Читать книгу Amerikan löytöretken päiväkirja - Christopher Columbus - Страница 3

Jäljentänyt

Bartolomè De La Casas

Suomentanut, johdannolla ja selityksin varustanut

Erkki Valkeila

Vanhin tunnettu Kolumbuksen kuva

Kristoffer Kolumbus (Cristobal Colón) syntyi helmikuun 7. päivänä 1446 Geovassa. Toisten tietojen mukaan olisi syntymävuosi 1451. Yleensä Kolumbuksen lapsuusvuosia koskevat tiedot ovat hyvin ristiriitaisia. Hänen poikansa Ferdinand luettelee ne Genovan tasavallan paikkakunnat, jotka kiistelivät Kolumbuksen syntymäseudun maineesta. Kolumbus itse ei ollut tarkoin maininnut syntymäpaikkaansa, ja meidän on tyydyttävä yhtä vaillinaisiin tietoihin kuin Ferdinand Kolumbuksen saamat—hän nimittäin ei myöskään mainitse isänsä synnyinpaikkaa sen tarkemmin kuin edellä on sanottu.

Jos pitää paikkansa, että Kristoffer Kolumbus syntyi Genovassa 1451, niin hänen isänsä oli Domenico Colombo, kankuri ja ravintoloitsija,—toisten tietojen mukaan varaton villankehrääjä, joka Kristofferin syntyessä oli portinvartijana. Vuonna 1459 nuoren Kolumbuksen kerrotaan olleen mukana merisotaretkellä, jota hänen serkkunsa Colombo le Jeune johti. Tällöin hän oli siis kahdeksanvuotias, jos myöhempi syntymävuosi on oikea, tai kolmentoista vanha, jos aikaisempi vuosi pitää paikkansa.

Tunnettu diplomaatti, filosofi ja tutkija Salvador de Madariaga selittää, että Colón oli juutalaista alkuperää, käännykki, ja sellainen juutalainen ilmenee mm. Englannin historiassa nimellä Disraeli. Disraelin imperialismin Madariaga sanoo olleen juutalaisiin kohdistuvan vainon ja halveksunnan ylväs hyvitys: »Te vainoatte kansaani; kostoksi minä annan teille maailman.» Niinpä Madariagan mukaan Colón astui laivaansa sinä päivänä, jolloin juutalaisten oli määrä poistua Espanjasta, ja hän hankki Espanjalle uudet maat.

Kun tiedot ovat näin vaihtelevia ja lähteet eroavat jyrkästi toisistaan, riippuu siitä, halutaanko Kolumbusta pitää arvossa vai parjata, lienee aiheetonta syventyä sen tarkemmin hänen varhaisvuosiinsa, kun tuntuu siltä, että niillä ei kuitenkaan ole varsinaista tekemistä Kolumbuksen sen elämänosan kanssa, joka hänestä on tehnyt kuuluisuuden. Hän on joka tapauksessa tehnyt merimatkoja Välimeren itäosaan, ja sanotaan hänen käyneen Kioksessa 1475. Seuraavana vuonna hän lähti Genovasta kauppamatkalle Englantiin neljän italialaisen laivan mukana. São Vincentin niemen kohdalla näiden neljän aluksen kimppuun hyökkäsi ranskalais-portugalilainen laivasto, jolloin kaksi genovalaista laivaa upposi ja vain muutamien merimiesten ja kauppiaiden onnistui pelastua rantaan. Näiden joukossa oli Kolumbus.

Saman vuoden lopulla hän purjehti Englantiin toisessa mainitusta taistelusta pelastuneessa aluksessa ja palasi Lissaboniin 1477. Vuosina 1481—1482 hänen tiedetään käyneen Guineassa, josta siihen aikaan kuljetettiin kauppatavaroita ja kultaa—sekä orjia—Portugaliin. Välillä hän oleskeli Porto Santossa, ja eräät tiedot kertovat hänen siellä menneen naimisiin. Avioliittoa koskevat tiedot ovat myös erilaisia.

Guineasta palattuaan Kolumbus esitti Portugalin kuninkaalle ajatuksen meritien etsimisestä lännen kautta Intiaan. Siihen hän lienee tullut oleskellessaan Porto Santossa. Kuningas Juhana II kysyi Kolumbuksen ehdotuksen johdosta valtakuntansa etevimpien oppineiden mielipidettä. Tiedemiesten lausunnossa Kolumbus arvioitiin lapselliseksi haaveilijaksi, jonka pään Marco Polon jutut olivat panneet pyörälle. Siten Portugalista ei ollut odotettavissa kannatusta Kolumbuksen yritykselle.

