Читать книгу Eversti Stålhammar - C. Georg Starbäck - Страница 5

Erään järven rannalla — muutaman niistä kauniista metsäjärvistä, joista Smålanti on niin rikas — istui kaksi pikku tyttöä leikkien kukilla, jotka kasvoivat heidän ympärillään, leppoisan suvituulen liidellessä niityn ylitse ja huojutellessa kukkien vanoja, hyväillessä lasten kiharapäitä ja pannessa järven peilipinnan väreilemään. Aurinko oli menossa mailleen, ja metsästä lähimmältä vuorelta kuuluivat paimenlaulun sävelet.

"Se on Pekka, torpanpoika!" selitti toinen tytöistä, joka saattoi olla kymmenen vuoden korvilla, ihmeen kaunis lapsi, vaikkakin hipiä oli hieman tumma. Mutta hänen silmänsä säteilivät kuin kaksi tähteä ja antoivat eloa ja loistetta koko hänen olennolleen.

Tämä oli Susanna Witte, Kasper Witten tytär, erään hollantilaisen, joka oli astunut Ruotsin sotapalvelukseen ja asui Stensjön herraskartanossa Svenarumin pitäjässä. Hänen leikkitoverinsa oli pieni sinisilmäinen, valkokutrinen tyttö, joka näytti paria vuotta nuoremmalta kuin Susanna. Hän oli Johan Niilonpoika Skytten tytär ja oli tullut joksikin aikaa vierailemaan Stensjöhön. Tämä Johan Niilonpoika oli muuten mies, joka eleli hiljaisuudessa, jollaikaa hänen kolme veljeään samoin kuin niin monet muutkin tähän aikaan voittivat arvoa ja kunniaa ja vihdoin aateluuden.

"Tiedätkös, hän, samainen Pekka, osaa niin monta laulua ja satua", jatkoi Susanna, "jottei niillä, tiedätkös, ole lainkaan loppuakaan. Näetkös, tuolla hän tulee näkyviin kalliontöyräällä, näetkös, ja vuohet hyppelevät hänen ympärillään. Pian saat kuulla, kuinka hän alkaa laulaa keijukaisista, jotka karkeloivat täällä niityllä, kun kuu paistaa korkealla taivaalla, tai ritarista, joka ratsasti vuoresta ilmoille, tai vuorenhaltian tyttärestä, joka seisoo niiaillen kynnyksellä."

Anna kuunteli tarkkaan mitä hänelle kerrottiin ja hänen kasvoistaan näkyi selvästi, että hän halusi itse kuulla mainittuja lauluja, vaikkakin hän samalla värisi joko ihastuksesta tai pelosta.

"Mutta luuletko, Susanna", kuiskasi hän painautuen leikkisiskoonsa kiinni, "luuletko, että tohdimme odottaa auringonlaskua ja keijukaisia… Täällä niityllä on niin hiljaista ja yksinäistä, minua pelottaa, tiedätkös…"

"Hiljaa, Anna,", kuiskasi Susanna, "mitä lörpötteletkään… voitko pelätä jotakin niin ihmeen kaunista kuin keijukaisten karkeloa… Sanotaan myös näkin toisinaan soittavan täällä ruohikossa, ja tätä kaikkea tahtoisin niin mielelläni nähdä ja kuulla, ja tänä iltana sopisi se niin hyvin, kun äiti on yksin kotona eikä kukaan löydä meitä täältä niityltä näin kaukaa. Kas, nyt aurinko laskee, kas, nyt pilkottaa se vain kuten kultainen nappi vuorenhuipun takaa… Oi, kuinka hauskaa, Anna!"

Ja säteileväsilmäinen, haaveellinen tyttö taputti pieniä kätösiään ja suuteli ihastuksissaan leikkisiskoaan. Tämän posket vaalenivat entistäänkin kalpeammiksi, ja hän tohti tuskin hengittää, ja silmät olivat kyyneliä tulvillaan.

Mutta aurinko vaipui metsän taa, ja hämärä levitti siipensä yli niityn ja järven, josta alkoi kohota ohut usva ja liukua keveäin, liiteleväin haamujen tavoin tuulen henkäysten ajelemana. Ja paimenpoika lauleli kallion kielekkeellä parhaita laulujaan. Hän oli niin lähellä, että saattoi selvään nähdä molemmat tytöt, jotka itsekin näyttivät parilta keijukaiselta kukkien keskellä järven rannalla. Hän lauloi parhaallaan näkistä, joka istui suruissaan aalloissa ja toivoi rauhaa ja sovintoa.

Ja aivan kuin hän, laulun näkki, tosiaankin istuisi kaislikossa, kuului järveltä kevyttä kahinaa ja hiljaista loisketta. Molemmat tytöt nousivat nopeasti.

"Siellä on näkki", huudahti Anna ja alkoi juosta niittyä poispäin. Rohkeampi Susanna seisoi paikallaan ja kääntyi järvelle päin. Mutta hänenkin poskensa kalpenivat ja hän alkoi juosta.

"Odottakaa, odottakaa, lapset!" kuului silloin huuto, ja mustaverinen mies astui esiin ruovikosta, jossa saattoi nähdä venheen kokan. "Älkää peljätkö, en tee teille mitään pahaa… Voitte uskoa minua!"

Molemmat pakolaiset pysähtyivät, ja mies tuli heidän luokseen.

"En minä ole näkki", sanoi hän koettaen puhua niin vienolla äänellä kuin suinkin. "Mutta minä näytän teille hänet, jos tahdotte… Tulkaa mukaan!"

Ja hän tarttui heihin, toiseen vasemmalla, toiseen oikealla kädellään, ja niin lähti hän venhettä kohden järven rannalle.

Pekka, paimenpoika, huomasi sen, mutta sumu oli nyt levinnyt yli koko niityn, ettei hän voinut nähdä enempää. Mutta hän lakkasi laulamasta ja kuunteli, ja hän kuuli silloin tällöin hiljaista airojen loisketta. Hän seurasi ääntä silmillään, ja kaukana järvellä, jossa karkeloivat usvahaamut olivat ikäänkuin jakaantuneet erilleen, näki hän tumman pisteen.

Silloin hyppäsi paimenpoika nopeasti pystyyn ja ajoi aika vauhtia vuohiaan kotia kohden.

Siellä kotosalla oli tyyntä ja rauhallista. Äiti istui tuvassa ja kehräsi veisaten virrenvärssyä, mutta isää, Jussi torpparia, ei näkynyt. Nainen oli parhaissa vuosissaan, ja hänen puhtaat, kauniit kasvonpiirteensä ja lempeä tyytyväisyys, joka pilkotti hänen silmistään, loisti kuin päivänsäde yli vaatimattoman asunnon ja täytti tuvan rauhan ja tyyneyden tuoksulla.

"Hyvää iltaa, äiti!" tervehti poika astuessaan sisään kynnyksen ylitse ja lisäsi turhaan etsittyään silmillään isäänsä: "Missä on isä?"

"Jumala sinua siunatkoon, poika", vastasi äiti. "Hän on rikkaan

Laurin luona!"

"Rikkaan Laurin?" huudahti Pekka vilpittömästi kummissaan. "Oikeinko todella, äiti… rikkaan Laurin luona?"

"Oikein todella… Mitä hän tahtoo, Jumala sen tietänee, mutta Pietari Laurinpoika tuli tänne hyvän aikaa sitte kutsuen isää tulemaan heille, ja isä meni."

"Isä meni!" huudahti poika ja harmi kuvastui hänen kasvoillaan, jotka suuresti muistuttivat äidin kasvojen piirteitä, vaikkakin niiden ilme oli päättäväisempi. "Isä meni, niin, milloin hän on muuten tehnytkään… ja tuskinpa hänen hyvää sydäntään palkittanee nyt paremmin kuin ennenkään… Mutta mitä te, äiti, ajattelette?"

"Mielestäni isä teki oikein, nyt kuten ennenkin… pitkät vuodet ovat kuluneet sen jälkeen kuin viha juurtui rikkaan lankoni sydämeen, ja sekä minä että isäsi olemme odottaneet koittavan sen päivän, jolloin hänen pimeä ja kylmä mielensä kirkastuisi ja lämpenisi jälleen… kentiesi on nyt se päivä käsissä… Herra on väkevä ja voi kääntää pahan hyväksi, vaikkei aina käy, kuten tahdomme."

"Mutta ettekö sitte voi, äiti, kerran minulle sanoa, mitä oikeastaan on isän ja rikkaan Laurin välillä? Mitä on isä voinut hänelle tehdä, joka on niin syvälle pureutunut hänen mieleensä?"

"Sanon sen kyllä aikanaan, poika… mutta en vielä."

"Kyllä, vaimo", kuului ääni ovelta, jota ei äiti eikä poika ollut kuullut avattavan. "Saakoon poika sen tietää nyt…!"

Tulija oli isä Jussi, kookas, vahvarakenteinen mies, jolla oli niin miehekkään kauniit kasvot, että niitä tuskin saattoi uskoa köyhän torpparin kasvoiksi. Ulkona puhalsi raitis tuuli, ja taivas oli niin valoisa ja kirkas, ja kuu hulvaili hopeitaan kasvoille ja esineille tuvassa, niin että kaiken saattoi nähdä yhtä selvään kuin päivän valossa. Nainen pani kätensä ristiin ja katsoi levotonna tupaan tulleeseen mieheen, jonka kasvot ilmaisivat syvintä surua.

"Kuinka on laita, isä?" kysyi hän, ja ääni helähti niin sydämelliseltä.

"Huonosti, äiti… pahemmin kuin huonosti… sillä ei ole kysymys ainoastaan minusta, vaan myös sinusta ja pojasta… Jumala meitä armahtakoon!"

"Mitäs Jumalan nimessä nyt sitte on kyseessä, isä?" kysyi äiti, pojan seistessä hänen tuolinsa takana.

"Sitä, että huomenna tai ylihuomenna saattaa tulla vouti ja viedä minut Jönköpinkiin, ja siellä saan minä heittää henkeni,… niin on laita!"

