Читать книгу Hanna - Canth Minna - Страница 3
I.
ОглавлениеLasten kamarissa oli pimeä. Mutta ruokasalin ovi oli raollaan ja sieltä loisti tuli.
Pikku Hanna oli nähnyt pahaa unta. Suuri, musta koira oli ajanut häntä takaa ja oli juuri tarttua häneen kiinni, mutta kaikeksi onneksi hän siihen heräsi. Nyt ei Hanna tahtonut enää nukkua, ettei tuota unta jatkuisi.
Oli vähän kylmä. Hanna veti peitteen aina kaulaan saakka ja kyyristyi kokoon. Sitten hän silmät seljallaan tuijotti valojuovaan, joka ruokasalin ovenraosta kajastui seinään. Se ulottui lattiasta ylös kattoon, ja vieläpä kattoakin pitkin kappaleen matkaa.
Kaikki oli niin hiljaa. Ei kuulunut muuta kuin Jussin tasainen ja raskas hengitys toisesta sängystä. Lieneekö raukalla ollut edes peittoa päällä.
Hanna nousi katsomaan. Niin, eikös arvannut oikein. Peite oli jaloissa ja poikaparan sääret paljaina. Herran tähden, kuinka kylmät ne olivat! Aivan kuin jääpalaset. Kun tuo raukka ei tulisi vaan kipeäksi tämän perästä.
Hanna peitti hänet niin hyvin kuin ikään voi, ja pakkasi täkin reunan polsterin ja sängyn laidan väliin, että se paremmin pysyisi. Sillä Jussi oli paha potkimaan.
Mutta vilu alkoi jo Hannaakin pöyristää. Ja entä, jos tuolta sängyn alta vielä juoksee hiiri ja puree häntä jalkaan. Hyi! Hanna hyppäsi takaisin omalle vuoteelleen, peitteen alle.
Taas hän rupeaa katselemaan tuota valkean loistetta seinällä. Silmät väkisenkin aina siihen kiintyivät. Oli juuri kuin turvallisempaa, kun tiesi äidin valvovan viereisessä huoneessa. Ei mahtanut vielä ollakaan kovin myöhäistä. Mitähän se äiti siellä teki?
Hanna kurotti päätään sängyn laidan yli ja koetti katsoa oven raosta. Ei nähnyt mitään. Eikä kuulunut risahdustakaan. Entä kun lamppu unohduksesta oli jäänyt palamaan. Uskaltaisiko hän mennä katsomaan? Ellei vaan hiiret—? Siellähän jo rapisi yksi nurkassa. Kunhan eivät tulisi sänkyyn. Hanna vetääntyi nopeaan takaisin ja painoi päänsä tyynyyn. Parasta kun pitää silmänsä kiinni ja nukkuu pois. Ehkei tuo paha uni enää tule vaivaamaan.
Hiljaista oli jälleen. Nurkastakaan ei enää kuulunut mitään. Liekö hiiri juossut koloonsa takaisin tai jos siellä ei hiirtä ollutkaan. Ehkä hän erehtyi. Niin, ei hän ihan varma ollut siitä, rapisiko siellä äsken, vai ei. Saattoi se olla muukin kolina. Jussi esimerkiksi—? Tosiaankin, eikö liene poika liikuttanut kättä tai jalkaa. Harvoinpa hän juuri hiljaakaan makasi. Nyt se vähän valitti unissaan. Mikähän raukkaa vaivasi?
Eipä Hannalle vaan tullut uni silmiin, vaikka uskollisesti koetti pitää niitä kiinni. Teki mieli taas katsoa, oliko tuo valkoinen kajastus vielä seinässä. Sielläpä hän oli. Mutta hiiskahdusta ei huoneesta sittenkään kuulunut.
Hyvä Jumala, jos lamppu on jäänyt sinne yksin palamaan ja jos vielä tuli pääsee irti, ja kaikki nukkuvat eivätkä tiedä vaarasta mitään, palavat ehkä sisään. Eikös ollutkin jo savua huoneessa? Ihan selvään, voi, voi—!
Hanna syöksi kuin nuoli ruokasalin ovelle ja tempasi sen auki.
»Ui, lapseni, kuinka sinä minua säikytit.» Äiti istui sohvalla ja kutoi sukkaa, tyyneenä, hiljaisena. Väsyneeltä hän kuitenkin näytti ja silmät veristivät. Mutta kädet taukoamatta liikuttivat sukkapuikkoja.
»Etkö saa unta? Oletko jo kauankin ollut hereillä?»
»Vähän aikaa. Minkätähden mamma valvoo?»
»Odotan pappaa.»
Niin, tuollahan oli illallinen pöydässä häntä varten.
»Paljonkohan kello on?»
»Kohta kaksi. Mene, lapseni, sänkyyn, ettet palellu.»
»Saanko jättää oven auki?»
»Peloittaako sinua?»
»Peloittaa vähän.»
»Jätä sitten. Ethän liene kipeä, Hannaseni?»
»En minä ole kipeä.»
»Näytät vähän kalpealta. Kun et vaan olisi sentään?»
»Mamma, minä näin niin pahaa unta. Kun suuri musta koira ajoi takaa ja tahtoi purra.»
»Sitäkö rupesit pelkäämään? Vaikka tiesit, ettei se ollut muuta kuin unta. Siunaa itsesi, lapskulta, ja nuku uudelleen.»
»Hyvää yötä, mamma!»
»Hyvää yötä!»
