Читать книгу Nuoren tytön elämäntarina - Cornelia Levetzow - Страница 5

Sisällysluettelo

Minä olin hyvin herkkätuntoinen lapsi. Olin taipuvainen kuin vaha sen käsissä, jota rakastin. Jos pahat ihmiset olisivat minulle hellyyttä osottaneet, olisin tullut heidän kaltaisekseen pahaksi ihmiseksi. Mutta uuden äitini vaikutuksen alaisena koetin parastani ollakseni huomaavainen ja hyvä, ja kuitenkin piili sydämmellisessä rakkaudessani häneen pahan, kateuden tunteen siemen, joka Jumalan kiitos kuitenkin vähitellen kokonaan tuli tukahutetuksi.

Jos äiti olisi kohdellut Minnaa suuremmalla hellyydellä kuin minua, olisin tuntenut katkeruutta ja vihaa tuota herttaista pientä tyttöä kohtaan, joka jakoi kaikki kanssani, mutta äiti kohteli meitä molempia aivan samalla tavalla. Suurimmallakaan tarkkaavaisuudella en voinut huomata eroa, päinvastoin hän melkein enemmän piti huolta minusta, jota oli niin kaikin puolin laiminlyöty. Nytkään, kun asiaa tarkemmin ajattelen, en luule hänen tehneen sitä yksinomaan velvollisuudentunnosta. Velvollisuudesta voi ihminen tosin yleensä käyttäytyä samalla tapaa, mutta sattuu tapauksia, jolloin rakkaus kuitenkin pyrkii ilmi. Luulen että hänen säälinsä köyhää lasta kohtaan oli niin syvä, tarkoituksensa pitää siitä huolta niin vilpitön, että hän heti sulki sen sydämmeensä, kuin olisi se ollut hänen omansa, ja todella sitä myöskin rakasti kuin omaa lastaan. Mutta vaikka hartaasti toivoin, ettei äiti tekisi eroitusta meidän välillämme, vaadin kuitenkin, että muut asettaisivat Minnan etusijaan. Selvään huomasin ja huomasin sen ilokseni, jopa erityisellä ylpeydelläkin, että hän oli kaikin puolin minua etevämpi. Äiti opetti minua lukemaan ja auttoi Minnaa opettamaan minua leikkimään, ja minä opettelin kumpaakin taitoa parhaasta päästä tehdäkseni heille mieliksi sekä osottaakseni kiitollisuuttani. Mutta pian rupesivat leikit minua miellyttämään, ja ensi vaikeudet voitettuani myöskin luvut. Huomasin vähitellen että tyhjään pieneen päähäni mahtui koko joukko tietoja.

Kuinka sanomattoman suloiselta tuntuikaan omistaa koti, herttainen, lämmin koti. Kuinka äiti aina oli lempeä ja tyytyväinen, kuinka vilkas ja iloinen Minna. Kuinka hän oli ystävällinen ja kultainen varhaisesta aamusta myöhään iltaan, mitä kaikkea hän keksikään, miten hän lauloi ja tanssi; läksyjänsä hän vain ei aina osannut, ja ne osasin minä.

Meten auttamana valmisti äiti itse ruokamme, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan kuitenkin maistui niin mainiolta. Silloin en sitä pitänyt yksinkertaisena, mutta sitä se oli, ja yksinkertaiset olivat vaatteemmekin, vaikka olivatkin aistikkaat ja sievät.

Huomasin pian, että Mette vaihtoi rahaksi hienot, kauniit käsityöt, joita äiti valmisti. Minua hiukan ihmetytti, että semmoinen oli tarpeen onnellisten ihmisten oloissa, mutta koska työ näytti äidistä tuntuvan hupaiselta, en sitä sen enempää ajatellut.

Paremmalla tavalla ei lapsille koskaan ole opetettu uskontoa kuin meille. Äidin oman sydämmen oli uskonto kauttaaltaan täyttänyt. Jumalan sana oli hänen lakinsa, sen mukaan hän toimi, siitä etsi lohdutusta ja neuvoa, Kristus oli hänen herransa, jonka kautta hän rohkeasti, täynnä rakkautta, kiitollisuutta ja kunnioitusta lähestyi Jumalaa. Hän opetti meille, että olemme matkamiehiä, ja että oikea kotimme on taivaassa, ja me uskoimme sen, siksi että hän sen sanoi, vaan kenties vielä enemmän siksi, että hän sen elämällään todisti.

