Читать книгу Köyhää kansaa; Salakari - Canth Minna - Страница 3

Anni oli kipeänä. Hän ei koko yönä silmiään ummistanut, vaikeroitsi vaan ja tuskitteli. Äiti valvoi kätkyen ääressä, tuuditteli ja lauloi. Koetti aina toisin vuoroin ottaa häntä käsivarrelleenkin ja siinä hiljaa hyssyytellä, koetti tarjota rintaa, koetti painaa hellästi itseään vasten, koetti hyväilyillään saada rauhoittumaan. Kaikki turhaan. Hän väänteli ja itki; suu oli kuuma, ruumis poltti, ja huohottaen hän hengitti. Eikä ollut edes valoa; pieni talikynttilän pätkä paloi jo iltayöstä loppuun; sydän porahti alas piippuun ja sammui. Mustaan pimeyteen Mari jäi kipeän lapsensa kanssa. Pari kyyneltä herahti silmään, mutta hän pyyhki ne pois ja koetti niellä karvaan palan kurkustaan. Eihän itkusta kumminkaan apua lähtenyt, sen hän entuudeltakin tiesi. Vähäksi aikaa helpotti tosin mieltä, mutta mitäs siitä, kun silmiä sen sijaan rupesi kolottamaan.

Yö oli pitkä, siitä ei tahtonut loppua tullakaan. Huone tuntui kolkolta; sängyn laidalla hän istui, pieni hameriekale ympärillä. Jalat roikkuivat paljaina alhaalla; niitä palelsi, mutta ei hän huolinut nousta sukkia hakemaan, sillä hän oli tottunut pahempaa kärsimään, eikä pitänyt tänvertaista minään. Mielellään hän tosin olisi tahtonut oikaista väsynyttä ruumistaan sänkyyn, vaan sitä hän ei Annilta saanut.

Mies makasi seinän puolella ja kuorsnasi. Ei herännyt koko yönä, vaikka lapsi kitisi. Vasta aamun valjetessa hän käänsi kylkeä ja raoitti samassa vähän silmiään.

»Mikä sitä vaivaa?» hän kysyi.

»Eikö liene kipeä.»

Vastausta mies tuskin kuuli; hän oli nukkunut uudelleen. Raskasta unta vetivät vanhemmat lapsetkin lattialla, Hellu, Petu ja Ville. Ohkainen peite niillä oli; äiti levitti nuttunsa lisäksi nuorempain päälle, Petun ja Villen. Ei hän raahtinut vielä Helluakaan herättää, meni ennemmin itse liiteristä puita noutamaan saadakseen valkeata uuniin ja jätti Annin siksi aikaa omille hoteilleen. Mutta kun hän palasi, oli Hellu jo polvillaan kätkyen vieressä, taputteli käsiään, lirkutteli ja teki tuhansia konstia Annille, joka siitä huolimatta huusi, että oli menehtymäisillään. Äiti paiskasi halot uunin eteen ja otti lapsen syliinsä. Käski Hellun laittamaan tulta. Mieskin oli hereillä taas. Katseli, kuinka äiti teki työtä, ennenkuin vihdoin viimein sai lapsen vähän tyyntymään.

»Eiköhän sinun pitäisi mennä sen kanssa tohtoriin?» sanoi hän.

»En tiedä», vastasi äiti väsyneesti, »lieneekö noista rohdoistakaan apua».

»Olishan koettaa, yhtäkaikki.»

»Ja välittävätkö ne sen verran köyhän lapsesta, että edes antavat oikeita kunnollisia.»

»Hyvänluontoiseksihan sitä Wialénia kiitetään.»

Vaimo ei vastannut mitään; tuo karvas pala oli taaskin noussut kurkkuun ja runsaita kyyneliä valui alas poskille.

»Minä lähden pyytämään lippua piiritarkastajalta, niin pääset jo aamusta käymään tohtorin luona.»

»Tee tuo», vastasi vaimo hiljaa ja pyyhki vedet kasvoiltaan riepuun, joka oli lapsen ympärillä.

