuun autuasta herraani, valtiokansleria ja muutamia muita, — ja keskellä tätä kurjuutta seisoi kolme naapuria miekat maalla ja uhkasivat joka puolelta tuhota köyhän isänmaamme. Juutit olivat vaarallisimmat, heillä oli Kalmari hallussaan, ja nyt tänä talvena, kun autuas kuningas seisoi niin typötyhjänä, piti heidän ottaa Elfsborg ja Gullberg ja sitten marssia Jönköpingiin, jonka olisi voinut murskata muutamilla tykinlaukauksilla, niin huonosti siellä oli laita, ja sitten… sitten piti vanhan Ruotsimme nöyrästi alistua ja meitä kohdata kohtalon, joka muinaisina päivinä oli meille aiottu, meidän piti orjina suudella Tanskan kuninkaan kättä.

Ja kaikkien näiden vaarojen vastassa seisoi kuningas yksin, Jumala ja hyvä miekkansa turvanaan… yksin, sanoinko niin… ei, ruotsalainen talonpoika oli mukana, kuten hän oli isoisänkin mukana. Mutta mihin pystyivätkään nämä harjaantumattomat joukot ylivoimaista tanskalaista sotajoukkoa vastaan, joka oli kokoonpantu parhaista sotureista, mitä rahalla saattoi pestata? Ja paitsi talonpoikia oli kuninkaalla tuskin kourantäysi väkeä, joka oli harjotettua ja tottunutta sotaan, mutta hänelle miltei vaarallisempaa kuin vihollinen; sillä se teki mitä tahtoi, meni mihin tahtoi, ryösti ja teki tuhojaan kuten vihollismaassa ja meni vihollisen puolelle, jos sitä uhattiin rangaista. Uskokaa pois, tarvittiin rohkeutta rinnassa ja lujaa luottamusta Jumalan apuun ja oikeaan asiaansa, kun moisissa olosuhteissa lähti vihollista vastaan, ja kai hänellä oli oikeus joskus näyttää huolestuneeltakin, kuningas raukalla, vaikkakin hän seisoi suorana kaikkien edessä ja sisimmässään uskoi, kuten sanoikin, että Jumala oli häntä auttava.

Minun pääni pyöriessä täytenään näitä ajatuksia syöksi huoneeseen Juhana herttuan airut. Tunsin hänet hyvin ja tiesin, että hän oli miehekäs nuorimies, jolla oli sydän oikealla paikallaan. Hän voi tuskin puhua tultuaan sisälle, niin nopeasti oli hän juossut linnanportaita ylös. Näin sentään, että suuttumuskin paisutti hänen poveaan. Hän oli kalmankalpea ja silmät paloivat, ja ikäänkuin itseään hillitäkseen löi hän rintaansa, mutta silloin tarttui muuan nappi kiinni ja katkaisi parisen hopeanauhaa hänen mustasta takistaan.

"Missä on herttua?" kysäisi hän. "Minun täytyy tavata hänet… hänen sanottiin menneen ruumishuoneeseen!"

Sanoin hänelle, ettei niin ollut laita, mutta en voinut hänelle ilmottaa, missä herttua oli, kun tämä samassa tuokiossa tuli sisään. Hän tuli tuskin näkyviin, ennenkuin airut heittäytyi hänen eteensä lattialle ja ojensi kätensä häntä kohden, vetreiden vesien vieriessä kalpeita poskia pitkin ja sanojen tuskin päästessä vapisevilta huulilta kuuluviin.

"Auttakaa minua, auttakaa minua!" huudahti hän. "Mitä on minun tehtävä, köyhän miehen, jolla ei ole maailmassa ketään, jonka puoleen kääntyä, muita kuin te…"

Herttua pysähtyi ja ojensi torjuen kätensä, samalla kuin korkea otsa vetääntyi ryppyyn ja ylen sävyisät silmät näyttivät levottomilta.

"Tyynny, Sven Bårdinpoika!" sanoi hän lempeästi. "Nouse ja sano minulle mitä on tapahtunut; kuinka minun on sinua autettava?"

Ja nyt kertoi Sven, kuinka hän eräältä valtiopäivämieheltä Länsi-Göötinmaalta oli saanut tietää, että kreivi Sten oli uhannut häätää hänen vanhan isänsä, joka Kaarle kuninkaalta oli saanut pienen, Gräfsnäsin linnan alusmaihin kuuluvan talon. Gräfsnäs oli, kun hurja kreivi Akseli Lejonhufvud rikkoi Kaarle kuningasta vastaan ja pakeni valtakunnasta, palautettu kruunulle ja lahjotettu Akselin veljelle Maurille, joka oli aina ollut Kaarle kuninkaalle uskollinen. Kreivi Akselin poika Sten sai kuitenkin tilukset takaisin Kaarle kuninkaalta, luvattuaan antaa sedälleen hyvityksen. Kreivi Sten veti kuitenkin hurjuudessa ja julmuudessa vertoja isälleen eikä hän tahtonut tietää mistään tilusten vähennyksestä, vaan uhkasi ajaa pois Svenin isän, vanhan miehen, jolla oli monta lasta, niistä Sven vanhin.

"Ja nyt on hän ajanut isäsi talosta?" kysyi herttua, joka ilmeisesti tahtoi saada pitkän selonteon välemmin päättymään.

"Ei, hän on tosin vielä paikallaan, mutta kreivin armosta ja niiden palvelusten tähden, joita veljeni tekee hänelle… Ja tässä asiassa pyydän teitä auttamaan, herttua… en voi kärsiä, että veljeni on hurjan kreivin palveluksessa ja että hänet pakotetaan vahingoittamaan kuningasta ja isiensä maata…"

"Mitä sanot, Sven… vahingoittamaan valtakuntaa, mitä sillä tarkotat?"

"Ajatelkaas vain, teidän jaloutenne", vastasi airut, "että kreivi Akseli oleskelee Tanskassa ja voidaan häntä minä hetkenä tahansa odottaa Gräfsnäsiin, ja panen henkeni pantiksi siitä, että jollei hän saa tahtoaan lävitse, niin nostaa hän melun siellä alamaassa ja voi nyt alkavassa sodassa tuottaa isänmaalleen suurempaa onnettomuutta kuin kukaan osaa uneksiakaan."

Herttua kääntyi syrjittäin ja katsoi ylöspäin ikkunaan, niin että terävän leuvan piikkiparta sojotti aivan vaakasuorasti esiin.

"Te autatte minua, eikö totta, herttua, te autatte minua", jatkoi Sven. "Isäni, joka on miehuullisesti taistellut valtakunnan puolesta, saa olla rauhassa, ja veljeni saa palvella teitä… hän on nuori, mutta hän voi tapella kahden edestä… sanokaa, sanokaa, herttua… autattehan minua?"

Herttua hymyili leppeästi kiihkeälle airuelleen ja taputti häntä olalle sanoen:

"Toivon voivani auttaa sinua, mutta meidän on ensin tutkittava asiaa, voihan näyttäytyä, ettei se olekaan niin vaarallinen kuin miksi huhu on sen tehnyt täällä… Joudumme pian, jos Jumala suo, sinne alamaahan päin."

Näin sanoen herttua lähti. Airut seisoi hetkisen paikallaan, mutta hän ei sanonut minulle mitään enkä minä hänelle. Kohta vaihdettiin uusi vahti sijaani, ja kun minä menin alas linnanpihaan, ajoi kuningas ulos linnanportista. Näin vain vilahduksen hänen kauniista kasvoistaan mustalla vaatteella peitetyn reen yltä, jossa hän ajoi, ja sen näin sitten joka yö unissani kuin minkäkin tähden mustan pilven yltä. Minulla ei kuitenkaan ollut pitkiä aikoja unelmoimiseen. Minun oli käsketty mennä valtiokanslerin luo tehtävän tähden, joka minulle oli uskottu, ja minä menin takaisin linnaan häntä tapaamaan. Kulkiessani pitkän käytävän kautta, joka vei kuningattaren huoneeseen, kuulin kahden henkilön kuiskivan keskenään. He seisoivat pilkkosen pimeässä, mutta onnettomuudeksi juuri pysähdyttyäni avaamaan ovea valtiokanslerin huoneeseen avattiin muuan ovi molempain kuiskuttelijain takana, ja silloin tulvahti vahva valo heihin. Kummastuin suuresti tuntiessani heidät airueksi ja neitsyt Sidonia Gripiksi, joka oli leskikuningattaren hovineitsyt. Ajattelin heti, että herttua mahdollisesti oli lähettänyt jonkun salaviestin vietäväksi neiti Maria Elisabethille, hänen kihlatulleen, mutta näin ei kuitenkaan ollut laita.

