Читать книгу Kuninkaan toverit - Charles Deslys - Страница 4

Kuningas matkusti vettä myöten, pienellä laivastolla, joka purjehti Loire'a ylöspäin Orleans'iin asti.

Edellä sekä jäljessä pari pitkää rantalaivaa, henkivartioita ja hovilaisia varten, keskellä kuninkaan laiva.

Laivan perällä oli jonkunmoinen kammio, sisältä koristettu Arras'in tapeeteilla. Huonekaluina siinä oli: soukka puinen vuode, rukous-alttari, muutamia lavitsoita, kamiini, ja pöytä paperia täynnä.

Kuningas oli juuri laskenut Commines'in luotaan, ja käskenyt tämän lähettää runoilijan hänen puheillensa.

Vähän aian päästä ovi jälleen aukeni, ja Villon astui sisään.

Kahden kesken kuninkaan kanssa!.. Mikä saattoi olla syynä tähän kohtaukseen?

Ludovik XI astui ensi toimekseen runoilijan ympäri, tarkastaen häntä terävillä, epäluuloisilla silmäyksillä.

Sen jälkeen, istuutuen entiselle sijalleen, kamiini jalkojen välissä, kädet kahden puolen savutorvea, hän aloitti jyrkästi:

– "Tiedätkö, että minä olen häijy isäntä?"

Villon vastasi hämmästymättä:

– "Mahtaville kenties, sire, niille, jotka tahtovat viisastella. Vaan ette ainakaan alhaisille, jotka tytyväisinä tottelevat luulematta itseänsä viisaammiksi kuin Teidän Majesteettinne."

– "Vai niin", kuningas sanoi, silminnähtävästi hyvillänsä näin hienosta vastauksesta.

Sitten, oltuansa hetken ääneti, hän jatkoi:

– "Tiedätkö, että kaikki, joita olen suosinut, kaikki, joihin olen luottanut, ovat minun pettäneet, ja kenties vielä tälläkin haavaa pettävät?.. Se minun on tehnyt epäileväksi, juonittelevaksi, julmaksi, joka kerta kun aavistan jotain uutta kiittämättömyyden osoitusta."

– "Tiedän sen", runoilija vastasi. "Mutta minä en ainakaan ole kiittämätön, vaan harrastan ylikaiken kuningaskunnan etua, enkä vähääkään epäilisi pyhittää elämääni kokonaan kuninkaan palvelukseen. Niin tosiaanki, sire, en vähääkään. Voi! teillä on hyviä taipumuksia hirmuvaltiaaksi, vaan muut ruhtinaat tällä vuosisadalla ovat niin julmia tiranneja, että te sittenkin olette hurskain ja lempein niistä kaikista."

– "Jokotaas aiot aloittaa imartelemisiasi?" kuningas tiuskasi. Vaan, kiihossaan, hän tuli siirtäneeksi kätensä liian likelle savutorvea, ja poltti sormensa.

– "Ai!" hän kiljahti, "se on sinun vikasi, kelvoton!.. Sanoppas minulle, sinä, joka luulet kaikki tietäväsi, tunnetko vihamieheni?"

– "Vaarallisin, mahtavin kaikista niiden joukossa, sire, on se, jonka luona löysitte pakopaikan siihen aikaan, kun kuningas Kaarlo VII sanoi pojastansa: Burgundin herttua elättää luonansa ketun, joka vielä syö hänen kanansa."

– "Entä sitten?"

– "Sitten, sire! nyt on kanojen hetki tullut, koska täällä näen hampaat, jotka ovat valmiit niitä haukkaamaan."

– "Ja sinäkö olisit valmis niiltä vääntämään niskat nurin?"

– "No! Mitä siihen tulee, mielelläni, sire."

– "Ota tuoli ja istu … likemmäksi … vieläkin likemmäksi Minä en puhellessani suvaitse mitään epämukaisuutta."

Villon'ille sitä ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän siirtyi vallan kamiinin eteen, jonka toisella puolen kuningas istui nojautuen molempiin kyynärpäihinsä, kasvot käsien peitossa.

Taas hetken äänettömyys. Sen jälkeen keskustelu alkoi uudelleen, heidän istuessaan silmä silmää vastaan:

– "Puhukaamme nyt ystävistäni. Onko niitä monta?"

