Читать книгу Jumalainen näytelmä (Osat 1-3) - Dante Alighieri - Страница 5
ОглавлениеMut kun he lähestyvät, tapahtuvat, älymme turha on, ja tiedä emme, jos muut ei kerro, maailmasta mitään.
Tajunnet tuosta, että kuollut aivan oleva tietomme on siitä saakka kuin suljetahan vastaisuuden portti.»
Ma silloin lausuin syyni syyttämänä: »Siis hälle kertokaa, mi vaipui alas, poikansa että eläviss' on vielä.
Ja vastaukseni jos hälle viipyi, se tapahtui, tuo hälle selittäkää, kun mietin harhaa, min nyt haihdutitte.»
Mua takaisin jo kutsui Mestarini, siks kiihkeämmin pyysin vainajata minulle virkkamaan, ken kanssaan oli.
Hän lausui: »Enemmän kuin tuhat täällä viruvi kanssasi, myös Fredrik toinen[46] ja Kardinaali, puhumatta muista.»
Hän hautaan vaipui. Mietiskellen tuota puhetta, soipaa vihamieliseltä, päin muinais-ajan laulajaa ma kuljin.
Hän lähti liikkeelle ja käydessämme hän lausui: »Miks niin olet mietteissäsi?» Tunnustin hälle sen. Tuo viisas mua
näin varoitteli: »Mielees kaikki paina, mit' itsellesi vastaista liet kuullut, ja ota vaari nyt!»—hän sormen nosti—
»naissilmän[47] kaikki-näkeväisen, kauniin tuon sulosätehessä koska seisot, elosi kulun kuuleva oot hältä.»
Hän vasempaan nyt askeleemme johti; jätimme muurin, kohti keskipaikkaa tään piirin käyden, tietä laaksoon viepää,
min katku inhoa jo kaukaa nosti.
Yhdestoista laulu
Nyt törmän jyrkän ulkoreunaa kiertäin, kiviä, piirin muotoon muovattuja, tulimme luokse vielä vaivatumpain.
Tuon alhon kauhistava katku meidät pakotti siellä suojaa etsimähän, sen saimme takaa erään suuren haudan,
min kanteen oli kirjoitettu: Kätken ma paavi Anastasiuksen,[48] jonka Fotinus johti tieltä oikealta.
»Hitaasti tästä alas astukaamme, ett' aistimemme ensin tottuu tähän hajuhun pahaan; sitten siit' ei vaaraa.»
Näin Mestari. Ma hälle: »Korvaus joku suo mulle, ettei aika kuluis hukkaan.» Hän siihen virkkoi: »Tuota tuumin juuri.»
Hän sitten alkoi: »Poikani, kun päättyy nää kalliot, tie meill' on piiriin kolmeen, kaltaiseen edellisten, asteettainen.
Ne kaikk' on tuomittuja täynnä. Mutta vain näky että sulle riittäis sitten, sa kuule, miks ja kuink' on paikka kunkin.
Vääryyttä pahuus kaikki on, mi vihaa taivaassa herättää, ja kaikki voiman ja vilpin kautta toista murhettavi.
Mut etenkin on ihmissynti vilppi, vihattavampi myöskin jumalalle, siks alin tääll' on paikka vilpillisten
ja vaiva vaikein. Koko ensi piiri on väkivaltaisten. Mut kolmenlainen kun tuo on syy, myös ympyrää on kolme.
On väkivaltaa vastaan Jumalata ja itseään ja lähimmäistään: heitä ja heidän omaansa, kuin kuulet pian.
Inehmo murhata voi lähimmäisen tai haavoittaa, hält' omaisuuden riistää kiristämällä, murhapolttamalla.
Siks murhaajat ja ryövärit ja kaikki tekijät pahan eri laumoin kuilu ens pyörön kätkee eri tuskain alla.
Inehmo itseään voi vahingoittaa ja omaansa, siks pyörö toinen sulkee ne turhaan katuvaiset, jotka itse
itsensä temmanneet on maailmasta, pelanneet tavaransa, tuhlannehet tai itkeneet, miss' oli syytä iloon.
Inehmo loukata voi Jumaluutta sen kieltäin, sitä herjaten ja rikkoin lakeja luonnon hyvän. Siksi pienin
tuo pyörö polttomerkillänsä leimaa Sodoman ja Caorsan,[49] kaikki, jotka herjaavat Herraa sydämensä kielin.
Voit vilppiä, mi joka mieltä jäytää, sa käyttää sinuun luottavaista kohtaa tai sitä kohtaan, jok' ei sinuun luota.
Tää vilpin tapa viimeinen vain katkoo sitehet rakkauden luonnon-luoman, siks pyörö toinen kätkee liehakoijat,
lumoojat, lahjojat ja tekopyhät ja varkaat, väärentäjät, virkain myöjät, ja parittajat, koronkiskuritkin.
Mut tapa edellinen jättää unhoon niin luonnon rakkauden kuin ylemmänkin, mi luottamuksen erikoisen luopi.
Pyörössä pienimmässä siks, miss' istuu Dis itse, missä maailman on keskus, ikuinen tuli polttaa pettureita.»
Ma hälle: »Tarkan teet sa mulle selon, oi Mestari, ja selkeästi kuvaat tään kuilun kansoinensa. Mutta virka,
ne, jotka räme nielee, joita tuuli tuoll' ajelee ja joita ruoskii sade ja jotka yhtyvät niin kirpein kielin,
ne miks ei tulikaupungissa kärsi myös vaivaansa, jos Herra heitä vihaa? Ja jos ei vihaa, miksi niin he kärsii?»
Hän mulle: »Mieles täällä miksi harhaa niin loitos siitä, mikä sen on tapa? Tai muuhun johonkin se tähdänneekö?
Sanoja etkö muista, joita käyttää sun siveys-oppis[50] kuvatessaan luonteen lajia kolme taivaan tuomitsemaa:
irstailu, ilkeys, petomaisuus hullu? Ja kuinka irstaus vähin loukkaa Luojaa ja siksi vähimmän saa rangaistuksen?
Tuot' oppia jos oikein tutkit sekä palautat mielees, ketkä kärsii siellä ja ketkä täällä, tajuat sa, miksi
pahoista näistä on he erotetut ja miksi oikeus jumalainen heille on lempeämmän luonut rangaistuksen.»
»Oi Aurinko, mi näköharhat poistat, mua tyydyttää niin joka vastaukses, epäily ett' on mieluinen kuin varmuus.
Mut vielä hiukan taapäin käänny», virkoin, »päin sanaas, että koronkisko loukkaa hyvyyttä Jumalan. Tuo pulma päästä!»
Hän virkkoi: »Viisaustiede näyttää sille, ken sitä tajuaa, monin paikoin, kuinka on luonnon synty jumalainen järki
ja taide Jumalan. Myös Luonnon-oppis sivuja selaillen vain muutamia, saat saman tiedon, jos sa tutkit tarkkaan,
taitonne että edellistä seuraa kuin mestariaan oppilas, niin jaksaa, ja on kuin Luojan taiteen lapsenlapsi.
Jos muistat mitä Genesis jo sanoo, nuo kaksi ihmisell' on elättäjää ja kehittäjää koko heimon. Mutta
kun koronkiskuri käy muita teitä, hän luonnon ynnä ihmistaidon hylkää, kosk' asettaa myös toivon toisahalle.
Nyt mua seuraa, mull' on käydä mieli, jo aamutähdet taivahalle nousee otava luotehesen osoittavi,
jo kaukana on ahde alasmenon.»
Kahdestoista laulu
Tulimme paikkaan alasmenon. Karu se oli, moinen, että silmä säikkyi, myös vuoksi sen, mi siellä asui. Kuin on
maanvieremä, mi Trenton tälläpuolen Etsch-virran siittänyt on, vuoksi aallon, mi alta jäyti, tai maanjäristyksen,
niin että huipulta, sen lähtöpäästä, on louhta mointa, että tuskin alas tiet tasangolle löytää voi, ei ylös:
näin oli jyrkänteen sen polku myöskin, ja kuilun haljennehen äyrähällä lepäsi pitkällänsä Kretan hirmu,
mi vatsast' oli valelehmän tullut. Ja kun hän meidät huomas, itse puri hän itseään kuin vihan kahlitsema.