Vuonna 1486 Kolumbus sai tilaisuuden selostaa suunnitelmiaan Kastilian kuningatar Isabellalle, joka mieltyi niihin. Hanke annettiin Espanjassakin oppineiden tutkittavaksi, ja tulos oli vielä masentavampi kuin Portugalissa. Tuskin lienee sentään totta, mitä Roselly de Lorgues kertoo: »Muutamat neuvoskunnan jäsenet vetosivat Kolumbuksen todistelujen johdosta eräisiin raamatunpaikkoihin ja kirkollisten kirjailijoiden teoksiin, jotka eivät olleet Kolumbuksen ajatusjärjestelmän mukaisia. Yliopiston opettajat väittivät, että maa on litteä eikä voi olla pallonmuotoinen, koska psalmin mukaan 'Jumala levitti taivaan niinkuin viitan'.» Totta lienee kuitenkin, ettei ainakaan aivan yleisesti uskottu maan olevan pallon, ja nekin, jotka olivat pallonmuotoisuuden kannalla, arvelivat pallon paljon pienemmäksi kuin se todellisuudessa on. Niin myöskin Kolumbus. Vanhalla ajalla oli jo tosin laskettu maapallon ympärysmitta, mutta sen jälkeen oli paljon taannuttu niin tiedoissa kuin ajatuksen selkeydessäkin. Näin maantieteellisissäkin seikoissa.

Kerrotaan Kolumbuksen jälleen vuonna 1488 pyrkineen Portugalin kuninkaan kanssa yhteyteen, mutta siitä ei liene tullut mitään, ei ainakaan tuloksiin johtavassa mielessä. Sanotaan tähän vaikuttaneen sen, että Bartholomeu Diaz oli juuri silloin palannut siltä matkalta, jolla hän oli löytänyt Hyväntoivonniemen ja päätellyt meritien Intiaan kulkevan sen kautta, eikä portugalilaisia kiinnostanut läntisen meritien löytäminen, mikä oli aivan epävarma.

Kolumbus palasi jälleen anomaan Espanjan hallituksen apua. Sitä hänelle ei kuitenkaan luvattu ennenkuin lokakuussa 1491. Huhtikuun 17. päivänä seuraavana vuonna allekirjoitettiin Espanjan hallitsijaparin ja Kolumbuksen välinen sopimus, ja saman kuun 30. päivänä satamakaupunki Palos sai tehtäväkseen asettaa Kolumbuksen käytettäväksi kaksi purjealusta. Se velvoitus aiheutui mainitun kaupungin asukkaiden tekemästä laiminlyöntirikoksesta vastapäättyneen, maureja vastaan käydyn sodan kestäessä. Kolumbus sai sittemmin vielä kolmannenkin laivan.

Kolumbus kävi Amerikassa kaikkiaan viisi eri kertaa, neljästi elävänä ja kerran ruumiina. Hänen ensimmäisen matkansa kuvailee tässä julkaistava päiväkirja.

Toiselle matkalleen hän lähti syyskuun lopulla 1493, ja silloin hänellä oli seitsemäntoista laivaa, joissa oli tuhatviisisataa henkeä, hevosia, siemenviljaa, viiniköynnöksiä ja muuta tavaraa uusiin maihin perustettavien siirtokuntien tarpeeksi. Kanarian saarilta matka valtameren ylitse kesti kaksikymmentä päivää.

Hänellä oli silloin mukanaan veljensä Diego Kolumbus, joka jäi Españolan saarelle perustetun Isabella-siirtokunnan ylipäälliköksi. Itse hän lähti saaren sisäosista etsimään kultaa ja löysikin kulta-alueen. Sitten hän purjehti Kuuballe ja Jamaikaan, mutta palasi sieltä huonossa kunnossa syyskuussa 1494 Isabellaan, jonne sillä välin oli tullut hänen toinenkin veljensä, Bartolomé, tuoden siirtokunnalle lisää muonaa, joka olikin sangen tarpeen, sillä espanjalaiset eivät pystyneet oudoissa oloissa tulemaan toimeen. Kristoffer Kolumbuksen ollessa matkalla osa väestöä oli alkanut niskuroida Diegoa vastaan, ja elämöiminen puhkesi lopulta ilmikapinaksi; niskuroitsijoiden anastaessa Bartolomén laivat ja lähtiessä Espanjaan kantelemaan kuningasparille Kolumbusta vastaan.