– "Ei, sire. Yksi ainoa, mutta hyvä."

– "Kuka sitten?"

– "Te itse."

Melkein asemaansa muuttamatta, kuningas taputti ystävällisesti runoilijaa olkapäälle. Sitten hän taas jatkoi kysymyksiänsä:

– "Entä minun toverini … häh! kutka ne ovat?"

– "Vähän jokainen, sire. Niitä on teillä paljon semmoisia, jotka eivät sitä itsekään tiedä."

Kuningas rupesi nauramaan ja jatkoi pilkallisella äänellä:

– "Mutta niiden joukossa, jotka pitävät sen kunnianansa ja joita kansa tuntee?"

– "Niitä on toveri Commines", Villon luetteli, "toveri Olivier, toveri Tristan … joka, luvalla sanoen, ei ole minun ystäviäni."

Kuningas hänen keskeytti.

– "Ei ne ole niitä, joista haluan haastaa. Löytyy toisia … salaisia … sellaisia, joita pidetään aaveina ja kutsutaan hahmo-tovereiksi."

– "Niin, oikein", runoilija vihdoin vastasi, "minä ymmärrän. Se on tuo kamala kertomus Burgundin herttuan hävittämistä kaupungeista, joista jokainen yhä vielä on olemassa erään käskyillenne kuuliaisen kostajan hahmossa: toveri Gent, toveri Dinant, toveri Lüttich … ja vielä muutamia muita, joita vaan kuiskaamalla tohditaan mainita. Onkohan niitä oikein olemassa, sire?"

– "Kenties!" kuningas vastasi. "Eikö mainita, että ne tuntevat toisensa jostain taikakalusta. Maltas… Se on tänlainen … katsoppas…"

Villon tarttui esineesen, jonka kuninkaallinen käsi hänelle ojensi, ja vei sen likemmäksi kolmisydämmistä lamppua, joka riippuen katosta alas, valaisi tätä kohtausta.

Se oli yksinkertainen rautasormus, jonka kannassa saattoi eroittaa esiin pistävän, kömpelösti valetun liljakukan.

– "Koetappas sitä sormeesi huvin vuoksi", kuningas kehoitti. Ja nähdessään kuinka sormus meni kuin valettu runoilijan sormeen, hän huudahti:

– "Totta Jumaliste! On kuin paki paraastaan sinua varten tehty. Älä vedä pois sitä vielä. Voipa tapahtua, että saat oikeuden sitä kantaakkin. Vaan muista että kaikkien, jotka tämmöistä sormusta kantavat, on täytynyt katsoa kuolemaa silmiin. Uskaltaisitko?"

– "Yhden-tekevä, sire. Enhän muuta ole tehnyt koko päivänä."

– "Älä ivaile. Sanani ovat painavia; kuuntele. Salaisten toverieni joukossa löytyy vielä semmoisiakin, joita vaiston tai sattuman avulla sieltä ja täältä olen kokoon haalinut. Niiden etevyys tai väliin niiden virheetkin minua miellyttivät. Toiset hyödyttävät järkevyytensä, toiset voimansa kautta. Niitä miehiäpä oli tuo nuijajunkkarikin, tuo karkea voittaja St. Antoine'n turnajaisissa, jonka tänä aamuna muistooni johdatit. Neljään-toista vuoteen en ole häntä muistanut. Ja kuitenkin lupasin hänelle jotakin. Onpa jo aika lupaukseni täyttää. Tahdotko hänelle minulta saattaa kolme sanaa, jotka ovat hänelle viittauksena vihdoinkin ryhtyä toimeen."

– "Nämä kolme sanaa, mitkä ne ovat?"

– "Hetki on tullut. Hän sen ymmärtää. Sinä … sinun ei tarvitsekkaan ymmärtää."

– "Olkoon niin!.. Mistä löydän tämän miehen?"

– "Sveitsistä, Einsiedeln'in luostarista, likellä Schwütz'iä."

– "Hän on siis munkki nykyään?"

– "Benediktolainen."

– "Miksi häntä kutsutaan?"

– "Veli Starck'iksi."

– "Nimi sopii hänelle hyvin, sillä, jos en erehdy, Starck merkitsee vahvaa."