Hellu puhalteli uuniin eikä tahtonut saada syttymään, sillä puut olivat märkiä. Äiti meni häntä auttamaan, lapsi käsivarrella.

Sitten otti hän nurkasta pienen mustan kahvipannun ja kaasi vähän vettä entisten porojen päälle.

»Elä lähde ulos, ennenkuin juot pisaran kahvia», sanoi hän miehelle, joka oli pukenut päälleen.

Mies ei virkkanut mitään, heitti vaan pitkän silmäyksen pannuun.

»Ettäkö on paljasta vettä?» sanoi vaimo, joka huomasi katseen. »Ei niinkään, siellä on poroja pohjalla, ja sikuria pannaan lisäksi.»

Hellu lämmitteli itseään uunin edessä. Ojensi pieniä, laihoja käsiään valkeata kohden ja hieroi niitä aina välillä yhteen. Hän oli surkean näköinen, tyttöparka, silmät kipeät, toisella vielä vähän näki, toisella ei ollenkaan. Kaulassa oli suuri arpi, ja ruumiiltaan hän oli niin onnettoman kuihtunut, ettei olisi luullut häntä kuin viisivuotiaaksi korkeintaan, vaikka oli jo kahdeksan täyttänyt. Mutta hiljainen hän oli aina ja tyytyväinen; hoiti pikku Annia päivät päätään ja oli äidille kuin oikeakäsi. Siksipä ei voinut häntä lasareettiinkään viedä, sillä hän oli kotona tarpeen; äiti ei olisi päässyt lapselta mihinkään ilman häntä.

Kahvipannu jo kiehui; Mari laski Annin kätkyeen ja pyysi Hellua tuutimaan. Lapsi oli mennyt uneen; koetettiin olla hiljaa, ettei hän heräisi.

Sillaikaa kuin kahvi selvisi, haki äiti esiin sokurijäännöksen; oli sitä niin paljon, että tuli rippuinen kullekin. Hän löi sen palasiksi sängyn pehmeällä päänalustalla, ettei Annin korviin kolahtaisi. Itselleen valitsi pienimmän osan, antoi miehelle suurimman. Sitten hän kaasi kuppiin, ja he joivat kaikki kolme. Olihan se kuumaa kuitenkin ja teki hyvää; Hellun pienet, ruskeat silmät loistivat pimeydessäänkin tyytyväisyydestä, siinä kun hän kyykkysillään lattialla joi ja vasemmalla kädellään kätkyttä liikutteli. Pikkuruikkuisen hän vaan haukkasi sokuria kerrallaan ja hyvin se riitti, vaikka sulikin tuota pikaa suussa.

Mies veti nutun päälleen, otti lakkinsa naulasta ja läksi. Vaimo katsoi hänen jälkeensä, näki kuinka housut olivat hajonneet takaa ja huokasi. Mistä saisi hän niihin taas paikkaa, ja mistä lankaa. Silmäneulastakin oli kärki poikki, mutta antaisi se ehkä Tiina Katri hänelle lainaksi omistaan. Tiina Katri oli paremmin varoissaan kuin moni muu. Hänellä oli vain yksi lapsi ja tavattoman hankkivainen mies. Kyllä Holpainenkin huolehti joukostaan eikä hän viinaan tärvännyt, kun pennin sai. Mutta hän oli hidasluontoinen ja myöhästyi tavallisesti, kun joku työpaikka oli tarjolla. Toiset ehtivät aina ennen häntä, varsinkin nyt kun joka ihminen oli ansion puutteessa. Vaimo siitä usein tuskitteli itsekseen; mutta ei hän miehelle sentään hennonut juuri mitään sanoa, kun tuo poloinen ilmankin oli harmissaan. Ja minkä hän sille voi, kun parastaan koetti eikä sittenkään onnistunut.