Mellastelevien espanjalaisten ilkityöt aiheuttivat kiistan saaren alkuasukkaiden kanssa, ja lähes satatuhantinen intiaaniarmeija kävi heidän kimppuunsa siitä huolimatta, että Kolumbus oli kaikin tavoin omalta osaltaan pyrkinyt rauhallisiin väleihin intiaanien kanssa. Intiaanit hävisivät taistelun, tuhannet saivat surmansa ja sotavangit otettiin orjiksi; viisisataa lähetettiin Sevillaan myytäviksi.

Espanjaan menneet niskurit saivat aikaan, että kuningaspari lähetti Españolaan luottamusmiehen tutkimaan saaren oloja, ja Kolumbus lähti itse Espanjaan antamaan selitystä. Hän sai kumotuksi häntä vastaan tehdyt syytökset helposti, vieläpä hänelle varustettiin laivastokin, kun hirmumyrsky oli Españolassa tuhonnut kaikki siellä olleet laivat paitsi sitä ainoata, jolla Kolumbus palasi Espanjaan.

Mutta kolmannelle matkalle ei riittänyt miehiä. Sota Ranskaa vastaan oli käynnissä, ja Kolumbus sai laivojensa väeksi maanpakolaisuuteen tuomittuja rikollisia, ja kuudella aluksella hän toukokuun 30. päivänä 1498 lähti kolmannelle matkalleen. Kanarian saarilla hän jakoi laivastonsa kahtia. Toinen osa purjehti suoraan Españolaan, toisella hän itse lähti eteläisempää tietä Kap Verden saarien kautta ja päätyi monen vastuksen perästä Etelä-Amerikan manterelle Orinoco-virran suun seuduille.

Hän ei kuitenkaan ryhtynyt tarkemmin tutkimaan uutta löytämäänsä maata, vaan kiirehti Españolaan, jossa asiat olivat taas hullusti. Siellä oltiin tyytymättömiä Bartolomé Kolumbuksen tiukkaan hallintoon, ja saaren ylituomari Roldan oli asettunut kapinallisten johtajaksi »mokomaa muukalaista» vastaan. Kristoffer Kolumbus saapui juuri silloin saarelle, antautui neuvotteluihin kapinallisten kanssa ja rauhan saavuttamiseksi suostui nöyryyttäviin ehtoihin.

Sillävälin panettelijat olivat Espanjassa tehneet työtä, ja tuloksena oli, että Españolaan lähetettiin uusi käskynhaltija Francisco de Bobadilla, joka perille tultuaan hankki itselleen joukkojen suosion antamalla kaikille kullankaivuuluvan, kun Kolumbuksen veljekset osuivat olemaan poissa. Näiden palatessa Bobadilla vangitsi Kolumbukset ja lähetti heidät kahleissa Espanjaan.

Matkalla laivan kapteeni olisi mielellään päästänyt Kolumbuksen kahleista, mutta siihen Kolumbus ei suostunut, ja kahleissa hän astuikin maihin laivasta Cadizissa marraskuussa 1500. Kuningaspari lausui heti syvän paheksumisensa Kolumbuksen vangitsemisen johdosta, hänet vapautettin, ja hänelle annettiin kaksituhatta tukaattia, jotta hän saattoi arvonsa mukaisesti matkustaa Granadaan kuningasparin luo. Entistä ylivaltaa uudessa maanosassa hän ei kuitenkaan enää saanut.

Tämä tapaus on antanut aiheen paljoon paatokselliseen puheeseen, mutta Madariaga ei ole tyytyväinen sellaiseen lavastukseen. Hän sanoo, että Ferdinand ja Isabella eivät olleet epäkiitollisia hirviöitä, vaan järkeviä ja aikaansa verrattuina lempeitä hallitsijoita, sekä oikeamielisiä että realistisia. Bobadilla oli rehellinen tuomari. Kun hänen toimintansa tuntuu liikanaisen karkealta, näyttää siltä kuin syytökset »amiraalia» ja hänen veljeään, »adelantadoa», vastaan olisivat olleet hyvin perusteltuja. Pohjaton mustuus on mitä harvinaisinta. Sellaisissakin ihmispedoissa kuin piispa Pierre Cauchonissa ja sir Hudson Lowessa on huomattu olleen inhimillisiä piirteitä muutenkin kuin anatomisesti; eikä Bobadilla ollut ensinkään ihmispeto.