Sanottuaan tämän istuutui isä jakkaralle vaimonsa viereen ja tarttui hänen molempiin käsiinsä, samalla katsoen hänen kalpeihin, surullisiin kasvoihinsa, joilla kyynelet helmeilivät välkkyvinä kuun valossa poskia pitkin. Istuttuaan näin hetken aikaa huokasi isä syvään.

"Tiedät hyvin, äiti", sanoi hän, "olenko minä pahantekijä ja ansaitsenko pahantekijän kuoleman… olenko tehnyt mitään pahaa kuningasta ja valtakuntaa kohtaan… ja sinä, poika, muista, kun tulevaisuudessa kuulet puhuttavan isästäsi, että hän oli kunniallinen mies, ja vaikka hänet tuomittiinkin pahasta teosta, niin voi hän vastata siitä."

Isän puhuessa meni Pekka luo ja nojautui hänen olkapäähänsä.

"Kuningas tuomitsee toki oikein, isä", sanoi hän. "Mitä lienettekin tehnyt, niin voitte siitä vastata kuninkaan edessä, ja minä kyllä vien hänelle tiedon!"

"Rakas poika", vastasi isä surumielisesti hymyillen, "ennenkuin ehdit kuninkaan luo, riippuu isäsi hirsipuussa… Ei, ei, minkä täytyy tapahtua, se tapahtuu… Mutta kun omatunto on hyvä, on kaikki hyvin. Ja nyt saat kuulla, kuinka on laita minun ja lankoni välillä, jotta tiedät erottaa, mikä on totta ja mikä perätöntä. Hän, rikas Lauri, ja minä olimme renkeinä vanhalla Pietarilla Hjelmserydissä, ja me kosimme molemmat hänen ainoaa tytärtään. Mutta vanha Pietari oli mennyt uusiin naimisiin erään toisen rikkaan miehen lesken kanssa ja saanut hänen mukanaan tytärpuolen, ja Jumala tietää, että sadut puhuvat totta kertoessaan, että lapsipuolet syövät omat lapset. Kuinka kaikki kävi, en ole kuunaan päässyt oikein tietämään, mutta Pietarin oma tytär läksi tyhjin käsin isänsä kodista, lanko Laurin ottaessa kaiken omiin hoteihinsa… Muutamia päiviä ennen kuolemaansa sanoi Pietari sinun äidillesi, että hänen täytyy valita kahden asian välillä, joko täytyi hänen ottaa Lauri tai lähteä perinnötönnä isänkodista… Ja äiti, hän… hän valitsi…"

Mies paran ääni tyrehtyi kurkkuun, ja hän puristi hiljaa vaimonsa kättä, samalla pyyhkäisten kyynelen silmästään.

"Mutta eihän vouti voi sinua, isä, saada tämän tähden valtaansa!"

Isä nousi ja meni tuvan nurkassa olevan kirstun luo, ja avattuaan kannen ja haparoituaan kädellään jotakin kirstun pohjalta, palasi hän jälleen vaimonsa ja poikansa luo. Hän piti silloin oikeassa kädessään pientä kiveä, johon oli kaivettu reikä ja sen lävitse pujotettu ohut nahkanauha, siksi pitkä, että kivi mukavasti voi riippua kaulassa.

"Kas tässä", sanoi hän, "tämän kiven sain kerran monta vuotta sitten, juuri vuotta ennen kuin ukko Pietari kuoli, ja sen teon tähden, jonka tein, kun sain kiven… sen tähden täytyy minun heittää henkeni."

"Se teko oli toki hyvä, sen voin vakuuttaa", lausui poika katsoen lämpimästi isään.

"Siitä saat olla varma, Pekka," puuttui äiti puheeseen, isän ajatuksiinsa vaipuneena katsellessa ikkunasta pienen seljapensaan ylitse, jonka oksia kuutamossa tuuli heilutteli hiljalleen sinne ja tänne, "siitä saat olla varma, Pekka, ja sen teon tähden rukoilen joka ilta sydämessäni isän puolesta… ja kentiesi en olisi koskaan ollut sinun äitisi, jollei olisi ollut sitä yötä ja mitä silloin tapahtui!"

"No niin, äiti", keskeytti isä, mitä lörpötteletkään poikaselle… Näetkös, asianlaita oli yksinkertaisesti niinikään, että hieman kolmattakymmentä vuotta takaperin oli maassa taistelu ja meteli valloillaan, ja silloin olivat kovilla monet korkeat herrat ja myöskin rahvaan miehet. Nyt oli asianlaita niin, että ukko Pietarilla oli ainoa poika, jonka piti ottaa huostaansa talot ja tilat, kun hänestä aika jätti, ja tämä oli suuri, väkevä ja urhakka poika… mutta hän piti niiden puolta, jotka taistelivat kuningas Sigismundin puolesta, ja kun sitte herttua pääsi valtaan, täytyi sinun enosi paeta… sillä jotenkuten oli saatu tietoon, ettei hän ainoastaan pitänyt herrojen ja kuninkaan puolta herttuaa vastaan, vaan oli auttanut useita pakenemaan herttuan vihaa, ja niihin aikoihin tarvittiin tuskin muuta kuin syyttää, kun mies oli tuomittu ja hänen täytyi kuolla… Näetkös, silloin autoin minä enosi pakoon eräänä pimeänä yönä, voudin häntä parhaallaan etsiessä tuvasta, ja silloin, näetkös, erotessamme antoi hän minulle tämän kiven ja sanoi: "Kiitos, Lauri", sanoi hän, "ja Jumala olkoon kanssasi, mutta tämän kiven saat muistoksi minulta, ja kätke se hyvin, sillä se on onnenkivi…"

"Lauriko!" huudahti Pekka. "Jussi kai tarkotat, isä!"

"En, en… muistan sen vielä yhtä hyvin kuin kuulisin hänen puhuvan… ja kentiesi hän pitikin minua Laurina, sillä sysimustassa yössä ei hän nähnyt minua emmekä me vaihtaneet taipaleella sanaakaan… Hän sanoi, että hänelle jäi vielä toinen kivi, samanlainen kuin tämäkin… molemmat olivat tarpeelliset onnen saavuttamiseksi, mutta nyt saattoi hän tyytyä puoleen onneen, arveli hän, ja suoda minulle toisen puolen. Niin erosimme… muistan vielä, että poistuessani hänen luotansa pysähdyin useita kertoja ja kuuntelin, sillä olin kuulevinani askeleita toiselta taholta, mutta sitte huomasin niiden olevan vain enosi askeleet ja jatkoin matkaani kotia kohden."

"Onnesi puolikas ei sentään ollut paljon arvoinen, isä", huomautti poika. "Mutta, kuten äiti sanoo, sitä tekoa ei sinun tarvitse katua, seurasipa siitä sitte hyviä tai pahoja päiviä. Mutta mitä voudilla nyt on taikakiven kanssa tekemistä?"

"Lauri oli seurannut minua", sanoi isä hetkisen vaiettuaan, "ja siitä pitäen olin hänen vallassaan… Onnettomuuteni saapui pian, minun täytyi poistua talosta… siitä pitäen olen istunut torpassa täällä Stensjön rannalla, ja sitte kuulin, kuinka äitisi joutui perinnöttömäksi minun tähteni ja kuinka Lauri nai tytärpuolen ja niin edelleen… Vasta kymmenen vuotta myöhemmin jouduimme yhteen, äitisi ja minä… ja Jumala tietää, että se oli ainoa onni, minkä kivi on minulle lahjottanut… muuten en ole tahtonut pahusta kantaakaan, vaan on se saanut maata arkussa, mutta voit ottaa sen, Pekka, muistoksi minulta ja siitä teosta, jonka tähden minä saan kärsiä pahantekijän kuoleman."

Ja näin sanoen ripusti hän kiven pojan kaulaan ja tämä seisoi äänetönnä mietteissään ja nojaten isänsä olkapäähän. Mutta äiti, joka levotonna oli tarkannut miehensä käytöstä ja hänen vakavuudestaan päättänyt, että hänen surunsa täytyi olla syvä, keskeytti hiljaisuuden sanoen:

"Aikooko hän sitte todellakin antaa sinut ilmi, isä?"

"Niin, aikooko hän!" vastasi mies vain.

Ei äiti eikä poika tahtonut enempää kysellä, sillä he näkivät, kuinka syvälle isän mieleen oli painunut se, mitä oli tapahtunut illalla langon luona, mutta isä jatkoi itsestään hetken kuluttua:

"Näettekös, kuningas Sigismund", sanoi hän, "ei näytä luopuneen tuumistaan Ruotsin valtakuntaan nähden, ja nyt ovat sotamiehet Kalmarin seuduilla alkaneet nousta päällikköjään vastaan, ja Moren rahvas on yhtynyt heihin, mutta on käynyt nyt kuten autuaan Kaarle kuninkaan aikaan, kapinoitsijat ovat saaneet rangaistuksensa, Jödde Stim, kapinan nostattaja, on viety Tukholmaan, ja muutamat hänen kannattajansa, jotka koettivat puolustautua eräässä kylässä, ovat kukistetut ja poltetut koko kylän keralla… Tästä kaikesta kertoi nyt Lauri minulle ja sanoi lisäksi, että joukko kapinoitsijoita on vetäytynyt ylöspäin Smålantiin ja parinen heistä on paennut metsiin itänne ympäristöön…"

"Senkin puolalaiset koiranleuat!" huudahti Pekka kiihkeästi, käyttäen silloin tavallista nimitystä näille partioretkeläisille, jotka koettivat Kustaa Adolfin sodan aikana Puolaa vastaan kylvää eripuraisuutta täällä kotimaassa. "Tarkotan, että minä hakkaisin heidät kappaleiksi ja mäsäksi, jos he osuisivat minun tielleni! Mutta vouti lienee jo heidän jälillään… niin ainakin sanoivat kartanon rengit päivällä!"

"Jos on totta, mitä poika sanoo", puuttui äiti puheeseen ja tarttui miehensä käteen, "jos se on totta, niin ymmärrän kyllä, mitä Lauri sinulta tahtoo, isä… heidän pitäisi saada…?"