Petu ja Ville heräsivät; ne olivat molemmat terveitä, iloisia poikia, vaikka tosin vähän liian vallattomia; toinen viiden vuoden, toinen kolmen. Mutta paljon ne söivät, ei tahtonut mikään riittää. Aina niillä oli nälkä ja aina ne kiristivät leipää. Eikä äiti helposti saanut niitä tottelemaan; isää sentään vähän pelkäsivät. Hän kun tiuskasi kovan sanan, ei pojat uskaltaneet henkeä vetää; istuivat vaan kauniisti syrjään ja katsella muljottivat hetken aikaa altakulmin.

Äiti oli pitänyt pannun varina uunin suussa; hän kaasi heille pisaran kahvia ja antoi molemmille sokuri-osansa. Pojat kinasivat keskenään kummanko oli suurempi; mittailivat ja vertailivat palasia toisiinsa. Mutta tuli heille sitten kiire, kun Hellu muistutti, että kahvi jäähtyi.

Äiti kokoili sänkyä ja siisti huonetta, pojat nousivat pukemaan päälleen. Pian tulivatkin valmiiksi, sillä heillä ei monta vaatekappaletta ollut. Petulla ei muuta kuin pormestarinnan antama vanha tytön leninki, rimsuteltu ja laiteltu, mutta haalistunut kovin. Napit olivat poissa takaa; äiti pani nuppineulalla ylhäältä kiinni, eikähän se mitään tehnyt, vaikka pitkästä halkoimesta paita tuppasi esiin. Petua ei nyt kukaan olisi pojaksi tiennyt, mutta siitä hän viis välitti; olipa koristuksia hameen helmassa, joita hän mielikseen katseli. Villellä sen sijaan oli housuntapaiset, nekin erään rouvan lahjoittamat, ja niissä oli taskut, joissa Villen kädet erinomaisen hyvin viihtyivät.

Heti kuin pojat olivat vaatteissaan, he melkein yhteen suuhun rupesivat tahtomaan leipää. Mutta äiti heitä torui.

»Tuskin saatte silmänne auki, ennenkuin teillä jo on nälkä», hän sanoi. »Menisitte edes tieltä pois vähäksi aikaa tuonne pihalle, siksi kuin olen huoneen siivonnut.»

Pojat tottelivat tällä kertaa; vetivät vanhat kenkärajat jalkoihinsa ja läksivät kuin kiltit lapset ainakin nurkumatta pellolle.

Äiti lakasi lattian, korjaili uunia, järjesteli ja laitteli. Anni nukkui nyt levollisesti, Hellu istui ääressä ja tuuditti uskoa. Kun Anni liikahdutti kättä tai käänsi päätä, hän alkoi laulaa: »hss-s, hss-s, aa-a, aa-a», ja Anni kohta raukesi takaisin uneen. Pojat viipyivät melkoisen kauan ulkona, mutta Mari ei sitä ehtinyt vielä kummastua, ennenkuin Tiina Katri lensi huohottaen sisään.

»Missä sinun poikasi ovat?» huusi hän, hyvää huomenta sanomatta.

»Pihalla, kuinka niin?»

»Kun veivät minulta leivän, melkein kokonaisen leivän, jonka juuri uunista otin ja laskin porstuaan jäähtymään. Pienen kannikan olin vaan syrjästä leikannut.»

Hän taukosi hengästyneenä.

»Herra siunaa!» sanoi äiti ja löi kätensä yhteen.

»Pitäisit sentään lapsiasi paremmin kurissa», pitkitti Tiina Katri. »En minä olisi välittänyt pienemmästä palasesta, mutta kun sieppasivat koko leivän.»

»Haetaan pojat käsiin; eihän nuo vielä liene ehtineet tuota syödä.»

He menivät yhdessä ulos, äiti edellä, Tiina Katri jälessä. Ja äiti kohta älysi Petun, joka juoksi nurkan taakse piiloon, kun kuuli oven käyvän.

»Tuletkos sieltä», hän ärjäsi. »Ja heti paikalla!»

