Читать книгу Novelleja ja kertomuksia I - Canth Minna - Страница 9

Oli kolkko, syksyinen sunnuntai-ilta. Viuhuen pieksi pohjantuuli puiden oksia ja lennätti lumihiuteita ja puista irtautuneita, kellastuneita lehtiä ympäri, huimaavassa tanssissa. Se oli kesän jätteiden viimeisiä kuolintuskia, johon talven ensimmäiset sanansaattajat riemuiten yhtyivät. Mutta korvesta kaukaa kuului suden surkea ulvonta ja käheällä äänellään säesti häntä huuhkain petäjiköstä.

Yksin istui Katri kotona, tuvan lämpöisen lieden ääressä. Hän odotteli Niiloa, joka oli luvannut tänä iltana käydä hänen luonaan, ja päätti nyt selittää tälle, ettei aikomuksensa todenperään ollutkaan, estää heidän pappilaan menemistään Köyrin aikaan, vaikka suotta aikojaan oli sillä tahtonut häntä kiusoitella. Vieläkin Katri hymyili muistellessaan, kuinka hänen toki viimeinkin onnistui saada Niilo levottomaksi. "Kyllä hän minusta sentään pitää," ajatteli hän ja tunsi itsensä niin sanomattoman onnelliseksi.

Nyt kuului jalan kopse porstuasta, — ovi aukeni ja sisään astui — Koiviston Yrjö. Ilon säde loisti Yrjön silmissä, kun hän huomasi Katrin yksinään olevan.

— Hyvää iltaa, Katri! — sanoi hän, Katria lähestyen ja häntä kädestä ottaen. — Onhan hauskaa saada sua kerrankin tavata näin kahdenkesken.

Katri ei saanut sanaakaan sanotuksi; tuo entinen tuskallinen tunne häntä jälleen ahdisti ja toivovin silmin katsoi hän ovea kohden, odottaen Niiloa tulevaksi.

— Terveisiä kaupungista! — lausui taaskin Yrjö — Tiedätkö, mitä sinulle sieltä toin tuomisiksi? — Hän veti samalla taskustaan esiin mustan silkkihuivin, jota levitteli ja näytteli kädessään.

Katri heitti puoleksi aran, puoleksi epäilevän silmäyksen tuohon komeaan huiviin eikä virkannut mitään.

— Mutta palkakseni tahdon sinulta muiskun — sanoi Yrjö. — — — Katri — — yhden ainoan vaan — lisäsi hän hiljaisella, rukoilevalla äänellä, kun Katri päätään pudistaen tahtoi hänestä väistyä. — Katri, rakas Katri, anna minulle vaan yksi ainoa suutelo!

Hän läheni Katria, huulensa lähes koskettivat tytön kiiltäviä hiuksia ja Katri tunsi kasvoillaan hänen kuuman hengityksensä. Katri tahtoi paeta, mutta Yrjö sulki hänet syliinsä ja painoi hänen mansikkahuulilleen ei yksi eikä kaksi, vaan useampia tulisia suudelmia.

Samassa kamala ääni, aivankuin tuskallinen hätähuuto kuului ulkoa pimeydestä ja kalveat kasvot poistuivat ikkunan ruudusta.

— Mikä se oli? — huusi Katri kauhistuen.

— Se oli vaan tuulen vingahdus nurkissa — Katri, mitä tyhjää pelästyt? — — Älä katso noin kamalasti Katri — — — Katri, miksi kalvenet suotta?

Syleillen tarttui Yrjö uudelleen Katriin, mutta tämä töytäsi hänet inholla luotaan ja silmäili häntä ylenkatseella.

— Sinä olet kehno mies, Yrjö — lausui hän vihaisesti. — Niilo ei koskaan olisi sinun eikä kenenkään morsiamelle tehnyt sitä, kuin sinä tuonoin minulle.

— Mutta minäpä rakastan sinua, Katri — rakastan sua hurjasti, sinä ihana, suloinen tyttö. Mitä huolit Niilosta, tuosta köyhästä mökkiläisestä. Heitä hänet ja tule minulle! Parempi on olla rikkaan talon emäntänä kuin mökkiläisen kurjana orjana.

Yrjön silmät hehkuivat, hän hengitti kuumeentapaisesti ja äänensä oli lähes tukahtua rajuista himoista.

— Mene pois, kelvotoin — lausui Katri — mene ja vie huivisi ja kaikki, — en tuon koomin kärsi sinua silmieni edessä.

Katri juoksi tuvan päässä olevaan suojaansa, otti avaimen suulta ja veti oven lukkoon. Turhaan houkutteli ja rukoili Yrjö oven takana, Katri ei hiiskunut enää sanaakaan eikä liioin tullut näkyviin.

Koiviston tuvassa kerrottiin seuraavana päivänä merkillisiä kuulumisia. Niilo oli kadonnut tietymättömiin. Hän oli edellisenä iltana lähtenyt kotoansa mennäkseen Rauhalaan; vaan täällä ei häntä oltu nähty, enemmän kuin muuallakaan likitienoossa. Päätettiin varmasti hänelle jonkun onnettomuuden tapahtuneen, sillä Niilolla ei ollut tapana turhanpäin kuleksia ja viipyä kodosta poissa. Katrin sanottiin säikähdyksestä makaavan houreissa. Yrjö kuunteli äänetöinnä näitä uutisia ja pani tupakkaa piippuun. Kätensä toki hieman vapisi, mutta sitä ei kukaan huomannut.

Päivä päivältä kului, mutta Niiloa ei takaisin kuulunut. Katri makasi monta viikkoa huonona kuumetaudissa, ja kun hän viimeinkin nousi vuoteeltaan, ei hän enään ollut sama kuin ennen. Hymy oli kadonnut huulilta, ruusut lakastuneet poskilta ja silmäin katse oli niin välinpitämätöin ja toivotoin, niinkuin ei mikään maailmassa niitä enää voisi elähdyttää. Koko hänen olentonsa osoitti suurinta väsymystä — ei siinä voinut merkkiäkään huomata entisestä virkeydestä ja elämänriemusta.