Saatuani valtiokanslerin määräyksen — minun oli ratsain vietävä autuaalta kuninkaalta kirje hänen sotapäällikölleen Jämtlantiin — ja varustauduttuani matkalle, jolle oli lähdettävä seuraavana aamuna, johtui airut jälleen mieleeni, ja minä mietiskelin, enkö jollakin keinoin voisi auttaa häntä. Menin sentähden herttuan majataloon. Kaksi miestä kulki edelläni ja he näyttivät aikovan samaan suuntaan, mutta oli jo pimeä, etten voinut nähdä ketä he olivat. He menivät tosiaankin herttuan majataloon, ja kun olin aivan heidän perässään, niin näin heidän menevän airuen huoneeseen, ja vasta täällä näin, että toinen heistä tosiaankin oli airut. Menin heti jälestä ovelle, mutta se oli suljettu eikä kukaan tahtonut avata, vaikka huusin airuen nimeä kerta toisensa jälkeen.

Tämä tuntui minusta omituiselta, ja minä päätin pysähtyä portin edustalle nähdäkseni, eikö vieras pian menisi, jolloin voisin suorittaa asiani. Svenin kasvot näyttivät huolestuneilta, vaikkakin ilmeisesti se myrsky, joka aamulla oli raivonnut hänen sisällään, oli nyt huomattavasti asettunut. En ollut seissut kauvan, kun kuulin askeleet, ja kohta sen jälkeen näin airuen tulevan käyden. Hän oli painanut hattunsa syvään kasvoilleen ja kulki nopeasti, mutta minä löin häntä olalle ja mainitsin hänen nimensä. Se ainoastaan joudutti hänen askeleitaan, edes saamatta häntä kääntymään, jonkatähden tartuin hänen käsivarteensa. Hän aikoi väkivoimin tempautua irti, — mutta se ei auttanut mitään. Olimme aivan lyhdynvalaiseman portin edustalla, ja minä näin selvään hänen kasvonsa.

Hän ei ollut airut, vaikka hänellä oli airuen puku.

Päästin hänet heti irti ja tunsin kuinka kalpenin kauhusta. Kasvot, jotka näin edessäni, eivät minulle olleet tuntemattomat, vaikken voinutkaan sanoa kenen ne olivat. Päästäkseni varmuuteen riensin portista pihaan ja Sven Bårdinpojan luo, mutta hänen ovensa pysyi yhtä suljettuna kuin tämä salaisuus. Tämän jälkeen kesti kauan, ennenkuin näin jälleen niin todellisen kuin vääränkin Sven Bårdinpojan. Olin kuitenkin näkevä heidät molemmat.

Sota meni menoaan, niin talvi- kuin kesäsotaretkikin 1612, ja yleensä katsoen suuremmalla menestyksellä maallemme kuin kukaan oli voinut odottaa, kiitos siitä autuaan kuninkaan väsymättömälle toimeliaisuudelle ja sille rohkeudelle, jota hän osasi luoda rahvaan rintaan. Tosin oli kuningas Kristian voittanut Elfsborgin ja Gullbergin, ja tosin olivat suuret alat Smålantia ja Länsi-Göötinmaata hävitettyinä, mutta hänen pääsuunnitelmansa oli ehkäisty. Rantzau oli taivaltaessaan Kalmarista Jönköpingiin ehtinyt Wimmerbyhyn ja odotti määräyksiä kuninkaaltaan, jonka samaan aikaan piti rynnätä eteenpäin länsipuolelta, kun autuas kuningas saapui Länsi-Göötinmaalta ja ajoi hänet kiireimmän kaupalla takaisin. Vihollinen ei tohtinut vitkastella enempää kuin jänis rummun pärinän kuullessaan. Vihollissotilaiden ruumiita, joita metsiin ympärinsä kokoontuneet talonpojat olivat kaataneet, makasi siroteltuna pitkin tietä Högsbyn ja Ålemin välillä, ja sairaat ja haavotetut täytyi heidän jättää oman onnensa nojaan. Tanskan kuningas oli sillä välin tosiaankin marssinut joukkoineen Jönköpingiin, mutta marssi oli ollut äärimäisen rasittava, ja hän oli ilman tykkejä, niin ettei hän voinut ryhtyä mihinkään ennen Rantzaun saapumista. Mutta hän sai tietää, että tulossa olikin vihollinen, ja silloin luikki hänkin tiehensä.

Kun me marssimme kaupunkiin, näytti pahin vaara siten voitetulta. Mutta silloin sairastui kuningas. Ajaessaan Rantzauta takaa Högsbyn metsässä oli hän juonut kylmää vettä eräästä lähteestä, ja kun hän oli palavissaan ja hiessään, kylmetti hän siten itsensä. Hän oli koko taipaleella tuntenut voivansa pahoin, mutta nyt täytyi hänen laskeutua vuoteelle, ja jos toivo ajaa vihollinen maasta oli ollut suuri, niin kasvoi levottomuus nyt suuremmaksi. Leskikuningattarelta tuli kirje kirjeen jälkeen. Hän tahtoi, että hänen poikansa jättäisi sotajoukon Juhana herttuan huostaan ja itse tulisi hänen luoksensa Wadstenaan. Mutta kenen Herra on valinnut johonkin suurtyöhön, sitä ei hän kaada ensi askeleella. Elokuun ajaksi jäi kuningas Jönköpingiin ja palasi tällaikaa täyteen terveyteensä. Juhana herttua ja muutamat neuvosherrat saapuivat Jönköpingiin kuninkaan oleskellessa siellä.

Minä kaipasin herttuan seurueessa Sven Bårdinpoikaa, mutta saattoihan hän olla poissa herttuan asioilla, joten se ei herättänyt minun kummastustani. Kuitenkin sain pian kuulla, että hänellä oli poissaoloonsa pätevät syynsä. Hän nimittäin istui vankina, sillä kreivi Sten syytti hänen käyneen kimppuunsa sopimattomin sanoin ja ottaneen osan hänen omaisuuttaan, kun hän kreivittärensä ja parhaiden kalleuksiensa kera pakeni Gräfsnäsin linnasta, vihollisten ryöstellessä talvisotaretken aikaan. Kreivi oli valittanut leskikuningattarelle, ja tämä oli itse kirjottanut kuninkaalle, joka puolestaan oli käskenyt Juhana herttuan toimeenpanemaan ankaran tutkimuksen ja rankaisemaan rikollisen. Nämä tiedot sain, kun ratsastin kuninkaan seurueessa syvemmälle Länsi-Göötinmaahan, Bogesundiin, jossa kuningas tahtoi katsastaa sinne kokoontunutta sotaväkeä; olimme siellä syyskuun ensimäisinä päivinä. Sanoma teki minut surulliseksi, ja minä aavistin heti, ettei kaikki ollut oikealla tolallaan, vaikkakin herttuan mielestäni täytyi pian saada valoa asiaan. Unhotin, että hyvä herttua voitiin niin helposti puijata, erittäinkin nyt, kun koko hänen huomionsa oli kiintynyt sotaan ja kaikkeen, mikä oli sen yhteydessä. Kuitenkin päätin minä ensi tilaisuudessa, kun kuningas puhutteli minua, joka jo silloin tuontuostakin tapahtui, ilmaista hänelle Nyköpingin linnassa tapahtuneen keskustelun.