Pojan täytyi astua esiin. Kasvoissa vaihteli pelko ja pelastuksen toivo. Kädet olivat seljän takana.

»Missä leipä? Näytä tänne kyntesi.»

Petu veti kädet eteen, ne olivat tyhjät.

»Kyllä minä sinun opetan», uhkaili äiti ja meni katsomaan nurkan taakse. Mutta sieltäkään hän ei leipää löytänyt.

»Entä Ville? Minnekä se on mennyt?»

Petu osoitti sormellaan puuliiteriin ja vaimot menivät sinne kumpikin.

Tähystelivät ympärilleen, vaan eivät nähneet mitään.

»Ville!» huusi äiti.

Vastausta ei kuulunut. Mutta nyt, kun silmät olivat tottuneet hämärään, eroittivat he pojan nurkasta. Riidellen kiipeili äiti halkojen yli hänen luokseen.

»Vai et sinä vastaa, junkkari, vaikka huudetaan.»

Villellä oli suu täysi. Levollisesti hän katsoi tuleviin ja söi.

Kädessä oli vielä kappale nuorta leivänsisustaa.

»Tuossa se nyt on», sanoi Tiina Katri.

Äiti ryösti pojalta saaliin ja löi sormille.

»Mistä sinä sait? Petuko antoi? Elä itke, sano kauniisti, kun äiti kysyy, sano lapseni. Petuko antoi?»

»Petu, yhyy.»

»Mihinkäs Petu pani lopun?»

»Tuonne, yhyy.»

Hän osoitti sormellaan kumoon kaadettua korvoa ja rupesi vielä kovemmin itkemään, kun muisti kakkunsa, joka jäi äidin käteen.

Korvon alta löytyi leipä; mutta pelkkä kuori vaan oli jäljellä; sisusta kaikki kaivettu pois. Tiina Katri heitti siihen ylenkatseellisen silmäyksen.

»Olkoon», hän sanoi, »ehken tuosta sen köyhemmäksi tule».

Vihaiselta hän kumminkin näytti, kun kääntyi menemään.

»Kyllä minä tämän sovitan, niinpian kuin vaan leipomaan pääsen», puhui

Mari hänen jälkeensä.

»Milloinkahan se päivä valkenee», mutisi Tiina Katri astuessaan liiterin ovesta pihalle.

Mari ei oikein kuullut, mitä hän sanoi, mutta arvasi jotenkin. Näkyipä käynnistä ja koko olennosta, ettei Tiina Katri hyvällä mielellä ollut. Vaikealle tämä hänestä tuntui; Tiina Katrilta hän monta kertaa puutteessaan oli avun saanut; nyt siitä varmaankin tuli loppu, kuinka hän enää uskaltaisi mennä pyytämäänkään.

Hän pani leivänkuoren kainaloonsa, sieppasi luudasta vitsan ja tarttui

Villen käsivarteen. Poika yhä parkui; pelkäsi hänelle annettavan.

»Oletkos hiljaa», sanoi äiti ja vei häntä sisään.

Petu istui lattialla uunin luona, selkä seinää vasten nojautuneena. Näki heti vitsan äidin kädessä ja alkoi itkeä. Oikein arvattu, äiti tuli vakavalla muodolla suoraa päätä häntä kohden. Eikä auttanut vaikka poika potki, väänteli, heitti pitkäkseen ja huusi niin paljon kuin kurkusta läksi. Vielä oli äidillä voimia sen verran, että pyörähytti hänet kauniisti vatsalleen, nosti leningin helmat ylös ja huiski vitsalla paljaasen ihoon.

»Elkää, hyvä äiti, elkää», ennätti Hellu rukoilla.

Mutta pikku Anni heräsi hätään ja Hellulle tuli täysi työ. Molemmin käsin täytyi tuudittaa, ja laulaa yhtä kovaa kuin Petu kirkui. Pikku Anni herkesikin vihdoin kuuntelemaan toisten ääniä, kun ei jaksanut omaansa saada voitolle. Mutta ei hän nukkunut enää, käänteli vaan päätään, valitteli ja katseli levottomasti ympärilleen.