Äiti ja professori kiistelivät monesti totuudesta, puoleksi todella, puoleksi leikillä. Äidin mielestä tuli olla ehdottomasti totuudenmukainen. Professori ei pienessä hätävaleessa mitään pahaa nähnyt, mutta äiti oli järkähtämätön.

"Ei suinkaan, ei pienintäkään hätävaletta, sillä se juuri osottaa, kuinka totuutta halveksitaan, kun ei tahdota kärsiä vähintäkään ikävyyttä, ei edes pientä hämmästystä, vaan mieluummin poiketaan totuudesta. Sitä paitsi täytyy ihmisen, joka ei koskaan tahdo valehdella, siitä syystä myöskin käyttäytyä paremmin kuin muut. Hätävale ei kuitenkaan ole pahin valeen muoto, vaan pahin on mielestäni teeskentely."

"Niin minustakin", huudahti professorimme, jota todellakaan ei voinut siitä viasta soimata.

Mette oli ainoa ystävistäni, joka ei minuun oikein luottanut. Hän katseli tarkkaan, etten ottanut mitään puutarhasta, varoitti useita kertoja äitiä pitämään huolta hillopurnukoista ja sokerista ja luuli aina, että minulla oli joku kepponen tekeillä, vaikkei koskaan semmoista keksinyt. En ollut siitä Metelle vihoissani, päin vastoin se minua melkein huvitti, sillä omatuntoni oli siinä suhteessa aivan puhdas.

Meten rakkaus kukkiin oli todellakin liikuttava. Hän puheli niille omalla tavallaan, ilman sanoja. Kun ne menestyivät ja olivat kauniit, taputti ja suuteli hän niitä. Rumille kukkasille hän heristi sormea ja puolikuihtuneita, heikkoja kasveja katsellessaan hän sääliväisestä pudisti päätään.

Kesällä olivat hänen kukkaruukkunsa ulkona puutarhassa, talvella akkunoissa ja hänen omassa pienessä huoneessaan pöydillä ja tuoleilla. Vuosi vuodelta ne lisääntyivät, ja vuosi vuodelta kävi hänen huoneensa hänelle itselleen ahtaammaksi. Hän oli hyvin kiintynyt professoriin, mutta piti häntä kuitenkin hiukan pilanansa. Hän oli hullunkurisin mies taivaan alla, sen Mette taisi todistaa, ja silloin liikkuivat hänen sormensa vikkelämmin kuin vikkelin suu.

Mette oli kerran perinyt pienen rahasumman, ja koska hän sitä paitsi tuskin kulutti puoltakaan palkkaansa, oli hänellä säästössä koko joukko rahoja, joita hän säilytti vanhoissa sukissa. Nuo pussit olivat hänen suurin ilonsa. Hän nimitti niitä hyviksi vanhuudenpäivikseen. Pankkiin ei hän tahtonut niitä panna, sillä se olisi ollut näiden hukka, ei niitä sen koommin enää koskaan olisi saanut nähdä, arveli hän. Ei hän myöskään olisi tahtonut ostaa obligatsiooneja ja saada niistä vuotuisia korkoja, sillä sen verran oli hänellä selvillä, ettei keinotteluihin ollut hyvä ryhtyä; jos niihin ryhtyi, oli kyllä pian yhtä köyhä kuin kirkon rotta. Eivät hyödyttäneet äidin ja professorin vakuutukset. Hyvät vanhuuden päivät jäivät kuin jäivätkin Meten piironginlaatikkoon.

Raskas menneisyyteni jätti minuun jälkiä pitkiksi ajoiksi. Vaikka olinkin sanomattoman onnellinen, olin kuitenkin hiljainen lapsi, sillä minua vaivasi yksi huoli, nimittäin epämääräinen pelko siitä, ettei tätä onnea voinut pitkältä kestää. En ollut avosydämminen ja vallaton kuten Minna, vaan arka ja umpimielinen. Minnaa rakastin sydämmestäni, mutta äitiä vielä syvemmin. Hän veti minua vastustamattomasti puoleensa, ja sitä paitsi tunsin, että hän tiesi miltä suru tuntui ja sen vuoksi ymmärsi minua paremmin kuin pieni sisareni, joka näki maailman ja ihmiset mitä ruusunpunaisimmassa valossa.