Oppaani viisas hälle huusi: »Ehkä Ateenan ruhtinaaksi[51] luulet tätä, mieheksi, joka päällä maan sun surmas?
Pois tieltä, peto! Astu tää ei alas sun siskos neuvomana, mutta tulee vain katsomahan teidän vaivojanne.»
Kuin härkä raivoaa, mi juuri saanut on iskun kuolettavan, eikä osaa kävellä, mutta sinne tänne hyppii,
niin mylvivän näin Minotauron. Mutta Oppaani huolellinen huus: »Käy alas, nyt tie on auki, koska noin se raivoo.»
Kivien suurten, vyöryneitten yli kävimme, usein alla jalkojeni ne liikkui, työntäminä taakan oudon.
Ma kuljin miettien. Hän virkkoi: »Mietit sa ehkä tätä vieremää, min vahti on pedon viha, jonka lannistin ma.
Siis tiedä, tänne ala-helvettihin kun kerrall' eellimmäisellä ma astuin, tuo kallio ei vielä syössyt ollut.
Mut en ma erehdy, jos lausun: ennen kuin tuli Hän, mi saaliin suuren otti pimeyden herran piirist' ylemmästä,
järisi kauttaaltaan tää synkkä syvyys, ett' aattelin, nyt kaikkeus saanee tuta sen sopusoinnun, jonka luullaan usein
maailman muuttaneen jo kaaokseksi. Samalla hetkellä tää vanha vuori myös sieltä täältä säpäleiksi särkyi.
Mut kuiluun katsehes nyt luo: on liki se verivirta, missä kaikki kiehuu toiselle väkivaltaa tehneet.» Katsoin.
Oi, sokko ahneus! Oi, hurja viha, elossa lyhyessä mi niin meit' ajaa ja päättyy verilöylyyn ijäisehen!
Näin kaarenmuotoisen ma kaivoshaudan tasangon kaiken poikki piirtyväksi, kuin mulle kertonut ol' Oppahani.
Välillä sen ja kallion kentaurit jouskädet rivityksin juoksi, niinkuin maan päällä ennen metsään mennessänsä.
Kun meidät näkivät, he pysähtyivät, joukosta kolme eros jousikättä, vasamin valmiiksi jo varustetuin.
Yks huusi kaukaa: »Mihin rangaistukseen te käytte, vuorta alas astuvaiset? Seis! Vastatkaa! Jos ette, ammun nuolen.»
Mun Mestarini: »Keironille siinä vieressäs vastaamme. Sun tahtos aina on ollut kiivas sekä turmiokas.»
Mua koski hän ja jatkoi: »Tuoss' on Nessus,[52] mi kuoli kauniin Deianeiran vuoksi näin itsellensä verikoston tehden.
On keskimmäinen, tuo, mi maahan katsoo, Akilleun kasvattaja, suuri Keiron; ja kolmas Folus, vihastansa kuulu.
He tuhansittain kaivoshautaa kiertää jokaisen sielun ampuen, mi nousee verestä enemmän kuin syynsä sallii.»
Petoja nopsia me lähestyimme. Vasaman otti Keiron ja sen kärjin hän käänsi taapäin parrankarvat suultaan.
Kitansa noin kun auki sai, hän virkkoi nyt kumppaneilleen: »Tokko näätte, että tuon taemmaisen alla kivet kiikkuu.
Ei tapa kuolleiden noin käydä.» Vastas Oppaani hyvä, yltäin ryntähisin kentaurin, kussa luontoa kaks yhtyy:
»Elävä on hän, totta yksin hälle mun kuilut tummat nää on näytettävä, tuo hänet tänne Sallimus, ei huvi.
Tään uuden tehtävän ken mulle uskoi, hän saapui hallelujaa laulamasta; tää mies ei rosvo ole, enkä minä.
Mut kautta kunnon korkean, mi sallii mun käydä polkua tään raisun rannan, suo meille joukostasi yksi, joka
voi meille näyttää kaahlamon ja ottaa tään miehen selkäänsä: näät kun ei henki hän ole, voi hän ei kautt' ilman käydä.»
Ryntäänsä oikean nyt käänsi Keiron ja Nessukselle virkkoi: »Saata heitä! Jos tiellä kohtaat parven toisen, torju!»
Kävimme saattajamme varman kanssa nyt äärtä tulipuna-kuuman kiehun, min keskeltä nous huudot keitettyjen.
Näin kansaa, joka kulmiin saakka kastuu. Kentauri suuri sanoi: »Valtiaita he ovat, tahraamia veren, ryöstön.
He siellä huokaa vääryyttensä vuoksi: niin Aleksander kuin Dionysius[53] julma, Sisilialle joka tuskaa tuotti.
Ja otsa tuo, min tumma tukka peittää, on Azzolinon;[54] tuo taas liinatukka Obizzo Estin[55] on, mi murhattihin
poikansa käden kautta luonnottoman.» Ma käännyin Mestariin. Hän virkkoi: »Tämä nyt olkoon ensimmäisesi, ma toinen.»
Jäi tuonnempana seisomaan kentauri taas lauman erään luo, mi saakka leukaan kohosi hurme-huppelosta. Meille
hän varjon yksinäisen näytti, virkkoi: »Tuo Herran[56] huoneess' sydämen sen pisti, mi viel' on kunniassa Thames'in luona.
Näin sitten kansaa, jotka kuohun yli kohosi paineen taikka vartaloineen, ma niistä tunsin monta tuttavata.
Aleni vähitellen hurmevirta, siks kunnes kastui jalat vain, ja siitä ol' ylimeno meillä virran poikki.»
Kentauri virkkoi: »Niinkuin toisahalla ain kuivuvan näät tulikuuman kuohun, niin toisahalla alemmaksi aina
sen pohja painuu, sikskuin sinne tullaan, miss' ijäisesti hirmuvalta huokaa Oikeuden jumalaisen mukaan. Siellä
nyt Attilakin rangaistustaan kärsii, kuningas hunnein, maiden vitsa kerran, ja Pyrrhus,[57] Sextus; siellä kyyneleitä
tuon tulituskan ijäisesti itkee Rinier Cornèton mies ja Rinier Pazzo,[58] maanteillä jotka sotaa moista kävi.»
Hän kääntyi, yli kaahlamon taas kulki.
Kolmastoista laulu
Viel' ehtinyt ei virran poikki Nessus, kun tultiin viidakkoon, miss' ollut tiestä ei merkkiäkään. Lehvät siell' ei vihreet,
vaan tummanharmaat, sileät ei oksat ojentuneet, vaan ryhmyiset ja rumat, ei heelmät maukkaat, mutta myrkkypiikit.
Tiheiköt tuimat niin ei petojenkaan, jotk' karttelevat maita viljeltyjä välillä Cècinan ja Corneton.[59] Siellä
pesivät Harpyiat, nuo häijyt, jotka tulevan turman entein karkoittivat Strofadein[60] luota kerran troijalaiset.
Leveät siivet, laajat sulkavatsat, varpaissa kynnet, pää ja kaula naisen, näin puissa oudoissa ne istuu, parkuu.
Oppaani lausui: »Ennen kuin käyt eespäin, sa tiedä, että piirin seitsemännen pyörässä toisess' olet, siinä pysyt,
hirmuisen kunnes hiekka-aavan huomaat. Siks katso tarkkaan! Asioita olet näkevä, joit' et uskois, jos ma kerron.»
Ma kaikkialta valitusta kuulin, mut nähnyt ketään kun en vaikertajaa, pysähdyin hämmästyen. Luulen, että
hän luuli minun luulevan nuo äänet ääniksi vainajien, joita muka takana puitten piili meidän vuoksi.