Bobadilla ei pystynyt hallitsemaan siirtokuntaa, missä kurittomuus kasvoi ja mielivalta alkoi rehoittaa. Saarelle lähetettiin uusi ylituomari ja hallinnonhoitaja, ja Bobadilla sai käskyn palata Espanjaan. Laivastossa, jossa hän matkusti, oli mukana myös Kolumbusta vastaan kapinoinut Roldan vankina, ja laivasto tuhoutui melkein kokonaan. Siitä tuli perille vain yksi alus, jossa kuljetettiin Kolumbuksen omaisuutta; se oli vapautettu Bobadillan toimeenpanemasta takavarikosta. Bobadilla ja Roldan eivät olleet siinä aluksessa.

Vielä neljännen kerran Kolumbus lähti meren taakse toukokuussa 1502. Hänellä oli neljä pientä laivaa ja sataviisikymmentä miestä, veljensä Bartolomé ja kolmitoistavuotias poikansa Fernando. Nyt matka kesti Kanarian saarilta Martiniquelle yhdeksäntoista päivää. Españolan saaren käskynhaltija Ovando ei sallinut Kolumbuksen nousta laisinkaan maihin, ja Kolumbus jatkoi matkaansa Kuuban ja Jamaikan eteläpuolitse Hondurasin rannoille. Hän etsi sieltä salmea, josta pääsisi Intian mereen. Sellaista salmea ei tietenkään löytynyt, mutta Veraguan tienoilla hän totesi kannaksen sisäosissa huomattavia kulta-alueita. Hän ryhtyi perustamaan siirtokuntaa, mutta oli vähällä kaikkineen joutua tuhoon intiaanien salahyökkäyksen johdosta. Kahdella aluksella hän vihdoin pääsi kesäkuussa 1503 Jamaikan saarelle, jolloin laivat vuotivat niin kovasti, että ne oli ohjattava matalikolle: niiden kannelle rakennettiin asuttavia majoja.

Heillä ei ollut työkaluja uusien laivojen rakentamiseen, ja ruokaakin he saivat vain vaihtokaupalla Jamaikan ystävällisiltä alkuasukkailta. Kaksi merimiestä lähti amiraalin pyynnöstä muutamien intiaanisoutajien keralla 190 kilometrin päässä olevaan Españolaan, kertomaan asiasta Ovandolle. Uhkarohkea yritys onnistui sikäli, että miehet pääsivät perille, mutta Ovando ei lähettänyt pyydettyä apua.

Tukalassa asemassaan Kolumbus sairastui, miehet alkoivat mellastaa saaressa ja suututtivat alkuasukkaat. Kolumbus pelastui kuunpimennyksen avulla. Hän tiesi sen ennakolta Regiomontanuksen »Ephemerideistä» ja lähetti intiaanipäällikkölle sanan, että Jumala on suuttunut heihin ja päätti rangaista heitä, koska he näännyttivät nälkään hänen valittunsa; vihansa merkiksi Jumala pimentäisi kuun. Kun kuu pimeni Kolumbuksen ennustamalla hetkellä, kantoivat hätääntyneet intiaanit Kolumbukselle ruokatarpeita, ja Kolumbus lupasi, että jos he vastakin huolehtisivat haaksirikkoisten muonituksesta, niin Jumala antaisi kuun paistaa.

Kun kahdeksan kuukautta oli kulunut avunhakijain lähdöstä eikä Ovandolta kuulunut apua, syntyi tyytymättömän miehistön keskuudessa aseellinen kapina, jonka Bartolomé Kolumbus kukisti. Ja sitten—eräänä huhtikuun päivänä 1504—näkyi merellä laiva, josta souti vene haaksirikkoisten luo. Siinä tuotiin Ovandolta viinipullo, paisti ja—kirje, ettei ollut joutilaita laivoja haaksirikkoisten kuljettamiseen.

Mutta Ovandon häpeällinen teko tuli Españolan siirtokunnassa tietoon, ja siirtolaisten suuttumusta peläten Ovandon oli vihdoin kesäkuun lopulla lähetettävä laiva noutamaan haaksirikkoisia, samaan aikaan kuin avunhakijatkin olivat lopulta saaneet hankituksi aluksen samaan tarkoitukseen. Nämä kaksi alusta luovivat kolme viikkoa kovassa vastatuulessa, ennenkuin pääsivät Españolaan. Sieltä Kolumbus kuukauden kuluttua lähti veljineen ja poikineen Espanjaan.

Valtameren amiraali ja Intian varakuningas oli nyt köyhä mies, sillä viimeiset varansa hän oli antanut merimiesten palkoiksi, joita hallitus ei suostunut maksamaan. Hän saapui kotimaahan marraskuun 26. päivänä.