Hanna jätti oven selki seljalleen ja ryömi ylös vuoteelle jälleen. Nyt hänen sopi nähdä äitiäkin avonaisesta ovesta. Siellä hän yhä istui sohvalla, kirkkaassa lampun valossa ja kutoi niin ahkerasti. Tuo rakas, rakas äiti! Kuinka lempeät ja kauniit hänen kasvonsa olivat. Ja puku, kuinka siisti ja puhdas. Äidin vaatteissa olikin jotain erinomaista, jotain hänestä itsestään. Aitassa käydessään täytyi Hannan usein pysähtyä niitä hyväilemään, niin herttaisilta ne näyttivät riippuessaan siellä naulassa. Kaikki muukin, mikä vaan oli äidin omaa, se Hannan mielestä oli ikäänkuin pyhitettyä. Eiköhän äiti jollain tavalla eroittunut muista ihmisistä ulkomuotonsakin puolesta? Eikö ollut suloisempi, rakastettavampi kuin kukaan muu? Ja viisaampi hän ihan varmaan oli. Äiti tiesi kaikki, ymmärsi kaikki. Teki aina oikein. Lieneekö äidillä koskaan pahoja ajatuksia ollut ja lieneekö hän koskaan lapsenakaan syntiä tehnyt. Ei suinkaan, mahdotonta vallan! Kunpa hänestäkin kerran tulisi yhtä hyvä ihminen kuin äiti oli,—ei, niin hyvää ei hän toki voinut toivoakaan itsestään, mutta vähän sinnepäin edes. Siihenkin jo tyytyisi. Jos hän aina koettaisi seurata äidin esimerkkiä ja pyytäisi neuvoa äidiltä kaikessa. Ehkä sitten vähitellen tulisi yhä paremmaksi. Kun vaan koko ikänsä saisi olla äidin luona; muuta hän ei toivoisi. Äiti ja isä,—ne olivat kuitenkin kalliinta maailmassa. Ines raukka, hänellä ei ollut äitiä. Kuinka hän mahtoi olla kauhean onneton. Että hän jaksoi elääkään. Hyvä, rakas Jumala, anna papan ja mamman elää kauan, kauan, elä ota heitä pois, elä salli heidän kuolla, rakas, rakas, armias isä taivaassa—!
Mikä se oli? Äiti säpsähti, pani sukan-neuleen pöydälle ja nousi kuuntelemaan. Hevonen pysähtyi portille. Puhetta kuului ja—nyt ajoi hevonen pois. Olikohan se isä? Raskaat askeleet nousivat portaita ylös. Etehisen kello soi, äiti meni avaamaan. Hyvä toki, että isä tulee kotiin ja äiti raukka pääsee levolle.
Tyytyväisenä kääntyi Hanna toiselle kyljelleen ja päätti nukkua.
»Täällä on ruokaa, Oskar, tule syömään.»
Äiti palasi ruokasaliin. Epävakaisia askeleita kuului, sitten töyttäys pöydän syrjään ja vihaista murinaa.
Olikohan isä—?
Hanna nosti äkkiä päätään ja katsoi ruokasaliin, mutta äiti veti samassa oven kiinni.
»Mitä helkkaria sinä katselet minua? Etkö tunne? Kamreeri Mellin minä olen. En aave enkä kummitus.»
Sanat kuuluivat selvään, vaikka ovi oli kiinni.
»Minä en kärsi tuommoisia silmäyksiä, en, perhana vie, kärsikään.»
»Syö nyt vaan, en minä sinuun katso.»
»Katsotpas. Salaa aina katsot, etkös luule minun huomaavan. Ja sitten sinä puhut niin saakelin surullisella äänellä. Niinkuin olisit muka marttyyri. Kuule, Selma, tuo on minulle suuri loukkaus.»
»Puhu hiljempaa, ettei lapset herää.»
»Joko minua nyt kielletään puhumastakin omassa talossani. Niin, niin,
Selma, kyllä minä tiedän, sinä soisit pääseväsi minusta. Olen muka niin
heittiö mies, juomari, ja mitä kaikkia lienenkään. Sinä vihaat minua,
Selma, elä kielläkään, sinä vihaat minua.»
»Oskar hyvä, syö vähän pikemmin, että pääset nukkumaan. Kello käy jo kolmatta.»
»Nukkumaan? Minkätähden nukkumaan? Taidat luulla, että minä olen humalassa. Mutta siinäpä petyt. Minä en ole humalassa enempää kuin sinäkään. Mitä roskaa tämä on?»
»Kylmää vasikan paistia.»
»Kylmää? Miks'ei lämmintä? Minä en huoli kylmästä.»
»Eihän näin keskellä yötä voi hellaan tulta laittaa. Lämmitetään sitten aamiaiseksi.»
»Tuommoinen vaimo minulla on, joka ei anna edes kunnollista ruokaakaan.
Kyllä täällä itse syötte ja juotte, mutta minusta ei kukaan välitä.
Onko tämä laitaa? Kylmää vasikan paistia. Syö itse, minä en huoli.»
»Ehkä lähdet sitten levolle?»
»Anna sen lampun olla. Vai meinaatko jättää minut pimeään.»
»Enhän toki. Olisin vaan näyttänyt valkeata, jos olisit sänkykamariin mennyt.»
»Minäpä en mene. En hievahdakaan tästä. Huokaile vaan, mitä huokailet. Minä en lähde, en sittenkään. Kylmää vasikan paistia, kun mies väsyneenä tulee kotia. Herra jesta! Ja tätä minun pitää kärsiä.» Hän löi nyrkillä pöytään. »Tätä minun pitää kärsiä.» Ja taas hän löi pöytään, että astiat kilisivät.
»Hyvä Oskar!»
»Ja tätä minun pitää kärsiä.» Uusi kolahdus.
»Oskar, herran tähden, sinä särjet astiat.»
»Särkykööt, minä vähät. Palasiksi menkööt kaikki.»
»Lapset peljästyvät. Malta mieltäsi, Oskar.»
»Tiehesi siitä. Minun rahallani ne ovat ostetut. Tiehesi, taikka minä sinulle annan—!»
»Hyvä Jumala, lyökö hän mammaa?» Hanna töyttäsi ruokasaliin. Näki isän tummanpunaisena istuvan tuolilla; silmät muljottivat pyöreänä päässä ja nyrkki oli kohona äitiin päin, joka seisoi vieressä ja koetti estää häntä pöytää hakkaamasta.
»Pappa, pappa, voi, voi, elä lyö mammaa, elä lyö, elä lyö!»
Hanna tarttui kiinni isään; hän vapisi kiireestä kantapäähän. Isän käsi vaipui alas; tylsä katse kääntyi lapseen, joka oli siinä paidallaan, kalpeana kuin kuolema.
»Pappa—pappa—elä—» soperteli Hanna; ei voinut enää puhua. Ruumis vavahteli, silmät kääntyivät nurin ja sormet puristivat kankeina isän nutun hiaa.
»Lapsi kulta, oma, rakas lapseni!»
Äidin lämpimät käsivarret kietoontuivat Hannan ympäri; hiljaa irroitettiin jäykät sormet ja—niin, enempää hän ei tiennyt, mutta sängyssä hän taas oli peitteihin käärittynä, kun tointui.
»Juo vähän vettä, Hannaseni. Kuinka sinun nyt on?»
»Hyvin, mamma.»
Äiti koetteli kädellä hänen otsaansa.