Usein leikki äiti kanssamme iltasin. Hän oli silloin aivan kuin lapsi.

"Joku kolkuttaa ovea", huusi Minna eräänä iltana. Samassa astui huoneeseen keskikokoinen mies, jolla oli harmahtavat hiukset ja syvä vako kulmakarvojen välissä.

"Hyvää iltaa, hyvä pastori Skau, mitä ajattelettekaan minusta, kun olen aivan hengästynyt hippasilla olosta."

"Ajattelen", vastasi hän ja hänen silmiinsä tuli sanomattoman lempeä ilme, "sitä mitä aina ajattelen tänne tullessani, että täällä on pieni satama, jonne maailman myrskyt eivät pääse tunkeutumaan".

Hän istui sohvaan ja puheli hiljaa äidin kanssa.

"Tule tänne, Marie!"

Pastori Skau nosti minut syliinsä. "Iloitsen vilpittömästi siitä, rouva Staal, että tämä lapsi nyt on hyvässä turvassa. Te olette tehnyt kauniin teon. Hän näyttää hyvältä pieneltä tytöltä, hiukan alakuloiselta kenties, mutta se kyllä katoaa. — Minäkin olen masentunut, ja teidän täytyy minua lohduttaa, kuten niin usein olette tehnyt. Olen väsynyt, ja omatuntoni minua siitä soimaa. Seurakunnassani maalla tiesin saavani aikaan paljon hyvää, mutta täällä en edes varmuudella tiedä, toimitanko mitään. Jumala tietää että koetan tehdä parastani, mutta turmelus ja pahuus, jota näen ympärilläni, tekee sydämmeni sairaaksi."

"Menkäämme ulos puutarhaan", kuiskasi Minna korvaani. — Sisään palatessamme oli syvä vako pastorin kulmakarvojen välistä melkein kadonnut, ja väsynyt ilme oli väistynyt lujan ja innokkaan ilmeen tieltä.

Melkein joka päivä, kun oli kaunis sää, menimme me Frederiksbergin puistoon. Äidillä oli työ mukana ja hän istui penkillä siimeksessä meidän telmiessä nurmikolla. Kun oli hyvin lämmin, joimme lasillisen vettä lähteestä. Sitä vartioiva vanha punasilmäinen eukko nyökkäsi aina meille ystävällisesti päätään. Näytti siltä kuin hän olisi meistä pitänyt. Hän huuhtoi äidin lasia tavallista huolellisemmin, aivan kuin olisi tahtonut teossakin ystävyyttään osottaa. Välistä ostimme häneltä hunajakakun joutsenia varten Sepä vasta oli hauskaa! Ne olivat mielestämme verrattoman kauniita eläimiä. Minna taputti käsiään, ja äiti kertoi meille sadun rumasta ankanpojasta.

Eräänä sateisena, synkkänä joulukuun päivänä ryntäsi Minna sisään huutaen: "Äiti, Karen on täällä, ja Jens Peter on mukana. Nyt saat nähdä Karenin, Marie!"

Riensimme ulos eteiseen, jossa nuorenlainen, punaposkinen maalaisvaimo ja pieni, melkein valkotukkainen poika eväsvakka kädessä pudistelivat sadevettä päältään.

"Voi, kuinka on hauska nähdä teitä taas, rouva hyvä. Ota lakki päästäsi, Jens Peter! Niin, päältäpäin me vain märkiä olemme, ei vesi ole päässyt läpi tunkeutumaan."

Karen avasi ison, ruudukkaan sateenvarjonsa ja asetti sen nurkkaan, jotta vesi valuisi pois; hän pudisti sen jälkeen vihreätä, kotitekoista, villaista päällystakkiansa isoine raskaine kauluksineen ulos ulko-ovesta ja ripusti sitten sen naulaan.

"Pyyhi nyt jalkasi, Jens Peter, paremmin vielä, poika, no, ja ojenna sitten rouvalle vakka. Pitäkää hyvänänne muutamat omenani ja juustoni. — Voi tuota lasta, kuinka hän on herttainen."