Äiti otti hänet syliinsä ja antoi rintaa. Vitsa oli seinän raossa. Äidin silmät kävivät siihen ensin, siirtyivät sitten poikiin, jotka rauhallisina taas nököttivät uunin luona, ja vihdoin tuohon pieneen raukkaan hänen käsivarrellaan. Siihen ne jäivät; raskaita ajatuksia pyrki mieleen. Mikä noiden onnettomain osaksi tulisi elämässä? Entä jos hän vielä näkisi heitä vankina ja raudoissa?

Happamet kyynelet valuivat virtanaan alas ja tipahtelivat Annin päälle.

Uudelleen hän pujoi nyrkkiään Petulle.

»Muista, muista! Jos kerran vielä menet koskemaan kenenkään omaan, niin minä sinut vaivaiseksi pieksän.»

Petu vilkaisi pelokkaasti ylös vitsaan ja kääntyi sitten äitiin. Silmät suurina hän odotti ja tarkasti, oliko vaara jo tällä hetkellä tarjonna, vai annettiinko hänen olla rauhassa vastaiseksi.

Äiti muisti leivän kuoren ja taittoi siitä suuren kappaleen Hellulle käteen. Itse ei hän voinut sitä syödä, mutta Hellu haukkasi ja puri suurella mielihalulla.

»Tämä on niin makeata, äiti», hän sanoi.

Siitä olikin viikkoja vierinyt, kun hän nuorta leipää oli saanut. Kerjuun kautta kootuilla kuivilla leipäkannikoilla ja kylmillä perunoilla he pitkän aikaa olivat eläneet. Siksipä se niin hyvälle nyt maistui. Äiti antoi hänelle vielä toisenkin palasen ja käski panemaan loput kaappiin isää varten.

Jalan kopse kuului samassa porstuasta; he luulivat hänen jo tulevan. Ovi aukeni, mutta sisään astuikin Heikura, talon isäntä. Marille sävähti veret kasvoille, hän aavisti pahaa.

»Hyvää huomenta!» lausui Heikura.

»Jumal' antakoon», vastasi Mari.

»Eikös Holpainen olekaan kotona?»

»Ei ole; mutta istukaa, ehkä hän pian tulee.»

Heikura istui tuolille pöydän päähän ja poltteli piippuaan. Vähän ajan kuluttua hän taas alkoi:

»Lienee yhdentekevä, jos puhun teille asiani. Meidän, näet, pitäisi päästä selville siitä hyyrystä. Tässä on kohta toinen kuukausi lopussa, enkä minä vielä ole saanut penniäkään viimeisestä.»

»Ettehän te ole, kyllä sen tiedän», kuului Marin hiljainen vastaus.

»Itsekukin, näettekös, tarvitsee omansa. Ja vaikeammaksi tulee teidänkin maksaa, mitä enemmän velkaa karttuu.»

»Kun pääsisi edes kesään», huokaili Mari.

»Minä en voi niinkauan odottaa, se on mahdoton asia. Ellen saa viime kuusta tiliä, täytyy minun panna teitä kovalle. Ei tässä auta muu kuin totuus.»

»Hyvä Jumala, kuitenkin, mihin me poloiset joudumme, nämä pienet lapsi raukat vielä ympärillä. Armahtakaa edes niitä, isäntä kulta.»

Hellu oli laskenut kakkunsa syrjään ja seurasi tarkkaan keskustelua. Kasvoista näkyi, että hän täydellisesti ymmärsi sen merkityksen. Mutta pojat leikittelivät toistensa kanssa nurkassa, eivätkä tienneet murheesta mitään.

Heikura vetäisi muutamia savuja.

»Kyllähän se ikävää on», hän taas puhui, »mutta minkä sille voi.

Niinkuin jo sanoin: itsekukin tarvitsee omansa.»

Mari itki.

»Eikö Holpainen ole vieläkään saanut mistään työtä?»