Silloin saapui yhtäkkiä sanomia, jotka antoivat joka miehelle muuta ajateltavaa. Kuningas oli tuskin palannut Jönköpingiin, ennenkuin muuan pikalähetti toi leskikuningattarelta kirjeen, jossa ilmotettiin kuningas Kristianin koko laivastoineen purjehtineen Tukholman saaristoon ja uhkaavan Tukholmaa. Kuningas sai kirjeen juuri kulkiessaan henkivartiasalin lävitse, jossa minä muutamain muiden kanssa seisoin oven suussa, ja hän kävi hirveän kalpeaksi luettuaan jobinpostin ja sanoi ojentaen kirjeen valtiokanslerille, joka oli mukana:

"Jumala paratkoon, valtiokansleri, nyt vasta alkaa olla tosi edessä!"

Vaara olikin suurempi kuin koskaan. Jos Tukholma joutui vihollisten käsiin, olisi kai kaikki mennyttä, niin ajatteli kukin kohdaltaan. Valtiokanslerikin kalpeni. Mutta he olivat, nähkääs, molemmat miehiä, jotka eivät vaaraa väistäneet! Kuningas ei epäröinyt silmänräpäystäkään. Hän nousi heti ratsaille ja ratsasti ainoastaan pari miestä kerallaan yötä ja päivää myöten Tukholmaan. Tällä kertaa olin minä mukana enkä unhota koskaan, kuinka jääkylmältä minusta tuntui, kun kolmen aikaan yöllä ratsastimme läpi vallituksen, jota he parhaallaan rakensivat eteläportin edustalle, ja saavuimme kaupunkiin. Yöllä oli kirkas kuutamo, ja minusta aivan kuoleman kylmyys levisi vanhaan isänmaahani. Mutta kuningas ei menettänyt hetkiseksikään rohkeuttaan, ja hänen ruumiinsa oli kuin raudasta. Hän ratsasti täyttä laukkaa linnaan. Kaksi tuntia saapumisensa jälkeen nousi hän taasen ratsaille ja ratsasti eversti Mönnichhofenin joukon etunenässä Waxholmaan.

Mutta silloin oli vaara ohitse. Kuningas Kristian oli samana aamuna purjehtinut pois. Hän oli turhaan koettanut houkutella ruotsalaisia laivoja meritaisteluun, ja Waxholmaa vastaan ei hän voinut mitään niin kauvan kuin ruotsalaiset laivat olivat siellä. Kaikki tyyni tuntui aamulla, kun palasimme kaupunkiin, siltä kuin tuntuu herätessä pahasta unesta tai vetäessä syvään henkeään tehtyään hengenvaarallisen hyppäyksen, joka on onnistunut. Minulla oli hyvää aikaa mietiskellä sekä vaaraa että pelastusta, kun saman päivän illalla sain kuninkaan käskyn ratsastaa viemään häneltä kirjeitä Länsi-Göötinmaan puoleen.

Palatessani jouduin taivaltamaan läpi avaran laakson, jossa Gräfsnäsin linna sijaitsee Antenin järven rannalla. Oli jokseenkin kaunis syysaamu, ja korkeat lehtipuut, jotka ympäröivät linnaa, punersivat ja kellersivät mitä koreimmissa värivivahduksissa ja loistivat kuin kulta siintäväin vuorien tummanvihreää vasten; mutta Anten lepäsi tyynenä ja kirkkaana kuin kuvastin ja kuvasteli kuusitornista linnaa niin uskollisesti kuin vedessä olisi uiskennellut maalattu taulu. Linnan nähdessäni johtui mieleeni kuningatar Margareta Lejonhufvudin veljenpoika, hurja kreivi Akseli, ja hänen yhtä hurja poikansa, kreivi Sten, ja — heistä johduin pian herttuan airueen, onnettomaan Sven Bårdinpoikaan. Nyt päätin paikalla ottaa selvän, kuinka hänen oli laitansa. Täällä linnassa ei asia voinut olla tuntematon.

Niinpä ratsastin linnaa kohden. Siinä oli näkyviä merkkejä vihollisen tervehdyksistä, ja siellä näytti niin tyhjältä ja autiolta. Olin nyt ehtinyt niin lähelle, että olin juuri jättämäisilläni korkeat puut, jotka minua suojelivat uteliailta silmiltä, ja aioin ratsastaa nostosillalle. Silloin näin miehen, joka tuli juosten sillan ylitse ja epätoivo kasvoillaan riensi lehtoa kohden, missä minä olin. Tuokion kuluttua oli hän luonani ja pyysi minua Jumalan nimessä antamaan hevoseni hänelle. Minä ällistyin, ja kun hän huomasi, etten niin päätäpahkaa suostuisi hänen vaatimukseensa, ojensi hän minulle pienen lippaan ja pyysi, että ottaisin hänet takapuolelle hevosen selkään, siten tekisin hyvän työn, jonka Jumala minulle kyllä palkitsisi. Hän sanoi minulle nimensä, enkä minä enää epäröinyt. Hän oli Niilo Bårdinpoika, airueen veli. Olikin jo hyvä aika, sillä kun käännyin, näin joukon asestettuja miehiä tulevan linnasta, ja muuan heistä viittasi sinne päin, missä me olimme. Kannustin hevostani ja me ratsastimme pois.

Nyt sain tietää millä kannalla asiat olivat. Oli ainoastaan osaksi totta mitä Svenistä sanottiin. Hän ei ollut ottanut kreivi Steniltä tämän omaa, vaan riistettyä omaisuutta, ja oli silloin päästänyt suustaan sanoja, joita hänen asemassaan olevan miehen ei pitänyt sanoa synnynnäiselle kreiville. Lipas sisälsi hänen vanhan isänsä rehellistä omaisuutta, ja se oli jätetty linnaan säilytettäväksi, kun tanskalaiset saapuivat tulen ja miekan väellä. Koko seutu oli vienyt kalleutensa lujaan linnaan, uskoen niiden siellä olevan parhaassa tallessa. Mutta tämän lippaan otti kreivi paetessaan mukaansa; silloin sattui hänet kohtaamaan Sven, joka heti tunsi isänsä lippaan ja otti sen pois. — Kreivi joutui vihasta pois suunniltaan, mutta se ei auttanut mitään. Sven antoi sanan sanasta, ja ratsasti matkoihinsa isänsä lipas mukanaan. Kun kreivi Sten oli sitten päässyt Suomen puolelle ja valittanut leskikuningattarelle, eikä rangaistus hänen mielestään joutunut kyllin nopeasti, sanoi hän Niilolle, että tämän oli hänelle hankittava takaisin lipas sisältöineen, muuten käskisi hän voutinsa ajaa pois pojan isän, vanhan Bårdin. Niilo, joka oli aivan toisenluontoinen kuin veli, lähti silloin Ruotsin puolelle — hänellä ei ollut muuta keinoa — ja meni vanhan isänsä luo. Tämä oli saanut lippaan Sveniltä eikä arvellut jättäessään sen lunnaaksi itsensä ja poikansa puolesta, ja sitä myöten oli kaikki hyvin. Mutta surullisin sydämin erosi Niilo vanhempainsa kodista ja taivalsi Gräfsnäsiin, josta hänen tänään oli lähdettävä edelleen palausmatkalle Suomeen.

Mutta viimeöynä oli vanha kreivi Akseli saapunut linnaan mukanaan joukko miehiä ja elämöinyt tavalliseen tapaansa. Kaiken, mikä oli jonkin arvoista, otatti hän kasaan viedäkseen mukanaan. Hän näyttäisi Ruotsin kuninkaalle, kiljui hän, ettei hän pelännyt häntä enempää kuin hänen isäänsä ja setäänsäkään. Hän oli iskenyt silmänsä myös Niiloon ja lippaaseen, jota tämä kantoi kainalossaan, ja ottanut sen väkivallalla. Kaikki selitykset, kaikki rukoukset olivat turhia. Mitä häntä liikuttikaan vanha Bård, muuan tyrannin elukoista, ja hänen sikiönsä?

"Luulin nyt", niin päätti poika parka, "että ehtisin pakoon tänne puiden juurelle ja voisin hiipiä pois, kreivin touhutessa linnan toisella reunalla, ja sentähden sieppasin lippaan ja läksin juoksemaan."

