Читать книгу Joulun-aatto - Чарльз Диккенс, Geoffrey Palmer, Miriam Margolyes - Страница 2

Kun Scrooge heräsi, oli niin pimeä, että hän vuoteeltansa katsoessaan tuskin eroitti kuultavan akkunan huoneensa tihkeistä seinistä. Hän koetti paraikaa verestävillä silmillänsä tähystellä pimeyden puhki, kun läheisen kirkon kellot löivät neljä neljännestänsä. Niin hän kuunteli, mikä tunti oli.

Hänen suureksi ihmeeksensä meni raskas kello kuudesta seitsemään, seitsemästä kahdeksaan, ja säännöllisesti kahteentoista asti; siihen se pysähtyi. Kaksitoista! Kello kävi kolmatta, kun hän pani maata. Kello oli väärässä. Varmaan oli joku jääpuikko tullut siihen. Kaksitoista!

Hän kosketti repeteeri-kellonsa vieteriä, oikaistaksensa tuota peräti hullunkurista kelloa. Sen nopea, vähäinen pulssi löi kaksitoista; ja seisattui.

"Se on mahdotonta", lausui Scrooge, "että minä olen nukkunut kokonaisen päivän ja pitkältä toiseen yöhön. Mutta sekin on mahdotonta, että mikään aurinkoa vaivaa ja että nyt on kaksitoista päivällä!"

Koska tämä ajatus teki hänet levottomaksi, kömpi hän ulos vuoteestansa ja astui haparoiden akkunan luo. Hänen täytyi yö-nuttunsa hialla hivuttaa pois härmä, ennenkuin hän näki mitään; eikä hän sittenkään nähnyt, kuin varsin vähän. Hän havaitsi vaan, että vielä oli kova sumu ja tavattoman kylmä. Ei myöskään kuulunut mitään edestakaisin juoksevien melua, jota varmaan olisi kuulunut, jos yö olisi äkkiä katkaissut kirkkaan päivän ja valloittanut mailman. Tämä lohdutti suuresti, koska "kolme päivää tämän prima-vekselin nähtyänne maksatte Mr. Ebenezer Scrooge'lle taikka hänen määräämällensä" ja niin poispäin olisi muuttunut vaan Yhdys-Valtojen vakuudeksi, kun ei enää olisi ollut mitään päiviä, joitten mukaan sopi lukea.

Scrooge palasi vuoteesensa ja ajatteli ja ajatteli ja ajatteli sitä uudestaan eikä kuitenkaan ymmärtänyt sitä. Mitä enemmän hän ajatteli, sitä enemmän hän hämmentyi; ja mitä enemmän hän koetti olla ajattelematta, sitä enemmän hän ajatteli.

Marley'n haamu rasitti häntä erinomaisesti. Joka kerta, kuin hän tarkoin mietittyään päätti itseksensä, että kaikki oli vaan unen-näköä, lensivät hänen ajatuksensa jälleen, niinkuin luja, hellitetty jänne, ensimäiseen asemaansa ja tarjosivat saman problemin hänen suoritettavaksensa: "oliko se unen-näköä vai ei?"