»Aivan sinä olet märkänä hiestä.» Hän puhui yhtä lempeällä ja tyynellä äänellä kuin ennenkin.
»Kas tässä, lapseni, ota vähän rohtoja, ne rauhoittavat. Noin, ja nyt muutamme kuivan paidan.»
Sitten äiti peitteli häntä niin huolellisesti ja suuteli poskelle.
Kuinka hyvälle tuo äidin hellä huolenpito tuntui.
»Saatkohan jo unta, lapseni?»
»Kyllä luulen.»
»Menisin auttamaan pappaa levolle, jos uskaltaisit jäädä tänne yksin.»
»Mamma menee vaan.»
»Vienkö lampunkin mukana, ehkä sitten paremmin nukut.»
»Niin, sama se on.»
Äiti suuteli häntä vielä kerran, pyyhki hiuksia otsalta, silitteli poskea ja läksi sitten pois. Ruokasalin läpi hän meni sänkykamariin. Pimeää oli ja hiljaista. Ei Hanna jaksanut paljon mitään ajatella, häntä niin kummallisesti raukaisi. Kyynelet rupesivat valumaan silmistä, noin vaan ihan itsestään, ja viljalta niitä tulvasikin. Ei hänellä erittäin paha mieli ollut, vaikka itki, tuommoinen melkein suloinen väsymys vaan tuntui pitkin ruumista. Välistä vielä pöyristytti vähän, mutta harveni sekin harvenemistaan. Tyyny oli käynyt märäksi; hän siirsi päänsä kuivalle kohdalle. Alkoi tuntua yhä rauhallisemmalta; kyynelet herkesivät tulemasta, silmät painuivat umpeen.
Luuli Hanna vielä kuulevansa äidin hiljaisia askeleita ja näkevänsä jotakin valoa; mutta ei hän jaksanut sitä tarkemmin katsoa eikä päässyt enää oikein hereille. Uni oli niin makeata, niin makeata. Hän nukkui yhtä mittaa aamuun saakka.
Oli jo valkoinen päivä. Hanna makasi hiljaa ja levollisena, ei jäsentäkään hän liikuttanut. Äiti seisoi hetken vuoteen ääressä ja katseli häntä, herätti sitten Jussin ja läksi rauhoitettuna takaisin ruokasaliin.
»Hanna! Nouse ylös kuulustelemaan minun läksyjäni. Hanna, etkös ala nousta.»
Jussi se oli, joka häntä pudisteli.
»Anna Hannan maata», puhui äiti ruokasalista. »Tule tänne, mamma kuulustelee.»
»Saattaisi Hannakin jo nousta, kun kello on yli seitsemän.»
Jussi meni kuitenkin kirjoineen ruokasaliin.
Yli seitsemän? Täytyi kai sitten nousta, vaikkei vielä olisi oikein jaksanut. Silmät puoliummessa kohosi Hanna istumaan, veti polvet koukkuun ja kietoi kädet peitteen päällä niiden ympäri. Pää nyökkyi; nukutti vielä kovin. Mutta mitenkäs olikaan? Tämän päivän läksyt? Maantiedettä, ranskan kieltä—niin, jopa hän ne eilen luki. Ja osasi myös jotakuinkin.
Sitä miettiessään Hanna vasta oikein heräsi. Yöllinen tapaus selveni samassa hänen muistoonsa. Näki taas isän samassa uhkaavassa asemassa, huulet turpeana, silmät vihaisina, näki äidin kalpeana, hätääntyneenä vieressä. Äiti raukka!
Hanna tunsi itsensä kauhean onnettomaksi. Koko maailma oli äkkiä muuttunut niin oudoksi ja kolkoksi.
Rintaa pakoitti,—ei se sairautta ollut, tuommoista tuskaa ja poltetta vaan. Eikä huokuminen käynyt niinkuin ennen. Harvempaan ja syvempään täytyi hänen vetää ilmaa, ja sitten taas olla vähän aikaa melkein hengittämättä.
Vakavalla äänellä kertoi Jussi ruokasalissa Aaprahamin kutsumuksesta. Lomassa aina kuului äidin vieno ääni, yhtä hiljaisena kuin ennenkin, mutta suloisempana vielä ja rakkaampana jos mahdollista.
Puoli kahdeksan kello löi. Täytyi jo nousta pukeutumaan, että ennättäisi kouluun. Kas, kuinka hän nyt tuntui heikolta. Ja päätä huimasi, silmien edessä pyöri niin somia, täriseviä vinkuroita ja korvissa soi, että kumisi. Parasta istua lattialla ja siinä hiljakseen panna sukat, kengät jalkaan. Niin hän teki. Vähitellen sitten pukiessa pää taas selveni ja voimat tulivat takaisin.
Aamiainen oli pöydässä. Siellä Jussi jo istui ja kuori suurta perunaa.
Äiti toi maitokannua kyökistä.
»Hanna kulta, tule syömään sinäkin.»
»Ei minua maita.» Oikein mieltä käänsi, kun vaan ajattelikin ruokaa.
Mutta äiti kävi niin huolestuneen näköiseksi.
»Taikka jos ottaisin sentään pienen voileivän.»
»Tee se, lapseni, niin vahvistut. Ja minä menen keittämään sinulle yhden munan.»
»Minulle myös, koska Hannallekin.» Jussi katsoi vakaalla vaatimuksella äitiin. »Koska Hannallekin.»
»Sinä olet terve, ethän sinä tarvitse. Ja näyttääpä sinua maittavan muukin ruoka. Syöhän ensin kaikki nuo perunat, jotka olet kuorinut talrikillesi.»
»Niin, Hannalle vaan aina, eikä minulle milloinkaan. En rupea syömään, enpäs rupea. Enkä mene kouluun.»
Jussi laski veitsen ja kahvelin päättäväisesti pöydälle eteensä. Otsa rypyssä, huulet pullollaan hän uhkaavana turrotti äitiin; hänelle oli muka tehty suurta vääryyttä.
Äiti oli totinen, mutta ei virkkanut sanaakaan. Otti tyhjän karotin pöydältä ja läksi kyökkiin.
»Kuinka sinä, Jussi, mammalle tuolla tavalla puhut», nuhteli Hanna äidin poissa ollessa.
»Mitäs minulle ei keitetä munaa?» Jussi puri hammasta ja oli hirmuisen vihainen.
Äiti tuli samassa takaisin peruna-vadin kanssa.
»Ei mamma huoli keittää minulle munaa; en minä kumminkaan jaksa syödä muuta kuin tämän voileivän.»