Hän pettyi, raukka. Emme olleet ratsastaneet pitkältä, kun jo ajajat olivat kintereillämme. Heillä oli levänneet hevoset, minun hevoseni oli väsynyt ja kantoi kaksinkertaista kuormaa. He tulivat yhä lähemmäksi, oli mahdoton päästä pakoon. Niilo näki sen yhtä hyvin kuin minäkin.

"Luvatkaa antaa lipas kuninkaalle ja sanoa hänelle kaikki", sanoi hän; ja ennenkuin ehdin vastata, oli hän hypännyt maahan ja meni varmoin askelin ajajiaan vastaan. Niiden etunenässä oli kreivi Akseli itse ja muita asestettuja miehiä kuusi. Vaihdettiin muutamia sanoja; näin kreivin kohottavan miekkansa ja Niilon kaatuvan lävistettynä maahan, ja minun täytyi tulisesti rientää, jos tahdoin täyttää onnettoman pojan rukouksen. Valitettavasti olivat he jo alusta alkaen minua liian lähellä. Kuulin heidän hevosensa korskuvan takanani ja olin joka hetki tuntevinani hurjan kreivin miekankären selässäni.

Tietämättäni olin poikennut tielle, joka vei ukko Bårdin pieneen taloon, ja siinä oli pelastukseni. Äkkiä, laskettaessani tulisesti eteenpäin, pilkistivät muutaman puun takaa metsästä esiin kalpeat ja surullisen näköiset kasvot. Hän oli sama mies, jonka taanoisena iltana näin Sven Bårdinpojan airutpuvussa Nyköpingissä. Mies hätkähti nähdessään niin monta ratsumiestä, astui sitten parisen askelta eteenpäin, ja kun minä luulin hänen aikovan tarttua hevoseni turpaan, niin tempasin miekkani aikoen iskeä hänet maahan. Hän näki sen ja hymyili, mutta viittasi kädellään. En voinut selittää sitä merkillistä vaikutusta, joka tällä miehellä oli minuun; ja vielä suurempi vaikutus oli hänellä ajajiini. Vilkaisin taakseni, mihin hän ryhtyisi; hän meni pelottomasti suoraan kreivi Akselia vastaan, joka pysähdytti hevosensa ja hetkisen jälkeen kääntyi takaisin kaikkine miehineen ja katosi.

Surumielisesti hymyillen lähestyi sen jälkeen omituinen mies minua ja kysyi mitä oli tapahtunut ja mikä oli aiheuttanut kreivi Akselin laukkaratsastuksen. Sanoin hänelle kaiken, sillä ajattelin itsekseni, että hän jouti kuulla sen, koskei hän, vaikka hänellä näytti olevan suuri vaikutusvalta, käyttänyt sitä pikemmin auttaakseen reipasta Sven Bårdinpoikaa oikeuteensa. Mies vuodatti kyyneliä, kun olin lopettanut kertomukseni, ja sanoi:

"Ratsasta pian kuninkaan luo, sotamies… mutta minä tahdon lähettää kirjeen mukanasi hänelle; kenties sanani saa jotakin aikaan sielläkin. Odota minua täällä!" Hän meni pois hetkisen ajaksi ja sitten palasi hän kirjeen kera, ja minä jatkoin taivaltani suruissani ja ihmeissäni. Kun jonkun aikaa tämän jälkeen palasin kuninkaan luo, jätin kirjeen ja kerroin kaiken mikä oli sen yhteydessä, luki kuningas sen tarkkaavaisuudella; ja vihastus, joka paloi hänen silmissään kaiken sen ilkivaltaisuuden ja kaikkien niiden valitusten johdosta, joita Gräfsnäsin kreivistä hänelle tehtiin, näytti silloin hieman asettuvan.

"Olisiko siis siinä suvussa joku, joka voisi voittaa sydämeni!" huudahti hän ja lisäsi mietteihinsä vaipuen: "Johan Kasimir Lejonhufvud!" Mutta sen jälkeen kääntyi hän nopeasti minuun ja sanoi: "Ole huoletta, poika, selvitämme kyllä lopulta tämän vyyhden, niin sotkuinen kuin se onkin!"

Nyt olin tyyni Sven Bårdinpoikaan nähden, sillä autuas kuningas ei koskaan unhottanut lupaustaan. Ja kun parisen päivää myöhemmin ratsastin Juhana herttuan luo, olin kirjeen sisällyksestä niin varma kuin olisin sen lukenut; enkä pettynytkään. Vähitellen ja ikäänkuin itsestään selvisi solmu solmulta se katala pirunverkko, joka täällä oli punottu. Kaikki kävi toivomusten mukaan, — lukuunottamatta vanhaa kreivi Akselia. Hän ei saanut enää koskaan palata valtakuntaan, ja kuningas käski, että maasta karkotettuja herroja koskeva säädös oli sovitettava häneen kaikessa ankaruudessaan, jos hän uskalsi astua jalallaan Ruotsin maaperälle.

Surullisennäköinen, kalpeakasvoinen mies, joka ei ollut kukaan muu kuin kreivin vanhin poika, Johan Kasimir, sai vihdoin jäädä valtakuntaan; ja minä yksinkertaisuudessani uskon lujasti, että se kirje, jonka hän antoi minun viedäkseni kuninkaalle, ja jossa hän — sillä sain sittemmin tiedon sen sisällyksestä — pyysi saada (vaikkakin hän oleskeli isänmaassansa vastoin kuninkaansa tahtoa, mutta kerjäten hänen armoaan) vahvistaa kuolleen Niilo Bårdinpojan kertomuksen totuuden, — uskon, että tämä kirje vaikutti enemmän kuninkaan mielenmuutokseen kuin kaikki leskikuningattaren ja Juhana herttuan esirukoukset.

Minulle itselleni suotiin ilo avata airuen vankilan portit. Herttua oli Wadstenan linnassa, kun jätin hänelle kirjeen. Hänen kasvonsa kirkastuivat silloin, ja hän löi useampia kertoja kädellään rintaansa. Hän käski minun kertoa seikkaperäisesti kaiken, ja sitten istuutui hän kirjottamaan ja ojensi minulle kirjeen, jota viemään minun oli ratsastettava Orreholmaan Länsi-Göötinmaassa, jossa Sven istui tornissa.

Tämän ilon kuvailkoon joku muu, samoin kuin hänen surunsakin, kun hän sai tietää veljensä kohtalon. Menimme yhtä matkaa hänen isänsä taloon, ja siellä tapasimme kreivi Johan Kasimirin. Tämä heltyi kyyneliin hänet nähdessään, sulki hänet syliinsä ja sanoi häntä ystäväkseen.

"Jos Herra on minulle armollinen ja suo minulle isänperintöni, ei sinun koskaan tarvitse kärsiä puutetta tässä maailmassa", sanoi hän.

Ja näin olikin hänellä täysi syy sanoa. Sillä niin paljo kuin Sven ja hänen isänsä olivat kärsineetkin kreivi Stenin tähden, oli kuitenkin kreivi Johan Kasimir saanut tukea ja turvaa heidän luonaan koko sen ajan, minkä hän henkipattona vietti Ruotsin rajojen sisällä, samoin kuin hän sai kiittää ainoastaan Svenin uskaliasta mieltä siitä onnesta, että sillaikaa jonkun kerran sai tavata kihlattuaan Sidonia Gripiä, jonka kera hän parisen vuotta myöhemmin vietti häänsä.

2.

Ebba neiti.

Kieltäytyminen on taito, jonka harvat osaavat. Kuitenkin tiedän yhden, joka sen osasi, hän oli autuas kuningas, ja vielä yhden, joka oli Ebba neiti. Ken hänet näki kuningatar Kristinan hovissa Nyköpingissä niinä huolestuttavina vuosina, jolloin Kaarle kuningas sulki silmänsä ja Ruotsin maassa oli kaikkialla sekasortoa, surua ja köyhyyttä, ken hänet näki silloin ja sitten kreivi Jakobin, sotamarskin, kreivittärenä kävelevän kautta Leckön ja Vengarnin suurten salien, näki kuinka lempeästi, kuin rakastavasti hän täytti velvollisuuksiaan puolisona ja äitinä, — hän ei koskaan voi lukea rivejä, jotka hän kerran piirsi timanttisormuksellaan muutamaan Tukholman linnan ikkunaruutuun, ajattelematta, että hän oli nainen, joka osasi kieltäytyä ja tuntea itsensä onnelliseksi ja tyytyväiseksi kieltäytymisessään.

