Читать книгу Kuninkaan toverit - Charles Deslys - Страница 4

Sisällysluettelo

Mitä muinoin kutsuttiin vapaaksi ateriaksi.

Mestari Klaus Gringonnaux, viinitarhuri-ammattikunnan syndiko eli vanhin Meung-sur-Loire'n kaupungissa, oli aikansa rikkaimpia porvareita.

Tänä aamuna Marrask. 27 p. 1475, hänen kaunis, ihkaten uusi kivikartanonsa, jonka kolmikertaisesta kattoharjasta espanjalaiset viirit tuulen suuntaa ilmoittivat, ja jonka kyljistä somat parvekkeet kadun kohdalta pistivät esiin, mutta joen puolella penger-lavat laskeuivat rantaan saakka, oli tosiaan pantu ylös alaisin kellarikerroksesta ullakkoon asti.

Arvoisa syndiko, melkoisesta lihavuudestaan huolimatta, juoksi edes takaisin, kantoi itse kellareista paraat viininsä, toi itse hienoimmat hedelmänsä ylisiltä ja poikkesi aina vähän päästä ruokasaliin jakaakseen jonkun uuden käskyn tai kehoittavan sanan puolisollensa, Leonarde'lle, sekä tyttärelleen, Gillette'lle, jotka kahden palvelijan kanssa, kiiruimman kautta puuhasivat oikeita juhlapäivällisiä.

Varmaankin varrottiin jotakin suuri-arvoista vierasta.

Mutta kyökissäpä vasta oli hyörinää ja pyörinää. Oli noudettu Orleans'ista kuuluisa Tailleverd, kuningas Kaarlo vainajan entinen kyökkimestari, joka joskus vielä suvaitsi luopua yksinäisyydestään, johtaakseen jonkun herkullisen juhlan lihavia valmistuksia.

Hän oli siellä, aamusta alkain, ikäänkuin suuri sotapäällikkö ratkaisevan taistelun hetkellä. Kaksi kyökkipoikaa palvelivat häntä ajutantteina. Näiden nähtiin hyörivän sinne tänne hehkuvien uunien edessä, kohottaen järjestänsä pannujen ja kattilain kansia, joiden alta mitä ihanimpia höyryjä tunki esiin. Mitä heidän arvoisaan mestariinsa tulee, hänpä kuumimmassa liehteessä pääpesän edessä itse hoiti paistinvarrasta.

Ruumiiltansa hän oli aika roikale, mittava, kuiva ja kuihtunut; jalat ja kädet niin pitkiä, ett'ei määrääkään. Hän näytti vasta olevan noin neljänkymmenen vuotias. Senpä tähden mestari Gringonnaux olikin ensi alussa pitänyt häntä ylen nuorena niin iäkkääksi mieheksi; hän oli pait sitä hämmästynyt hänen omituista, veijarimaista muotoansa. Ja myöntäkäämme suoraan, olipa hänellä syytäkin.

Aatelkaapa: kaula kuin kamelikurjella, parta kuin pukilla ja pää kuin paholaisella. Ei mitään niin pilkallista, niin ivaavaa, kuin nauru hänen huulillansa. Silmistä säteili nero, ja, suoraan sanoen, myöskin ilkeys. Varsin omituinen tapa oli hänellä pitää aina puoli suuta avoinna ja puoli silmää ummessa. Kun joskus, sattuman kautta, silmäluomet ja huulet menivät vallan auki, tuli niiden takaa näkyviin loistavan valkeat hampaat ja kauniin mustat, säihkyvät silmät, joiden ylevyys ja hempeys olivat omituisena vastakohtana kaikkeen muuhun. Olisi voinut sanoa, että tuo mies oli hetkeksi ottanut naamarin kasvoiltansa.