Sekään ei tahtonut mennä alas. Pala tarttui kurkkuun jok'ainoan kerran.
»Etköhän jaksa? Minä annoin jo panna veden tulelle.»
»En minä.» Hanna nieli ja nieli. Niin väkinäistä oli tuo syöminen.
»Pikkuisen maitoa, jos mamma on hyvä ja kaataa. Puoli lasia vaan.
Kiitoksia, ei enää.»
Maidon avulla leipä helpommin painui ja sai kun saikin Hanna siitä vihdoin lopun. Kädet ristiin vaan, sitten niiaus äidille.
»Kiitoksia, mamma!»
»Etkö enää syö?»
»En, kiitoksia!»
Niiaus taas; mutta äiti ei sitä enää nähnyt. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa ja katsoi alas talrikille. Mitä lienee miettinyt? Muisteliko yöllistä ja oliko siitä murheissaan? Äiti raukka!
Hannan sydäntä pakoitti ja vedet tahtoivat nousta silmiin. Mutta hän taisteli urhoollisesti vastaan, räpäytti luomia, karisti kurkkua ja joi vettä. Ei nyt auttanut itkeä, täytyihän mennä jo kouluun. Kello neljännestä vailla yhdeksän.
Vielä kerran hän katsahti äitiin. Hän istui yhä samalla lailla, pää käden nojassa, silmät alas luotuina. Kuinka sileästi ja kauniisti hänen mustat hiuksensa olivat kammatut ja otsa niiden alla, kuinka se oli valkoinen ja puhdas.
»Jussi, syö pian, että joudut kouluun.» Hanna puhui hiljaa, hän ei tahtonut äitiä häiritä.
Jussilla oli suu täpöisten täynnä. Hänen silmänsä kääntyivät kelloon, noin rauhallisesti vaan. Eikä poika hätäillyt, vaikka pitkä viisari oli kymmenen päällä, tyytyväisenä hän yhä jatkoi syömistään.
Hanna sieppasi toiselta pöydältä kirjat kainaloonsa ja läksi. Jalat eivät liikkuneet nyt niin keveästi kuin ennen; mutta mitä se teki, kovaa kiirettä ei vielä ollutkaan. Eikös tornin kello lyönytkin vasta puoli? Heidän siis oli kahtakymmentä minuttia edellä. Hanna seisoi hetken portailla ja hengitti raitista, virkistävää ilmaa. Sitten hän verkalleen astui koululle päin, kukkatorin yläreunaa pitkin.
Puista karisseet keltaiset lehdet kahisivat hänen jaloissaan ja ilmassakin niitä lennätteli tuuli. Syksyinen aurinko loi ystävällistä valoa taivaalta; puiden lomista tunkivat säteet kirkkaina ja iloisina esiin.
Varpuset hyppelivät kadulla ja noukkasivat aina vähän väliä maata. Siirtyivät jonkun verran, kun Hanna heitä läheni, laskeutuivat alas jälleen, sihersivät, hyppelivät, noukkivat ja taas sihersivät. Viimein koko parvi äkkiä tohahti ylös, aivan kuin käskystä, ja lensi kauas pois.
Hanna käveli eteenpäin; käveli puolittain kuin unessa; ei nähnyt eikä huomannut paljon mitään. Käveli, käveli, ja kääntyi kirkon kulmasta toiselle kadulle. Hän tunsi hyvin tämän tien, oli sitä polkenut monta vuotta; ei hän hourupäisenäkään olisi harhaan mennyt.
»Hanna, Hanna, hyvää huomenta! Hanna kulta, päivää, päivää, mitä sinulle kuuluu? Kerro jotain uutta, jos tiedät!»
Koko joukko toisia koulutyttöjä oli Hannan ympärillä. Iloisia, huimapäisiä niinkuin ennenkin. »Kuules, Hanna, kuules, kun semmoinen liuma lyseolaisia kävi äsken meidän ohitsemme ja nostivat lakkia ja pysähtyivät sitten tuonne nurkalle meitä katselemaan. Me kävelimme niin totisina heidän ohitsensa, ei yksikään meistä vetänyt suutansa nauruun. Emmekä olleet heitä näkevinämme, mutta nyimme kaiken aikaa toisiamme kyynäspäillä. Siinä oli Hjallakin ja Onni ja Armas ja Otto. Niin ja kuule sinä, Hanna, arvaa, kuka vielä oli joukossa. Arvaa, arvaa! Herranen aika, tyttö, onhan sinun hattusi väärin päin,—kukka takana.» Se käännettiin.
»No, koetahan arvata, Hanna kulta. Kuule, tyttö, mitä sinä olet noin totinen? Sano, sano! Vai sekö sinua surettaa, kun et Hanskia nähnyt?»
Kuinka vieraalta ja oudolta tuo riemu tuntui ja kuinka se Hannaa vaivasi. Eilen hän vielä itsekin tuolla tavalla nauroi ja liverteli. Oliko mahdollista? Eilen vielä? Ja se häntä tosiaan huvitti? Kummallista! Nyt oli kaikki kuin unen-näköä, kaukaista ja hämärää. Lehti oli kääntynyt, koko maailma muuttunut. Saattaisiko hän enää koskaan olla iloinen ja nauraa niinkuin nuo toiset. Kuinka paljon niillä riitti puhumista ja kuinka ne jaksoivat hyppiä ja meluta. Mutta heillä onnellisilla ei ollutkaan semmoista suurta salaista surua kuin Hannalla, semmoista, jota ei kukaan saanut aavistaakaan. Ei kukaan, ei edes paras ystävä, ei Olga, ei Betty eikä yksikään. Sillä se koski isää ja äitiä; heidän väliään, heidän onnetonta, särkynyttä väliään. Karvas ahdistus nousi Hannan kurkkuun; muiden huomaamatta pyyhki hän pari täyteläistä kyyneltä silmistään.
»Hanna rukka, mitä kirjoja sinä kannat kouluun? Nähkääs, tytöt, hänellä on Tuomas a Kempis, Kristuksen seuraamisesta ja—mikä se on tämä toinen—ruotsalainen »Det kristliga äret». Hanna rakas, kulta, naistako sinä aiot lukea ranskaa ja maantiedettä?»
Ines'in iloinen nauru kaikui varmaan aina lyseolle saakka.
Äidin kirjat hän epähuomiosta oli ottanut. Täytyikö nyt mennä takaisin.