"Osaani tyydyn, minkä saan, ja kiitän Herraa armostaan" —

kirjotti hän,— Jumala suokoon, että jokainen nainen ja joka mies voisi sydämensä nöyryydessä ajatella niin ja toimia sen mukaan, kuinka paljo onnettomuutta silloin pysyisikään loitolla!

Näin hänet, kun hän oli vielä lapsi, valkokutrinen ja kirkkaan sinisilmäinen pienokainen, niin hyvä ja lempeä kuin suloinen kevättuuli, joka ikäänkuin tuo päivän valoa ja lämpöä mukanaan itse siitä tietämättä, sulattaa talven lumen ja loihtii ensi kukat ilmoille. Silloin leikki hän kuninkaan kera tallipihalla, sillä tämäkin oli lapsi, vaikka väkevämpi, rohkeampi ja lisäksi viisaampi kuin muut lapset samassa iässä. Ebba neidin äiti oli kuningatar Kristinan paras ystävätär, ja sentähden olivat lapset usein yksissä. Sitten kuoli Birgitta rouva, ja leskikuningatar lupasi hänelle hänen kuolinvuoteellaan olla äidin sijaisena hänen ainoalle lapselleen. Wisingborgin kreivillä, Magnuksella, ja Birgitta rouvalla, ei ollut muita lapsia kuin tämä tytär. Silloin en suinkaan luullut, että tulisin seisomaan niin lähellä näitä leikkiviä lapsia! Birgitta rouvan kuoltua tuli Ebba neiti hoviin, ja siitä pitäen näkivät kuningas ja hän toisensa useammin.

Mutta aika kului. Kun kuningas Kaarle kuoli, oli neiti kukoistava neitsyt, soreampi kuin kukaan muu Ruotsin maassa, sillä hänessä ei nähty vain kukannupun kauneutta, vaan jotakin muuta, korkeampaa, joka kuvastui silmistä ja valaisi koko olennon kauttaaltaan. Sellaisen täytyikin olla neitsyen, joka voittaisi kuninkaan rakkauden; ja pian alettiin kuulla, että he rakastivat toisiaan, vaikkeivät he siitä sanoin puhuneet. Mutta katseet puhuivat… ja leskikuningattaren hovissa oli teräviä silmiä ja tahto, joka voi paljon.

Kuinka rakkaus syttyi nuorten rinnassa, saattaa helposti ymmärtää, kun lapsuuden muistot yhtyivät tietoisuuteen, ettei kauniimpaa ja mainiompaa neitsyttä tai nuorukaista ollut koko Ruotsissa, eipä koko maailmassakaan, sillä niin ajattelivat he kumpikin toisistaan. He ihailivat toisiaan ja heillä oli syytä siihen, ja tästä ihailusta versoi pian hellyys ja rakkaus. Leskikuningatar näki hyvissä ajoin tämän orastavan rakkauden ja valvoi haukansilmin jokaista askelta, jonka nuori neiti otti, ja jokaista sanaa, jonka hän rohkeni sanoa. En unhota koskaan, kun seisoin vahdissa suuressa salissa Nyköpingissä, jossa kuningas Kaarle makasi ruumiina, kuinka neiti tuli juosten ja kysyi kuningasta ja kuinka leskikuningatar tuli kohta perästä ja käski häntä menemään työhönsä. Silloin ensin aavistin, että kuningas ja neiti olivat puhuneet keskenään, kuten varmaan aavisti leskikuningatarkin. Mutta kuitenkaan ei ollut niin, sen huomasin sittemmin; sillä sotaretken aikana tanskalaisia vastaan 1612 eivät kuninkaan ajatukset olleet sielläpäin, ja jos olisivat olleet, olisin varmaan saanut sen tietää, kuten myöhemmin tein.

Oli joulunaika 1612. Kuningas majaili Wernamossa rauhanneuvottelujen tähden, jotka Tanskan kanssa jatkuivat Ulfsbäckissä, ja eräänä iltana, kun olin lopettanut tehtäväni hänen huoneessaan ja olin lähtemäisilläni pois, kutsui hän minua. Hänen äänensä kuulosti samalla kertaa kiihkeältä ja surumieliseltä, ja jälkeenpäin, kun voin tarkemmin miettiä kaikkea ja yhdistellä seikkoja toisiinsa, olen huomannut mitä silloin kuninkaan rinnassa oikeastaan liikkui.

"Olet reipas poika… tarkotan, että voin luottaa sinuun!" — Niin voi hän tehdä, sen hän näki minusta, ja hän hymyili ja nyökäytti minulle päätään.

"Voitko myös olla vaiti?" kysyi hän sen jälkeen.

"Koetelkaa minua, teidän majesteettinne!" vastasin minä.

Että hän havaitsi minut luottamuksensa arvoiseksi, se on minun paras muistoni menneiltä päiviltä. En voinut silloin käsittää, mitä hän tarkotti, ja makasin puolen yötä sitä aprikoiden; mutta sitten kului pitkä aika eikä kuningas näyttänyt ajattelevankaan mitä sanoi minulle tuona iltana. Niin solmittiin vihdoin rauha Knärödissä, kaikessa sietämättömyydessäänkin siedettävämpi kuin kuningas oli rohennut toivoa ja odottaa, ja kuningas lähti Wernamosta ja matkusti sisämaahan. Wadstenassa kohtasi hän äitinsä, leskikuningattaren, ja Juhana herttuan, ja siellä allekirjottivat nämä rauhansopimuksen. Leskikuningatar oli iloinen nähdessään jälleen rakasta poikaansa — sillä hän rakasti tätä hartaasti, vaikka hän rakasti nuorempaa poikaansa herttua Kaarle Filipiä vieläkin enemmän, — mutta saatoin kyllä nähdä kuninkaasta, kun hän lähti äitinsä luota viimeisenä iltana, että oli vaihdettu sanoja, jotka surettivat hänen sydäntään.

Minulle hän ei luonnollisesti sanonut mitään, mutta enpä luule hänen siitä paljoja puhuneen kenellekään. Kun saavuimme Väsbyn kuninkaankartanoon Uplantiin, kutsuttiin minut äkkiä eräänä aamuna kuninkaan huoneeseen. Hän seisoi kirjotuspöytänsä ääressä ja hänellä oli kiire, sillä hän aikoi muutamain vuorimiesten kera lähteä Salan kaivoksille, samana päivänä, mutta kumminkin seisoi hän siellä kauvan mietteihinsä vaipuneena ennenkuin hän puhutteli minua. Vihdoin ojensi hän minulle kaksi kirjettä ja sanoi:

"Sinun on ratsastettava Tukholmaan ja Nyköpingiin näiden kirjeiden kera ja jätettävä ne kreivi Magnuksen ja hänen majesteettinsa leskikuningattaren käteen!" Sitten hän vaikeni hetkiseksi ja katsoi minua terävästi ja tutkivasti silmiin.

"Muistatko, mitä kysyin sinulta Wernamossa ja mitä sinä vastasit?" kysyi hän sitten.

"Kyllä, muistan hyvin."

"Hyvä!" sanoi silloin kuningas. "Uskon, että voit vaieta, ja sentähden, kas tässä", hän otti kolmannen kirjeen ja ojensi minulle, "tämä on sinun jätettävä Ebba neidille, hänelle itselleen, ymmärrätkös, hänen omiin käsiinsä!"