Karen nosti Minnan käsivarrelleen ja suuteli häntä.

"Mene Meten luo, pikku Marie, ja pyydä häntä panemaan kahvivesi tulelle", virkkoi äiti.

Arvasin että minut lähetettiin pois, jotta äiti voisi puhua minusta Karenin kanssa, ja kun palasin, näinkin hyvin vakavan ilmeen äidin kasvoilla ja tavallista tummemman punan hänen poskillaan. Karen koetti näyttää ystävälliseltä.

"Tietysti on jokaisella lupa käyttää omaansa kuten itse tahtoo, mutta minulla on nyt omat arveluni asiasta. Tuleppa tänne pienokainen, jotta saan sinua katsella! No, näytäthän sinä siivon tapaiselta, mutta muista myöskin käyttäytyä hyvästi, kun sinua köyhää lasta semmoinen onni on kohdannut ja opetustakin saat päälle päätteeksi. Älä koskaan unohda, mikä olet ollut, ja ole aina rouvalle kiitollinen."

"Marien tulee olla Jumalalle kiitollinen, kuten minäkin olen Hänelle

Mariesta kiitollinen."

Karen pudisti päätään, mutta onneksi keskeytti professorin tulo tämän jotensakin ikävän kohtauksen. Hän riemastui Karenin nähdessään ja vei hänet heti huoneeseensa uusimpia taulujaan katselemaan.

"Ne ovat kaikki kauniita", kuului Karenin jokseenkin pintapuolinen arvostelu.

"Te olette aivan entisellänne, herra professori, te pysytte aina nuorena, yhtä nuorena kuin olitte rouva-vainajan aikana. Muistatteko kuinka olin teille suutuksissani, kun te nukahditte jättäen kynttilän palamaan tai kun lattialla oli sikarintuhkaa tai likaisten jalkojen jälkiä. No, kyllähän minä toruin, mutta jälestäpäin kaduin ja sitten laitoin teille hyvitykseksi mielikakkujanne. Linnutkin saivat niistä osansa, muutenhan ne eivät olisi teille maittaneetkaan. Niin, lapsi te olette aina ollut."

Äiti ja professori nauroivat noille vanhoille muistoille. Karenkin nauroi, ja vähitellen tuo kelpo nainen kokonaan leppyi. Hän katseli minua, nyykäytti päätään ja sanoi:

"Sinä olet kiltti pikku tyttö, ja hauskaa on että toinen on saanut sinut leikkitoverikseen. Kun tulet kesällä Farum'iin meitä tervehtimään, niin saat nähdä, että Jens Peter kotona on toinen mies kuin täällä, jossa hän mykkänä seisoa töllöttää."

Kun kahvi oli juotu mitä hupaisimman mielialan vallitessa, puki Karen suuren vihreän päällystakkinsa taasen ylleen ja sulki sateenvarjon, ja sitten Karen ja Jens Peter sanoivat jäähyväiset, äidin luvattua kirjoittaa heille pari päivää ennen tuloamme.

"Haudoille viedään kyllä tuoreet kuusiseppeleet joulupäivänä", virkkoi

Karen viimeiseksi.

"Kenenkä haudoille?"

"Isän ja isoäidin haudoille. Hän oli oikeastaan isoäidin äiti, mutta minä sanon häntä aina isoäidiksi, sillä niin sanovat professori ja äiti. Karen oli hänen palvelijanaan kaksitoista vuotta, ja sen vuoksi me pidämme hänestä niin paljon."

"Tahdotteko olla hyvä ja ottaa lapset hetkeksi huostaanne, professori Lange", pyysi äiti jouluaattona, työntäen meidät sisään hänen huoneeseensa, "mutta huoneessanne pitää olla oikein pimeä".

Salaperäisen näköisenä sammutti professori lampun, veti alas akkunaverhon ja asetti varjostimen uunin eteen.

"Nyt on täällä pimeätä, eikö totta? Nostan teidät kummallekin polvelleni, kas niin, ja sitten ajattelemme oikein hartaasti pientä Jeesus-lasta seimessään, tähteä, joka johdatti kolmea pyhää kuningasta, ja enkeleitä, jotka ilmestyivät paimenten luo."

"Tulkaa sisään!"