»Ei, ei, saat lainata minun kirjani. Ja minun—ja minun——», huudettiin hänen ympärillään.
Portaita ylös töyttäsi iloinen elämöivä joukko.
»Hss, hiljaa, tytöt, hiljaa, johtajatar!»
»Hyvää huomenta, lapset!» Johtajatar meni arvokkaana heidän ohitsensa ja melu alkoi uudelleen.
»Mutta, mitä se on niin vakainen tänään, tuo pikku Hanna. Koetellaanpa, tytöt, saammeko hänet nauramaan?»
»Voi, ei, päästäkää, antakaa minun olla. Aino, Aino!»
»Elkää kiusatko häntä, ehkei hän ole terve.» Olga se oli, joka tuli hänelle avuksi.
»Hanna rukka, oletko sairas? Kivistääkö päätäsi? Sano, kulta, sano!»
»Hanna, elä sinä ole noin surullinen, minä kerron sinulle jotain hauskaa. Tiedätkös, se on niin viisasta, et usko, kuinka viisasta. Tulepas tänne.»
Ei Hanna tahtonut kuulla. Etehisen hälinästä hän vihdoin pääsi onnellisesti pakenemaan luokalle. Sai Olgalta ranskan kieliopin ja meni istumaan omalle paikalleen. Aukaisi kirjan, katseli, käänteli lehtiä. Ne olivat niin kuolleita kaikki nuo kirjaimet. Tämän päivän läksy,— tuostahan se alkoi. Hanna luki kertaalleen ensimmäisen kappaleen, luki sen uudestaan, luki vielä kolmannenkin kerran. Ei tiennyt, mitä luki; ajatukset olivat hajallaan, huomio tylsä.
Mitenkähän siellä kotona nyt oli? Vieläkö isä nukkui, vai oliko hän jo noussut. Puhuiko yhtä vihaisesti äidille kuin yöllä? Jos hän edes pyytäisi äidiltä anteeksi ja olisi sitten oikein, oikein hyvä, ettei äiti enää olisi niin murheellinen. Mutta tavallisesti isä oli huonolla tuulella näin aamusilla; ei puhunut paljon mitään, käveli vaan huoneesta huoneesen, otsa rypyssä.
Rukouksiin soitettiin. Tytöt asettuivat paikoilleen, toiset luokkalaiset pitkin seiniä seisoivat. Muutamilla oli virsikirjat kädessä, muutamilla ei. Kaikki olivat jotenkin hiljaa.
Johtajatar oli pöytänsä luona ja katseli lasisilmien takaa vakavasti ympärilleen. Virsikirja hänellä oli kädessä ja raamattu auki pöydällä.
»Otetaan virsi sata neljäkymmentä yhdeksän.»
Tuo rakas, tuttu, josta Hanna kaikkian enin piti.
Selailtiin kirjoja hetkinen; sitten raikkaat, lapsekkaat äänet alkoivat virren harmonion säestäessä. Juhlallisempaa se oli ja kauniimpaa kuin koskaan ennen. Hanna ei voinut laulaa; kurkusta ei saanut ääntä, se oli täynnä pakahduttavaa karvautta. Mutta hän kuunteli sitä hartaammin. Ja hänestä tuntui, kuin olisi sielu kohonnut ylös sävelten kantamana, aina taivaasen saakka, jossa vaipui armiaan isän hellään, suojelevaan syliin. Niin suloista se oli, niin turvallista.
»Rakas Jumala, rakas, armollinen Jumala, ettei pappa enää joisi, ettei hän olisi paha mammalle, että mamma olisi onnellinen ja että kaikki olisimme sinun omiasi. Ja hyvä, rakas isä taivaassa, elä salli heidän koskaan kuolla, ei papan eikä mamman eikä Jussin.»
Voimattomuus hänet taaskin valtasi. Maailma musteni silmissä, laulu kuului epäselvänä, kaukaisena huminana korviin. Päätä huumasi; hän putosi alas tuolille istumaan ja painoi otsan pöytään. Kyynelet tulvana valuivat silmistä; ensin hän hiljaa itki, sitten jo kovaa nyyhkyttäen. Se helpoitti tuskaa, eikä hän tällä hetkellä välittänyt siitä, että ne nyt kaikki häneen katsoivat.
Virsi oli loppunut. Rauhallisemmaksi kävi vähitellen Hannan mieli, vaikka jäikin hän istumaan samalle asemalleen. Aivan kuin unessa kuuli hän siinä johtajattaren tasaisen ja levollisen äänen lukevan raamattua ja herran siunausta. Tuli sitten hetkinen hiljaisuus, jota seurasi yleinen hälinä ja liike.
»Onko Hanna kipeä?» Johtajattaren käsi laskeutui hellästi hänen kaulansa ympäri.
»Ei, en minä kipeä ole.»
»Kyllä hän on.»
»On, on», kuiskailivat tytöt ympärillä ja kerääntyivät niin likelle kuin mahdollista.
»Hän ei ole puhunut paljo sanaakaan koko aamuna ja me huomasimme kohta, kuinka hän oli kauheasti kalpea. Eikö totta, tytöt? Kyllä hän on hyvin kipeä.» Niin päätti Siiri, ja toisetkin uskoivat samaa. Ja sitten he jäivät kaikki siihen katsomaan, puoleksi uteliaina, puoleksi säälien.
»Ehkä Hanna menee kotiin. Taitaa olla parasta.»
»Kyllä minä jaksan olla, en minä ole kipeä. Saanko jäädä?»
Ja kouluun hän jäi, Seurasi tarkkaavana opetusta tunti tunnilta. Virkistyikin tavallaan; vaikka polte rinnan alla vähän väliä muistutti kotoisesta suuresta surusta.
Viimeinen tunti oli mennyt. Kilvassa tytöt kaikki etehiseen, hattu toiseen käteen, toiseen nuttu ja sitten portaita alas, että jytisivät seinät.
»Hiljaa, lapset, hiljaa», huusi johtajatar heidän jälkeensä, mutta kuka joutui sitä kuulemaan.
Hanna oli jäänyt viimeiseksi. Seisoi siellä etehisessä vielä ja pani sadenutun alempia nappia kiinni.
Otti sitten pöydältä äidin kirjat, niiasi johtajattarelle ja tarttui oveen.
»Kuinka Hanna voi nyt?»
»Kiitoksia, hyvin.»
Hiljakseen astui hän alas kadulle. Lyseolta päin syöksyi pauhaava liuma poikia, Jussi niiden joukossa.