"Niin", myönsi isä, "hän tahtoo, että heidän pitäisi saada piilopaikka täällä luonani…"

"Ja siihen sanoit sinä ei, ja silloin uhkasi hän…"

"Niin, hän uhkasi, ja minä sanoin ei sittekin… ja niin minä läksin… ja nyt tiedätte kaiken."

"Sitte häntä kai epäillään itseään, kun hän niin kivistää…"

"Niin, häntä epäillään…"

"Mutta eikö hän sentään voi vapauttaa itseään, vaikket sinä tahdokaan ottaa pakolaisia vastaan?"

"Vanhalla ketulla on monta polkua luolaansa, äiti… ja voudin korvat eivät liene kuurot hopean helinälle. Hänen lienee helppo vierittää syy minun niskoilleni, varsinkin, kun minä en kiellä, mitä tein veljellesi, jos Lauri antaa minut ilmi ja vouti kyselee minulta siitä."

Isä huokasi syvään ja nousi, alkaen kävellä tuvassa edestakaisin. Äiti pani kätensä ristiin ja luki hiljaa rukouksen, jollaikaa Pekka asettui ikkunan eteen ja silmäili ulos avoimelle kentälle ikkunan edessä ja ylös suuriin puihin, jotka korkeina ja äänettöminä ojensivat latvansa taivasta kohden.

Äkkiä kumartui hän eteenpäin ja terotti silmänsä esineeseen, jonka hän näki liikkuvan sen kummun juurella, jolla tupa seisoi. Tämä esine näytti lähestyvän tupaa.

"Kellopukki!" huudahti hän vihdoin, sillä suuri tiukukaula pukki oli hänen erittäin hyvä ystävänsä, ja hän vetosi sentähden tähän jokaisessa tavattomassa tapauksessa. "Kellopukki, jollei tuolta tulla tallustele itse rikas Lauri, niin eivät silmäni kelpaa mihinkään."

"Rikas Lauri!" huudahti äiti, ja isä pysähtyi kävelystään.

Ei kuitenkaan ehditty lausua sanaakaan enempää, ja hetkistä myöhemmin astui tosiaankin rikas Lauri tupaan. Hän oli pieni, mitättömän näköinen mies, hänen päänsä oli kumarassa ja hänen silmäparinsa loisti tulisina kekäleinä tuuheain, töyhtömäisten kulmakarvojen alta. Hän oli puettu pitkään takkiin ja oli hänellä sauva kädessään.

Tupaan astuttuaan alkoivat hänen silmänsä vilkua ympärinsä ja pysähtyivät hetkiseksi vaimoon, mutta ainoastaan ikäänkuin vielä pikaisemmin tehdäkseen sitte kierroksen esineestä esineeseen, kunnes ne taasen pysähtyivät samoihin kasvoihin, joista olivat lähteneet. Hänen näytti olevan vaikea tuoda ilmoille mitä aikoi.

"Mitä täältä haet, Lauri", kysyi torppari vihdoin, katkaisten pitkän hiljaisuuden, joka uhkasi tulla yhtä kiusalliseksi hänelle ja hänen vaimolleen kuin se ilmeisesti oli rikkaalle Laurillekin. "Mitä täältä haet, kodistani? Tuletko vielä kerran kuulemaan, kuinka sanon pyyntöösi 'ei', tai oletko… oletko kentiesi katunut?"

"Katunut!" puuskahti Lauri narisevalla äänellä, jonka kuuleminen jo yksistään vaikutti vastenmielisesti. "Katunut… mitä minulla olisi kaduttavaa… sekö, että minulla on talot ja tilat, että silmääni ilahduttavat suuret laumat lehmiä ja härkiä ja lampaita, kun ne tulevat iltaisin kotiin, tai että minua pidetään kunniassa ja arvossa Svenarumin rikkaimpana talonpoikana, ja että minulla on poika, joka on vanhuuteni ilo ja joka varmaankin voi kohota niin korkealle, että toiset panevat parastaan päästäkseen palvelijaksi hänen taloonsa… Luojan kiitos, minulle on käynyt hyvin, ja voi koittaa päivä, jolloin poikani on tämän pitäjän kirkkoherrana, kun toiset saavat hiipiä ympäri maita ja mantereita koettaen peittää isännimeään…"

Mies puhui omituisesti hätiköiden, ikäänkuin hän olisi tarvinnut tätä keinoa saadakseen ilmoille, mitä hänellä oli sydämellään, ja jos seurasi hänen katsettaan hänen puhuessaan, ei ollut vaikea huomata, ketä hän oikeastaan tarkotti niin loistavasti kuvaillessaan rikkauksiaan, arvoaan ja isäniloaan. Tämä katse oli näkemisen arvoinen. Se pysähtyi vähänväliä torpanvaimoon, kieri ympärinsä ja pysähtyi taasen häneen. Se ei jäänyt torpparilta huomaamatta, ja muinaiset muistot heräsivät hänen sielussaan, ja hänen mielensä katkeroitui.

"Voi käydä niinkin", sanoi hän, "että kun tulee hetki, joka meille kaikille on määrätty, niin saat muuta ajateltavaa, Lauri, kuin härkiesi paljoutta ja suurta herra poikaasi… Hän täällä, vaimo, joka sinun tähtesi lähti köyhyyteen ja kurjuuteen isänsä kodista, hän voi seista kuolinvuoteesi ääressä, Lauri, ja mitä voit vastata hänelle? Ja mitä viittailet meidän poikaamme, niin olen varma siitä, ettei hän koskaan tule harhailemaan ympäri maita ja mantereita… yhtä varma kuin hänkin voi olla siitä, ettei hänen koskaan tarvitse laskea päätänsä alas häpeästä isänsä nimen tähden, millaiseksi sitte loppuni tulleekin."

Rikkaan Laurin huulet irvistyivät leveään ja kiukkuiseen hymyyn, ja hän heitti katseen Pekkaan, joka seisoi ikkunan luona, ja hän katsoi häntä päästä jalkoihin. Se oli kookas, vahvarakenteinen poika, jolla oli viisaat ja lempeät silmät, jotka nyt paloivat harmista ja vihasta. Mutta rikas Lauri hymyili yhä leveämmin, mitä kauemmin hän katsoi poikaan, ja hänen katseessaan piili viha, pitkien vuosien viha, halveksitun rakkauden viha.

"Tulevaisuus näyttänee", sanoi hän, ja hänen aivoissaan kiehui, ja sanat paisuivat hänen huulillaan niin suuriksi, niin suuriksi. "Hänen päivänsä täällä Angvedissa lienevät yhtä helposti luetut kuin sinun, Jussi, ja vaimosi myös…"

"Siinä puhuitte totta", puuskahti Pekka reippaasti. "Täällä en taida vanheta, sillä Stensjön kapteeni tahtoo minut kuormastopojakseen, ja niin seuraan minä mukana sotaan…"

"Vai niin… kuormastopojaksi", matki Lauri, "olisihan se hyvä alku, ja niin olisi hän harjaantunut vaellukseensa ympäri maita ja mantereita pussi selässään, sillä hän tuskin lienee sen arvoinen, että kuula hänet kaataisi… mutta huomispäivän jälkeen luulen saavasi etsiä toisen alun vaelluksellesi, poikaseni! Sillä tuskinpa kapteeni tahtonee pahantekijän poikaa palvelukseensa…"

"Ja nyt lopetamme tuon laulun, Lauri", puuttui torppari puheeseen, mennen pikku miestä kohden, joka arasti väistäytyi syrjään. "Saattaisi helposti tapahtua, että heti paikalla panisin mustan veresi vuotamaan, ilkeä ahmatti!"

"Silloin olisi viimeinen tekosi ensimäisen arvoinen, Jussi… ajattelin muuten, että nyt voisin ojentaa sinulle auttavan käden, ainoastaan vaimosi tähden", ja hänen näin sanoessaan kiiri jälleen katse ympäri tupaa. "Et tahdo pelastaa itseäsi ja häntä, vaikka sinun kellarisi on melkein tyhjä eikä kukaan voisi sinua epäillä… no hyvä, kullakin on oma makunsa, ja minulla on minun. Nyt olen tullut ajatelleeksi, että sinä sentään voisit kerran olla minulle hyödyksi, ja aion sitä nyt kysyä… jos vastaat kieltävästi siihenkin niin olkoon arpa langennut…"

"Ja minkä mustan munan aivosi nyt ovat munineet?"

"Mustan tai valkoisen, niin on siinä sentään ruskuaisensa, ja sen saat sinä, Jussi!"

Kaikki läsnäolijat kuuntelivat jännitetyllä tarkkaavaisuudella, mitä rikkaalla Laurilla saattoi olla sanottavaa, ja tämä alkoi niin vienon sävyisästi kuin hän suinkin kykeni.

"Minulla on tarjottavana sinulle uusi ehto, Jussi", sanoi hän. "Siinä et löytäne mitään, jonka tähden omatuntosi estäisi sinut siihen suostumasta… minulla on muuan kirje Stensjön kapteenille… se on sinun vietävä hänelle, mutta hänellä on se oleva käsissään varhain huomisaamuna… Jos tahdot sen viedä perille, lupaan sinulle saman kuin hetkinen sitte pyytäessäni sinua ottamaan pakolaiset suojaasi… vaikenen vanhoista, vieläpä pidän huolta vaimostasi kuolinpäivään asti, ja poikasi pääsee rengiksi talooni… Mutta jollet tahdo täyttää pyyntöäni, niin vannon kalliin valan, ettei ainoastaan sinua viedä huomissa päivänä kahleissa Jönköpinkiin, vaan vaimosi ajetaan pilkalla ja häpeällä täältä Angvedista, ja poikasi…"

"Kylliksi, Lauri", ja hänen äänensä helähti kuin harpun viimeinen kieli, joka sekin on valmis katkeamaan. "Suurempaa häpeää kuin että vaimoni söisi sinun armoleipääsi, saatan tuskin ajatella, ja Pekka on nyt niin vanha, että hän voi alkaa ajatella puolestaan… Heidät molemmat jätän Jumalan huostaan, ja ainoastaan hänen pöydästään kerjätkööt he armoa, se on oleva viimeinen rukoukseni täällä maan päällä, ja tämän ainoan rikkauden voin jättää sinulle perinnöksi, Pekka…"

Rikas Lauri katsoi hetkisen kummissaan köyhään mieheen, joka seisoi niin korkeana ja ylpeänä hänen edessään, ja hänen katseensa kierähti kerran ympäri hänenkin edessään, ja hymy katosi puoleksi hänen huuliltaan, kun hän kysyi:

"Ja minkä vastauksen annat minulle?"