– "Osaatko saksaa?"

– "Vähän sitäkin, sire. Katuteaterissa puhutaan, paitsi maankulkurein käyttämää renkutusta, kaikkia mailman kieliä: oikea Babelin sekasotku."

– "Hyvä! Minä panen sen mieleeni. Totta tosiaan te'enkin sinusta jotakin."

Ludovik XI seisoi hetken mietteissään.

– "Mutta", Villon äkkiä jatkoi, "mutta aatelkaapa, sire, jos tuo Starck oliskin kuollut… Pyhä neitsyt! Neljä-toista vuotta sitten!.."

– "Mahdollista!" kuningas sanoi… "No sitten, koska osaat saksaa, käyt etsimään minun puolestani Nikolai Diesbachilaista, Bern'in vanhaa pormestaria, ja seuraat hänen käskyjänsä."

– "Bern'iin siis?"

– "Kaikkialle, mistä hänen vaan löydät. Tuon taikakalusi kun näytät, hän sinut oitis tuntee."

– "Teidän Majesteettinne siis jättää sen minulle?"

– "Väli-aikaisesti. Ole uskollinen, nerokas, urhea, niin saat sen kenties pitää. Tässä on matkaasi varten."

Kuningas aukaisi pienen lippaan, otti siitä kourallisen kulta-ecu'itä ja kaasi ne runoilijan käteen.

– "Hyvä Jumala!" tämä huudahti, "nyt on syytä hankkiakseni vihdoin kukkarokin, joka ei ole vallan pohjaa vailla!"

– "Ota tämä", kuningas sanoi, "ja sido se kiinni nuttusi alle … jota sinun kuitenkin jo huomenna tulee vaihettaa johonkin rehelliseen porvari-pukuimeen. Olet näet olevinasi asioissaan kulkeva kauppias … mutta vyötäisillä kannat hyvän veitsen, joka tarpeen tullessa voi sinulle arvoa lisätä. Tiet eivät ole turvallisia… Ja, muista minun sanoneeni, toimesi ei ole vaaraton."

– "Joutavia", Villon vastasi ylpeästi; "sen, joka lehtiä pelkää, ei pidä metsään menemän! Minä lähden uljaalla mielellä ja osaan itseäni puolustaa, osaanpa tarpeen tullessa päällekin käydä, jos Teidän Majesteettinne etu sen vaatii."

– "Ole viisas! Anna ihmisten ja asiain mennä menoansa. Viisas matkustaja paljastaa miekkansa vasta viimeisellä hetkellä. Noudata herrasi esimerkkiä. Saattaisi olla vahinko, jos heti joutuisit surman suuhun. Turvallisuuden vuoksi annan sinulle vielä oikeuden hankkia itsellesi palvelijan, aseenkantajan, jos nimittäin kohtaat jonkun siistin nuorukaisen, johon luottamuksesi voit laskea."

– "Ah", runoilija surumielin huokasi, "jospa ystäväni Martti Troussecaille vielä olisi elossa!"

– "Mitä hevosiin tulee", kuningas jatkoi, "olemme pääasiallisesti juuri tovereitamme varten asettaneet kyytivelvollisuuden. Keskievaripaikoissa tarvitsee sinun vaan näyttää tuo sormuksesi."

– "Kirkas tuli ja leimaus!" runoilija huudahti, "minä saan siis koko pitkän rivin pegasoja ratsastaakseni! Hurraa! hurraa! tie auki kuninkaan lähettiläälle!"

– "Kaikki hyvin!" Ludovik XI lausui; "mutta emme nyt ole vielä niin pitkälle tulleet. Ensin ovat nuo tutkaimen pistot, nuo koetukset. Ja ennen kaikkia aja hyvin meidän asiamme, niinkuin tarpeen tullessa kyllä nä'yt osaavan."

– "Luottakaa minuun, sire, minä olen Pariisilainen; missä niin liukkaita kieliä on kuin Pariisissa?"

– "Pidä kieli salvan takana niinkauan kuin Ranskan alueella olet. Burgundin rajalla otat päällesi pyhissä-vaeltajan vaatteet ja käytöksen. Einsiedeln'iin näet tehdään toivioretkiä."