Siks Mestari: »Jos taitat lehvän jonkun kasveista näistä, tyhjiin raukeneva on aatos aivoissasi piileväinen.»
Ojensin käden silloin, oksan otin isosta piikkipensahasta; runko rupes huutamaan: »Mua miksi viillät?»
Ja oksa peittyin vereen ruskeahan, taas huusi: »Miksi leikkelet sa mua? Oletko kadottanut kaiken säälin?
Inehmot oltiin, pensahiksi tultiin; kätesi olla sopis laupiaampi, vaikk' oltais sieluja me käärmehien.»
Kuin tuores halko, jonka sytytetty pää toinen on ja toinen huokaa, tippuu, sihisten ilmaa, siitä lähtevätä,
niin kasvi katkonainen vuosi verta ja sanoja yht'aikaa. Oksan heitin ma siks ja seisoin niinkuin mies, mi pelkää.
»Oi, sielu loukattu», noin Viisas virkkoi, »jos ennen, vain mun säkeistäni, voinut hän ois sen uskoa, min nyt hän näki,
ei kättään ois hän sinuun satuttanut: asia uskomaton sai mun hänet tekohon johtamaan, jot' itse suren.
Mut hälle virka, kuka olit, mainees ett' uudistais hän, pahas lieventäen maan päällä, jonne takaisin hän palaa.»
Ja runko: »Niin mua sulopuhees hurmaa, ett'en voi vaieta; te älkää panko pahaksi myös, jos pakinoimaan kiinnyn.
Avainta kahta Fredrik II:sen tahdon[61] ma kerran pidin, käänsin keveästi, sen sulkein, avaten, niin että kaikki
muut miltei poistin hänen neuvostostaan. Virassa kunniakkaass' altis olin, ett' unen kadotin ja hengen melkein.
Tuo portto,[62] jok' ei keisar-palatsista irstaita koskaan käännä silmiänsä, hovien turmio ja kansain kuolo,
mua vastaan sytti kaikkein muiden mielet ja syttyneet Augustuksen taas sytti, niin että kunniani murheeks kääntyi.
Mun sieluni, nyt ylenkatseen vanki, mi luuli kuolon siitä päästäjäksi, mua, oikeata, vastaan väärin teki.
Tään puuni kummain juurten kautta vannon, ett' ollut uskoton en herralleni ma arvon-ansiokkahalle koskaan.
Ja maailmaan jos joku teistä palaa, mun muistoni, mi vielä maassa makaa kateuden lyömänä, hän kohottakoon.»
Oppaani hetken vartoi, lausui sitten: »Hän koska vaikenee, sa aikaas käytä ja kysy, mitä kuulla mielit lisää.»
Ma hälle: »Sinä hältä kysy sitä, min luulet vielä olevan mun mieleen, en itse voi: niin sääli valtaa minut.»
»Sidottu sielu», alkoi Mestarini, »jos mies tuo täyttää pyyntös alttihisti, sanonet vielä, kuinka solmitahan
inehmon henki noihin pahkapuihin. Jos voit, myös virka, koskaan vapautuuko ikeestä näiden jäsentensä kukaan.»
Puhalsi runko silloin tuulen tuiman, mi ihmis-ääneks sitten muuttui, puhui: »Vastaava olen lyhyesti teille.
Kun sielu itsens' irti ruumihista vihassa riistää, siitä eroo, Minos lähettää hänet kuiluun seitsemänteen.
Hän putoo metsään, miss' ei paikkaa varmaa, vaan minne sattumalta sinkoo, siinä hän itää siemenenä, kasvaa, versoo
vesaksi, piikkipensahaks. Harpyiat, jotk' elää lehvistämme, tuskaa tuottaa, mut iskee ikkunat myös tuskallemme.
Kuin muutkin, samme ruumihimme noutaa, mut emme enää siihen pukeutua: omata oikein ei, min itse hylkää.
Ne tänne tuotava on meidän; metsään ruumiimme ripustetaan synkkään, kukin varjonsa oman oksaan vihaisehen.»
Viel' ääntä rungon kuuntelimme, luullen se että enempikin ilmoittaisi, kun äkkihäly hämmästytti meidät.
Kuin se, mi villisian kohti saavan ja ajoseuran paikaltansa näkee, petojen ynnä puiden ryskeen kuullen,
kaks miestä vasemmalta, alastonta ja raadeltua, ryntäävän me näimme niin vinhasti, ett' eessä metsä halkes.
Huus etummainen: »Apuun, apuun, kuolo!» Ja toinen, joka hitaammalta näytti, huus: »Lano,[63] noin ei nopsat jalkas olleet
kalskeessa kalpain Toppon luona.» Sitten hän, ehkä hengästynyt ollen, piili pensaasen, itse puuksi tekeytyen.
Mut heidän takanansa piskit mustat ja ahnaat metsän täytti juoksullansa kuin ajokoirat, kahleistansa päässeet.
Ne hampain iski kätkeyneesen kiinni, palalta pala hänet rikki purren, jäsenet kurjat sitten kanssaan kantain.
Käteeni tarttui silloin Oppahani ja johti mun luo pensahan, mi turhaan veristen haavojensa kautta itki.
Puu puhui: »Jakob, Sant' Andrean miesi,[64] mit' auttoi, oi, ett' turvasit sa minuun? Mi mulla syy on elämääsi huonoon?»
Puun yli kumartuen Mestarini: »Ken olet sa, mi moisten haavain kautta valitat verin ynnä äänin haikein?»
Hän meille: »Sielut, oi, te näkemähän satuitte tihutyön tään mulle tehdyn, mi riistänyt näin kaikk' on lehvät multa!
Juurelle pensaan poloisen ne kootkaa! Laps olin kaupungin,[65] mi Kastajahan ens suoja-isäntänsä, Marsin, vaihtoi:
tää siksi sodalla sit' aina kiusaa. Ja jos ei siinä, miss' on Arnon silta, seisoisi enää Marsin patsas, turhan
työn tehneet ois ne kansalaiset, jotka sen jälleen raunioista rakensivat, kun Attila sen muurit maahan mursi.
Mut minä talostain tein hirsipuuni.»[66]
Neljästoista laulu
Niin rakkaus synnyinkaupunkiin mun valtas, ma että heti poimin lehvät maasta ja hälle annoin, min jo ääni sortui.
Tulimme rajalle nyt, missä toinen eroopi kolmannesta pyörö; siellä oikeuden kauhistava käyttö nähdään.
Asiat oudot oikein kertoakseni, ma virkan, että kankahalle tultiin, mi yhtään kasvia ei yllään kärsi.
Tuo murheen metsä ympäri sen saartaa ja metsän saartaa kaivoshauta synkkä; me pysähdyimme nummen äärtä liki.
Maaperä oli soraa kuivaa, nuivaa, senkaltaista kuin olla maassa mahtoi, min pintaa polki kerran Caton[67] jalat.
Oi, taivaan kosto, kuinka peljättävän sun pitäis olla jokaiselle, joka lukevi, mitä silmin siellä näin ma!
Näin siellä sieluin alastonten sarjat, kaikk' itkemässä kurjuuttaan; ja näytti kuin ollut kullekin ois eri laki.
Makasi maassa selällänsä eräät, taas toiset kyyryllänsä istui, toiset käveli lakkaamatta, taukoomatta.
Lukuisin lauma oli kävelijäin ja pienin vaivoissansa makaavien, mut herkin heillä kieli vaikerrukseen.
Tään yli hiekkameren satoi tulta hitaasti, suurin hiutalein, kuin sataa alpeilla lunta levätessä tuulen.
Kuin Aleksander kuumass' Intiassa satavan näki sotajoukkons' yli maan päällä vielä palavaisten liekkein,
min vuoks hän käski sotilaansa maata kovasti polkea, ett' yksitellen tuliset lieskat jalan alla sammuis:
näin siellä lankes ikiliekki alas, mi hiekan hehkutti kuin taula hehkuu tulusten työstä, lisäten näin vaivaa.