"Sen vastauksen", vastasi Jussi, "että käsken sinua loittonemaan siltä lattialta, jota syntiset jalkasi ovat uskaltaneet tallata, sen vastauksen, etten kuunaan tahdo kulkea sinun asioillasi, näyttäköötpä sitte hyviltä tai pahoilta, ja kohtaloni minua kohdatkoon!"

Tupaan tuli hiiskahtamaton hiljaisuus. Mutta rikas Lauri tökkäsi sauvansa lattiaan ja laski oikean kätensä sen nupille. Ja kuten lapsi antaa kirkasta pintaa vasten murtuneen valonsäteen välkkyä ympärillään, hänen ajatustensa sillaikaa kulkiessa omaa kulkuaan, niin harhailivat hänen silmänsä paikasta paikkaan, hänen ajatuksillaan, kuten näytti, olematta niiden kanssa mitään tekemistä. Kului hetken aika, ja niin pysähtyi hänen katseensa naiseen, ja hänen huulensa liikkuivat ensin äänettöminä, sitte lausuen kuultavia sanoja.

"Ja mitä te sanotte siihen, äiti?" kysyi hän.

"Rakas, rakas Lauri", alkoi vaimo, ja suuret kyynelet valuivat hänen poskilleen. "Isäni muiston nimessä, hänelle, jolle sinä olit niin rakas, vieläpä rakkaampi kuin hänen oma lapsensa… ole armahtavainen! Sydämesi ei voi olla niin kova, että tosissasi voit saattaa häviöön sen, joka pelasti isäni pojan, ja juuri sentähden, että hän pelasti hänet… Jos kerran minua rakastit, kuten olet sanonut, niin ole toki taipuvainen… Me olemme eläneet köyhyydessä, kun sinulla sen sijaan on ollut yllin kyllin tämän elämän hyvyyttä… Mitä vielä tahdot?"

Hän tuli kaunopuheliaaksi surussaan, tämä puoliso ja äiti parka, ja toivo, kuinka heikko se olikin, toivo saada sentään tämän rikkaan langon sydän heltymään, antoi hänen kasvoilleen taivaallisen sulon. Mutta juuri se, minkä hän luuli puhuvan rikkaan sydämelle, juuri se herätti uudelleen koko hänen piintyneen vihansa ja kaunansa, varsinkin kun vanhat muistot herätti eloon itse tämä nainen, jonka kauneus oli tehnyt häneen häviämättömän vaikutuksen. Mutta anoja selitti aivan toisin miehen hiljaisuuden ja ilmeen hänen silmissään.

"Älä kiusaa kaikkivaltiasta, Lauri", jatkoi hän. "Hän on antanut sinulle rikkautta, valtaa ja arvoa… ja vaikka vaimosi lepää mustassa mullassa, niin suo hän sinulle kumminkin iloa pojastasi… Ja tämä poika voi nousta korkealle radallaan, hän voi lopuksi istua Wexiön piispanistuimella, kun sen sijaan meidän Pekkamme parhaassa tapauksessa saa odottaa päiviensä päättymistä täällä metsän torpassa… Kas, niin ovat osamme jaetut, Lauri… suo meille se vähä mikä meillä vielä on jälellä… suo meille kunniallinen nimemme…"

"Hm, hm", murisi Lauri, "sinä tartut rukouskirjaan… minä tein niin kerran minäkin, muistatko sen, Maria, ja minkä vastauksen minulle annoit? Kas, nyt on tuuli kääntynyt, ja sinä seisot edessäni rukoillen ja itkien, ja minä sanon, kuten sinä sanoit silloin… minä sanon ei! Kysy häneltä tuossa, tuolta ylpeältä talonpojalta, kysy häneltä… jos hän tahtoo toimittaa asiani, niin pysyn minä sanassani, jollei hän tahdo, niin…"

"Kas niin, äiti, hän ei ole kyyneliesi arvoinen", sai nyt mies sanoiksi ja meni aivan Laurin eteen, "ja nyt tahdon minä, että sinä poistut tuvasta, Lauri!"

Ja näin sanoen tarttui hän pikku miehen kaulukseen, avasi tuvan oven ja nosti hänet ulos, suunnilleen samoin kuin suoriudutaan syyhyisestä koirasta. Uudestaan suletun oven takaa kuului tuima kirous, ja sitte tunnottoman miehen askeleet hänen poistuessaan.

Mutta mökinmies sulki vaimonsa syliinsä ja laski siunaten kätensä pojan päälaelle.

* * * * *

Pian levitti yö siipensä murheellisten mielten ylitse, ja tupaan tuli hiljaisuus, vaikkei kukaan näistä kolmesta voinut saada unta silmiinsä. Pekka istui vuoteensa reunalla nojaten päänsä käsiinsä ja ajatteli illan tapahtumia ja mitä hän oli saanut tietoonsa, ja kun hän mietti, kuinka hän pian olisi yksin maailmassa ilman toivoakaan saada palveluspaikkaa, "sillä hänen maailmansa ei ulottunut kauas Stensjön ja Svenarumin pitäjän ulkopuolelle", niin pisti hänen sydäntään ja hän itki hiljaa itsekseen. Ja kuinka silloin kävisi hänen rakkaalle äidilleen, jollei hän voinut saada mitään paikkaa; se ajatus oli kentiesi katkerin kaikista. Mutta pelko, että hän menettäisi paikan, jonka Stensjön kapteeni oli hänelle luvannut, ja suru tämän vahingon johdosta, joka hänen kiihottuneessa mielessään näytti pian varmalta, vei aivan luonnollisesti hänen ajatuksensa kaikkeen, mikä olisi voinut toteutua, jos hän olisi päässyt mukana sotaan, ja lanka, joka täten punoutui, ei päättynyt mihinkään vähempään kuin että hän itse oli kapteeni urheain poikain etunenässä, jotka hyökkäsivät kaikkea pahaa vastaan maailmassa, kajahduttaen vanhan, tutun sotahuudon: Jumala kanssamme!

Tehtyään tämän lennähdyksen tulevaisuuteen palasi ajatus taasen nykyisyyteen, ja poika huokasi syvään. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun hän jälleen oli ajatuksineen Stensjössä, ja nyt pulpahti hänen mieleensä molempien tyttöjen kuva, joiden hän oli nähnyt sitovan seppeleitä niityllä, sellaisella pontevuudella kuin ainakin muisto, joka on piillyt pohjalla ja jonka on tukehduttanut väliintullut odottamaton tapahtuma, mikä on kiinnittänyt sielun kokonaan, mutta joka, kun tämä toinen tapahtuma höllittää, elpyy uudestaan ja näyttäytyy ennen aavistamattomassa valossa! Hän näki heidät nyt niin selvästi edessään kuin olisi vielä istunut kallion kielekkeellä ja laulanut heille, ja hän oli kuulevinaan heidän puhuvan kukkiaan sitoessaan. Mutta mihin he joutuivat?

"Mihin he joutuivat?" kertasi hän itsekseen, ikäänkuin olisi vasta nyt tullut ajatelleeksi, että se, mitä hän oli illalla nähnyt, oli jotakin tavatonta. Ja niin sepitti hän yksikseen sadun kahdesta kuninkaan tyttärestä, jotka noita oli ryöstänyt ja joita hänen täytyi lähteä pelastamaan. Ja sen voi hän kyllä tehdä, koska hän oli jo tulemaisillaan kapteeniksi. Mutta äkkiä jätti hän tämän toivon sikseen, ja kun hän ajatteli rikasta Lauria ja mitä tämä oli sanonut, oli kuin mikäkin musta petolintu olisi pyyhkäissyt pois hänen tulevaisuuden tuumansa.

Mutta keskeltä sitä tulvaa, jonka tämä ajatus sai aikaan, pisti näkyviin ikäänkuin kuiva paikka, johon hän saattoi laskea jalkansa ja josta hän saattoi silmäillä kaiken ylitse. Hän nousi, ja lihakset jännittyivät hänen käsivarsissaan, ja hän katsoi lujalla ja säteilevällä katseella ikkunasta kuun valaiseman seljapensaan ylitse, joka seisoi ulkona viittoen hennoilla oksillaan.

Muuan ajatus, muuan päätös oli syntynyt hänen mielessään.

Hän lähestyi hiljaa ovea. Siellä kääntyi hän ja katsoi tuvan vastakkaiseen nurkkaan, jossa vanhemmat nukkuivat.

Ja niin meni hän ulos. Ulkona oli kirkasta kuun valossa, mutta varjossa niin mustaa, että päivä ja yö, valo ja pimeys näyttivät viihtyvän rinnakkain samaan aikaan. Viillyttävä tuuli henkäili puiden välitse, ja kun hän oli kulkenut tietä niin pitkältä, että voi nähdä yli järven, jonka toisella puolen, etäisimmällä rannalla, seisoi Stensjön kartano kuin mikäkin lumolinna, johon sisältyi kaikki se ihanuus, mistä hänen satunsa tiesivät kertoa, silloin pamppaili hänen sydämensä, ja hän kiiruhti kulkuaan.

Tie kiemurteli pian loitommaksi järven rannalta, ja metsässä tuli yhä pimeämpää. Mutta hän riensi nopeasti eteenpäin eikä pysähtynyt ennenkuin saapui rikkaan Laurin talon pihaan.

Täällä seisottui hän ja silmäili ympärilleen. Ainoastaan yhdestä ikkunasta loisti valoa, ja sisällä näki hän tumman varjon liikkuvan edestakaisin. Se oli Lauri itse, sen näki hän selvään, kun varjo kerran lähestyi ikkunaa.

Hän meni talon ovelle, mutta se oli suljettu. Tässä toteutui, mitä Odinin laulussa lauletaan: "Usein auki tyhjä talo, mutta rikas suljetaan." Hän kolkutti ovelle, mutta kukaan ei kuullut.