Kuningatar Isabella oli kuollut muutamia päiviä ennen Kolumbuksen paluuta. Kuningas Ferdinand ei ollut koskaan ollut ihastunut Kolumbukseen eikä tahtonut kuulla puhuttavan Españolan hallinnon luovuttamisesta Fernando Kolumbukselle, niinkuin isä oli toivonut. Siellä piti yliherruutta julma Ovando, toimeenpannen verilöylyjä alkuasukkaiden keskuudessa, saadakseen heidät raatamaan kullan hankkimiseksi Espanjalle. Ja kun hän oli hävittänyt sen saaren 800.000 henkeä käsittävän väestön melkein sukupuuttoon, hän sai Espanjan hallitukselta luvan hankkia lisää orjia Bahama-saarilta.

Kolumbus oli käynyt kerran tapaamassa kuningas Ferdinandia, pyytäen takaisin oikeuksiansa ja inhimillisempää kohtelua Españolan alkuasukkaille. Hänen esityksensä lykättiin neuvoston tutkittavaksi—ja neuvosto ei pitänyt kiirettä. Suuri viikatemies korjasi Kristoffer Kolumbuksen Valladolidissa toukokuun 20. päivänä 1506, ennenkuin kuninkaan neuvosto oli ehtinyt käsitellä Kolumbuksen asiaa. Seitsemän vuotta myöhemmin ruumis siirrettiin Sevillaan, ja saman vuosisadan puolimaissa hänen rakkaaseen Españolaansa. Kun San Domingo 1705 joutui Ranskalle, Kolumbuksen ruumis vietiin Havannaan, ja kun Espanjan oli luovutettava Kuubakin Yhdysvalloille 1898, se palasi valtameren yli Sevillaan.

Kaikissa vaiheissaan Kolumbus siten näkyy olleen kovan onnen mies, mutta erinomaisen itsepintainen. Hänen omista kertomuksistaan selviää, että hän ei ollut luonnontieteilijä, eipä edes sanottavasti luonnontutkijakaan. Valittaahan hän päiväkirjassaan itsekin sitä, ettei hän tunne kasveja—sivumennen sanoen muuten piirre, joka puhuu hänen puolestaan, koska se todistaa, ettei Kolumbus ainakaan ollut tyhmä, sillä sellaisethan tavallisesti eivät tunnusta tietämättömyyttään.

Meikäläisen käsityksen mukaan Kolumbus ei myöskään ollut erikoisen loistava kynämies. Hänen päiväkirjansa ei ole kirjallisesti lennokas loistotuote, vaan pikemminkin kuivakiskoinen kirjaanpano, josta kuitenkin selvästi ilmenevät ne päämäärät, joita Kolumbuksella oli, samoinkuin hänen matkansa vaikuttimet.

Näemme, että löytöretki oli pyrkimys saada matka kaukaisille itämaille lyhenemään ja ennenkaikkea käyttäen siihen laivoja, joilla kuljetus oli helpompaa kuin työläillä kamelikaravaaneilla mitattomien taipaleiden poikki. Selvästi käy ilmi myöskin, mitä tavaroita Kolumbus haaveili löytävänsä. Marco Polon teos, johon hän näyttää tutustuneen joko suoraan taikka välillisesti, kuvaili—vaikka Polo ei ollut koskaan käynytkään Japanissa—Cipangun äärettömiä kulta-aarteita perin tenhoavasti.

Mitkä olivat Kolumbukset omakohtaiset moraaliset vaikuttimet? Hän ei tietenkään ollut isänmaallinen espanjalainen, sillä hänhän oli tyrkyttänyt aatettaan Portugaliin ja oli valmis kaupittelemaan sitä Ranskaan. Hän ei ollut selvä ristiretkeläinenkään, jollaiset paloivat halusta voittaa sieluja Kristukselle. Hän ei ollut epäitsekäs tiedemies, tarkoituksenaan pelkkä asiain toteaminen. Myöskään hän ei ollut kiihkeä kullanetsijä; rikkaus oli hänelle vain välikappale tavoitteeseen pääsemiseksi. Mutta hän janosi valtaa—tai ehkä paremminkin sanoen vallan ulkonaisia merkkejä, arvonimiä, kultakannuksia, vaakunaa, valtameren amiraalin perinnöllistä arvoa, Intian varakuninkuutta ja kenraalikuvernöörin nimeä. Hän on—vielä selvemmin kuin Napoleon—megalomania incarnate. Hänen ihanteensa oli ilmeisesti kuninkaallinen kulkue: »elävä purppuran, silkin ja brokadin massa, missä hopea ja kulta välkehtivät, arvokkaasti etenemässä andalusialaisten ja arabialaisten ratsujen arvokkaassa kavionkapseessa, lippujen ja viirien metsä, jonka yllä uljaasti kohosi kultainen risti ja Kastilian kuninkaallinen lippu.» Suurenmoiset kulkueet ovat tehonneet ihmisiin aikojen alusta ja ovat omansa läkähdyttämään vielä nykypäiväisenkin radioselostajan.