Punastuin ilosta sen luottamuksen johdosta, jota kuningas osotti minulle, ja minä onnistuinkin suorittamaan tehtäväni hänen täydeksi tyytyväisyydekseen; sillä onni suosi minua, niin että voin jättää kirjeen kenenkään näkemättä Ebba neidin käsiin. Kuitenkin ihmettelin sitä, että kuningas käytti henkisotilastaan sellaisilla asioilla, kun moni aatelinenkin olisi tuntenut itsensä siitä imarrelluksi; mutta asianlaita oli niin, että suurin varovaisuus oli välttämätön, ja kaikki tiet, jotka veivät kuninkaan valitun luo, olivat niin hyvin vartioidut, että tuskin kukaan muu kuin minunlaiseni, jota kukaan ei osannut epäillä, olisi voinut kulkea vartioketjun lävitse.

Neiti antoi minulle puolestaan kirjeen kuninkaalle, enkä voi sanoa, kummanko silmät loistivat kirkkaammin ja onnellisemmin, kuninkaan vai neidin, kun vein nämä kirjeet perille. Sitten ratsastin monet kerrat kirjeiden kera kahtaanne käsin, ja kaikki kävi onnellisesti ja hyvin, eikä kukaan ollut niin varma kuin minä, että ennen pitkää Ruotsin valtakunta saisi kuningattaren, joka kauneuteensa ja hyveihinsä nähden saattoi olla kuningas Kustaa Adolfin arvoinen. Sain kuitenkin nähdä ja kuulla asioita, joita en ollut voinut aavistaakaan. Varmaa on, että kuinka suloinen rakkaus lieneekin, ei se aina karkeloi ruusuilla, ja täällä kasvoi pelkkiä ohdakkeita ja orjantappuroita. Näytti siltä, kuin kaikki olisivat liittoutuneet autuaan kuninkaan nuoruuden rakkautta vastaan, etupäässä leskikuningatar ja koko hänen hovinsa, mutta myöskin kuninkaan hartain ystävä valtiokansleri oli tässä asiassa hänen vastustajansa, ja kaikkia keinoja, vieläpä sellaisiakin, joita en mielelläni tahdo uskoa, käytettiin jäähdyttämään ja sammuttamaan kuninkaan liekkiä. Ei saatu pahaakaan rauhaa, ennenkuin saatiin tämä rakkaus kuopatuksi maan multaan… voin kai sanoa, kun ajattelen, millaisena toisinaan tapasin tämän jalon neidin. Sillä hän oli väliin niin kalpea kuin kuolema ja saattoi tuskin puhua kyyneliltään.

Pahempaa tuli kuitenkin, kun kuningas lähti Venäjälle sotaan. Hän kirjotti kirjeen toisensa jälkeen, mutta ei saanut koskaan vastausta — neiti kirjotti myös, mutta ei saanut vastausta hänkään.

Kerran Narvassa — kun olimme palanneet Augdowista, jonka oli täytynyt antautua kuninkaalle, eikä hän tahtonut matkustaa talveksi meren yli Ruotsin puolelle, vaikkakin hän myönsi sotapäällikölleen Jaakko De la Gardielle luvan viettää talvensa kotimaassa, — silloin kutsui hän minut taasen, ja hänellä oli kasvoillaan sama ilme kuin hänen puhutellessaan minua Wernamossa.

"Saat mennä kotiin", sanoi hän, "ja tämän kirjeen saat viedä mennessäsi ja tuoda minulle vastauksen Tukholmaan. Jumala kanssasi!"

Minä lähdin, ja jos kuningas olisi puoleksikaan ollut niin onnellinen kuin minä olin täyttäessäni hänen käskyjään, niin olisi hänellä ollut onnea kylliksi. Tuuli tuli kuin tilattuna ja vei minut meren ylitse, ja yhtä nopea oli matkani Mälarin ylitse Gripsholmaan. Sillä leskikuningatar asui silloin siellä ja hänen luonaan se, jolle kuninkaan kirje oli vietävä.

Oli tavattoman kaunis syyspäivä, kun saavuin linnaan, ja kuningatar koko seurueineen istui puistossa. Aurinko säteili lännessä, ja ilma oli niin lauha kuin olisi ollut kesäpäivä. Sentähden viipyi kuningatarkin ulkosalla kauvemmin kuin tavallisesti, ja illan suussa sytytettiin soihtuja ja lamppuja sinne ja tänne puiden väliin. Oli saapunut sanoma Augdowin vallotuksesta, ja kuningatar tahtoi pienellä juhlalla viettää tätä menestystä. Tämäkin oli tavallaan minulle onneksi, sillä siten oli minun helpompi päästä neidin lähelle, enkä minä tahtonut millään ehdolla tulla näkyviin, jotta minut tunnettaisiin kuninkaan henkisotilaaksi ennenkuin neidillä oli kirje käsissään.

Näin silloin tällöin loitompaa hänestä vilahduksen, enkä voi sanoa, kuinka sydämelleni teki kipeää nähdessäni näitä kalpeita kasvoja, joiden jokaisesta piirteestä kuvastui suru, vaikka niiden täytyi pakottautua hymyilemään. Kun ilta alkoi pimetä, voin minä esteettömämmin lähestyä, ja silloin jouduin todistajaksi kohtaukselle, joka ei sitten ole koskaan muistostani hälvennyt. Kulin hiljaa eteenpäin tiheän pensasaidan vartta, jonka lehdistön lävitse siellä ja täällä tunkeutui palavain soihtujen loimo toiselta puolen. Äkkiä kuulin mahdikkaan äänen puhuvan aivan lähelläni. Kuningattaren hovimarsalkka se puhui Itä-Göötinmaan herttuattaren pikalähetin kanssa, ja niistä sanoista, jotka kuulin, saatoin ymmärtää, että hovimarsalkka koetti saada lähettilästä odottamaan seuraavaan aamuun viesteineen, jottei häiritsisi juhlailoa. Juhana herttua ja hänen puolisonsa eivät eläneet mitään onnellista elämää yhdessä, alinomaa tuli herttuattarelta valituksia äidilleen milloin mistäkin, mutta aina hänen lapsistaan ja miehestään, ja alituiseen oli hän sairaana, poloinen herttuatar.

Ei kumpikaan keskustelijoista huomannut minua, joka olin pensasaidan tummimmassa varjossa, mutta tuskin oli hovimarsalkka hieman loitonnut, kun pensasaita raottui ja kirkas valonhohde lankesi edessäni olevalle tielle.

Tämä oli etäinen osa puistosta, mutta kaunis paikka näköaloineen järvelle, todellinen ruusulehto, ja kukkien keskellä näin kuninkaan kihlatun. Hän seisoi liikkumatonna, vaiti, ristissä käsin ja katse suunnattuna taivasta kohden. Luultavasti hän ajatteli sydämensä rakastettua, joka oli kaukana hänestä sodassa, ja rukoili tämän puolesta Häntä, joka yksin voi tehdä kaiken mitä ihminen voi toivoa ja ajatella. Se oli yksinäinen hetki, ja sellaisia ei neiti rukalla ollut monia. Sentähden tahtoi hän nyt vapaasti hengähtää ja unelmoida rauhassa kaunista kesäunelmaansa siitä, kuinka hän tekisi Kustaa Adolfin onnelliseksi ja tulisi itsekin onnelliseksi hänen rinnallaan. — Ja silloin, juuri silloin oli kuninkaan kirje häntä niin lähellä! Minä paloin kärsimättömyydestä saada jättää sen hänen käsiinsä, mutta en hennonut häiritä häntä rukouksissaan, luullen, että tämä suotuisa hetki tulisi kai aina kestämään niin kauvan, että ehtisin suorittaa tehtäväni. Mutta seisoin kirje kädessä pensaan suojassa, valmiina ojentamaan sen esiin silmänräpäyksessä.

Silloin kuuluivat keveät askelet lähenevän, ja minä näin kuinka Ebba neiti vavahti, aivan kuin kukka, kun kylmä tuuli puhaltaa. Ojensin jo kirjeen esiin, mutta hän ei sitä nähnyt, enkä minä uskaltanut lausua hänen nimeään; mutta samassa näyttäytyi muutamia nuoria neitosia, kuningattaren hovineitsyitä, kuten Ebba neitikin. Heillä oli kiire löytää mitä etsivät, ja kun he saivat hänet näkyviinsä, riensivät he esiin kuin haukkapari, joka keskenään kilpailee kunniasta ehtiä ensiksi uhrinsa kimppuun.