Silloin meni hän ikkunan luo, joka ei ollut erittäin korkealla, ja huusi.

Rikas talonpoika tuli ikkunan luo ja katsoi ulos. Hän näytti ensin pelästyvän, mutta hänen tunnettuaan Pekan näyttäytyi kohta taasen leveä hymy, ja hän meni avaamaan. Hetkistä myöhemmin seisoi Pekka hänen edessään hänen kamarissaan.

"Soo", sanoi hän, "isäsi on muuttanut mieltänsä… sen saatoin uskoakin. Kun oikein alkoi kirvellä selkänahkaa, pisti hän ylpeytensä taskuunsa ja antoi järjen puhua…"

"Ei sinne päinkään", vastasi Pekka. "Isä ei ole muuttanut mieltänsä eikä tule tekemään mitään."

"Eikö? Mitä tahdot sitte, vetelys… minä näytän sinulle, kuinka hyvä keppi tanssii sellaisessa selässä kuin sinun…"

"Sen kyllä uskon teistä… mutta muuten on asiani se, että tahdon viedä kirjeenne Stensjöhön!"

"Sinäkö, poika…?"

"Niin, juuri minä!"

Rikkaan Laurin silmät suurenivat ja hän katsoi hyvin epäilevän näköisenä poikaan. Tämä näytti niin karskin näköiseltä, eikä talonpojan läpitunkeva katse tehnyt häneen muuta vaikutusta kuin että hän toivoi pian saavansa kirjeen käsiinsä. Tämä oli hedelmä hänen ajatuskylvöstään istuessaan vuoteensa reunalla isänsä tuvassa, jossa hän asetti tulevaisuutensa unelmat nykyisen todellisuuden rinnalle. Hän veisi kirjeen perille ja niin saisi isä kulkea vapaana eikä äidin tarvitsisi surra eikä itkeä. Ja kävi kuten hän tahtoikin. Talonpoika otti pöydältä kirjeen, piteli sitä hetkisen kädessään ja jätti sen sitte Pekalle.

Mutta tämän lyhyen hiljaisuuden aikana kuului heikkoa ääntä, ikäänkuin nyyhkytyksiä ja valitusta. Pekasta tuntui se kummalta ja hän heristi korviaan kuullakseen, mistä äänet tulivat. Hänen oli kuitenkin mahdoton tässä suhteessa saada mitään varmuutta, sillä talonpoika, joka ilmeisesti kuuli saman äänen, alkoi nopein askelin kävellä huoneessa edestakaisin ja oli olevinaan hyvin vihainen ja aivan huusi puhuessaan.

"Kas niin, nyt olet saanut kirjeen ja suoriudu nyt taipaleelle, jotta joudut perille ennen auringon nousua, sillä tiedäkin, että silloin on vouti täällä… ja jollen ole aamulla hyvissä ajoin saanut vastausta Stensjön herralta, niin isäsi joutuu hirsipuuhun ja äitisi saa alkaa laitella kerjuupussiaan kuntoon… ja vielä yksi seikka, et saa sanoa, kuka sinulle on antanut kirjeen… sano, että se oli tuntematon mies… sillä lupaukseni vaieta isäsi rikoksesta ei merkitse mitään, jos huomaan, että olet päästänyt suustasi pienimmänkään sanan, että kirje on minulta."

"Onpa se merkillinen kirje, rikas Lauri", sanoi Pekka, punniten kirjettä kädessään. "On varmaa ettei isä olisi sitä kuunaan vienyt perille!"

Taasen kuuluivat tukahtuneet valitushuudot, ja Pekka oli nyt huomaavinaan, että ne tulivat alhaalta päin, mutta hän ei ollut kuulevinaan mitään, ja rikas Lauri seisoi ajatuksiinsa vaipuneena. Nopeasti pisti hän kirjeen taskuunsa ja juoksi ulos. Talonpoika seurasi kuitenkin häntä ja seisoi hetken katsellen hänen jälkeensä, kun hän loittoni puiden väliin.

Pekka katsoi vähänväliä taakseen, ja tuskin näki hän, että rikas Lauri oli mennyt sisälle, kun hän hiipi takaisin ja poikkesi syrjäiselle polulle talon takapuolella. Siellä kiipesi hän kuin kissa aidan ylitse ja saapui niin huomaamatta tuparakennuksen päädyn luo, jossa rikkaan Laurin kamari sijaitsi ja jossa hän luuli kuulleensa nyyhkytysten ja itkun ikäänkuin nousevan maasta. Hän hiipi aivan tuvan harmaaseen kivijalkaan kiinni, ja hänen onnekseen oli täällä vahva varjo, jotta oli vaikeaa erottaa hänet maasta harmaassa sarkatakissaan. Hän pysähtyi vähänväliä ja kuunteli, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän luuli kuulevansa saman äänen harmaan kivijalan sisäpuolelta.

Samassa kuuli hän nopeat, miltei hiipivät askeleet päätyseinän nurkan takaa. Hän painautui pitkäkseen aivan liikkumattomaksi, mutta kaikki hänen verensä syöksyi niin kiihkeästi sydämeen, että jos joku olisi hänet nähnyt, olisi hän pitänyt häntä kuolleena.

Mutta askeleet pysähtyivät, ja hän kuuli pidätetyn äänen, jonka hän tunsi selvään rikkaan talonpojan ääneksi, lausuvan seuraavat sanat, jotka tuntuivat nekin kuuluvan muurin sisäpuolelta.

"Olkaa hiljaa, lapset… voittehan aivan pelottaa väen kuoliaaksi marinallanne… kun tulee aamu, pääsette kyllä täältä."

Itku lakkasi äkkiä ja askeleet loittonivat. Pekka kuuli käynnistä, ettei häntä oltu huomattu, ja hän nosti varovasti päätänsä ja näki rikkaan Laurin menevän ulos takaportista ja lähenevän metsää. Nopeasti kuin ajatus hyppäsi Pekka pystyyn ja kiersi tuvannurkan ympäri ja löysi pian aukon kivijalassa. Kuunhohde lankesi vinoon tänne päätyseinälle ja jätti ainoastaan kaidan varjojuovan lähelle sivuseinän nurkkaa, jossa Pekka oli maannut. Täällä olisi hänet keksitty heti, jos joku olisi sattunut hänet näkemään. Hän oli kuitenkin jotensakin turvassa, mikäli ei isäntää itseään kuulunut talon takapuolelta. Mitä oli tehtävä, täytyi tapahtua pian, sillä hänellä ei ollut lainkaan aikaa hukata.

Hän taivuttautui kellarinaukosta sisään niin pitkälle kuin voi ja kysyi puolikuiskaten, oliko ketään siellä alhaalla. Aluksi ei hän saanut mitään vastausta, mutta hänen uudistettuaan kysymyksensä kuului sisältä sammaltava ääni:

"Kyllä, meitä on täällä kellarissa kaksi pikkutyttöä… rakas, auta meidät pois!"

Ääni oli niin rukoileva, ja Pekka kuuli nyt selvään, kuinka lapsirukat nyyhkyttivät ja itkivät, vaikka he koettivat tehdä sen niin hiljaa, ettei kukaan kuulisi.

"Onko siellä Stensjön Susanna?" kysyi Pekka edelleen.

"On, minä täällä olen ja Anna!" kuului sisältä. "Kuka sinä olet?"

"Minä olen paimenpoika", vastasi Pekka ja lisäsi kehottavasti: "Olkaa hiljaa, älkääkä peljätkö, minä juoksen Stensjöhön ja ennen pitkää palaan minä tänne avun keralla!"

Näin sanoen läksi Pekka juoksemaan, ja kyynelet vierivät hänen poskiaan pitkin, sillä hän ei voinut niitä pidättää, kun hän ajatteli kaikkea sitä pahaa, mitä tänä yönä oli tapahtunut, ja sitä että hän kenties voisi asettaa kaiken tai ainakin jotain ennalleen. Ja nämä ajatukset lisäsivät hänen voimiaan kaksin verroin, hän taivalsi uskomattomalla nopeudella matkan Stensjöhön.

Täällä oli vallalla mitä suurin levottomuus. Kapteeni oli heti kotia palattuaan, kun lapsia oli kaivattu ja turhaan etsitty sieltä, missä heillä oli tapana leikkiä yhdessä, lähettänyt kaiken väkensä etsimään heitä ympäri metsiä, jonne heidän oli täytynyt eksyä. Viestejä tuotiin ja vietiin vähänväliä, ja Pekka kohtasi muutaman tallirengeistä juuri tämän noustessa portaita suureen päärakennukseen. Renki tahtoi kysellä häneltä, mutta hän ei malttanut pysähtyä, vaan syöksyi sisälle.

Suuressa salissa tapasi hän kapteenin suurimmassa levottomuudessa kävellen edestakaisin, ja hänen rouvansa, Anna von Rossfelt, istui kalpeana ja epätoivoissaan ikkunan ääressä ja silmäili yli pihan ja järven. Kapteeni oli keski-ikäinen mies, ulkonäöltään jalo ja hyväntahtoinen. Hänen vaaleaveriset kasvonsa näyttivät kauniilta suurta laskokselle käännettyä pitsikalusta ja mustaa pukua vasten. Pekan saavuttua sisään pysähtyi kapteeni ja katsoi häneen, ikäänkuin ei olisi koskaan nähnyt hänen kasvojaan, vaikka hän jo monet kerrat oli puhutellut reipasta poikaa ja aina ollut suuresti mieltynyt hänen nokkeliin ja nopeihin vastauksiinsa ja juuri sen tähden selittänyt haluavansa hänet palvelukseensa.

"Mitä tahdot, poika?" kysyi hän vihdoin ja katsoi terävästi Pekkaan, joka seisoi pyöritellen lakkiaan.

"Aioin juuri sanoa, kapteeni", vastasi Pekka, "että olen saanut selville, missä…"

"Lapset…!" huudahti kapteeni, tarttui molemmin käsin pojan takinkaulukseen ja vei hänet peremmälle huoneeseen. "Vaimo, vaimo, hän on saanut selvän heistä… sano, rakas poika, missä he ovat?"