Löytöretkien teko ei ollut lähimmäisenrakkaudesta johtuvaa yritteliäisyyttä enempää Kolumbuksella kuin kenelläkään muullakaan. Hallitukset eivät niitä kannattaneet myöskään siitä syystä, että olisi edistetty tieteiden kehittymistä, vaan päämäärät olivat paljon läheisempiä ja selvempiä; valtion kassan rikastuttamisen toivossa niitä tehtiin. Aina myöskin tarvittiin hallitsijan lupa löytöretkille lähdettäessä, koska yksityinen yritteliäisyys sillä alalla oli kiellettyä. Tämä selittänee sen, miksi Kolumbus kiusasi kahden valtakunnan kuninkaita tuumitteluillaan, kunnes vihdoin kuningatar Isabellasta sai itselleen tukijan.

Eräässä mielessä Kolumbuksen suorittama uuden maailman löytö ei vastannut toiveita. Hän ei ollut tuonut mukanaan niin paljon kultaa kuin portugalilaiset olivat löytäneet Guineasta, ja epäsuotuisat säät tuhosivat matkoilla paljon aluksia. Myöskään ei osattu käyttää hyväksi löydettyjä alueita asianmukaiseen siirtolaisasutukseen, joten silläkin alalla koettiin vastoinkäymisiä enemmän kuin uusista maista katsottiin olevan hyötyä.

Mutta koska Kolumbus oli tuonut mukanaan jonkun määrän kultaa, levisi tieto uuden maailman rikkaudesta Eurooppaan, ja seitsemän vuoden aikana 1497—1504 kävi ainakin seitsemän retkikuntaa Kolumbuksen lisäksi Atlantin tuolla puolen. Niihin retkiin osallistui myöskin Amerigo Vespucci, josta Amerikka sittemmin sai nimensä, mutta vasta 1512, kuusi vuotta Kolumbuksen kuoleman jälkeen, osattiin sanoa, että Kolumbuksen löytämä maa ei ollutkaan Intia, vaan tykkänään uusi maanosa.

Kolumbuksen löytöretken arvosta ei kiistelty vain hänen eläessään, vaan myös hänen kuolemansa jälkeen. Kiitollista apua parjaukseen saatiin erään oikeusjutun asiakirjoista. Kolumbuksen kuoltua Martin Alonzo Pinzonin, Pintan kapteenin, poika nosti kanteen Kolumbuksen testamentista, joka ilmeisesti oli laadittu ennenkuin hän tiesi olevansa lopullisesti rutiköyhä mies—hänhän odotti toivehikkaasti kuningas Ferdinandin neuvoston ratkaisua. Oikeusjutun aikana vastapuoli tietenkin koetti halventaa Kolumbusta, ja niitä lausuntoja on vielä tälläkin vuosisadalla käytetty, kun on tahdottu väheksyä Kolumbuksen retkien merkitystä.

Varsinkin niissä maissa, joista ei ratkaisevasti osallistuttu suuriin löytöretkiin, mutta joissa kyllä on osattu hyötyä niiden tuloksista, semminkin Ranskassa ja Saksassa, pidetään Kolumbuksen tekoja verrattain merkityksettöminä. Tosin ei suorastaan kielletä, että Kolumbus suoritti löytöretken, mutta eräässäkin sivistyshistoriassa mainitaan Amerikan löydön olleen »ilmassa», ja että jos Kolumbus ei olisi sitä tehnyt, sen olisi tehnyt joku muu aivan samoihin aikoihin.

Kolumbuksen laiva. Kirjeestä, jonka Kolumbus Amerikan löydöstä kirjoitti v. 1493.