Me tulimme häikäisevään valomereen. Kuinka ihmeellisen ihanalta näytti tuo viheriä kuusi punaisine ja valkoisille kynttilöineen ja monine pienine liekkeineen! Minnakin jäi aivan äänettömäksi ihmetyksestä, mutta vain hetkeksi.

Isän kuvaa ympäröi vihreä seppele, johon oli kiinnitetty kolme ruusunnuppua. Ne oli Mette kasvattanut pienessä huoneessaan ja lahjoittanut äidille.

Karenin omenat näyttivät niin koreilta. Me saimme poimia sekä ne että kirjavissa verkoissa riippuvat pähkinät, jotka olivat omissa puissamme kasvaneet. Saimme molemmat hamekankaan äidiltä lahjaksi. Professorilta saimme Andersenin sadut sekä suklaa-ukon kumpikin. Äiti lahjoitti Metelle uuden vihreän samettimyssyn ja esiliinan. Professorille oli hän kutonut kauniin kaulahuivin. Semmoisen hän sai joka vuosi, sillä kevätpuoleen kadotti hän aina viimeksi saamansa.

"Vapahtaja on syntynyt", sanoi äiti, "mutta onko hän syntynyt meitäkin varten? Paras joululahja on tieto siitä, että hän on päässyt voimakkaammin vaikuttamaan sielussamme, että olemme tulleet lempeämmiksi ja nöyremmiksi. Siinä on todellinen joulu-ilo. — Pikku Marie, olen nähnyt monen hyvän ominaisuuden sinussa versovan, mutta eräässä kohden täytyy minun sinua muistuttaa: Meitä rakastat sinä hellästi, mutta vierailta on pieni sydämmesi melkein suljettu. Et ole siihen itse syypää, mutta Jumalan avulla on sinun koetettava siinä suhteessa muuttua. Sinä, Minnaseni, olet paljoa vähemmän itsepintainen kuin ennen. Toivon voivani ensi vuonna sanoa, että myöskin olet lujaluontoisempi."

"Entä minä", kysyi professori, "ettehän toki minua unohda".

"Tuskinpa minun sopinee teille neuvoja antaa ja sitä paitsi, ihaillessa jaloja ominaisuuksianne, huomaa teissä ainoastaan lapsen vikoja."

"Eipä niinkään, tunnen itse paremmin itseni. Ajatelkaa vain hätävalettakin, josta en voi luopua. — Te piditte yhtä kaikki hyvän puheen. Minä olen nyt pitänyt jumalanpalvelukseni, ja joulu on tullut sydämmeeni. Kun menen Herran huoneeseen, on siellä paljon semmoista, joka estää minua tarkkaavaisesti kuuntelemasta saarnaa, olkoonpa se kuinka kaunis tahansa. Jos sitoisin peitteen silmilleni, olisi minulla ehkä saarnasta hyötyä. Luonto on minun kirkkoni, mutta sielläkin vierottavat luodut liiaksi sydämmeni Luojasta. Kun oikein tahdon mieltäni ylentää, menen ulos yön hiljaisuuteen katselemaan tähtitaivasta, syvennyn siihen kokonaan, ja kun silloin ajattelen, että jokainen tähti on pallo ja monet niistä ovat maanpalloa monin verroin suuremmat, tunnen selvästi äärettömän vähäpätöisyyteni, mutta tunnen samalla itsessäni jotakin, joka ei voi kuolla, ja minä notkistan polveni kiittäen ja ylistäen kaikkisuuden Herraa siitä, että olen saanut kuolemattoman sielun."

Viimeinen pieni kynttilä sammui, kun hän vaikeni. Mette avasi oven ruokahuoneeseen, jossa riisryynipuuro höyrysi pöydällä. Häntä oli pyydetty aterioimaan kanssamme, josta hän iloitsi koko sydämmestään.

"Niin", sanoi professori, kun ateria oli päättynyt, "olemme viettäneet täällä ihanasti joulujuhlaa. Nyt on minun lähdettävä suureen seuraan sitä toisella tavalla viettämään."