– "Olkoonpa niin! sire. Tämä poika on tottunut esittelemään monenmoisia ihmisiä kaikilta katu-teaterien aloilta. Osan vaihtaminen ei minua suurin rasita. Mutta kun lähetykseni on päättynyt, mihin sitten joudun?"

– "Käyt minua etsimään kiiruimman kautta, etenkin jos hyviä uutisia minulle tuot. Sellaisia sanansaattajia minä aina runsain määrin palkitsen. Paina se mieleesi."

– "Ei pelkoa, että se unohtuisi, sire. Mutta kesken kaiken! Mitä, jos sattuisin näkemään yhtäläisen sormuksen jonkun toisen sormessa?"

– "Hän olkoon kohta ystäväsi, veljesi. Auta häntä, palvele häntä, niinkuin hänkin sinua on auttava ja palveleva … mutta älä milloinkaan aivan paljo tuumiasi paljasta. En voi kyllin sinulle tätä muistuttaa: ole varovainen. Vainua ja aistia kaikissa. Ei mitään ajattelematta. Olethan sanonut minua rakastavasi … ja Ranskan maata myöskin?"

– "Niin, sire, sanon sen vieläkin, ja kaikesta sielustani."

– "Hyvä vaan! älä milloinkaan mielestäsi laske, että hartioillasi kannat ikäänkuin rahtusen maasi ja kuninkaasi onnea … että käyt tekemään palvelusta heille kumpaisellekin … että varomaton työ sinun puoleltasi, yksi ainoa vaan, voisi loukata painavia etuja, jotka ovat täpärällä ja kenties koskevat koko tulevaisuuteen. Voi tapahtua, että saat tiellä jonkun uuden käskyn. Noudata sitä tarkalleen, huolimatta kuinka ja miksi, tai luulematta itseäsi ylen viisaaksi. Jos onnistuu sinun saada jotakin omantakeisia aikaan, se sitä parempi sinulle; mutta sitä pahempi sinulle, jos jotain laiminlyöt, Tristan ei sinua suinkaan laiminlöisi. Lopuksi, ja ennen kaikkia, älä kenenkään anna ajatuksiasi lukea! Ei kenenkään pidä sinuun vaikuttaman, ei Jumalan eikä saatanan!"

– "Minä vastaan puolestani, sire. Niinkuin Teidän Majesteettinne itse, minäkin kuljetan kaikki tuumat ratsuni selässä muassani. Milloinka lähden?"

– "Kohta kun olet vannonut, että pidät salassa kaiken sen, mikä tulee sanotuksi meidän kesken … ja että kuulut minulle viimeiseen hengenvetoon asti, ruumiinesi, sieluinesi."

– "Ruumiineni, sieluineni, sire! Tästä hetkestä alkaen olen teidän, enkä enää oman itseni."

– "Vanno!"

Ludovik XI otti vanhan huopahattunsa ja pitäen sitä toisella kädellä kamiinin yli, hän toisella osoitti Embrunilaisen Neitsy Maarian kuvaa.

Villon lausui vaaditun valan.

– "Vanno vielä", kuningas jatkoi, "vanno että pidät ominasi kaikki minun vastaiset riitani ja olet aina valmis vastustamaan, sortamaan, vainoomaan ketä tahansa minun nykyisistä ja tulevista vihamiehistäni … sanalla sanoen, koko maailmaa paitsi minua itseäni!"

Villon veti kätensä pois, raapi korvansa ta'ustaa ja vastasi:

– "Yksi ainoa ihminen löytyy, jota en tahtoisi lukuun ottaa, sire."

– "Kuinka? Mikä ihminen?"

– "Eräs nainen."

– "Mikä nainen?"

– "Se on minun salaisuuteni."

– "Ja sinä epäät sen minulle ilmoittaa, – minulle, kuninkaallesi?"

– "Sire, minä pyydän teitä, antakaa sen olla! Se oli vaan hento kukkainen eloni kuivalla kankaalla, jota en edes poimia tohtinut; tähti elämäni yössä, kallis haava sydämmessäni. Älkää sitä koskeko! se vuotaa vielä verta ja voisi aueta uudelleen. Muutoin se on yksi noita puhtaita näkyjä, joita vasta taivaassa tapaamme … ja sinne minäkin toivon."