Siell' lakkaamaton kävi kätten tanssi, nuo kurjat milloin sieltä, milloin täältä, kun tulta tuoresta pois karistivat.
Ma lausuin: »Mestari, mi kaikki voitat, piruja noita paatuneita paitsi, me jotka kohtasimme portin luona,
sa virka, ken on pitkä tuo, mi torju ei tulta, tuimass' uhmassansa maaten, kuin sade tää ei häntä korventaiskaan!»
Hän itse,[68] kuullen, mitä Mestarilta hänestä kysyin, huusi: »Kuolemassa ma sama oon kuin elämässä olin.
Zeus uuvuttakoon seppoansa, jolta hän vihoissansa vaajan tuiman tempas, mi minuun iski viime hetkelläni.
Hän muutkin yksitellen uuvuttakoon ääressä Mongibellon[69] mustan ahjon, noin huutain: 'Auta, auta, oi Vulcanus!'
niinkuin hän teki Flegran[70] taistelossa. Mua vastaan iskeköön hän voimin kaikin, iloa vaan hän ei saa kostostansa!»
Oppaani silloin voimakkaasti lausui, moist' etten ennen häitä ääntä kuullut: »Oi Capaneus, sun rangaistukses juuri
se on, ett' ylpeytes ei koskaan raukee. Tuot' ilman raivoas ei vaiva mikään riittäisi rankaisemaan mieles uhmaa!»
Suin vienommin hän mulle virkkoi: »Teban kuningassaartajasta seitsemästä tuo oli yks. Hän herjas Jumalata
ja vielä samaa herjamieltä näyttää. Mut niinkuin hälle lausuin, uhman juuri tuo miesi ansaitsikin rintanauhaks.
Mua seuraa nyt, ja varo, ettet jalkaas aseta hietikolle hehkuvalle, vaan aina tarkoin metsän äärtä poljet.»
Tulimme vaieten nyt siihen, missä metsästä puro pieni pursuu esiin; mua vielä pöyristää sen punaväri.
Kuin hetteestä Viterbon hersyy oja, min veden portot keskenänsä jakaa, niin yli hietikon tää virta vieri.
Sen pohja kivettynyt oli, samoin sen rannat ja sen rantain töyräät; tuosta ma huomasin sen paikaks ylimenon.
»Kaikesta, minkä näyttänyt oon sulle senjälkeen kuin jäi meiltä taakse portti, min kynnys kielletty ei keltään ole,
niin merkittävää mitään nähnyt vielä et silmilläs kuin puro tää sun eessäs, mi yllään liekit kaikki sammuttavi.»
Nää sanat mulle lausui Oppahani. Siks anoin, että tiedon yhtä runsaan hän antais kuin jo antoi tiedonhalun.
»Keskellä merta maa on autioitu», hän puhui, »Kreta nimeltään, min päämies[71] syytöntä vielä johti ihmiskuntaa.
On siellä vuori, muinoin virkistämä purojen, puiden, nimeltänsä Ida; nyt autio kuin jäännös entis-ajan.
Kehdoksi varmaksi sen Rea[72] kerran valitsi pojalleen, ja kätkeäkseen tuon itkut, käski huutaa, laulaa, soittaa.
Vuoressa seisoo pitkä, pysty vanhus,[73] päin Damiataa[74] selkä, silmänluonti päin Roomaa niinkuin kuvastintaan omaa.
Sen pää on kultaa hienoimpaa, sen rinta ja käsivarret pelkkää hopeata, muu vaskea taas varren haarautumaan,
siit' asti rautaa, paitsi että hällä savesta oikea on jalka, johon hän kovemmin kuin toiseen jalkaan nojaa.
Jokaisen osan, paitsi kullan, kautta käy rako, josta kyyneleitä tippuu; ne kokoontuvat, luolan kovertavat
ja muodostavat laaksoon tähän juosten joet Akeronin, Styxin, Flegetonin; käy niiden kulku sitten kuiluun tuohon
ahtaasen, niissä loppuu alasmeno, Kokyton muodostain; en sitä sulle kuvailla tahdo, saat sen itse nähdä.»
Ma hälle: »Jos tuo joki juoksee tänne, kuin kerroit, meidän maailmasta, miksi se vasta näkyy tämän törmän alta?»
Hän mulle: »Tiedät, pyöreä on paikka, ja joskin kauaksi jo tullut olet, vasenta äärtä pohjaa kohti pyrkein,
et koko ympyrää sa käynyt ole; siks sulle uusi joku jos on seikka, sun tuost' ei tarvis hämmästystä näyttää.»
Ma hälle vielä: »Mestari, miss' ovat Lete ja Flegeton? Sa toisen sanot tulevan kyynelistä? Mutta toinen?»
»Iloni ovat kysymykses kaikki», hän lausui, »vaan tuon punakuohu-virran ois luullut vastaavan jo toiseen sulle.
Letenkin näät: et alangossa täällä, vaan siellä, missä sielut peseytyvät, kaduttu, poistunut kun syy on kaikki.»
Hän vielä virkkoi: »Nyt on aika meillä tää metsä jättää. Seuraa jälkiäni, tien antaa äyräs meille, jok' ei hehku,
ja jonka yllä tulihuurut sammuu.»
Viidestoista laulu
Nyt eespäin kovaa rantatörmää käydään, sen ylle virran usma varjon heittää, tulelta turvaten näin veen ja äyräät.
Kuin välillä Wissentin ynnä Brüggen patoja luovat flanderlaiset, että pakenis meri sekä viihtyis vuoksi;
kuin Brentan varrella padovalaiset suojaavat huviloitaan, linnojansa, kesäisen Chiarentanan vuorivuolta;
myös täällä moiset oli muurit, vaikka niin korkeiks, suuriks niit' ei tehnyt ollut rakennusmestari, ken ollut liekään.
Niin kauas metsästä jo käyty oltiin, sen paikkaa etten enää nähnyt oisi, ma vaikka kääntynytkin oisin taapäin,
kun kohtasimme parven vainajia, patoa käyvän; kukin katsoi meitä kuin katsoo illan tullen toinen toistaan
kuun uuden kajastaissa taivahalta, ja niin he tiukkaan meitä tähtäsivät kuin sihtaa räätäl'-ukko neulan silmään.
Noin tyysti tunnusteltuaan mun tunsi yks heistä, tarttui mua takinhihaan ja huus: »Mi ihme!» Minä samaan aikaan
kuin kätensä hän mua kohden suuntas, kasvoihin palaneisiin kiinsin katseen, siks kunnes piirteet tulen turmelemat,
mua estäneet ei häntä tuntemasta. Ja hänen puoleensa nyt kallistuen ma kysyin: »Tekö täällä, Ser Brunetto?»[75]
Hän mulle: »Poikani, sa sallit ehkä, ett' taapäin kääntyy kerallas Brunetto Latini, antain ohi mennä jonon.»
Ma hälle: »Tuota teiltä pyydän juuri; jos tahdotte, ett' istahdamme, teen sen, jos vain tuo mies, mun Oppaani, sen sallii.»
Hän mulle: »Poikani, jos meistä joku pysähtyy, saa hän sata vuotta maata liekeissä tulen tuiman liikkumatta.
Siks eespäin käy: sua liepehestä pidän, siks kunnes seurani taas etsin kurjan, mi itkee ijäisiä turmioitaan.»
En tohtinut ma hänen luokseen alas, vaan kuljin kumarassa törmän tietä kuin mies, mi kunnioittavaisna astuu.
Hän alkoi: »Mikä sallimus sun johtaa näin tänne alas, ennen kuolinpäivääs, ja ken on hän, mi sulle tietä näyttää?»
Ma hälle: »Eksyin erämaahan tuolla ylhäällä, elämässä kirkkahassa, ma ennen kuin ol' ijän mitta täysi.
Mun siitä auttoi vasta eilis-aamu: tää ilmestyi näät eteen eksynehen, hän mua kotiin tätä tietä johtaa.»