"Rikkaan Laurin kellarissa", vastasi poika, joka oli joutumaisillaan aivan tolkuttomaksi siitä tavasta, jolla kapteeni häntä kohteli, ja armollisen herrasväen ja oman liikutuksensa tähden.

Mutta nämä muutamat sanat täytyi uudistaa parisen kertaa, ennenkuin tämä levoton ja kaikessa hyväntahtoisuudessaankin tuittupäinen kapteeni voi ne oikein käsittää, ja sitte seurasi kertomus, kuinka Pekka oli heidät löytänyt.

"No, kelpo miekkani kautta", puuskahti kapteeni, "minä kyllä teen tilin tämän luihun talonpojan kanssa, jottei hän minua hevillä unhota… Ratsaille, ratsaille… seuraa minua, Pekka, olemme siellä tunnin kuluessa…"

Hän puhui vielä, kun jo riensi ulos, ja Pekan täytyi seurata häntä. Kirjeen jättämistä ei ollut ajattelemistakaan, mutta Pekka tuumi, että niin kauan kuin hän vielä oli kapteenin rinnalla, saattoi hän toimittaa tämän asian, ja nyt täytyi ensimäisen innon hieman saada asettua, ennenkuin hän toisi sen esille.

Pian oli kaksi hevosta satuloitu. Kapteeni astui yhden selkään, Pekka toisen, ja niin lähdettiin taipaleelle.

"Nyt saadaan nähdä, kelpaatko sinä ratsumieheksi, Pekka", sanoi kapteeni ratsastaessaan ulos pihasta ja kannustaen hevostaan.

Mutta Pekka osotti yllinkyllin, että hän kelpasi. Hän pysyi kapteenin rinnalla. Stensjön ja rikkaan talonpojan talon välillä oli parin tunnin matka, kun taipaleen kulki jalkaisin. Sentähden oli kulunut lähes kolme tuntia siitä, kun Pekka lähti rikkaan Laurin talosta, ja nyt koitti jo aamu ja levitti vuorille idässä punertavan värisävynsä, joka kauniina suviaamuna antaa koko luonnolle niin heleän neitseellisen vivahduksen. Kapteeni oli ottanut tallistaan parin pulskia, oivallisia hevosia, ja ne menivät eteenpäin ikäänkuin tuuli olisi kiitänyt kapeaa polkua myöten. He olivat ehtineet puolitiehen, kun heidän vasemmalla puolellaan aukeni laakson notkelma, jokseenkin pitkä, mutta kokonaan vuorien ympäröimä. Tämän laakson toisesta päästä kuului metsästä ryskettä, kuten useiden ihmisten kulkiessa tiheikköä, jossa kaatuneet puut ja kuivat oksat muodostavat tuhansia esteitä kulkijan tielle.

Kapteeni pysähdytti hevosensa ja kuunteli. Nähtävästi siellä oli muutamia hänen väestään, jotka olivat kulkeneet tälle suunnalle metsään ja nyt aikoivat verrattain aukeaa laaksoa myöten palata kotiin hyödyttömältä retkeltään, ja kapteenin mielessä heräsi ajatus, että näiden oli jatkettava matkaansa talonpojan luo, jossa he saattoivat olla tarpeen. Hän päätti sentähden heitä odottaa ja huusi kovalla äänellä: "tännepäin, miehet!" jotta metsä kaikui. Mutta mökinpoika ei koko ratsastusmatkalla ollut saanut ajatuksiaan kirjeestä, ja sitä mukaa kuin päivä valkeni, lisääntyi hänen levottomuutensa. Nyt päätti hän käyttää tilaisuutta hyväkseen ja jättää kapteenille kahden kesken niin tärkeän kirjeen.

"Minulla on teille myös kirje, kapteeni!" sanoi hän, vetäen sen poveltaan ja ojentaen kapteenille.

"Mikä kirje se on, poika?" kysyi kapteeni, ottaen sen. "Kuka sen on antanut sinulle?"

"Niin… minä…" änkytti Pekka, ja hänen kasvonsa lehahtivat tulipunaisiksi, "minun ei pitänyt sitä sanoa… mutta, teidän odottaessanne miehiä kiidätän minä edelle tähystelemään…"

Ja kuten myrskytuuli katosi poika kummastuneen kapteenin näkyvistä. Tämä piteli kirjettä avaamatonna kädessään ja katsoi pitkin polkua, jota myöten poika oli kiitänyt eteenpäin, ja hänen ajatuksensa risteilivät niin tämän kuin kirjeenkin ja vangittujen lasten ympärillä. Juuri kun hän tempautui irti näistä ajatuksistaan ja aikoi avata kirjeen, saapui pari miestä laaksoa myöten. Ne olivat hänen väkeään, ja kun nyt levottomuus lasten tähden täytti kokonaan hänen sielunsa, pisti hän kirjeen taskuunsa ja käskettyään miesten tulla jälestä niin pian kuin voivat rikkaan talonpojan taloon kannusti hän hevosiaan ja pyyhälsi eteenpäin, arvellen kyllä pian tavottavansa kadonneen pojan.

Tämä, joka tunsi tienoot paremmin kuin kapteeni, oli kuitenkin oikoteitä myöten ehtinyt niin paljon edelle, että hän oli hyvän aikaa ennen kapteenia saapunut metsäntylvään, joka oli talonpojan talon edustalla. Tänne sitoi hän vaahtoavan orhin ja meni nopein askelin pihaan. Aurinko oli nyt ylhäällä ja väki jo työssä. Muuan renki hakkasi puita alapihalla, ja Pekka kysyi häneltä, oliko isäntä kotona, mutta hän ei ollut eikä renki edes tiennyt, missä hän oli. Oli tavatonta, ettei Lauri ollut mukana panemassa väkeään työhön, vaikkeikään hän aina itse ottanut tähän osaa; mutta tänä aamuna oli hän lähtenyt liikkeelle niin aikaisin, ettei kukaan tiennyt, mihin hän oli mennyt.

"Onko vouti ollut täällä?" kysyi Pekka, ja hänen sydämensä hytkähti.

"Voutiko?" vastasi renki. "Olen kyllä kuullut sanottavan, että hänen pitäisi tulla, mutta vielä ei häntä ole näkynyt!"

Tästä vastauksesta hieman tyyntyneenä, meni Pekka pihaa ylöspäin tuparakennusta kohden, ja hän tuumaili itsekseen, etteiköhän rikas Lauri ollut tullut viipyneeksi liian kauan kävelyllään metsässä, jossa hänellä varmaan oli ollut jokin kohtaus puolalaisten koiranleukojen kanssa. Ja hän päätti nopeasti, että hän lähtee etsimään häntä metsästä. Kentiesi hän silloin saattoi päästä jonkin jälille, joka antaisi hänelle valtaa tämän sydämettömän tekopyhän ylitse. Mutta ensin täytyi hänen puhutella lapsia kellarissa ja ilmottaa heille heidän pelastuksestaan.

Rakennuksen tällä puolella ei ollut ketään ihmistä ja metsä seisoi hiljaisena ja korkeana jonkun matkan päässä ulkohuonerivin päädystä. Kaikki näytti siis suosivan häntä tällä hetkellä. Pamppailevin sydämin nojasi hän kellarinluukusta sisään ja huusi niin hiljaa kuin mahdollista:

"Oletko siellä, Susanna?" Kyllä, hän oli siellä, ja poika lisäsi: "Olkaa nyt hyvässä turvassa, muutamassa minuutissa on kapteeni täällä, ja silloin tulee toinen tanssi! Minä menen nyt metsään pitämään silmällä rikasta Lauria!"

Viimeiset sanat lausui hän vetäessään päätään muurinaukosta, mutta samassa tarttui luja koura hänen niskaansa.

"Rikas Lauri on aina kotosalla, lurjus!" kähisi talonpoika hänen korvaansa. "Mitä täältä haet?… Vastaa, poika…! Kuletko etsimässä isällesi salateitä minun tavaroideni luo? Mutta kyllä minä näytän sinulle tien, minä…!"

Ja näin sanoen irrotti hän kouransa pojan niskasta, mutta löi samassa poikaa sauvallaan päähän, niin että tämä kaatui kylelleen ja kalpeni kuin olisi saanut surmansa. Talonpoika kohotti vielä kerran raudotetun sauvansa, mutta silloin kuului hänen korviinsa nopeasti nelistävän hevosen kavioiden kopina, ja hän avasi pikaisesti muutaman lähellä olevan aitan oven ja heitti poika paran sinne. Sen jälkeen riensi hän takaisin pihalle, meni tupaan ja istuutui tupakamarin pöydän ääreen.

Muuan oli sentään nähnyt tämän tapahtuman, muuan pitkä, kookas mies, joka kurkisti pihaan takaportista samana hetkenä kuin rikas Lauri antoi pojalle iskun. Nähtävästi oli hän seurannut talonpoikaa metsästä tämän tietämättä, koskei talonpoika hetkeäkään hillinnyt vihaansa, jonka hän varmaan olisi tehnyt, jos hän olisi aavistanut olevan saapuvilla jonkun näkijän. Koskei ollut ainoatakaan ikkunaa tuparakennuksen tällä seinällä, oli näkijän helppo tulla takapihan ylitse sen aitan luo, jossa Pekka makasi.

Pitkällä miehellä oli synkät kasvot, mustien kiharain ympäröimät, mutta hänen silmistään loisti jotakin niin lämmintä ja surumielistä, että se veti katsojaa puoleensa yhtä paljo kuin synkkyys pelotti. Se teki saman vaikutuksen kuin viimeinen päivänsäde uhkaavan ukkospilven alta. Mies tempasi oven auki ja katseli kalmankalpeaa poikaa. Takki oli revennyt auki, kun Lauri laahasi häntä aittaan, ja kivi, joka nahkanauhastaan riippui paidan alla hänen povellaan, oli samalla solunut esiin.