Näin puhuessaan runoilija oli muodoltaan ikäänkuin kirkastunut. Ylevä surumielisyys kuvasteli hänen kasvoillansa; hänen suuret, avonaiset silmänsä säihkyivät omituisella valolla. Hänen huulensa, täynnä hellyyttä, näyttivät hymyilevän tuolle salaiselle nä'ylle, jonka hänen sydämmensä oli esiin loihtinut.

Ludovik XI mietti hetken. Sitten, ikäänkuin ymmärtäen häntä, hän lausui:

– "Joku nuoruuden muisto. No vähät tuosta! Tämä ehto jo itsessään todistaa valasi luotettavuuden. Minä suon sinulle kernaasti oikeuden vallita yksin tuota pientä, hämärää soppea omassa itsessäsi. Vaan kaikki muu kuuluu minulle. Muista se."

– "Sovittu asia, sire … ja kiitoksia vaan. Työhön nyt! Minä halajan pudistaa päältäni tämän vanhan ja velton runoilijan, jona juuri äsken vielä olin, että minusta voisi tulla harras palvelija, kelpo lähettiläs, hyvä Ranskalainen, niinkuin tahdon olla ja vastedes aina olen oleva. Sanokaa minulle nyt kuinka, mitä tietä minun tulee astua taistelukentälle?"

– "Tätä tietä", Ludovik XI vastasi viitaten akkunaan.

– "Se käy kuin itsestään", runoilija ilvehti. "Vaan sehän näyttää siltä kuin pakenisin pahan työn tehtyäni."

– "Aivan niin. Minäpä huudan vielä apuakin, julistaen sinut karkuriksi."

– "Vaan sitten nuolia ja kuulia rupee päälleni satamaan…"

– "Se on sinun asiasi. Joko tämä koetus sinua hämmästyttää?"

– "Ei vähääkään, sire. Ja todistukseksi… Jumalan haltuun!"

Villon riensi jo akkunaa kohden. Kuningas pidätti hänet.

– "Muista", hän sanoi, "että kaikkien rautasormuksen kantajain täytyy kuolemaa katsoa silmiin, sillä muutoin he minun pettävät. Eräs tietäjä on sen lukenut tähdistä. Pait sitä, en tahdo, että epäillään sinua minun lähettämäksi. Ymmärrätkö?"

– "Vallan, sire. Tämä kylpy, jos kohta vähän kylmäkin, minut puhdistaa. Se on kuin toinen kaste. Maankulkija Villon on kuollut. Villon on uusi ihminen! Tie auki Haamu-Villon'ille! Lopuksi vaan, koska minulle on varsin tärkeätä päästä kunnialla pakoon ja Teidän Majesteettinne siten saa vielä paremman perusteen syytökselleen … suonette minun varastaa vaippanne… Hyvästi, sire, voidaan hyvin!"

Vastausta odottamatta, Villon siirsi syrjään toisen akkunaverhoista. Yhdellä ainoalla hyppäyksellä hän särki lasin; ja kohta sen jälkeen kuului hänen ruumiinsa raskas putoaminen virtaan.

Kuningas meni katsomaan. Kuu valoi hopeitaan Loire'n pinnalle. Pää kohosi vedestä. Vähän matkaa toisaalla vaippa uiskenteli sen pinnalla.

"Minä aavistan", hän mumisi … "tämä on nerokas toveri … ja voinpa, tänä iltana, sammuttaa lamppuni. Totta Jumaliste! olen löytänyt miehen!"

Ja kiiruhtaen kamarinsa ovelle hän alkoi huutaa:

– "Apua! auttakaa! Tuo konna karkasi vaippani kanssa. Joutsille! pyssyille! Ampukaa häntä … tappakaa!"

Nuolet ja luodit heti kiitivät yön pimeässä, hyppien aaltoja pitkin.

Sen jälkeen Tristan l'Hermite, astuen herransa viereen sanoi:

– "Eikö pitäisi laskea veneet vesille ja ajaa häntä takaa, saadaksemme ainakin…"

– "Joutavia", kuningas keskeytti. "Me ruokimme liiankin paljon kaarneita, nyt on kalojen vuoro… Menköön kukin omaa tietänsä!"

Ja, hykertäen käsiänsä, hän palasi kamariinsa.