Читать книгу Pinocchion seikkailut - Carlo Collodi - Страница 12
X
ОглавлениеMarionetit tuntevat veljensä Pinocchion ja tervehtivät häntä riemulla, mutta samassa astuu sisään marionettitirehtööri Magniafoco ja Pinocchio on saada surkean lopun.
Kun Pinocchio astui sisään marionettiteatteriin, oli siellä vähällä syntyä pieni vallankumous.
Kas, esirippu oli jo ylhäällä ja näytäntö alkanut.
Näyttämöllä Harlekin ja Polichinelle paraikaa kiistelivät, ja minä hetkenä tahansa voi alkaa tavallinen kepittäminen ja korvapuustien vaihto.
Permantoyleisö on haltioissaan ja on pakahtua naurusta katsellessaan näitä molempia meluavia marionetteja, jotka syytivät toisilleen kaikenlaisia haukkumasanoja ja keikailivat niin luonnollisesti, että olisi heitä luullut järkeviksi olennoiksi ja ihmisiksi omalta taivaankappaleeltamme.
Mutta sitten yhtäkkiä Harlekin lakkaa näyttelemästä. Yleisöön päin kääntyneenä ja permannon perälle sormellaan osoittaen hän huudahtaa teatterimaisella äänellä:
— Taivahan taatto! Uneksinko vai olenko valveilla? Tuolla alhaallahan on Pinocchio!
— Niin, Pinocchio se todellakin on! Polichinelle huudahtaa.
— Hän se on! Signora Rosaura kirkuu, pistäen esiin päänsä näyttämön perältä.
— Pinocchio se on! Pinocchio! kirkuvat kaikki marionetit yhteen ääneen, hyppien esiin kulissien välistä.
— Pinocchio! Meidän veljemme Pinocchio! Eläköön Pinocchio!
— Pinocchio, tule tänne ylös luokseni, Harlekin huutaa, — tule ja heittäydy puuveljesi syliin!
Tätä rakastettavaa kutsumusta seuraten Pinocchio tekee hyppäyksen takimmaiselta permantoriviltä nojatuoleille, siirtyy sitten uudella harppauksella orkesterinjohtajan pään päälle ja siitä näyttämölle.
Te ette voi aavistaa miten Pinocchiota täällä alettiin syleillä, puristella, ystävällisesti nipistellä ja miten monta veljellistä korvapuustia hän sai tässä kasvikuntaan kuuluvien näyttelijäin ja näyttelijättärien seurassa.
Tämäkin näytelmä oli tavallaan liikuttava, mutta, kun permantoyleisö huomasi ettei kappaletta jatkettukaan, se tuli kärsimättömäksi ja alkoi huutaa: — Me tahdomme nähdä huvinäytelmämme!
Mutta he puhuivat kuin tuuleen. Sen sijaan että olisivat jatkaneet näyttelemistä, marionetit huusivat ja melusivat sata kertaa pahemmin, he nostivat Pinocchion hartioilleen ja kantoivat häntä ympäri näyttämön.
Samassa marionettitirehtööri astui sisään, hän oli pitkä kuin jättiläinen, ja niin ruma hän oli, että pelkkä ulkonäkökin pelotti. Hänen partansa oli musta kuin piki ja niin pitkä että se ulottui maahan asti, ja kävellessään hän melkein polki sen päälle. Hänen suunsa oli suuri kuin leivinuuni, hänen silmänsä paloivat kuin kaksi punaista lyhtyä ja kädessään hän heilutti käärmeistä ja ketunhännistä punottua piiskaa.
Tämän odottamattoman ilmiön nähdessään kaikki vaikenivat, ei kukaan tohtinut hengittääkään. Olisi voinut kuulla vaikka kärpäsen surisevan. Kaikki nämä marionettiparat, sekä miehet, että naiset, vapisivat kuin haavanlehdet.
— Minkä vuoksi olet tullut tänne ja saanut aikaan hämmingin teatterissani? kysyi marionettitirehtööri Pinocchiolta ja hänen äänensä oli karkea kuin joulupukin, silloin kun hänellä on nuha.
— Uskokaa minua, teidän ylhäisyytenne, ei syy ollut minun!
— Älä väitä vastaan! Illemmalla tehdään laskut tästä.
Kun näytös oli loppunut, meni marionettitirehtööri kyökkiin, jossa hänen illallistaan, komeaa lammasta juuri käänneltiin vartaalla. Mutta koska oli puute haloista ja hän pelkäsi, ettei paisti tarpeeksi ruskettuisi, huusi hän luokseen Harlekinin ja Polichinellen ja sanoi heille:
— Kantakaa heti tänne se marionetti, joka riippuu kamarini naulassa! Se näkyy olevan tehty erittäin kuivasta puusta, jos sen heitän tuleen, saan aimo tulen paistilleni.
Harlekin ja Polichinelle epäröivät ensiksi, mutta heidän herransa peloittava katse pakotti heidät tottelemaan. Hetken päästä palasivat he kyökkiin kantaen käsivarsillaan Pinocchio parkaa, joka heittelihe ja rimpuili sinne tänne kuin ankerias kuivalla maalla ja huusi epätoivoisesti: — Isä, isä, pelasta minut! Minä en tahdo kuolla, en tahdo kuolla!