Tämän naamarin muodosti harmaan-tumma iho, punaisia täpliä täynnä, pitkä ja hyvin käyrä nenä, johon oli sijaantunut, ikäänkuin vastoin tahtoa, joku kajastus kapakasta, sekä tuuheat, kaarevat kulmakarvat, joita riehuvien ajatusten alituinen tulva paisutti. Sitä vastoin otsa, ennen kaunis ja korkea, oli nyt jo uurteinen ja aaltoileva kuin valtameri. Joukko tuuheita kiharia sitä seppelöitsi, ja valui alas sen päältä, paikoin hohtaen hopealle kuin aaltojen harjat.

Kaikkien näiden soinnuttomain ja ristiriitaisten ominaisuuksien ohessa nuo kasvot, joista loisti langennut nero, tuo kummallinen irvistys, vieläpä koko tuo loikeromainen ruumiskin ilmaisi niin ihailtavaa alkuperäisyyttä ja uljuutta sekä niin vastustamattomasti viehättävää hupaisuutta, vieläpä toisinaan jonkunmoista ilveilevää suloakin, että se ensin hämmästytti; sitten tuo kummallinen henkilö, tuo elävä arvoitus vähitellen alkoi miellyttää ja kiinnitti vihdoin kokonaan huomion puoleensa.

Etenkin tällä hetkellä, kun tuli kirkkaasti valaisi hänen kasvojansa, hän oli julkisennäköinen, seisoessaan pitkä virkapuku yllänsä, milloin kiihoittaen äänellä tai viittauksilla koiraa, joka paistinvarrasta käänteli, milloin kaataen paistinpannusta kastinta käriseväin ja vähitellen jo kärventyväin jäniksen, hirven ja kanan paistien päälle, jotka par'aikaa valmistuivat hänen korkean johtonsa alla.

Vielä useammin, toisella kädellä silitellen partaansa, toisella painaen reittänsä vasten pitkän kastin-kauhan vartta, joka näin teki samaa virkaa, kuin miekka sonnitaistelu-päälliköllä, hän seisoi liikkumatonna ja äänetönnä yhdellä ainoalla jalalla, aivan kuin suuri, ajatuksiin vaipunut kahlaajalintu.

Vaan äkkiä hän jälleen mitä sulavimmalla liikkeellä asettui molemmille jaloillensa ja alkoi lausua erään siihen aikaan liiaksikin tunnetun runoelman alku-säkeitä:

Te, jotka pyhiä, arkioita

Etsitte vapaita atrioita,

Te teikkarit ilman kaatiotta,

Te toverit missä milloinkin

Tuon oivan mestari Villon'in:

Joit' ei rahan rahtukaan paina,

Joill' on itse-ottama laina,

Te kaikenkaltaiset irvisuut,

Nuoret veijarit ja muut…

— "Vait!" molemmat kyökkipojat äkkiä kauhistuen keskeyttivät, "maiti nyt! ovi aukenee…"

Kynnykselle ilmestyi mestari Gringonnaux, partaveitsi kädessä, pyyhinliina leuvan alla ja oikea poski vielä kokonaan saipuan vallassa.

— "No! mestari Tailleverd?" hän kysäsi muodolla, josta selvään näkyi, että hänen päänsä oli vallan pyörällä paljaasta puuhaamisesta, "no! edistymmekö yhtään? olemmeko jo pian valmiit?"

Entinen kyökkimestari hymyili arvokkaasti ja otti aseman, joka paraiten sopi hänen-moiselle miehelle. Sitten hän vastasi kohteliaasti:

— "Älköön mikään teitä huolettako, mestari Gringonnaux, minä en suinkaan ole sitä lajia väkeä, joka myy vuohia lehmien asemesta ja tahdonpa olla kehno, halveksittava konna, jos ette saa syytä hämmästyä sitä, jota nyt teille valmistan … ja teidän vieraanne samaten… Varmaankin joitakin herroja tai ylimyksiä likitienoilta, eikö niin?… Minulla nimittäin on se omituinen tapa, että olen hyvin utelias, ja katsonpa oikeudekseni tietää, ketä varten kulloinkin virkani puolesta ruokia valmistetaan. Sanokaapa, ketkä ovat?"