En saanut pitkään aikaan unta, sillä olin niin virkeä ja iloinen. Rukoilin hartaasti Jumalaa että seuraavaksi vuodeksi oppisin rakastamaan kaikkia ihmisiä, kuten äiti tahtoi. Kellon lyödessä kaksi, tuli professori kotiin. Kuulin hänen vääntävän avainta ovessaan ja hyräilevän:

Vier Elemente

Innig gesellt —

Sen jälkeen vaivuin uneen.

Seuraavana aamuna ennen kirkkoon menoa olimme me professorin luona katselemassa, kuinka hän murensi linnuille ison joulukakkunsa.

Uudenvuoden päivänä tuli pastori Skaun rouva meitä tervehtimään. Hän oli hyvin koreassa puvussa, ja suuri töyhtö huojui hatussa. Hänen kasvoillaan oli imelä ilme, joka ei minua miellyttänyt.

Äiti näytti niin hienolta ja kauniilta mustassa silkkipuvussaan kirjavan rouva Skaun rinnalla. Vieraan rouvan teeskennelty käytös sai sen lisäksi äidin luontevuuden ja vaatimattomuuden niin selvästi näkyviin.

Rouva Skau hyväili Minnaa lakkaamatta, mutta minusta tuntui, kuin olisi hän tehnyt sitä enemmän neuvottomuudesta kuin ystävällisyydestä. Hän ei tiennyt mitä sanoisi äidille, syystä ettei heidän välillään ollut minkäänlaista hengenheimolaisuutta.

"Minun täytyy välttämättömästi saada puhutella rakasta professoriamme", sanoi hän, "hän on meille uskoton, ei koskaan käy luonamme, vaikka hänet kerta kaikkea on kutsuttu joka sunnuntai-illaksi. Vieraamme toivovat aina hänen tulevan, mutta turhaan. Hän on niin verrattoman omituinen ja rakastettava."

"Marie, käy pyytämässä professoria tänne."

"Hyvä, että tulit minua varottamaan, pikku Mie", vastasi professori, kun kerroin hänelle, että rouva Skau mielellään tahtoisi häntä tavata, "kulkisin vaikka kymmenen peninkulmaa välttääkseni sitä akkaa. Vai pitäisi minun tulla hänen vieraitansa huvittamaan kuin minkäkin papukaijan tai muun ulkomaaneläimen! — Minä en ole kotona, mutta sitä et sinä saa sanoa, koska se ei ole totta, vaan sen voi Mette toimittaa".

Meten suu vetäytyi leveään hymyyn, kun asia hänelle selitettiin, ja hän kiiruhti tavattoman vikkelästi äidin luo.

"Täytyy minun toki kuitenkin ennen lähtöäni pistäytyä suuren miehemme huoneeseen katsomaan hänen uusimpia taulujaan", kuulimme rouva Skaun sanovan käytävässä.

Hän rupesi vääntämään lukkoa, mutta professori työnsi hirveällä kyydillä salvan eteen.

"No, nyt vasta hän on saanut kouraantuntuvan todistuksen siitä, kuinka omituinen ja rakastettava tuo suuri mies on. — Toru minua vain, pikku Mie, olen sen rehellisesti ansainnut."

"Tahdotteko nähdä viimeisen työni?" kysyi professori eräänä kevätpäivänä. Olimme hyvin uteliaita, sillä hän oli vastoin tavallisuutta pitänyt ovea lukossa sitä maalatessaan.

En koskaan unohda miten kauhistuin sen nähdessäni. Se esitti meidän huonettamme Adelgaden varrella, siinä näkyi akkuna, kolmijalkainen tuoli, suuri vuode olkineen ja ryysyisine peittoineen. Vanha Dorthe istui ilmi elävänä vuoteenreunalla, edessään pöytä ja sillä nuuskarasia. Pullonsuuhun pistetty kynttilänpätkä valaisi himmeästi korttipeliä, joka oli pöydällä levällään. Dorthen silmät loistivat, hänen suunsa sopotti, etusormi oli koholla kuten tavallisesti hänen puhuessaan. Kaunis nuori palvelijatar kori käsivarrella seisoi hänen edessään. Hän oli kalpea ja säikähtynyt, ja katse oli hänellä tähdättynä Dorthen huuliin, jolta ennustus kuului.

Taulu oli niin luonnollinen, että rupesin vapisemaan, ja kun olin sitä jonkun aikaa katsellut, syöksyin pois meidän huoneeseemme ja piilouduin pöydän alle.