»Osasitko läksysi, Jussi?»
»Osasin!»
»Eihän sinulta kysyttykään», muistutti Immo.
»Mutta olisin osannut, jos olisivat kysyneet. Pitkänen, Pitkäneen, ptruuh! Mihinkä ajatte?»
»Ptruh, ptruh! Rantaan minä ajan. Tuleeko Jussi mukaan?»
Hevonen oli pysähtynyt. Pitkänen seisoi kärryillään ja katseli hymysuin
Jussiin olkapäänsä yli. Näyttivät olevan vanhoja tuttuja.
»Odottakaa! He, Hanna, pelasta kirjat!»
Kadulle hän ne viskasi, että lehdet huiskin, häiskin ympäri lensivät, ja ylös hyppäsi poika kärryille.
»Jussi, sinä, voi, voi, tuota poikaa!»
Mutta Jussi ei kuullut mitään. Alas rantaan hän tärryytteli Pitkäsen takana, piteli tätä molemmin puolin kupeista kiinni ja seisoi tanakkana, vaikka tutisivatkin jalat.
Hanna kokoili kirjat kadulta, mikäs siinä muukaan auttoi, ja sitten hän läksi astumaan kotia päin. Yksin käveli; ajatukset edeltä riensivät. Onkohan siellä tapahtunut mitään tällä ajalla? Vieläköhän isä—?
Ahdistava tunne kourasi sydäntä. Hän kiirehti askeleitaan. Kotikartano näkyi jo tuolla. Sama kuin ennen, eikä kuitenkaan sama. Ennen se aina iloisena loisti vastaan, nyt jurotti niin synkkänä, että rintaa kivisti. Ennen aina ikäänkuin luokseen houkutteli, nyt oudon kolkkona, vaikenevana seisoi.
Likellä porttia tuli Mari vastaan paperilippu kädessä.
»Mihinkä Mari menee?»
»Apteekkiin.»
»Kuka on kipeänä? Kuka, sanokaa pian! Onko mamma?»
»Pappanne tuota lienee.»
»Oikeinko huonona?»
»Eiköhän, koska tohtoria haettiin.»
Mari veti huivin solmua kiinnemmäksi ja kääntyi apteekkiin päin.
Hanna juoksi portaita ylös; tuli etehiseen.
»En voi sanoa vielä mitään varmaa, hyvä rouva, täytyy tarkastaa ensin. Huomenna saamme nähdä. Mutta jos erinomaisempaa sattuu, niin lähettäkää minulle sana.»
Lääkäri se oli, joka hattu kädessä seisoi ruokasalin ovella ja puhui äidille.
»Rohtoja annatte, niinkuin sanoin, tänä päivänä kahdesti ja aamulla taas kerran. Hyvästi!» Hän kumarsi, painoi hatun päähänsä ja läksi.
»Onko pappa kovasti kipeä?» Hanna kuiskaamalla kysyi.
»Kyllä hän on, mutta ehkä se menee pian ohitse. Muistakaa vaan olla hiljaa. Varoita, lapseni, Jussiakin.»
Niin hiljaa, niin hiljaa. Varpaillaan Hanna hiipi ruokasalin läpi lastenkamariin ja vältti sielläkin huolellisesti kaikkea kolinaa.
Oliko Jumala kuullut hänen rukouksensa? Oliko tehnyt isän sairaaksi, että saisi häntä katumaan ja parannusta tekemään?
Hanna seisahtui ikkunan eteen ja katsoi ylös taivasta kohden. Valkoiset pilvihattarat siellä ajelivat toisiaan. Niiden välistä näkyi korkea, sininen taivas ja siellä ylhäällä asui hän, joka kaikki voi, jolle ei mikään mahdotonta ollut. Saattoi estää isää juomasta ja olemasta äidille paha. Niin, saattoi hän senkin, jos vaan tahtoi. Ja miks'ei hän tahtoisi? Kun häneltä sitä oikein ahkerasti ja oikein hartaasti rukoilisi. Joka päivä, monta kertaa päivässä.
Muutamia viikkoja makasi isä vuoteen omana. Lääkäri kävi uutterasti hänen luonaan ja määräsi vähän väliä toisia rohtoja.
Äiti alituisesti istui isän vuoteen ääressä. Kalpeaksi hän oli käynyt ja hyvin väsyneeltä hän näytti, mutta toimessa hän kumminkin oli ja piti huolta kaikesta, vaikk'ei itse joutunutkaan joka paikkaan nyt niinkuin ennen. Hanna koetti auttaa, missä suinkin voi. Muistutti Jussia lukemaan, kuulusteli hänen läksyjään ja oli aina valmis milloin rukouksilla, milloin varoituksilla estelemään häntä pahanteosta, johon pojalla oli erinomaisen hyvä taipumus. Harjoittikin hän sitä enimmiten noin niinkuin ratokseen vaan, varsinkin tähän aikaan, kun äiti oli sidottu isän sairashuoneesen ja vapaus niinmuodoin suurempi. Oli niin hauskaa karata tuon tuostakin aina piikojen kimppuun kyökissä, löylyttää niitä aika lailla ja tehdä kiusaa, minkä ennätti. Äkäisiä ne olivat kuin pippurit ja uhkasivat mennä mammalle kaipaamaan, mutta eivätpä sentään menneet. Eikä siitä Jussi suurta väliä pitänyt, vaikka olisivat menneetkin, katsoi hän vaan valmiiksi, missä päin lakki oli, että pääsi livistämään tiehensä, jos vaara tuli. Hanna se tavallisesti pääsi väliin näissä kahakoissa ja asetti rauhan, ellei viljoin niin vaivoin. Lepytteli piikoja, nuhteli Jussia, houkutteli ja selvitteli parhaimman mukaan ja siihen se sitten tavallisesti jäi.
Vähitellen isäkin alkoi parantua. Istuskeli jo kiikkutuolissa yönuttuun ja tohveliin puettuna ja poltti piippua. Äiti valmisteli hänelle erikoisruokia kyökissä; laitteli ne somasti salvetin peittämälle tarjottimelle ja kantoi itse sisään.
Minkätähden lieneekin kaikki äidin käsissä syntynyt paremmin kuin kenenkään muun. Ruokakin näytti niin ihmeen siistiltä ja maukkaalta tuossa, kun hän sitä vei Hannan ohitse, ja niin hyvältä se tuli, että oikein rupesi mieli tekemään. Mutta sitä oli laitettu vaan papan varalle, eikä Hanna toki muutenkaan olisi tahtonut noita herkkuja. Äidille oli paremminkin tarpeen, jos jotain jäi, taikka sitten Jussille, jolla aina oli kova ruokahalu.