Hän mulle: »Jos sa seuraat tähteäsi, sataman saavutat sa kunniakkaan, mikäli näin ma eloss' autuaassa.
Niin varhain jos en kuollut oisi, työhös sua öisin vahvistanut, nähden, että sinulle suopea niin Taivas oli.
Mut kansas oma,[76] paha, kiittämätön, mi muinen Fiesolesta lähti, vieläi sen vuorten kovan hengen kolkostama,
vihaava on sua hyväin töittes tähden; ja syystä, sill' ei viikunoitten sulo sovellu karun korpimetsän keskeen.
Sokeuden maine maailmass' on heillä, he ovat heimo kade, ahnas, korska; sa heidän tavoistansa puhdistuos!
Niin suuren kunnian suo Taivas sulle, molemmat että puolueet sua isoo, mut loitos jääpi raavaan suusta ruoho.
He olkoot itse heinä itsellensä, Fiesolen karja syödä saa ei kukkaa— jos joku kasvaa vielä heidän suossaan—
miss' elää jälleen pyhän Rooman rotu, jälelle sinne silloin jäänyt, koska pesäksi moisen pahuuden se tehtiin.»
Ma vastasin: »Jos täyttynyt ois toivo jokainen tämän sydämen, te ette viel' oisi ihmisluonnon ulkopuolia.
Ma muistan—ja se muisto nyt mun murtaa kuvanne hyvän, rakkaan, isällisen, kun eloss' ennen opetitte mulle
inehmon kulun kuolemattomuuteen. Ma kuinka teitä tuosta kiitän, soipa on kieleltäin, niin kauan kuin ma elän.
Mut mitä elämästäin ennustatte, kirjoitan, kätken naista[77] varten, joka sen selittää, jos hänen luokseen saavun.
Niin paljon sentään virkkaa voin ma teille, jos omatunto vain ei vaivaa mua, ma olen valmis joka kohtalohon.
Ei outo korvallein tuo ennus enää; siks onnen pyörä pyöriköön kuin tahtoo ja kuokka heilukohon peltomiehen!»
Mun Mestarini silloin taapäin kääntyi, mua oikealta katsoi, lausui: »Hyvin se kuuntelee, ken neuvon viisaan huomaa.»
Ma silti kuljin keskustellen kanssa Brunetton, kysyin, ketkä tunnetuimmat ja suurimmat ol' hänen seurastansa.
Hän mulle: »Hyvä tuntea on eräät, toisista sopivampi vaieta on: tarina pitkä, aika lyhyt. Tiedä
siis vain, ett' olivat he kaikki kirkon ja kirjan miehiä, maan-mainioita, mut kaikki saman synnin saastuttamat.[78]
Käy noiden kurjain kera Priscianus,[79] Francesco d'Accorso myös, ja nähdä voisit, niin likaiseen jos sulia oisi halu,
hänetkin,[80] jonka Arnon rantamilta lähetti paavi luokse Bacchiglionen; hän sinne jätti huonon miehuutensa.
Enemmän puhuisin, mut pitemmältä en haastaa enkä käydä voi, kun uuden nään nousevan taas hietikolta savun.
Tavata saa en sieltä saapuvia. Mut sulle suositan Tesoroani, ma jossa elän. Enkä muuta ano.»
Hän sitten kääntyi, juoksi pois kuin juostaan viherjän viirin vuoksi kilpaa[81] pitkin Veronan kenttää; eikä ollut näkö
hänellä häviön, vaan voiton saajan.
Kuudestoista laulu
Jo olin siinä, johon kuuluu pauhu ens piiriin syöksyväisen veen kuin kuuluu surina summa mehiläisten pesän,
kun kolmen varjon juoksull' eroavan näin joukosta, mi eespäin kulki alla tuon tuiman rangaistuksen rankkasateen.
Tulivat kohti, kaikki meille huutain: »Sa seis! ken puvustasi päättäin näytät olevan kaupungin tuon kehnon[82] lapsi!»
O, mitkä haavat jäsenissä heidän näin uudet, vanhat, tulen syömät. Vieläi, kun niitä muistan, sääli valtaa minut!
Oppaani kuuli heidät huutaviksi, puoleeni kääntyi, lausui: »Varro, näille sopivi meidän suoda kunniata.
Ja tulta jos vaan tuon ei paikan luonto niin purkaisi, ma sulle mainitsisin: paremmin sopis sun kuin heidän juosta.»
Kun pysähdyimme, alkoivat he jälleen tuon vanhan virren, kunnes päästen liki he rattaan rakensivat askelistaan.[83]
Kuin vaanii otettaan ja voittoansa öljyiset, paljaat painijat, siks kunnes heill' alkaa iskut ynnä vasta-iskut,
näin pyörien he kukin katsoi minuun, niin että kaula aina kääntyi suuntaan päinvastaiseen kuin jalat. Yksi virkkoi:
»Hätämme, tien tään auhdon luoma, sekä näkömme häijy, alaston jos meitä ja pyyntöjämme saa sun halveksumaan,
maineemme mieles taivuttakoon, että sanoisit, kuka oot, kun kuljet jaloin elävin Tuonen maata turvallisna.
Hän, jonka jälkiin näät mun polkevaksi, paljaana, hapsin palanein mi hyppii, on ollut ylhäisempi kuin sa luulet.
Gualdradan[84] hyvän pojanpoika oli, nimeltä Guido Guerra,[85] maailmassa suurtöitä miekoin hän ja miettein teki.
Tää toinen, vierelläin mi hietaa polkee, on Tegghiaio Aldobrandi,[86] ääntä min vielä tulis kansain kunnioittaa.
Ja minä, joll' on sama vaiva, olin Iacopo Rusticucci:[87] vahingoittaa mua varmaan enin nurja puolisoni.»
Tulelta turvassa jos ollut oisin, ma heidän luokseen alas oisin syössyt, ja luulen, oisi sallinut sen Opas.
Mut koska kärventynyt, korventunut tuoll' oisin, voitti pelko tahdon hyvän, mi vaati mua syleilemään heitä.
Niin virkoin: »Tuska eikä halveksunta tilanne piirsi niin mun mieleheni, se että myöhään sieltä haihtuu, heti
kun mulle äsken lausui Mestarini sanoja, joista päättää saatoin, että näkisin täällä teidän arvoisia.
Laps olen synnyinkaupunkinne, aina nimenne kunnioitetut ja työnne ma kuullut, maininnut oon rakkaudella.
Yön piirit jätän, oikean tään Oppaan lupaamat heelmät hyvät poimiaksein, mut ensin tie maan keskukseen on mulla.»
»Nimessä sielusi», hän mulle lausui, »mi kauan johtakoon sun jäseniäs, ja maineesi, mi jälkees loistakohon,
sa virka, viipyvätkö vielä meidän maassamme uljuus, jalous kuin ennen vai kokonaanko siirtyneet on sieltä?
Näät Wilhelm Borsiere,[88] äsken tullut, mi tuolla kumppaneimme kanssa kulkee, kiduttaa meitä tuosta kertomalla.»
»Uus kansa ynnä äkkirikkaus ovat, Firenze, häijyks, ylimieliseksi niin tehneet sun, sa että itse itket!»
Näin kasvoin kohotetuin huusin. Uskoi nuo kolme vastanneen mun heille, katsoi kuin toistaan katsotaan, kun totuus kuullaan.
He vastasivat: »Jos on yhtä helppo sun aina muita tyydyttää, mies olet miekkoinen vapaa-puheisuudessasi!
Pimeät nää jos paikat kerran jätät ja palaat alle kauniin tähtitaivaan ja sull' on ilo virkkaa: olin siellä,
sa meistä kerro joskus kansan kuulla.» Nyt piirin murtaen he pakenevan kuin siivin eikä jaloin nopsin näytti.
Niin pian ei ois virkkaa voinut: amen, kuin pois he riensivät. Siks Mestarini myös sopivaksi katsoi lähdön meille.
Ma seurasin; ja hetken käytyämme niin läheltä jo virran pauhu kuului, ett'ei ois puhettamme erottanut.