"Tule esiin, pikku Mie! Et usko, kuinka paljon sinusta pidän. Eipä todellakaan liene ketään ihmistä, johon tauluni tekisivät syvällisempää vaikutusta. Sinähän oikein vapiset ruman Dorthen nähtyäsi. Olet kelpo tyttö eikä sinun tarvitse pelätä, sillä pian minä hänet tästä talosta karkoitan. Charlottenborgiin on hänen paikalla lähdettävä."

Eräänä päivänä tuli pastori Skau pienen tyttärensä kanssa noutamaan Minnaa ja minua taulunäyttelyyn. Siellä oli paljon kauniita tauluja, mutta ei mikään vetänyt vertoja professorimme kerjäläispojalle. "Se on paras teos koko näyttelyssä", sanoi suurella varmuudella muuan lihava herra, jolla oli silmälasit nenällä. Minna vilkutti minulle silmää, ja me tunsimme itsemme hyvin ylpeiksi ja iloisiksi. Kuuluihan taulu tavallaan meidän perheeseemme.

Muuan rikas englantilainen, joka kulki ympäri salia ankaran arvostelijan näköisenä ja moitti kaikkea, joutui aivan haltioihinsa nähdessään Dorthen kuvan. Hän osti sen heti paikalla ja jo saman viikon kuluessa vei hän sen mukanaan Englantiin. Minut oli niin kova pelko vallannut joka kerta kun sen näin, että tuntui suloiselta tietää sen olevan kaukana poissa.

Rauhallisesti ja säännöllisesti kuluivat päivät. Olin sanomattoman onnellinen ja hyvin ahkera, niin ahkera että pian saavutin sisareni.

"Saammeko sen itsellemme? Saammeko tehdä sitä?" pyyteli Minna monet kerrat päivän kuluessa.

"Marie, miksi sinä et koskaan mitään pyydä?"

"Minähän saan kaikki, mitä toivon."

"Hän ei todella usein pyydä", huomautti professori Lange, "mutta hän sopisi kuitenkin mainiosti rukoilevaksi lapseksi. Olen ajatellut maalata hänet siksi ja Minnan enkeliksi, joka liitelee ilmassa hänen yläpuolellaan."

"Älkää toki sitä tehkö? Minna ei ole mikään enkeli, ja Marie rukoilkoon ainoastaan yksinäisyydessä eikä kaikkien nähden. Älkää todella sitä tehkö."

"No, olkoon menneeksi sitten, rouva Staal, koska te kerta ette sitä hyväksy, olette varmaankin siinä oikeassa, sillä tehän olette aina oikeassa. Minun on usein tehnyt mieli maalata teidät, mutta en usko siihen kykeneväni. Teidän kasvonpiirteenne ovat ristiriidassa ilmeen kanssa, joka niissä kuvastuu. Joka kerta kun luotte minuun katseenne, hämmästyttää se minua. Silmienne lapsellinen, lempeä, tahtoisin miltei sanoa nöyrä ilme ei sovi säännöllisiin, melkeinpä ylpeisiin piirteisiinne."

"Jos todellakin niin on laita, kuin sanotte, niin ihmistuntijahan voi lukea elämäni historian kasvoistani."

Professori meni äidin luo ja painoi suudelman hänen kädelleen. Minä katselin äidin kauniita piirteitä ja vielä paljoa kauniimpaa ilmettä, ja koetin turhaan vaivata päätäni lukeakseni niistä hänen historiansa.

Joka kevät oli professorilla tapana kotimaassa ollessaan tehdä pitempi ajeluretki.

"Nyt on pyökkeihin lehti puhjennut, tänään on meidän lähdettävä."

Hetken kuluttua pysähtyivät wieniläiset vaunut oven edustalle, ja me kiidimme niissä pois. "Minä vihaan ajatusaikaa", sanoi professori.