Hanna katsoi kirjaansa.
»Pourquoi, minkätähden, pourquoi, minkätähden—»
Kuinka hauskaa, että isä tuli terveeksi, niin äitikin pääsi taas oleskelemaan enemmän heidän kanssaan. Huoneet olivat niin tyhjät ja kolkot ilman äitiä. Mikä kumma siinä lienee ollut, mutta heti kun äiti tuli sisään, vaikka olisi mennyt suojan läpi vaan, se samassa muuttui iloisemmaksi.
»Pourquoi, minkätähden, pourquoi, minkätähden—»
»Ankaraa dieettiä, kaikella muotoa, ei olutta eikä totia, korkeintaan lasi punaista viiniä silloin, tällöin.»
Lääkäri ja äiti tulivat makuuhuoneesta ruokasaliin.
»Kiitoksia nyt hyvin paljon, tohtori», kuului äidin vieno ääni.
Etehiseen menivät. Siellä vielä puhetta jatkoivat, mutta Hanna ei sanoja eroittanut.
Niin, kunhan isä vaan malttaisi olla totia ja olutta juomatta. Ehkä sentään, kun lääkärikin kielsi. Olipa kumminkin hyvä, että hän sen teki. Jumalaa siitä varmaan tuli kiittää. Hannan sydän kävi lämpimäksi.
Sitten isä jo sai liikkua muissakin huoneissa, mutta ulkona hän ei vielä käynyt. Ensimmältä hän oli hiljaisempi kuin ennen ja tyytyväisempi. Näyttipä viihtyvän kodissa jotenkin hyvin. Vaikk'ei äiti mitään puhunut, ymmärsi Hanna kuitenkin, että hän toivoi isän muuttuneen. Semmoinen tyyni, rauhallinen ilo koko hänen olennossaan ilmestyi, ja kuinka hartaasti hän koetti isän mieltä noudattaa, missä ikänä voi. Ihmeellisesti hän aina arvasikin isän kaikki halut ja tarpeet, ennenkuin hän niitä ennätti vielä lausuakaan.
Mutta eihän tätä varsin kauan kestänyt. Sen mukaan kuin voimat varttuivat, alkoi isä käydä tuskaisemmaksi. Punaista viiniä haettiin yhä tiheämpään, pullo pullon jälkeen.
Eräänä sunnuntaina hän oli tavattoman levoton. Heittäytyi sohvalle ja otti sanomalehden käteensä; viskasi sen samassa pois, nousi ylös taas ja meni kyökkiin. Seisoi hetken ja katseli, kun äiti paistoi ohkaisia pannukaakkuja. Tuli takaisin lastenkamariin, seisahtui ikkunan eteen, pani kädet ristiin päänsä taakse ja katseli ulos kadulle. Haukotteli pitkään.
Papalla on vissiin ikävä, arveli Hanna. Rupesi kertomaan kaikenmoista koulusta, mutta huomasi, ettei se isää huvittanut. Mitä hänen piti parempaa keksimän? Oli hetken ääneti ja mietti. Sitten huomasi.
»Pappa!»
»Hm?»
»Eikö pappa tahtoisi pelata mariaagia?»
»Osaatko sinä?»
»Kyllä minä osaan.»
»No, koetetaan pilanpäin.»
Näyttipä kohta virkistyvän. Hanna oli mielissään. Mentiin isän huoneesen, kortit otettiin esiin ja peli alkoi. Hanna oli koko mestari, missä lienee oppinutkin. Välistä hän kuitenkin pelasi hullusti, mutta sen teki tahallaan, että isäkin voittaisi. Arveli hänen muuten tulevan pahoilleen.
Puolisen syötyä jatkettiin peliä vielä. Äiti istui nojatuolissa siinä vieressä ja katseli. Mutta illempana isä kyllästyi ja tahtoi lopettaa. Nousi ylös, sytytti papyrossin ja lupasi mennä kävelemään. Sitä sanoessaan hän vältti katsoa äitiin.
Ilta kului kulumistaan, mutta isää ei näkynyt takaisin tulevaksi. Hanna luki läksyjään, äiti opetti Jussia ja loi tuon tuostakin silmänsä kelloon. Niin teki Hannakin, ja varmaan he molemmat samaa ajattelivat. Ei kuitenkaan toinen eikä toinen mitään virkkanut.
Oli niin tukalan ikävää. Pelko ensiksikin isän suhteen. Jos hän nyt joutui johonkin olutta tai totia juomaan ja sairastuisi taas uudelleen. Taikka tulisi humalassa kotiin ja kohtelisi äitiä samalla lailla kuin silloinkin. Hannaa oikein pöyristytti.
Äiti raukka! Kuinka hän oli rauhaton. Hannan kävi häntä kovin, kovin sääli. Teki mieli mennä syleilemään, suutelemaan, mutta ei sentään kehdannut.
Jussi sitten kaiken lisäksi oli niin tavattoman äksy. Kärsivällisyyttä muutenkin koetettiin hänen opettamisessaan, kovapäinen kun oli ja haluton lukemaan. Mutta tänä iltana hän sitä paitse vielä juonitteli ja oli oikein väsyttävä. Nukutti ja oli nälkä. Miks'ei annettu ruokaa, ja miks'ei päästetty maata. Hän osasi kyllä, mamma oli vaan niin turhan tarkka. Kysyy vaikka opettajilta, eikö hän aina osaa. Ja kun mamma antaisi hänen olla rauhassa, hän lukisi paljon paremmin. Mutta kun häntä yhä vaan kiusataan: »Jussi lukemaan, Jussi lukemaan.» Ei koskaan saisi muuta tehdä. Eikä koskaan anneta leikkiä. Jos mamma ostaisi hänelle edes koiran taikka hevosen, sitten hän rupeisi ahkeraksi. Mutta kun koko talossa ei ollut muita elukoita kuin kissa ja sika. Eikä hän niitäkään saanut hoitaa. Mari aina riiteli ja tiuski, kun hän kissalle tahtoi maitoa antaa, taikka viedä pahnoja sian alle.
Näin Jussi intti, siksi kuin äiti vihdoin kyllästyi ja laski hänet menemään.