Kuin joki tuo, mi juoksevi Monvison juurelta ilmoja päin itäisiä vasenta viertä Apenninein, jonka
siell' ylhäällä on nimi Acquacheta, mi sitten vaipuu alangolle, toisen jo nimen saavuttaen Forlin luona:
San Benedetton yläpuolia syöksyy jylisten alas alppijyrkännettä, tuhanten turva joss' ois olla voinut.
Niin kuului pauhaavan se tiemme päässä: punainen, pystysuora vetten vyöry, mi kohta kuuroks oisi korvan tehnyt.
Mull' oli köysi[89] köytty uumenillein, ma jolla joskus pedon kirjokarvan lien pyytää aikonut: sen kokonansa
kun olin vyöltäni ma irroittanut Oppaani määräyksen mukaan, hälle ojensin sen ma niinkuin kootun kimpun.
Sivulle oikealle käännähtäen hän hiukan taantui äyrähältä, heitti sen alas kuiluun ankaraan. Ma sanoin
näin itselleni: Mahtaa merkki uusi tää aiheuttaa uuden ihmehenkin, kun mestari noin silmin seuraa sitä.
Ah, kuinka varovainen olla tulis seurassa niiden, jotk'ei ainoastaan tekoa nää, vaan mietteen salaisimman!
Hän mulle virkkoi: »Mitä varron, pian on nouseva, ja mitä aatoksesi nyt aavistaa, sun silmäs nähdä saavat.»
Totuutta, joka valheen kasvot kantaa, inehmo huulin kiintein säilyttäköön, häpeä syytön koska tuosta tulee.
Mut minä vaieta en voi; ja kautta tään kirjan säkeiden, jos eivät ehkä ne vaille kestävää jää suosiota,
lukija, vannon, että näin ma hahmon, sydäntä uljaintakin säikyttävän, siin' uivan halki ilman paksun, mustan,
kuin mies, mi mereen mennyt päästämähän on ankkuria, joka kiinni riuttaan tai muuhun tarttunut on, pintaan pyrkii
pään oikaisten ja jalat kokoon vetäin.
Seitsemästoista laulu
»Kas siinä hirviö[90] tuo huippuhäntä, mi vuoret nousee, murtaa muurit, aseet, kas, siinä hän, mi saastuttaa maanpiirin!»
Näin Oppahani mulle virkkoi: viittas petoa saapumahan äärimmälle äyräälle, päähän tiemme marmorisen.
Ja vilpin kuva saastainen tuo tuli, kohotti ylös pään ja vartalonsa, mut hännän jätti alle rannan raisun.
Sill' oli kasvot miehen rehellisen, niin hyvänsuopa yläpuolen pinta, mut muulta kaikeltaan se käärme oli.
Käpälät karvaiset ol' olkaan asti ja rinta, selkä sekä kirjokyljet ryhmyiset ynnä kilpisuomuksiset:
ei värikkäämmin kuteet, loimet kulje tataarien, turkkilaisten kankahissa, ei moista kutonut myös lie Arakne.
Kuin ruuhet usein rantamalla viruu puoleksi veessä, maalla toinen puoli; kuin virransuilla Saksan syömärien
majava istuu kalanpyynnissänsä; niin peto ilkeä tuo pysytteli äyräällä paatisella hiekka-aavan.
Sen häntä tyhjyydessä kiemurteli kivertäin ylös myrkkyhaarukkaansa, hän jolla iskee skorpionein tapaan.
Oppaani lausui: »Tiemme kaarrettava nyt meidän tästä tuonnepäin on, missä viruvi, vartovi tuo vilpin peto.»
Astuimme alas äärtä oikeata askelta kymmenkunta, pitkin törmää, näin tulta ynnä hiekkaa välttääksemme.
Sen luokse tultua ma hietikolla näin jonkun matkan päässä ihmisiä, jotk' istui liki kuilun jyrkännettä.
Oppaani lausui: »Että täyden saisit sa tiedon tästä suppilosta, mene ja katso, mik' on olomuoto heillä.
Mut puhees heidän kanssaan lyhvet olkoot! Sill'aikaa haastan pedon kanssa, että se meille myöntäis vahvat hartiansa.»
Näin vielä kielekkeelle viimeiselle tään piirin seitsemännen, missä suku tuo synkkä istui, aivan yksin menin.
Pusertui tuska heidän silmistänsä, he sieltä täältä käsin torjuella kokivat tulta ynnä hiekkaa kuumaa.
Kesällä koirat tekevät myös samoin jalalla taikka kuonollaan, kun heitä purevat kirput, kärpäset ja paarmat.
Eräiden kasvoja nyt katsoin heidän, tuon tulen tuskallisen kalvamien; en ketään tuntenut. Mut ripustetun
näin kunkin kaulaan kukkaron, min väri ja merkki kullakin ol' erikoinen; näkyivät silmin nauttivan he siitä.
Kun tuossa tutkin, sattui silmähäni keltainen kukkaro, min päältä kuva sininen siinsi jalopeuran.[91] Eespäin
kun tuosta katseheni käänsin, toisen näin veripunaisen ja siihen hanhen kuvatun, valkeamman norsunluuta.
Ja yks, min valkolaukku kantoi kuvaa sinisen, tiineen emäsian, lausui minulle: »Mitä teet tään kuilun yössä?
Käy pois! Mut koska vielä elät, tiedä, on naapurini mun, Vitaliano, sijansa saapa tässä vierelläni.
Firenzeläisten kesken padualaisna täss' istun, kuulen, kuinka korvahani he huutaa: Tulkoon ylin valtaherra,
min kukkaross' on pukin kolmen kuva!» Hän siinä suuta mursi, kieltä näytti kuin härkä, joka kuonoansa nuolee.
Mut minä, etten viipymällä mieltä sen pahoittais, mi nopsa olla käski, palasin luota varjoin uupuneiden.
Oppaani kohtasin, mi pedon julman selässä istui jo ja virkkoi mulle: »Nyt ole uljas, täss' ei pelko sovi!
Käy kulku alas moista porrastietä: sa eteen nouse, minä keskell' istun, ettei se pyrstöllään sua vahingoittais.»
Kuin mies, mi kuumeväristysten tulon jo tuntee, jonka kalpenee jo kynnet ja joka vapisee, kun varjon näkee;
niin minä kuullen sanat nuo. Mut niiden myös uhka sai mun häpeemään, mi tunne rohkaisee orjan isäntänsä eessä.
Ma istuin hartioille hirmuisille ja tahdoin sanoa: »Mua kiinni pidä!» mut kieleni ei totellut kuin luulin.
Mut hän, mi auttanut mua aikaisemmin hädässä oli, heti noustuani lujasti kädellään mun vyötti, tuki.
Ja virkkoi: »Geryon, nyt lähde matkaan! Hitaasti laskeu, laajoin kaartein, muista, ett' outo on nyt sulia kuorma kantaa!»
Kuin pursi, joka taapäin tyrkätähän rannasta ensin, niin hän lähti; sitten kun tunsi vapaa olevansa, käänsi
hän hännän sinne, miss' ol' ennen rinta, ja käytti sitä lailla ankeriaan käpälin kaksin ilman halki soutain.
En luule, että pelko suuremp' oli, Phaëton[92] koska päivän ohjat jätti, min vuoksi vieläi taivaankansi palaa;
ei myös, kun vahan sulaessa raukka Ikarus[93] tunsi siipein irtautuvan ja isä hälle huus: On turma eessä!
kuin pelkoni nyt nähdessäin, ett' tyhjyys mua kaikkialta ympäröi ja kaikki silmistä häipyi, paitsi selkä pedon.
Hitaasti laskeuu se, uiden vitkaan ja loivin kaartein; huomaa tuost' en mitään, vain että alhaalta mua vastaan tuulee.
Jo oikealta kuulin vetten kuohun allamme ukkosena jymisevän; kumarsin päätä sinne katsoaksein.
Pelästyin kuilua nyt kaksin verroin, tulia näin ja valitusta kuulin, vavisten ojentausin taas ma taapäin.