Miten olimme iloisia niillä retkillä. Mette istui ajurin vieressä, kääntyi tuon tuostakin meihin päin nyykäyttäen päätään tyytyväisyytensä osotteeksi. Ajoimme tavallisesti pitkin Strandvejen'iä Klampenborg'iin ja sieltä Eremitagen'iin. Kaunis oli linnan suuri sali komeine seinineen, kattoineen ja lattioineen, mutta vielä kauniimpaa oli puiston takaisella pienellä kummulla, josta ranta pilkisti esiin vaalean vihreän metsän takaa, ja jolta ylt'ympärillä kasvavat kukkivat orjantappurapensaat näyttivät suurilta lumipalloilta. Linnan toisella puolen oli kauriita laitumella pienen lammikon partaalla. Minna alkoi juosta niitä kohden, mutta niin nopsajalkainen kuin hän itse olikin, pääsivät ne häntä kuitenkin pakoon, pysähtyivät sitten jonkun matkan päähän, keikistelivät ja kohottivat sarviaan.

Kuljimme sitten villatehtaalle johtavaa kaunista polkua. Äidillä oli lasi mukanaan, ja sillä me joimme lähteen metallikirkasta vettä. Sitten tirkistelimme tehtaan akkunasta sisään. Kuinka siellä jyrisi ja leimusi. Miesten voimakkaat vartalot näyttivät aivan mustilta liekkien valossa.

"Ihmisraukat!" virkkoi äiti. Minna nyykäytti heille päätään, ja professori oli keskittänyt koko sielunsa silmiin, painaakseen kuvan unohtumattomasi mieleensä. Sen jälkeen ajoimme Rungsted'iin. Äiti kävi hyvin surumieliseksi Ewald'in kummulla, ja professorin silmät kyyneltyivät hänen ajatellessaan tuota onnetonta suurta runoilijaa. Vedbäk'in ulkoravintolassa joimme teetä. Tuli puheeksi Tyko Brahe. "Toiste lähdemme Hveen'iin", sanoi professori, mutta siitä ei koskaan kuitenkaan mitään tullut. Minna halusi lähteä Ruotsiin, Norjaan, Islantiin, mutta sitä ennen hän tahtoi käydä Möenillä ja Italiassa.

"Minä vien sinut mukanani", sanoi professori leikillään, "Marie saa jäädä kotiin äidin turviin".

Elokuussa oli äidin aina tapana matkustaa Farum'iin. Silloin vallitsi aivan toisenlainen mieliala. Äiti oli hiljainen, ja professori Langekin surumielinen, milloin hän liittyi seuraamme. Minnalla ja minulla oli kummallakin seppele sylissä, jotka Mette oli sitonut puutarhan kauneimmista kukista oman erikoisen, mutta kuitenkin hauskan makunsa mukaan. Me astuimme alas vaunuista Fiskebäkin talolla ja juotuamme siellä lasillisen maitoa pienessä puutarharakennuksessa, jossa komeat merkkausliinat upeilivat kehyksissään, läksimme kulkemaan kapeata, rantaa pitkin kiemurtelevaa polkua Farumin tilalle.

Täällä oli niin kaunista, ettemme me lapset voineet pysyä vakavina. Vilja lainehti tuulessa, linnut visertelivät iloisesti, Minna poimi ruiskukkia ja lauleli. Minä yhdyin lauluun, mutta äiti ja professori kävelivät hitaasti jälessä ja puhelivat menneistä ajoista.

Jens Peter seisoi keskellä kylää kasvavan jättiläispuun alla, heilutti lakkiaan meidät nähdessään ja riensi sitten kotiinsa ilmoittamaan tuloamme.

Karen ja hänen miehensä, Peter Larsen, tulivat portilla meitä vastaan.

Kahlekoira haukkui, kanat ja ankat nostivat hirveän melun, ja kolme

pientä poikaa, jotka olivat vielä ujompia ja vaaleampitukkaisia kuin

Jens Peter, pisti päänsä puoleksi ovesta ulos.

"Niin, lapsivekaroita meillä kyllä on riittämään asti", huomautti Karen, "Per on hyvillään siitä, että ovat poikia, jotta hän aikaa myöten saa heistä miehiä. Minä sitä vastoin kernaasti soisin, että ainakin yksi olisi tyttö."

Peter Larsen puheli äidin kanssa koettaen parastaan, ja kun sanoja milloin puuttui, vei hän tuon tuostakin ison verevän kätensä liinaiseen tukkaansa, saaden sen aivan pörröiseksi. Professori jutteli Karenin kanssa keittiössä, ja Jens Peter näytti meille kaikki talon merkillisyydet.