Tänä iltana ei isää varten jätettykään ruokaa pöydälle, vaan antoi äiti viedä sen tarjottimella hänen omaan kamariinsa. Ja Hannalle annettiin käsky mennä levolle.
Sen hän teki. Mutta niin pian kuin pääsi vuoteelle, painoi hän kädet ristiin ja luki kaikki rukoukset, jotka ulkoa muisti. Kappaleen toista kymmentä niitä oli. Rukouksiinsa hän vihdoin nukkuikin. Kädet jäivät ristiin, huulet puoliumpeen. »Ann' uskon kärsimystä Mun tulla osaksein. Ja vihdoin hedelmänä Mun—luokses—kor—jaa pois.» Ne olivat hänen viimeiset sanansa.
Eikä Hanna sitten ollenkaan tiennyt, kuinka myöhään isä viipyi poissa. Mutta aamulla hän heti näki äidin kasvoissa tuon entisen surullisen piirteen. Ja kun hän puhui, oli ääni aivan painuksissa.
Tämmöistä ei Hanna ennen tiennyt panna merkille. Nyt se ei koskaan jäänyt huomaamatta. Eikä se hänen mielestään mennyt koko päivänä, oli hän sitten koulussa tai missä muualla hyvänsä. Siitä syystä ei hän pitkään, pitkään aikaan voinut olla oikein iloinen eikä leikkiä täydestä sydämen halusta niinkuin ennen.
Talvi kului; kevät tuli ja koulusta saatiin lupa. Hanna oli päässyt ensimmäisenä luokalta, mutta Jussi oli jäänyt peränpitäjäksi lyseoon. Siitä poika oli äkeissään; paiskasi vihkot ja kirjat pöydälle, moitti opettajia, moitti koko koulua ja uhkasi erota. Rupeisi ennen rengiksi taikka menisi maanviljelys-kouluun.
»Ja hevosmiehenäkin on paljon parempi olla kuin herrana. Minä en rupea lukemaan, en. Se on kerrassa sanottu. Vuurmanni minusta tulee.»
»Ohho, kovinpa alas se sitten meneekin», sanoi Miina, joka toisella puolen huonetta nelinryömin lattiaa luuttusi. Ja Miina nauroi, että valkoiset hampaat suusta kiilsivät, ja pyyhki nuttunsa hialla hiuksia hikiseltä otsaltaan.
»Vai vuurmanni siitä Jussista paneksen.»
»Mikä sitten? Eikö se ole yhtä hyvä ammatti kuin joku muukin. Ja sillä elää. Pitkänen saa välistä kuuskin markkaa päivässä, kun hyvin sattuu.»
Mari tyrski naurua yhä.
»Ei minun päiviäni! Onpa sitä vähän soma nähdä, kun tämä—Ai, ai, ai, ai, hyvä isä siunatkoon!»
Jussi oli karannut hänen niskaansa.
»Ilkutkos vielä?» Miina makasi pitkin pituuttaan lattialla ja Jussin kovat kourat uudestaan hänet paiskasivat alas, kun yritti vaan nousemaan.
»Menetkös tiehesi, poika, taikka minä lyön sinua tällä märällä luutulla.»
»Jussi, Jussi, ole tappelematta, mamma on ruokasalissa.»
Hannalla oli jo paha hätä.
»Minä häntä opetan», jupisi poika hammasta purren ja rutisti Miinaa hartioista.
»Elä tapa, Jumalan luoma, elä, elä. Totteletkos!» Miina osui häntä luutturievulla kasvoihin ja pääsi samassa käsistä.
Mutta Jussi siihen sijaan potkasi vesipytyn kumoon, että lattia lainehti.
»Ähä—ähä kutti, muistat sinä vasta kertana—»
»Annahan olla, minä kantelen.»
»Jussi, hyvät vaatteesi kastuvat, tule pois. Ja missä sinun on todistuksesi? Mene näyttämään mammalle.»
»Mene sinä. Siellä se on jossain kirjojen välissä.»
»Voi, kuinka huono. Nelosia ja viitosia.»
»Olkoon, vaikka ykkösiä. Minä vähät. Revin palaisiksi koko roskan.
Revinpäs, revinpäs, saat nähdä, että revin.»
Suuret vesikarpalot vierivät Jussi paralta alas poskia pitkin, mutta kiukkuinen hän koetti olla vieläkin.
Mamman ääni kuului ruokasalista. Kutsui Jussia luokseen.
Jussi pyyhki vedet poskiltaan, niisti nenänsä ja otti todistuksen käteensä. Tuntui vähän vaikealta viedä sitä äidille nähtäväksi.
»Jussi raukka, noin se nyt kumminkin kävi, vaikka aina kehuit osaavasi.»
Vesi tippui taas Jussin silmistä. Mutta puoliaan hän urhoollisesti koetti sittenkin pitää.
»Tarvitsi minua panna lyseoon. Olis antanut mennä kansakouluun. Minusta ei kumminkaan tule lukumiestä. Enkä minä tahdo herraksi.»
»Täytyyhän talonpojankin osata lukea ja kirjoittaa.
»Mitä varten? Hevosta voi ajaa ja maata kyntää, vaikk'ei tuntisi yhtään puustavia.»
»Pane kirjasi nyt talteen kaikki, että sitten löydät syksyllä taas.»
»Hanna, korjaa!»
»Etkö sitä voi itse tehdä? Aina vaan Hannaa komennat.»
»Sillä on hyvä aika.»
»Entä sinulla? Mitä kiirettä sinulla on?»
»Syömän pitää.»
»Ei, mutta Jussi—»
»Antaa hänen olla, mamma. Kyllä minä nämä laitan.» Hanna jo seisoi tuolilla lasten kamarissa kirjat käsivarrella ja järjesteli niitä ylös hyllylle.
»Mari, hoi! Sukkelasti tänne voitaleipää», äyski Jussi kyökissä. Ei se sentään ruokasaliin asti kuulunut.
»Päivällinen on valmista tuossa paikassa. Ei nyt enää välipaloja tarvitse.»
»Tuotkos, vai—? Noh, arvelematta!»
»Odota Jumalan luoma, kun kerkiän. Eihän sinulla hengen hätää ole.»
»Etkö sinä laita itseäsi—»
»Herra siunaa ja varjele, tuosta se ikuinen vastus on. Menenhän minä, menen.» Mari sieppasi kiiruusti veitsen ja asetin pöydältä ja lähti konttuoriin. »Mokomakin syöttiläs», mutisi hän vielä mennessään.