Näin sitten—mit' en ollut ennen nähnyt— kuink' alas kaartein kuljettiin ja eri tahoilta kuinka näkyi suuret kauhut.
Kuin haukka kauan ollut lentimillään, mi nää ei lintua, ei houkutinta, saa metsästäjän sanomaan: Sa painut,
ja vaipuu sinne, mistä nousi nopsaan, sataisin kaartein, istuu isännästään etäälle uupuneena, tympeänä;
Niin Geryon myös meidät maahan laski juurelle jyrkän ryhmyriutan, sitten kun näki meistä päässehensä, kiiti
pois niinkuin nuoli, jonka jousi viskaa.
Kahdeksastoista laulu
On paikka helvetissä, Malebolge, kivestä tehty, teräsharmaa, niinkuin myös kalliotkin, jotka saartaa sitä.
Tuon kentän pahan keskuksessa juuri syvänne laaja, synkkä ammottavi; sen rakenteen ma kohdallansa kerron.
Se vyöhyke, mi jää kuin renkahaksi välille syvänteen ja vuoriseinän, jaettu kymmeneen on uurtehesen.
Kuin siellä, missä muurein suojaks linnaa alati uudet vallihaudat kaartaa, on paikan muoto, silmään sattuvainen,
sen mukaisen myös kuvan tarjoo tämä. Ja niinkuin moisten linnain kynnyksiltä vie pienet sillat rantaan äärimmäiseen,
niin täällä kallioiden alta johti kiviset polut poikki muurein, hautain luo syvänteen, ne johon päättyy, katkee.
Tää oli paikka, johon meidät jätti Geryon; Runoniekka kulkemahan vasenta puolta läks, ma jäljessänsä.
Näin oikealla uutta surkeutta ja uudet vaivat, uudet kiusanhenget, joit' oli ensi kuilu tulvillansa.
Pohjalla syntiset nuo alastomat tulivat toista puolta vastahamme, taas toista myötämme, mut nopeammin:
kuin roomalaiset Riemuvuonna[94] sillan jakoivat kansan vuoksi kahteen osaan, niin että toista puolta toiset kulki
päin linnaa Angelon—ne, joilla matka vei kirkkoon Pyhän Pietarin—ja toiset sivua toista vuorta kohden kävi.
Molemmin puolin kuilunpohjaa synkkää pirujen pieksävän ma sarvekkaiden näin heitä takaa vinhoin raippavitsoin.
Ah, kuinka heiltä sääret nopsaan nousi jo ensi iskulla! Ei toista eikä kolmatta kukaan jäänyt vartomahan.
Näin käydessäni yhteen syntisistä katseeni kiintyi, ja ma virkoin heti: »En tuota varmaan näe ensi kertaa.»
Siks viivähdin ma häntä tunteaksein, pysähtyi lempeä myös Saattajani ja salli, että hiukan taapäin käännyin.
Salata kasvonsa tuo raipan-saaja koetti maahan katsomalla, mutta ma hälle virkoin: »Sa, mi painat katsees,
jos piirteet kantamas ei väärät liene, oot Venedico Caccianimico.[95] Mut mistä kirpeä tää kipu sulle?»
Hän virkkoi: »Tuota mielelläin en kerro, mut kirkas kielesi mun pakottavi muinaista muistamahan maailmaani.
Ma olin se, mi kaunihin Ghisolan sain myöntymään Markiisin lemmenleikkiin, kuin tuosta kertoneekin tuhina taru.
Tääll' yksin itke en bolognalaisna: päinvastoin paikka tää niin täys on meitä, ett' enemmän ei kaiu murtehemme
välillä Savenan ja Renon virtain. Jos tuosta todistusta tahdot tarkkaa, palauta mielees ahneutemme muisto.»
Näin hänen haastaessa, selkään häntä löi piru vitsallaan ja virkkoi: »Eespäin, sa parittaja! Tääll' ei naisten kauppa!»
Ma jälleen liityin seuralaiseheni. Tulimme askelilla muutamilla nyt kielekkeelle kallioisen rannan.
Sen päälle helposti me kiipesimme ja käyden oikeaan sen harjaa pitkin, ijäiset jätimme nää kauhun kuilut.
Kun siihen päästiin, missä paasipolun on alla aukko käydä ruoskittujen, Oppaani lausui: »Varro, että silmääs
sattuisi muoto näiden muiden kurjain, sa joiden kasvoja et vielä nähnyt, kun kanssamme he samaa suuntaa kulki.»
Portaalta ijäiseltä katselimme jonoa toista, meitä kohden käyvää, samalla tapaa raipoin rangaistua.
Mun kysymättä hyvä Mestarini nyt lausui: »Katso, kuka suuri tulee, mi tuskassaan ei itke kyyneltäkään!
Näöltä kuink' on kuningas hän vielä!
Hän Iason on, jot' uljuus, lempi johti,
Kolkiista kerran viemään kultataljan.
Hän kulki ohi Lemnos-saaren, jossa sen naiset rohkeat ja julmat oli jokaisen miehenpuolen surmannehet.
Hän siellä sanoin sekä elein siroin Hypsipylen, tuon neidon nuoren, petti, mi itse ensin petti[96] naiset saaren;
ja jätti immen yksin, raskahana. Syy moinen hälle moisen tuskan tuottaa ja tuska tuo on myös Medean kosto.
Käy hänen kanssaan kaikki viettelijät. Tää tieto asukkaista ensi kuilun ja heidän rikoksistaan riittäköhön!»
Nyt oltiin siinä, missä ahdas kuja käy ristiin toisen kivisillan kanssa ja siitä kaartuu kaaren toisen muotoon.
Näimme kansaa siellä kuilun toisen, jotk' ähkyy, korskuttavi kuonoansa ja itseänsä iskee käsin omin.
Sen äyräät home peitti, synnyttämä alhaalta kohoavan kolkon huurun, mi silmän niinkuin nenänkin on kiusa.
Niin syvä on sen pohja, ettei sinne voi nähdä nousematta kaaren selkään, miss' uloin kallion on kieli. Tuonne
tulimme, näin ma kuilun pohjan täynnä sukua, uppoovata saastaisuuteen, min laatu oli niinkuin ihmislantaa.
Mun tuota silmin tutkiessa, yhden pään näin niin likaisen, siit' ettei päättää oliko mallikko vai pappi, voinut.
Hän mulle huusi: »Miks niin ahnahasti mun enemmän kuin muiden tilaa tarkkaat?» Ma hälle: »Siksi, että muistan sinut,
sun oli silloin hiukses kuivat, oothan Alessio Intermini,[97] Luccan miesi; siks sua enemmän kuin muita katson.»
Hän mulle silloin, lyöden otsaluutaan: »Mun tänne upottivat mairitukset, jost' ei tää kieli koskaan saanut kyllin.»
Nyt lausui Mestarini: »Hiukan eespäin ojenna kasvosi, ett' oikein nähdä voit silmilläs tuon porton pörrötukan
ja hänen irstaan olentonsa; kynsin likaisin ruumistaan hän ruopii, milloin käy kyyryhyn ja milloin pystyyn nousee.
Thaïs[98] hän on, tuo irstas, lemmitylleen mi lausui, kysyvälle: 'Suurta saanko kiitosta lahjastain?'—'Ah, ääretöntä!'
Ja tämä riittäköhön silmillemme.»
Yhdeksästoista laulu
Oi Simon Magus,[99] oi sun kurja joukkos, te, jotka taivaan tavaraa[100]—min olla hyvehen morsion vain pitäis—myötte,
hopean portoks ahnahasti kullan! Nyt teidän häpeänne julki soikoon, näät teidän paikkanne on kolmas kuilu.
Seuraavan haudan keskikohtaan tulleet olimme siihen, missä paasisilta syvyyden päällä pystysuoraan nousee.
O, Kaikkiviisaus, kuink' on suuri taitees taivaassa, maassa, helvetissä vielä kuink' oikein voimas kaikki jakaa, säätää.