Edellä selostamastamme Kolumbuksen elämäkerrasta käy selvästi ilmi, kuinka »ilmassa» se oli. Kolumbus kiusasi kahden valtakunnan kuninkaita esityksillään, ja kuusi vuotta hän ahdisti Espanjan hovia, ennenkuin hänelle myönnettiin oikeus lähteä haluamalleen purjehdusretkelle ja annettiin se tuki, mitä valtio voi saada Paloksen satamakaupungin rankaisemisesta. Portugalin kuningas ei ollut ottanut Kolumbuksen esityksiä kuuleviin korviinsakaan, ja kahden maan tiedemiehet pitivät matkaa hullun yrityksenä.

Sitten, kun Kolumbus tosiaan oli matkallaan löytänyt maan, kierteli siellä kyllä sangen vilkkaasti retkikuntia, mutta sen ei välttämättä tarvitse todistaa, että niitä olisi siellä kuljeskellut, jos Kolumbus ei olisi löytänyt matkallaan maata taikka jos Kolumbus ei olisi matkaansa tehnytkään.

Mutta vaikka ei olisi ollut näinkään; vaikka tosiaankin monet muut olisivat olleet valmistuneita samanlaiselle löytöretkelle, pysyy kieltämättömänä tosiasiana, että löytöretken suoritti Kolumbus monien vaivojen ja vastuksien koettelemana ja että hänen tukenaan oli Espanjan kuningaspari, nimenomaan Kastilian Isabella, kun Portugalin kuningas puolestaan oli asettunut retkeen nähden torjuvalle kannalle.

Jos Kolumbus oli niin tietämätön kuin hänen vastustajansa väittävät ja niin perin tyhmä kuin heidän tahollaan sanotaan, sitä ihailevammin täytyy suhtautua hänen loputtomaan sisuunsa—sehän vie miehen vaikka läpi harmaan kiven, kuten suomalaisessa sananparressa väitetään.

Erimielisyys Kolumbuksen arvosta ja merkityksestä on kuitenkin tässäkin mielessä rajoitettava pelkästään vanhaa manteretta koskevaksi. Riitainen Eurooppa on tällaisestakin asiasta löytänyt eri puolia väittelyn kohteiksi, mutta Atlantin tuolla puolen sensijaan tunnutaan Kolumbukselle annettavan jakamaton arvo. Joka ainoa pääkaupunki Kap Hornista pohjoiseen napapiiriin asti voi esittää yhden tai useampia Kolumbuksen muistopatsaita. Kaikissa Etelä-Amerikan maissa on ainakin yksi kaupunki saanut hänestä nimensä, ja yksi valtiokin on ottanut nimekseen Colombia.

Pohjois-Amerikassa Kanada on pysynyt ainakin sanotussa muodossa viileänä Amerikan löytäjän muistolle, mutta Yhdysvalloissa sensijaan on neljänkymmenenkahdeksan valtion joukossa tuskin ainoatakaan, jossa ei olisi joko kaupunkia tai piirikuntaa—tai molempia—löytöretkeilijän mukaan nimitettynä. Columbus, Columbia, Columbiana, Colon ovat usein kertautuvia nimiä Yhdysvaltain kartassa, ja monin muin muodoin ensimmäisen Amerikan-kävijän nimi toistuu yleisessä nimistössä. Kolumbuksen päivä, lokakuun kahdestoista, on omaksuttu juhlapäiväksi. Hauskana piirteenä mainittakoon, että muuan yksityinen yhtiö teetti Amerikan löydön 400-vuotisjuhliin 1893 hopeaisen patsaan, jonka muovasi ranskalainen kuvanveistäjä Bartholdi, ja se oli suurin patsas, mitä koskaan on hopeasta valettu. Alkuperäinen hopeapatsas käytettiin sittemmin kyllä toisiin tarkoituksiin, kun patsas oli uudestaan valettu pronssista.

Teokseemme liittyvässä kuvassa esitettyä Paul Bartlettin patsasta pidetään yhtenä parhaimmista Kolumbuksen kuvista, joita on olemassa. Sillä on kunniapaikka Washingtonin kansalliskirjaston pyörösalissa, missä on esillä Yhdysvaltain parhaiden taiteilijoiden edustavimpia töitä. Kasvonpiirteet siinä ovat, kuten muissakin »näköisyyteen» pyrkivissä patsaissa, Genuassa olevasta Kolumbuksen patsaasta peräisin. Kuten näemme, ne poikkeavat toisessa vanhassa kuvassa, firenzeläisessä maalauksessa, esitetyistä.