"Täältähän löydämme sinut vihdoinkin", huudahti toinen heistä, ja ääni oli niin pisteliäs, että aivan värisin sitä kuullessani. "Mutta niinhän se on, kun on jotakin sydämellään, niin silloin mielellään pakenee ystäviä ja sukulaisiakin…"

"Oh, rakas ystävä", puuttui toinen naureskellen puheeseen, "Ebba neidin tarvitsee harjotella, kunnes hän kerran astuu meidän kaikkien etupäähän ja itse leskikuningatarkin saa taivuttaa päänsä hänen edessään… älkää panko pahaksenne, Ebba neiti, minä tekisin kuten tekin, ja onneton se, joka ei minua pitäisi kunniassa."

Oli jotakin avomielistä ja suoraa tämän neitsyen puheessa, ja pistävyys johtui ilmeisesti enemmän vallitsevasta äänilajista leskikuningattaren hovissa kuin mistään halusta todella pahottaa neiti rukan mieltä. Tarvittiinkin vain katse, josta kuvastui kokonainen hartaan sävyisyyden ja lapsenuskon taivas, saattamaan tämän neitsyen toiselle tuulelle. Mutta silloin alkoi toinen, ja sitten tuli vielä lisäksi pari neitsyttä, jotka samoin olivat etsineet Ebba neitsyttä ja nyt löysivät hänet suureksi ilokseen, kuten sanoivat. He puhuivat aivan toisella nuotilla, ja niin mies kuin olinkin, vapisin vihasta, harmista ja surusta sen pahan panettelun tähden, jota täällä harjotettiin.

"Kas, se on aivan varmaa, Gertrud, se on aivan varmaa!… Ja hän on niin kaunis, oi niin kaunis; en elinpäivinäni ole koskaan nähnyt sellaista ihoa ja sellaisia silmiä. Itse leskikuningatarkin on katsonut häneen, katsonut silmänsä puhki… ja kuningas sitten…"

"Ja kuningas?"… kysäisi neitsyt Gertrud hyvin näytellyllä kummastuksella.

"Kuningas ei voi muuta kuin ihailla sellaista kauneutta, hän samoin kuin jokainen mies, joka tajuaa sellaista…"

"Onhan sentään eroa ihailulla ja rakkaudella!"

"Niin, sama ero kuin auringolla ja päivällä; kun aurinko paistaa, on päivä, mutta kun aurinko on mennyt mailleen, on päiväkin päättynyt, päivä on auringon tytär, ja ihailusta voi syntyä rakkaus. On sääli teitä, neiti Ebba, mutta teidän olisi seurattava ystävienne neuvoa eikä annettava ajatustenne lentää kovin korkealle; sillä täytyy olla vahvat siivet, joka tahtoo lentää kotkan kera tämän pesään."

Ebba neiti katsoi milloin yhteen, milloin toiseen, ja saattoi selvästi nähdä, että hän tahtoi kernaasti loitota hyvistä ystävistään, kun vain löytäisi pätevän syyn poistumiseensa. Sellaista ei kuitenkaan ollut helppo löytää, ja ystävien neuvot ja surkuttelut kävivät yhä terävämmiksi ja kärkevämmiksi. Silloin katsoi hän heihin, ja surullisissa silmissä paloi sellainen neitseellinen puhtauden liekki ja hänen otsallaan vallitsi sellainen majesteetillisuus, että pistosanojen virta ikäänkuin hetkeksi pysähtyi, haihtui pois ystävätärten huulilta.

"Onko teillä vielä jotakin sanottavaa tästä asiasta", kysyi hän, mutta ääni oli niin lempeä ja suloinen, että kivikin olisi voinut heltyä kyyneliin. Ympärillä seisovat vaikenivat, kysymys tuli heille liian odottamatta, ja se kohdistui liian suoraan asiaan, niin ettei heillä heti ollut sopivaa vastausta käsillä. Neiti lisäsi sentähden: "Jollette tahdo minusta mitään enempää, niin sallikaa minun mennä matkaani."

"Varjelkoon, kuulostaa kuin jo luulisit istuvasi kuningattaren istuimella!" huomautti muuan neitosista nenäkkäästi.

"Jos niin olisi", vastasi Ebba neiti hymyillen, "jos niin olisi, pitäisi kai minun luullakseni käskeä teidät menemään, kun nyt sen sijaan pyydän samaa oikeutta itselleni."

"Kuten teidän majesteettinne siis käskee!" vastasi hovineitonen ja poistui niskaansa keikauttaen.

Hän ei kuitenkaan ollut ehtinyt kulkea monta askelta, ennenkuin hän kohtasi leskikuningattaren itsensä, joka tuli kävellen parin valtaneuvoksen kera ja sattumalta keskusteli heidän kanssaan samasta asiasta. Hän ei tahtonut millään ehdolla sallia, että hänen poikansa nostaisi muutaman alamaisensa tyttären valtaistuimelle, jossa hän olisi itsensä leskikuningattarenkin yläpuolella; ja tässä hänen pyrkimyksessään yhtyi häneen monta apulaista, joiden joukossa ei kateus ollut vähäisin; sillä yksikään muista korkeista suvuista ei tahtonut sitä kunniaa suoda tapahtuvaksi Brahe-suvulle.

Mutta nuorten rakkaus näytti olevan lujempi kuin vanhan leskikuningattaren tahto, vieläpä kaikkien sukulaisten ja ystäväinkin tahto lisäksi. Ja mitä selvemmin saattoi nähdä, ettei kuninkaan mieltä saatu muuttumaan, sitä kiihkeämmäksi ja innokkaammaksi kävi vastustus, sitä kovemmaksi ja katkerammaksi leskikuningatar, joka ei ainoastaan sallinut hoviväkensä vainota kuninkaan morsianparkaa pistosanoilla ja pilkalla, vaan itsekin väliin näytti esimerkkiä. Hän suuntasi nyt kulkunsa lehtoon, jossa Ebba neiti ja hovineitsyet olivat, ylväänä ja synkkänä kuten pilven varjo, kun se lähestyy niityn kukkia.

Hänen terävä silmänsä näki kohta, kuinka täällä olivat asiat, näki myöskin, kuinka Ebba neidin silmät suuntautuivat häneen rukoillen hartaasti apua; mutta hänen kasvojensa piirteet kovenivat vain yhä enemmän, vaikka suu hymyili.

"Teillähän on oikein kuutamokasvot tänään, neitsyt Ebba… se sopii kuitenkin huonosti siihen iloon, jota tahdon nähdä ympärilläni kuninkaan Augdowissa saavuttaman voiton johdosta… ja kuningattaren ilme luullakseni myös! Mutta jättäkää ne ajatukset mielestänne, ylevä neitsyt, sillä eihän teistä ole nuoren kuninkaan pauloihin kiertäjää… jättäkää ne sentähden mielestänne, muuten tulee suru lopuksi raskaammaksi, niin, paljon raskaammaksi, Ebba, kuin pilkka nyt."

Hän viittasi kädellään ja teki päällään liikkeen merkiksi, että toisten hovineitsyiden oli poistuttava. Kenties hän näki sen hirveän taistelun, jota Ebban povessa taisteltiin, kun hän aivan kuin metsänotus ajeltuna kedolta kedolle turhaan etsi paikkaa, ystävää, jonka sydäntä vasten saattoi itkeä kyllikseen ja ilmaista surunsa, — kenties hän näki tämän ja tahtoi sanoa lohdutuksen sanan sydän rukalle.

Jäätyään kahden kesken neidin kanssa meni hän tämän luo ja sanoi: "Tyttö, kuningas rakastaa toista!" Ebba neiti seisoi aivan kuin yhtäkkiä muuttuneena kiveksi. Vanha leskikuningatar näytti olevan niin varma asiastaan, ettei se sietänyt mitään vastaväitettä. Mutta aivan kuin antaakseen kovan totuuden oikein tunkeutua tytön sieluun jätti hän tämän ja katosi, ennenkuin neiti oli ehtinyt tointua siitä hervahduksesta, johon kuningattaren sanat olivat hänet saattaneet.