— "Myöhemmin kenties!" porvari ylpeästi vastasi … "jälkiruokaa tarjottaessa … ja se olkoon palkintonne… Mutta oletteko valmis?… Hän, jota vartoon, ei yhtään rakasta vartoomista."

— "Kun kello on kaksi-toista", Tailleverd julisti; "silloin on aika syödä päivällistä."

Sitten ojentaen kätensä kelloa kohden, joka riippui pääpesän kyljessä, hän lisäsi:

— "Joutukaa! ei enää puutu, kuin neljännes tuntia!"

— "Ei muuta kuin neljännes tuntia!" isäntä parkaisi hädillänsä. "Pian nyt, Leonarde! Gillette! päättäkää jo pukemisenne… Oletteko valmiit! … nyt on aika! … hän lähestyy! … hän on jo näkyvissä!…"

Gringonnaux oli jo kaukana. Ovi hänen jälkeensä meni kiinni paiskaamalla.

Yhtähyvin arvoisa kyökkimestari suoritti syvän kummarruksensa loppuun asti kaikkien taiteen vaatimuksien mukaan.

Vähän matkaa hänestä molemmat kyökkipojat pistivät ulos kielensä ja irvistivät.

Vaan samassa heidän kuuluisa päällikkönsä ojentihe, kääntyi äkkiä ja paiskasi aattelematta, niin ainakin tahtoisin uskoa, kauhallansa toista heistä vasten silmiä, niin että rasva ympäri pirskui.

Toinen kyökkipoika purskahti nauramaan. Tailleverd suvaitsi hymyillä. Eikä edes tuo rasvalla valettu nuorukainen, joka par'aikaa pyhki silmistään paistin lientä, voinut omasta puolestaan vastustaa tätä tarttuvaista iloisuutta.

Olkoon ohi-mennen mainittu, ett'ei näiden molempien kyökkipoikien muoto ollut yhtään sen oikea-uskoisempaa laatua, kuin itse mestarinkaan. Heidän siveän pukunsa alta pisti liiankin selvään näkyviin kaksi aika lurjusta, kaksi valepukuista kulkiainta, kaksi oikeata pää-juutasta, niinkuin siihen aikaan karanneita koululaisia, mustalaisia ja muita hirtehisiä kutsuttiin.

Tällä välin kunnian kyökkimestari oli äkkiä ottanut päällensä ankaran käskijä-muotonsa.

— "Vatsa ja pää!" hän huudahti, "ei tässä enää ole aikaa joutavia jaaritella. Mekin näet vartoomme erästä, joka meitä on kutsuva pienelle huvimatkalle käpälämäkeen ateriamme alusteeksi. Laittakaa pois kaikki nämä kattilat tulelta, että ne ehtisivät hieman jähtyä. Pian nyt, veli Malpaye! pian arvoisa Baillevent! — jos kammootte köyttä ja hirsipuuta!"

Itse hän oli asettunut takaisin kunniapaikalleen. Ja muuttuen yhä iloisemmaksi niinkuin sotamies, joka tietää tappelun jo lähenevän loppuansa, hän jatkoi:

— "Ohhoh! saavatpa ne nyt oikein aika lailla ahmata, nuo iloiset veikkoset, nuo vapaiden ateriain suruttomat etsijät, nuo François Villon'in uskolliset juoksupojat. Hän on heille jo oppineissa kahdeksikko-värsyissä osoittanut ainoan oikean tavan, miten ihminen laululla, sievällä puheella ja vielä paljoa vähemmälläkin, ilman kultaa tai kalliita kiviä maksamatta, kun vaan on sukkela pää, voipi hankkia itselleen leipää, viiniä, kalaa, paistia sekä muita herkkuja. Voi, sinuast, hurskas hullu! voi, hekuma ja herraspäivät! Oletpa hankkiva heille tänä iltana pidot semmoiset, joita itse kuningas Sardanapalokin hämmästyisi!… Mutta minkä sukkelan juonen, minkä verrattoman vikkelyyden kautta! Katsotaanpa hiukkasen; herra Baillevent, kunnioittakaa minua kertomalla tuota oivaa mestarityötä. Voinpa siitä samalla vähän nähdä, oletteko oikein käsittäneet sen opettavaisen, siveellisen juonen, mikä siinä on, ja te'ettekö kunniaa sille kasvatukselle, jonka teille annan. Me kuuntelemme teitä, Malpaye ja minä. Puhukaa!"

Se, joka näytti omistavan tämän hyvin osatun Baillevent-nimen,[1] veti hätää myssyn päästänsä, ja sitten, silmät taivasta kohden, kädet ristissä, nöyrässä, kunnioittavassa asemassa, niinkuin koulupoika, joka lukee ylös läksynsä, hän lausui:

— "Oli kerran hauska, hupainen seura nimeltä Iloiset veikot, Galants Sans-Soucis. Eräänä päivänä, kun näiden hampaat olivat niin pitkiä kuin haravan piikit, heidän nerokas johtajansa ja mestarinsa piti melkein näin kuuluvan puheen: Tänne on tulossa Orleans'ista päin kuuluisa käristäjä ja paistaja Tailleverd. Epäilemättä joku mahtava herra tai pohatta porvari on lähettänyt häntä noutamaan. Kaksi liemen-lipsuttajaa on hänen seurassansa. Ottakaamme ne kiinni joka mies ja riistäkäämme heiltä vaatteet, voidaksemme siten pukeuda heidän virkaansa. Tuumasta toimeen. Todellinen Tailleverd ja hänen kumppaninsa vietiin tarkan vahdin alla tiheimpään metsään, samalla kun toiselta puolen kuuluisa Apollonin suosikas, suloinen ja rakastettava runoilija…"

François Villon (lukija on jo arvannut, että se oli hän) ei antanut hänen lopettaa.

— "Olette imartelija, Baillevent. Jatkakaa, Malpaye."

Tämä toinen liikanimi[2] oli yhtä sattuva, kuin ensimäinenkin. Se, joka sitä kantoi, otti nyt aseman, niinkuin joku muinais-ajan runoniekka, näpäytti sormillaan parilan puikkoja, ikäänkuin ne olisivat olleet lyyryn kieliä ja aloitti:

— "Laulan väärän Tailleverd'in ja hänen kahden uljaan aseenkantajansa urostöitä. Kaikki kolme saapuivat yön pimeässä Gringonnanx'in linnaan, jossa heitä otettiin vastaan avoimin käsin. Kun seuraava aamu koitti, he vietiin kyökkiin ja alkoivat siellä paistaa ja käristää, ei enemmin eikä vähemmin, kuin jos olisivat todellakin sitä taidetta kaiken ikänsä harjoittaneet. Vihdoin, kun puolipäivä jo lähestyi, kuului kadulta hiipiviä askeleita. Sitten, ikäänkuin joku merkki, västäräkin viserrys."

— "Hiljaa!" François Villon keskeytti.

Västäräkin viserrys oli kuulunut. Lukuisia askeleita lähestyi.

— "Siinä on Martti Troussecaille ja kaikki muut Kauniin-Tähden ritarit", hän jatkoi. "Ajetaanpa nyt siis, ja se tavallista sukkelammin, kaikki nämä ruokalajit ulos akkunasta heidän haltuunsa."

Akkuna oli uunin yläpuolella ja siis hyvin korkealla maasta. Yksi sen rautapuikoista oli epäilemättä jo edeltäpäin irroitettu; sillä se katosi kuin lumouksen kautta heti kohta kun siihen ulkoapäin eräs sukkela, taitava käsi oli tarttunut.