Mies kohotti hiljaa pojan päätä ja kuunteli hänen hengitystään, laskien kätensä hänen sydämelleen. Mutta samalla sattui hänen katseensa kiveen ja hän säpsähti, ikäänkuin olisi äkkiä löytänyt suunnattoman kallisarvoisen jalokiven. Hän tarttui kiveen ja tutki sen tarkoin, ja hänen silmänsä loistivat silloin kuten loistaa kukka, kun päivä suutelee kastehelmeä sen kuvussa. Ja kahdenkertaisella innolla antautui hän pojan hoitoon.

Vihdoin avasi Pekka silmänsä ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen. Vähitellen palasi tajunta hänen katseeseensa, ja samalla tunsi hän kivun huumaavan iskun jälkeen. Hän vei molemmat kätensä päähänsä, mutta mies otti taskustaan pienen pullon, josta hän kaasi jotakin käteensä ja siveli sillä kipeää paikkaa, ja silloin kipu lieveni ihmeteltävän nopeasti. Pekka tahtoi kiittää, mutta mies tarttui hänen käteensä ja pyysi häntä sanomaan nimensä.

"Nimeni on Pekka!" vastasi poika. "Ja sen nimen olen saanut enoni mukaan!"

"Ja mistä olet saanut tämän kiven?" jatkoi mies kyselyään.

Pekka selitti sen, ja tämä aiheutti yhä uusia kysymyksiä miehen puolelta, kunnes hän oli saanut täyden selon, kuinka oli kiven, vanhan Pietarin ja Pekan isän laita. Silloin vaipui hän ajatuksiinsa, hänen otsansa vetääntyi syviin ryppyihin ja yhteen puristuneet kulmakarvat varjostivat aivan näkymättömiin silmien kauniin katseen.

"Sinä olet siis vanhan Pietarin tyttärenpoika", sanoi hän enemmän itsekseen kuin puhutellen kummastelevaa Pekkaa. "Sinä olet Pietarin tyttärenpoika ja sinun isäsi pelasti… pelasti pakolaisen ja sai kiven… Poika, poika, sinulla on onnenkivi kaulassasi", lisäsi hän hetken vaiettuaan. "Säilytä se hyvin! Parempaa lahjaa ei isäsi voinut saada vanhan Pietarin tyttären myötäjäisiksi!"

Sen jälkeen alkoi hän edelleen kysellä pojalta, mitä hän nyt teki rikkaan sukulaisensa talon pihalla ja miksi talonpoika saattoi niin suuttua, kun löysi hänet kellarin luota. Ja tässäkin suhteessa antoi Pekka hänelle kaikki tiedot, sillä mies teki häneen sellaisen vaikutuksen, ettei hän voinut sitä vastustaa. Mutta kun hän kertoi molemmista vangituista tytöistä, kuinka heidät oli ryöstetty niityltä ja sitte suljettu kellariin, hypähti mies pystyyn.

"Tule, poika", huudahti hän. "Tätä tihutyötä tulee rikas Lauri katumaan."

Ja hän tarttui pojan käteen ja vei hänet mukanaan pihalle, joka oli väkeä täytenään. Kahta hevosta piteli yksi renki kutakin. Toinen niistä oli Stensjön kapteenin, toinen voudin. Mies meni pojan kera tupaan.

Kamarin ovella pysähtyi hän. Sisällä puhuttiin kiihkeästi. Tällä hetkellä kuului sieltä rikkaan Laurin ääni.

"Ei, ei… rakas armollinen herra", kuului hän sanovan. "Te erehdytte, kuinka voitte ajatellakaan sellaista… tahdon olla ensimäinen lyömään heittiötä, joka on teille tehnyt moisen kiusan… ja otan Jumalan todistajaksi, etten ole nähnyt heitä, niin etteivät he voi löytyä minun kattoni alta… Torpanpoika, mokoma metsäläinen, hän juuri on oikea… missä on hän nyt, miksei hän tehnyt teille täyttä selkoa…? Älkää koskaan luottako tuohon Angvedin väkeen, kapteeni… hän on vaarallinen mies, ja tahdon nyt teidän läsnäollessanne syyttää häntä, että hän on salaisessa yhteydessä kuninkaan ja kruunun vihollisten kanssa…"

Pekka tarttui kärsimätönnä ovenripaan rientääkseen sisään, mutta mies pidätti hänet ja antoi hänelle merkin, että hän pysyisi hiljaa. Itse oli hän kalmankalpea ja suuret hikipisarat helmeilivät hänen otsallaan, ikäänkuin hän olisi taistellut vaikeaa sisällistä taistelua.

"Odota, poika", kuiskasi hän. "Meidän aikamme tulee heti paikalla!"

"Sitä varten olen tullutkin tänne", kuului lausuvan ääni, joka ilmeisesti oli voudin. "Täällä metsissä majailevat koiranleuat, ja te saatte tehdä selkoa puolestanne, isä Lauri, sillä sellaisiksi kuin nyt asiat näyttävät muodostuvan, on kysymyksessä oma nahkanne."

"Luojan kiitos", sai Lauri jälleen sanoiksi. "Siinä suhteessa ei minun tarvitse pelätä, sillä minä voin ottaa valalleni, että Angvedin Jussi on auttanut erään Sigismundin kannattajan pakosalle, ja kun niin on, tarvittanee tuskin enempiä todistuksia, että ne, jotka nyt vaanivat ympärinsä tienoolla, tulevat hänen luoksensa eivätkä minun."

Nyt aukeni ovi ja synkkä mies astui sisään taluttaen Pekkaa kädestä. Tuhkanharmaa kalpeus levisi silloin rikkaan talonpojan kasvoille, ja hän ikäänkuin lysähti kokoon, voimatta kääntää katsettaan tulijasta tai saamatta sanaakaan huuliltaan.

Kapteeni istui kumartuneena avatun kirjeen ylitse, jonka hän oli lukenut lävitse jo varmaankin kymmenennen kerran. Se sisälsi ilmotuksen, että molemmat tytöt olivat hyvässä tallessa, mutta että niistä vaadittiin melkoiset lunnaat ja että ne täytyi määrättyyn aikaan jättää miehelle, joka silloin saapuisi Stensjön kapteenin luo. Jos yritettäisiin millään tavoin ryhtyä vangitsemaan tätä miestä tai emmittäisiin lunnaiden maksamiseen nähden, maksaisi se lasten hengen.

Kun ovi avautui, kohotti kapteeni katseensa ja hänen kasvoilleen levisi vilkas ilon ilme hänen nähdessään Pekan. Tumma mies herätti kuitenkin hetkiseksi myös hänen huomiotaan.

"Minä olen mies, jota etsitte, vouti," sanoi hän kääntyen tähän. "Olen Pekka Pietarinpoika! Minun rikollisuuteni tulee tuomitsemaan korkeampi tuomioistuin kuin ihmisten on… mutta minä ikävöin vuoriani ja metsiäni, joissa nuoruuteni vietin, ja sentähden tulin takaisin… jos minut on sentähden rangaistava kuolemalla, niin tehkää se… antaudun teidän valtaanne, vouti!"

Kummastus näiden sanojen johdosta oli, jos mahdollista, vielä suurempi kuin vieraan äkillisen esiintymisen johdosta. Mutta ennenkuin kukaan ehti lausua sanaakaan, jatkoi tämä kiinnittäen leimuavan katseensa Lauriin.

"Puhuit toisin silloin, Lauri, kun sait omaksesi Pietarin, isäni, tytärpuolen ja hänen talonsa ja tavaransa…"

Puhuteltu vapisi kauttaaltaan, ja hänen katseensa ikäänkuin kutistui kokoon, samalla kuin se näytti muuttuvan niin ohueksi ja läpinäkyväksi, ikäänkuin hän olisi kyennyt raukeamaan tyhjiin ja haihtumaan kuin varjo. Mies katsoi häneen musertavalla katseella, ja hänen huuliltaan pääsi huokaus hänen kääntyessään rikkaasta talonpojasta kapteeniin.

"Kadonneet lapset, jalo herra", sanoi hän, "ovat tämän katon alla, ja tässä seisoo heidän pelastajansa, joka voi näyttää teille tien!"

Hän toi Pekan esiin, ja kapteeni hypähti pystyyn, kuohuen vihasta. Mutta hänen halunsa löytää jälleen tyttärensä pääsi voitolle, ja hän riensi ulos mukanaan Pekka ynnä vouti, joka seurasi nähdäkseen niin hyvin sen, että lapset olivat suletut kellariin, kuin senkin, että ne nyt pelastettiin.

Tuskin olivat he menneet, ennenkuin Lauri heittäytyi maahan kookkaan vieraan eteen, jolla oli niin ylpeät piirteet ja surumielinen katse. Ja nyt ryömi pönäkkä ja mahtava talonpoika hänen luoksensa kuten maan matonen ja kietoi kätensä hänen polviensa ympärille.

"Olkaa armollinen", ulvoi hän, "olkaa armollinen…!"

Mitään enempää ei hän saanut suustaan, ja sitä tuskin tarvittiinkaan, sillä mieheen eivät näyttäneet pystyvän hänen rukouksensa. Hän kumartausi ja tempausi irti hänen syleilystään.

"Niin saat pyytää armoa ensin Jumalalta, sitte sisko rukaltani ja hänen mieheltään… he ovat kuitenkin enimmän kärsineet siitä, mitä olet rikkonut. Kautta Jumalan, Lauri, sinä et ansaitse kuolemaa kunniallisen miehen kädestä… Hän, jota sisareni rakasti, hän se minut pelasti, ja sinä, joka varastit itsellesi hänen salaisuutensa, sinä puhuttelit minua ja lupasit minua auttaa… hän ei puhunut, vaan tuli yön pimeydessä ja näytti minulle tien pelastukseen… ja sinä hiivit kuten käärme jälestämme ja kuulit, kun sanoin jäähyväiseni ja annoin lahjan!… Kuinka voivatkaan aivosi keksiä niin mustan ja viekkaan juonen? Tahdoit saada taikakiven… muuten et voinut vakuuttaa isääni siitä, että sinä se autoit minut pakenemaan, ja sentähden tulit jälestäni sillan toiselle puolen ja sanoit, että sinun täytyi saada molemmat kivet…"

"Lakkaa, lakkaa!" änkytti Lauri, viipyen yhä polvistuneessa asennossaan.