Koskaan en ole nähnyt ihmissilmien kuvastavan niin syvää surua kuin silloin, mutta en myös koskaan, kuinka se vaihtui valoon, jota olisi voinut sanoa sydämen voitoksi omasta itsestänsä. Hän lankesi polvilleen lehdon varjoon, en kuullut sanoja, joita hänen huulensa lausuivat, mutta kuulin raskaita huokauksia ja nyyhkytyksiä. Sitä kesti hetken aikaa, sitten hän nousi ja tahtoi rientää pois. Silloin astuin esiin ja jätin hänelle kirjeen kuninkaalta. Hän katsoi siihen hämmentyneenä.

"Kuninkaalta!" sanoin minä ja lisäsin: "Tunnette minut kyllä, ylevä neiti… muutaman päivän kuluttua on kuningas täällä!"

Sen jälkeen jätin hänet ja menin syvemmälle puistoon, jossa minut pian tunnettiin kuninkaan henkisotilaaksi ja vietiin kuningattaren luo, jolle minun oli kerrottava kaikki mitä tiesin kuninkaasta ja sodasta.

Joidenkuiden päivien perästä saapui kuningaskin ja näki jälleen sydämensä rakastetun, eikä kukaan uskaltanut hänen läsnäollessaan nousta panemaan kahta oljenkorttakaan ristiin hänen ja neidin välille. Ainoastaan leskikuningatar lauloi vanhaa lauluaan ja katsoi epäsuopein silmin nuorten rakkautta, sanoipa pojalleen suoraan, että tämän oli kuningaskruunun tähden uhrattava rakkautensa. Mutta salaisuudessa kaivettiin maata heidän jalkojensa alta. He luulivat näkevänsä ruusuja ympärillään, mutta yhtenä ainoana yönä saattoivat ne kaikki lakastua ja raueta tyhjiin. Itse asiassa oli kuningatar tavallaan antanut myöten ja ainoastaan vaatinut muutamien vuosien koetusaikaa; "sillä — sanoi hän — jos hänen poikansa välttämättä tahtoi naida jonkun alamaisensa tyttären, niin ei hän tiennyt ketään arvokkaampaa kuin Ebba neidin", — mutta tämän koetusajan kuluessa viritettiin satoja pauloja molemmille niille, joita oli koeteltava. Ja kun he kestivät koetuksen, lisättiin ainoastaan kiusauksia ja pimeä kudos tehtiin lujemmaksi.

Kuningas vietti joulun kotona, ja uunna vuonna 1615 ratsastin minä taas kirjeitä viemään kuningattarelle ja Ebba neidille Nyköpingin linnaan. Kuningas kysyi tässä kirjeessä äidiltään, eikö koetusaika nyt jo saisi päättyä. Vastaus ei täyttänyt kuninkaan toiveita, mutta yhä hän sentään toivoi ja uskoi parempain aikojen koittavan. Kuitenkin saivat asiat tänä vuonna käänteen, jota ei kukaan voinut aavistaa, kun kuningas lähetti Ebba neidille uudenvuodenlahjansa ja kohta tämän jälkeen pyysi äidiltään saada toteuttaa naimatuumansa.

Olen monta kertaa ajatellut, mitä kuninkaan ylihovisaarnaajan, tohtori

Jonas Palman oli tapana sanoa, kun hän puhui hovista ja hovielämästä,

jota hän ei voinut sietää ja josta hän kirjotti kirjankin latinaksi.

"Hovin", sanoo hän siinä,

"sana on aikeeton, lupaus kestämätön, päivä on valoton sen, levoton uinaus yön, leivätön pöytänsä täys, vettä ei maljassaan."

Ja autuas kuningas sai sen kokea hänkin, vaikka hänelle oma äitinsä sanoi aikeettomia sanoja ja antoi pettäviä lupauksia. Valtaa ja loistoa sai hän nauttia yllinkyllin elinaikanaan: mutta se onni, joka oli tarjolla jokaiselle alamaiselle hänen valtakunnassaan, ei ollut häntä varten. Hän piteli kädessään kultaista maljaa, mutta lähteen kirkasta vettä ei hän saanut juoda, täytyi olla viiniä. Jaa, niin oli laita, ja kentiesi viisas leskikuningatar ja korkeat herrat olivat oikeassa; minä en vain voi käsittää, miksi kuninkaan on luovuttava ihmisen yksinkertaisimmista oikeuksista, luovuttava, kieltäydyttävä koko elämänsä onnesta, tai kuinka kansa sillä tavoin on tuleva onnellisemmaksi. Mutta varmaa on, ettei mikään Ruotsin kansan hyväksi tehtävä uhri ollut liian suuri autuaalle kuninkaalle.

Paljo näin ja kuulin tänä vuonna ennenkuin taasen kuninkaan mukana lähdin sotaan, mutta vasta jälkeenpäin aloin sitä käsittää. Ratsastin vielä parisen kertaa kulettaen kirjeitä kuninkaan ja neidin välillä. Kun viimeisen kirjeen kera saavuin Wäsbyhyn, jossa kuningas silloin oleskeli, oli valtiokansleri hänen luonaan. He keskustelivat kauan, ja mitä kaikkea jalo Akseli kreivi silloin sanoi, tietänee Jumala yksin, mutta koskaan en kuningasta nähnyt niin perin surullisena kuin silloin, ja kun hän otti vastaan kirjeen minun kädestäni, putosi sille pari kyyneltä. Sitten en enää koskaan kulettanut häneltä kirjeitä Ebba neidille.

Sen jälkeen valmistettiin keväällä 1615 neiti Katarinan ja pfalzkreivi Juhana Kasimirin häitä, ja kuningas piti hyvin tärkeänä, että kaiken piti käydä tavalla, joka vastasi Ruotsin kuninkaan ja hänen rakastetuimman sisarensa arvoa. Siihen aikaan näin kerran hänet ja Ebba neidin yhdessä, mutta toivoin, etten olisi sitä koskaan nähnyt. Kuningas seisoi eräässä linnan huoneessa, jossa hänen äitinsä ja muutamat tämän hovinaisista olivat, kun sain kutsun tulla hänen luoksensa. Hän lähti silloin toiseen ulompaan huoneeseen antaakseen minulle käskynsä, ja silloin tuli neiti. Tämä punastui nähdessään kuninkaan, ja miltei huomaamaton hymy väreili hänen huulillaan. Mutta kuningas tervehti häntä niin vieraasti ja kylmästi, ikäänkuin ei koskaan olisi häntä ajatellutkaan, ja kalman kalpeus peitti silloin neidin äsken niin punastuvat ja hymyilevät kasvot. Ah, hän ei kuullut sitä syvää huokausta, joka kuninkaalta pääsi tytön kadotessa viereiseen huoneeseen.

Minusta oli kaikki tyyni käsittämätöntä. Minusta tuntui ikäänkuin kulkisin unissani. Kuningas lähti sisarensa häistä, mutta hyvästi jättäessään kuulin hänen sanovan neiti Katarinalle: "Toivon, että tulet synnyttämään pojan, joka nousee seuraajakseni Ruotsin valtaistuimelle!" — ja silloin oli lähellä, etteivät kyynelet tulvahtaneet hänen silmistään. Sotapäällikön, Jaakko kreivin, joka oli viettänyt joulua kotona, piti seurata kuningasta takaisin; ja päivää ennenkuin kuningas astui laivaan, sain erään käskyn vietäväksi hänelle. Tapasin hänet leskikuningattaren luona ja odottaessani otti tohtori Niilo Chesnecopherus minut käsilleen ja alkoi puhella kaikenlaisista asioista, aivan varovasti ja viisaasti, kuten hänen tapansa oli, ja veti minut silloin erääseen huoneeseen, joka oli aivan sen vieressä, jossa leskikuningatar oli. Hänen tarkotuksensa oli urkkia minulta kuningasta koskevia tietoja; ja rakkausjuttu eräästä toisesta kuin Ebba neidistä oli se lanka, jonka ympäri hänen puheensa punoutui. Minä vapauduin tykkönään vastaamasta, kun sisään astui rikas ja mahdikas hollantilainen herra Abraham Cabeljou.