Siihen aukkoon, jonka tämä käsi oli raivannut — ja luonnollistahan oli, että rosvot tulivat lyhyintä tietä — ilmestyi pian pörröinen, punertava, iloinen pää. Silmät olivat pystyssä paljaasta mieliteosta, sieraimet horisivat haistaessaan saalista ja huulet maiskuttivat jo edeltäpäin näyttäen kaksi riviä pitkiä hampaita, joita nälkä oli teräviksi tehnyt.

Se oli Martti Troussecaille.

— "Joko on valmista?" hän kysyi matalalla äänellä.

— "Pöytä kattakaa ja ruoka sisään!" Villon komensi, temmaten samassa käteensä parilan päältä paistinvartaan, jota heilutti ilmassa ikäänkuin voiton merkkiä.

Malpaye oli jo uunin päällä, Baillevent kuroitti hänelle jo kattiloita ja pannuja, joita hän vuorostaan ojensi ulos ikkunasta. Siellä oli niitä vastassa kaikenmoisia käyriä kouria, irvistäviä päitä ja nälkäisiä naamoja.

Tällä välin Villon seisoi oven edessä, korvat sojossa, varras kummassakin kädessä, vallan valmiina hänkin vuorostaan pakenemaan, mutta viimeisenä, niinkuin kapteeni uppoovasta laivasta.

— "Hiljaa!" Troussecaille'n ääni ulkona käski, "kuulenpa kovaa melua pihalta."

— "Ja minä käytävästä", Villon jupisi, painaen kiiruimman kautta silmänsä avainreikään.

Se mitä hän nyt näki varmaankin häntä kovin kauhisti; sillä hän viskasi heti kyökin poikki yhdellä ainoalla harppauksella ja oli samassa yhdellä hyppäyksellä uunin päällä.

Baillevent oli siellä jo myöskin, ihan valmiina seuraamaan Malpaye'a, joka nyt, kun ei enää ollut mitään kuroitettavaa, itse par'aikaa kiipesi ulos ikkunasta.

— "Nokat ja kollot!" runoilija huudahti, "laitatteko luunne tieltä!"

Ja antaakseen heille enemmän kiirettä, hän käytti molempien vartaidensa kärkiä tutkaimina.

Aika jo olikin. Ovi aukeni ja sisään astui Gringonnaux.

Mahdotonta on kuvata porvari paran hämmästystä ja kauhistusta.

Hänen kyökkimestarinsa karkasi akkunasta.

Vieläpä enemmän kuin mestari: itse päivällinenkin!

Ja tämä kaikki juuri sillä hetkellä, kun tuo merkillinen vieras, jota ei tahdottu edeltäkäsin mainitakkaan, tuli taloon.

Hän riensi pakenevan jälkeen ja ehti vielä tarttua toiseen hänen pitkistä koivistansa. Mutta, nämä kun olivat kokonaan pohkeita vailla, luistivat hänen kätensä pitkin sääriluita, niin että ainoa, josta hän sai kiinni, oli vanha, rikkiöin tallukka ja sepä hänelle jäikin kouraan.

Hän kaatui selälleen, samalla kun François Villon kokonaan katosi, huutaen mennessänsä:

— "Tallukka paistin sijaan! nyt olemme kuitit… Pannut saat takaisin!"

Isäntä parka, pyörien töppöset ilmassa, makasi siellä kauniissa, uudessa takissaan, niinkuin kilpikonna kuoressansa.

Vihdoin vaimonsa ja tyttärensä avulla jalkeille päästyään, hän aivan ällistyneenä joutui korkean vieraansa eteen, joka par'aikaa nousi portaita ylös. Hän kumarsi tämän edessä maahan asti, sopertaen suustansa vallan epätoivoissaan nämä muutamat sanat:

— "Voi! sire … sire!"

Tuo varrottu vieras, näet, ei ollut mikään muu kuin kuningas

Ludovik XI.