"Minä annoin sinulle kiven, sillä mielestäni oli tekosi niin paljon arvoinen… ja niin ajoit Marian isänsä kodista…"

"Minä rakastin häntä niin sydämestäni!"

"Rakastit niin, että karkotit hänet isänsä talosta köyhyyteen, eikä sinun kätesi liene kertaakaan avautunut antaakseen ropoakaan varastetusta tavarastasi… Kentiesi tuntuu sinusta, kavala tekopyhä, helpommalta sanoa minulle totuus nyt, kun olet kuullut, että tiedän kaiken… Yöllä, kun puhuimme asiasta, ei sinulla ollut mitään muistutettavaa, riisuaksesi silmiltäni sen kataluuden hunnun, jonka lävitse olen tähän asti katsellut häntä ja hänen miestänsä…"

Kellarista palaavain kiivaat askeleet kuuluivat pihalta ja porstuasta, ja niiden kannustamana lähestyi Lauri vielä kerran ankaraa tuomariaan ja ojensi kerjäten kätensä häntä kohden.

"Ole armollinen", kuiskasi hän. "Pelasta minut… minulla on poika, minun on elettävä poikani tähden!"

"Siihen antakoon sisareni ja hänen miehensä vastauksen!" lausui synkkä mies hetkisen harkittuaan.

Nyt tarttui muuan käsi ovenripaan ja Lauri hypähti pystyyn ihailtavalla nopeudella ja voimalla. Sisään astui kuitenkin vain mökinpoika. Hän kertoi, että kapteeni parhaallaan asetti molempia tyttöjä hevosen selkään lähettääkseen heidät kotiin, suojelijoinaan kaksi Stensjön miestä, jotka äsken olivat saapuneet taloon. Ja hänen vielä puhuessaan tuli vouti ja kohta sen jälkeen kapteeni.

"Riennä Angvediin", sanoi silloin nopeasti eno pojalle, "riennä ja sano vanhemmillesi, että tulevat tänne."

Poika meni, ja vouti astui huoneeseen virallisen näköisenä.

"Lapset ovat löydetyt talostasi kellariin suljettuina, Lauri", alotti hän, mutta hän ei ehtinyt pitkälle, ennenkuin Lauri keskeytti hänet kirkuvalla äänellä.

"Suljettuina kellariini… Jumala armahtakoon, kuka on tahtonut niin pahaa minulle, mies paralle… vannon kalleimman valan, että olen siihen syytön, niin, vannon elämäni ja autuuteni ja kaiken pyhän kautta… vieköön minut surma heti paikalla, jollen ole syytön tähän tekoon…!"

Hänen sanansa hukkuivat huutoon pihalta, johon oli ehtinyt kertyä yhä enemmän väkeä. Ikkunasta näkivät huoneessa olijat muutaman miehen turhaan koettavan päästä parin rengin lujista käsistä.

"Kas, tuolta", huudahti Lauri, joka myös näki tapahtuman, "kas tuolta tulee hän, jota on etsitty… Nyt voin minä puhdistautua…!"

Hän vaikeni, ja toisten huomio kiintyi väkeen ja vankiin pihalla. Tämä oli riistäytynyt vapaaksi, mutta samassa sattui häneen kirves, joka heitettiin niin varmasti tähdättynä, että se sattui hänen niskaansa. Mies kaatui, ja vouti riensi pihalle tyynnyttämään hälinää ja ottamaan ahdistetun huostaansa. Mutta Laurikin sai jalat alleen tämän nähdessään. Hän sieppasi kirjeen, jonka kapteeni oli laskenut kädestään ja riensi pihalle, ja molemmat toisetkin sisällä olevat seurasivat. Molemmat tytöt olivat vielä saapuvilla. Juuri heidän lähtiessään taipaleelle oli Anna nyhjännyt Susannaa kylkeen ja osottanut erästä synkkää miestä, joka oli seissyt väkijoukossa, eikä Susanna voinut hänet nähdessään pidättää hämmästyksen huudahdusta. Tämä huudahdus herätti hevosta pitelevän miehen huomiota ja pani hänet kysäisemään: "Mitä se oli?"

"Tuolla on mies, joka narrasi meidät venheeseen eilisiltana", kuiskasi Susanna.

Hätäpikaa levisi tämä tieto, ja kädenkäänteessä oli mies otettu kiinni, ja mieliala oli niin kiihtynyt, että vähällä oltiin heti paikalla repiä julma lapsenryöstäjä kappaleiksi. Tämä oli kuitenkin väkevä ja pääsi irti ja olisi varmaan pelastunut, jollei muuan rengeistä, katkerassa vihassaan niin hyvin "puolalaista koiranleukaa" kuin lapsenvarastakin vastaan olisi heittänyt niin varmasti kirvestään häntä kohden.

Haavotettu makasi tainnoksissa, mutta Lauri piti kirjettä hänen silmiensä edessä ja sanat tulvivat hänen suustaan, ikäänkuin hän olisi ollut hullu. Hetken kuluttua avasi haavotettu silmänsä, ja nyt huudahti Lauri:

"Jos tunnet tämän kirjeen, niin sano, oletko sen kirjottanut!"

Mies viittasi kädellään ja kuiskasi heikolla äänellä: "olen". Hän näytti tahtovan sanoa enemmän, mutta osaksi sai hän tuskin mitään kuuluviin, osaksi hämmensi hänen sanansa Lauri, joka kiirehtien kääntyi voutiin ja kapteeniin.

"Tuossa on kirjeen kirjottaja", sanoi hän melkein huutaen. "Voitte siis nähdä, onko minulla mitään osaa tässä asiassa. Hän on löytänyt kellarini ja käyttänyt sitä lasten säilytyspaikkana…"

Vaikkei tämä suinkaan todistanut talonpojan syyttömyyttä, oli sentään niin kapteenista kuin voudistakin sangen otaksuttavaa, että muukalainen koetti käyttää tilaisuutta hyväkseen kiristääkseen molempien lasten avulla melkoisen summan rahaa. Kun lisäksi tulivat molempien tyttöjen sanat, että juuri haavotettu heidät oli edellisenä iltana houkutellut mukanaan, katsoivat he rikkaan Laurin viattomuuden aivan kuin todistetuksi. Onneton syytetty, joka kerran toisensa jälkeen koetti saada puhutuksi ja selitetyksi oikean asianlaidan, ei voinut saada sanaakaan suustaan. Oli sentään muuan, joka epäilevästi katsoi Lauriin ja kuunteli hänen selityksiään, ja tämä oli hänen lankonsa, synkkä Pekka Pietarinpoika. Mutta hän ei virkkanut mitään. Tässä ei kuitenkaan olisi voitu mitään todistaa, sillä hänen toverinsa oli nähtävästi loppuaan lähellä.

Vouti, pieni pystynenä mies, katsoi vilkkailla silmillään tutkivasti Lauriin, joka nyt oli päässyt jokseenkin ennalleen ja vastasi voudin katseeseen silmiään vilkuttaen, jonka tämä näytti ymmärtävän varsin hyvin.

"Asia näyttää selvältä, hyvät ihmiset", sanoi hän. "Mies on saanut rangaistuksensa, eikä isä Laurilla näytä olevan mitään yhteyttä tämän teon kanssa."

"Pekka, Pekka!" kuultiin samassa naisäänen huutavan ylhäältä portailta.

Kaikki kääntyivät sinnepäin ja näkivät Marian, Angvedin mökin vaimon, syöksevän esiin ja heittäytyvän kookkaan vieraan syliin, jonka tämä hänelle avasi. Hiljalleen seurasi mökin mies itse ja poika Pekka. Kaikilla näillä oli kyynelet silmissään, eivätkä monet ympärillä seisovistakaan voineet hillitä liikutustaan.

"Sisko, sisko", kuului silloin vieraan syvä ääni täynnä vienoa lämpöä, "kuinka ovatkaan osamme vaihdelleet sitte viime näkemän! Mutta kiitän kuitenkin Jumalaa siitä, että vielä kerran saimme toisemme kohdata ilman että minun ja sinun ja miehesi välillä on enää mitään siitä, mitä pahat kielet ovat minulle puhuneet… Kiitos, lanko", sanoi hän ojentaen kätensä mökinmiehelle, "kiitos… sinä tiedät kyllä, mitä tarkotan… kivi, jonka otit eilen esille, on tuonut tämän onnen mukanaan… Nyt voin ilolla mennä kuolemaan kuninkaani Sigismundin puolesta, kun olen nähnyt teidät…!"

Vouti oli sillävälin viitannut parille miehistään, jotka tulivat rautaketjuineen vangitsemaan maankavaltajaa. Surumielistä katsetta tämän silmissä seurasi samansävyinen piirre hänen suunsa ympärillä, ja hän irrotti itsensä sisarensa syleilystä. Mutta ennenkuin mitään enempää ehti tapahtua, meni kapteeni ja laski kätensä voudin olalle.

"Vouti", sanoi hän, "armollisen kuninkaamme ja herramme nimessä ja kaikkien niiden läsnäollessa, jotka kuulevat minun sanani, tarjoudun takaajaksi tämän miehen puolesta, kunnes hänen on vastattava oikeuden edessä, jollen sitä ennen ole ehtinyt saada hänelle armahdusta."

Vouti oli taipuvainen hyväksymään tämän takauksen, mutta lausui viitaten mökinmieheen:

"Meillä on vielä muuan, jota syytetään maankavalluksesta…"

"Ja kuka syyttää?" kysyi Pekka Pietarinpoika, ja siinä määrin vaikutti koko hänen persoonallisuutensa ympärillä seisoviin, että kuulijain keskuudessa tuli aivan hiljaista, ja siihen, mitä oli seuraava hänen kysymyksestään, kiinnitettiin huomiota paljo enemmän kuin jos sen olisi lausunut kuka muu hyvänsä.

"Sen tekee isäntä Lauri!" vastasi vouti kuitenkin aivan luontevasti ja vaivattomasti. "Vai kuinka, Lauri, tehän syytätte tätä Angvedin torpparia, että hän on auttanut kuninkaan ja kruunun vihollisia…?"