Kolumbuksen väheksyjät mielellään käyttävät muita lähteitä kuin Kolumbuksen omia kertomuksia; mutta samoin myöskin hänen kannattajansa näkyvät ottavan tietoja muualta kuin hänen omasta päiväkirjastaan. Siten niin Kolumbuksen moite kuin kiitoskin on saatu syntymään sivullisista tiedoista. Niinpä ne, jotka väheksyvät Kolumbusta löytöretkeilijänä ja merimiehenä, kuitenkin ovat valmiit esimerkiksi myöntämään, että hän ensimmäisenä huomasi kompassin poikkeaman pohjoissuunnasta.

Kolumbuksen ensimmäinen löytöretki

Tämä on sentään erehdys. Ensinnäkään kukaan ei ole ottanut vaivakseen laskea, poikkesiko kompassi Kolumbuksen retken aikana pohjoissuunnasta, mihin päin ja kuinka paljon; poikkeamahan vaihtelee ja on joskus olematon.

Kuten päiväkirjasta näemme, Kolumbus päinvastoin on sitä mieltä, että kompassi ei näytä väärin. Sensijaan hän huomasi erään seikan, jota siihen aikaan ei uskottu, nimittäin että Pohjantähti ei pysy paikallaan, vaan »kiertää», kuten muutkin tähdet, taivaanlakea.

Se oli myöskin kyllä tärkeä havainto merenkulkualalla, mutta tykkänään toista kuin kompassineulan poikkeaman huomaaminen.

Kolumbuksen omakätistä päiväkirjaa ei ole enää olemassa. Arvatenkin se aikanaan joutui kulumaan ylhäisten lukijain käsissä. Se kyllä saattoi kuulua siihen kahdentoistatuhanen niteen kirjastoon, jonka Fernando Kolumbus lahjoitti Sevillan yliopistolle, mutta kun kaksi kolmannesta siitä määrästä on hävinnyt, on Kolumbuksen päiväkirja mahdollisesti ollut hukkaan joutuneiden joukossa.

Fray Bartolomé de las Casas jäljensi Kolumbuksen päiväkirjan itselleen. Tämä hengenmies (1474—1566) joutui kosketuksiin Kolumbuksen retkien kanssa jo nuorena, sillä hänen isänsä oli mukana Kolumbuksen toisella retkellä. Tätä piispaa sanotaan Länsi-Intian apostoliksi, ja hän esiintyi tarmokkaasti intiaanien puolesta teoksessaan Historia General de las Indias occidentales. Tuloksena hänen taistelustaan oli, että Länsi-Intiaan ryhdyttiin kuljettamaan neekeriorjia, joiden arveltiin olevan soveliaampaa työvoimaa kuin intiaanit. Neekeriorjuuden historia on loistoesimerkki siitä, kuinka hyvistä ja jaloista vaikuttimista lähtenyt aate voi ihmisten toteuttamana muuttua mitä verisimmäksi vääryydeksi ja inhoittavimmaksi epäinhimillisyydeksi.

Las Casas on lyhennellyt Kolumbuksen päiväkirjan alkupuolta, jossa ilmeisesti on ollut vain mainintoja säästä ja kuljetusta matkasta. Tämän vuoksi nyt perästäpäinkään ei voida määritellä, kuinka lähelle Bermudaa Kolumbus esimerkiksi oli osunut matkallaan. Las Casas näyttää sensijaan uskollisesti ottaneen mukaan kaiken sen, mikä koskee varsinaisia tapahtumia niin merellä kuin maalla, ja sehän lienee pääasia; onpa hän pitkiä taipaleita jäljentänyt suorastaan Kolumbuksen omin sanoin.

Kului sentään yli kaksisataa vuotta Las Casasin kuolemasta, ennenkuin Kolumbuksen päiväkirja painettiin espanjalaisen meriupseeri don Navarreten toimesta vuonna 1791. Se tapahtui aikoihin, jolloin Kolumbuksen retkeä suuresti ihailtiin, ja osui Kolumbuksen ensimmäisen retken 300-vuotismuistoksi.

Suomennoksessa on pyritty noudattamaan alkutekstiä kuivakiskoisuudesta huolimatta; niissä paikoissa, missä käännöksen ja alkutekstin välille voi syntyä tulkintaeroavaisuuksia, on espanjalainen sanonta ilmaistu sulkumerkeissä.

Koska Kolumbus koko ajan uskoi olevansa tekemisissä intialaisten kanssa, ei myöskään käännöksessä ole käytetty intiaanien nykyistä suomalaista rotunimitystä, vaan puhutaan intialaisista, kuten Kolumbuskin teki.

Kirjan loppuun on lisätty joitakin huomautuksia Kolumbuksen tekstin johdosta.

Suomentaja.