Näin kuilun seiniä ja pohjaa pitkin tuon tumman kiven poratuksi reikiin, kaikk' yhtä laajat, yhtä ymmyrkäiset.
Ei pienemmät, ei suuremmat ne olleet kuin kauniin San Giovannin[101] templin kolot, paikaksi kastajien tehdyt sinne.
Niist' yhden mursin, joku vuosi sitten, kun siihen hukkua ol' lapsi muudan; ja minkä kerron nyt, se uskottakoon.
Jokaisen kolon suusta pisti esiin syntisten jalat ynnä sääret, pohkeet; muu kaikki piili reikään pistettynä.
Paloivat kunkin jalkapohjat tuosta, nivelet nykki niin, ett' oisi varmaan katkennut siinä side, vitsasköysi.
Kuin öljyttyjä esineitä liekki vain päältä syö ja pinnalt' äärimmältä, niin heitä kantapäistä varpaan-neniin.
»Ken tuo on, Mestari», ma lausuin, »muita enemmän joka vääntelee ja potkii ja jota punaisin myös liekki kalvaa?»
Hän mulle: »Jos sa tahdot, että kannan sun tuonne alas, miss' on törmä loivin, hän itsestään ja synneistänsä kertoo.»
Ma hälle: »Mik' on mielees sun, on munkin. Sa herra oot ja tiedät, ett'en eroo sun tahdostas, myös tiedät, mit' en sano.»
Tulimme harjalle nyt neljännelle, käännyimme vasempaan, ja kuilunpohjaan astuimme ahtahasen, reiäkkääsen.
Mua Mestarini lantehellaan kantoi ja saattoi aina reiän suulle, josta tuon oudon tuska säärin sätkyi ilmi.
»Ken kurja lienetkin, mi päälläs seisot kuin paalu, maahan upotettu, siinä», ma hälle haastoin nyt, »jos voit, niin puhu?»
Kuin munkki, murhamiestä ripittävä, min kutsuu kuolemata viivyttääkseen tää ääreen kuoppansa, ma tuossa seisoin.
Hän huusi:[102] »Bonifacius, tääll' ootko, sa ootko, Bonifacius, jo täällä? Siis erehtynyt kolme vuott' on ennus?
Noin nopsaan kyllästyitkö rikkauteesi, min vuoksi peljännyt et neittä pyhää sa pettää etkä raiskata myös häntä?»
Niin olin kuin on mies, mi ymmärtele ei vastausta hälle annettua, vaan häpee eikä virkkaa taida mitään.
Vergilius lausui silloin: »Sano, sano, ett'et sa ole miksi hän sun luulee!» Ja minä haastoin määräyksen mukaan.
Nyt jalat kurjan koukistuivat aivan, hän äänell' itkevällä, huokaellen noin virkkoi: »Mitä pyydät siis sa multa?
Jos tietää tahdot niin, ken olen, että tuon rannan raisun astunut oot alas, sa tiedä, kannoin paavin viittaa kerran.
Orsini olin, poika karhun, ahnas niin vuoksi heimoni, siell' että kultaa kokosin, täällä itse jouduin säkkiin.
Jo pääni alle painuneet on toiset edeltäjäni simonian orjat; tään purnun aukeamaan puristuivat.
Mun sinne alas myös on matka, koska hän saapuu, joksi sua luulin äsken, kun kysymyksen pikaisen tuon tein ma.
Mut kauemmin jo tässä seison päälläin ja poltan jalkojani kuin hän jaloin punaisin paistuva on paikassani.
Näät hänen jälkeensä on laiton paimen[103] lännestä saapuva, syin saastaisemmin, mi meidät molemmat maan alle peittää.
Uus on hän Josua, Makkabean miesi:[104] kuin tällä kuninkaansa armo oli, niin hällä suopeus Ranskan hallitsijan.»
En tiedä, lienkö liian nopsa ollut, kun hälle vastasin vain tähän tapaan: »Siis virka, kuinka paljon rahaa pyysi
Pyhältä Pietarilta Herra meidän, tään käteen avaimensa uskoessaan? Hän varmaan tuota vaati vain: Mua seuraa!
Ei Pietari, ei muutkaan Matteukselta veroa vaatineet, kun arvan kautta tää sijan sai, mi petturin ol' ennen.
Jää tänne, oikea on rangaistukses! Ja hyvin kaitse pahoin koottu rahas,[105] mi rohkaisi sun riitaan Kaarlen kanssa.
Ja ellei estäisi mua kunnioitus avainta ankarinta kohtaan, jota sa kannoit elämässä kaunoisessa,
käyttäisin kieltä vielä kirpeämpää; näät ahneutenne on maanpiirin murhe, te hyvät polkein kohotatte huonot.
Evankelista teit' on tarkoittanut, te paimenet, kun näki vetten päällä hän ruhtinaiden porton istuvaksi:
tuon saman, joka seitsenpäisnä[106] syntyi, sai mahdin kymmensarvisen, niin kauan kuin miehellensä mieluinen ol' hyve.
Te Jumalaksi tehneet ootte rahan, kurjimmat ootte kuvain kumartajat: pakana yhtä palvelee, te sataa.
Ah, Constantinus, pahaa kuinka paljon perusti, kääntymykses ei, vaan lahjas, tuo saama ensimmäisen rikkaan paavin!»
Mun moista virttä vierittäissä hälle, hän kovin jalkapohjiansa potki vihasta taikka omantunnon syystä.
Ma luulen, että mielellänsä kuuli nuo sanat Mestari, niin tyydyttävän puheeni vakaa näytti piirteitänsä,
Hän sitten käsin kaksin tarttui minuun, mun nosti ryntäilleen ja kantoi ylös taas tietä, äsken alas astumaansa.
Väsynyt ei mua hoivaamaan hän ennen kuin kaaren kukkulalla, neljänneltä mi päälle viidennen vie harjantehen.
Sievästi siihen laski taakan rakkaan, varoen, vuoksi törmän tuiman, jyrkän, jot' tuskin pukki oisi nousta voinut.
Ja siitä toinen alho mulle aukes.
Kahdeskymmenes laulu
Uus vaiva uudet säkeet vaatii multa ja laulun kahdenkymmenennen tätä ens virttä, joka kirotuista kertoo.
Jo vallan valmis olin katsomahan ma kuiluun, allani mun ammottavaan, mi kyynelistä tuskaisista tulvi.
Näin kansaa syvänteessä pyöreässä ma käyvän ääneti ja itkein, kuten käy hautasaatot maailmassa meidän.
Alemma katsoin, kunkin hahmo näytti kuin iki-ihmeen kautta vääntyneeltä leuasta asti varren alkamahan:
päin lanteita näät kasvot heillä katsoi ja taapäin heidän käydä täytyi, koska evätty heiltä oli nähdä eespäin.
Kenties halvaus noin nurinkurin voi jonkun vääntää väkivalloin, vaikka en tuota nähnyt ole enkä usko.
Lukija, hyödykses jos Luoja kirjan tään kätees suo, sa arvaa itsestäsi, saatoinko kuivin katsein nähdä tuota,
kuvamme kuolevaisen vääntyneenä kun näin ma niin, ett' isku silmiensä rakoa pitkin peräpuolen kastoi.
Ma totta itkin, kiven kielekkeesen nojaten kovaan, kunnes saattajani noin virkkoi: »Ootko niinkuin muutkin houkat?
Tääll' elää sääli olla säälimättä. Ken syyllisempi on kuin se, ken suree oikeuden jumalaisen voittotöitä?
Pääs nosta pystyyn, miesi nää min alla maa aukes eessä Teban kansan silmäin, ja kaikki huusivat: 'Sa minne syöksyt
Amphiaraus?[107] Miksi taiston jätät?' Mut laannut ei hän vierimästä ennen kuin luona Minoksen, mi kaikki korjaa.
Kas, kuinka rintanaan hän selkää käyttää: kun liian kauas eespäin nähdä tahtoi, hän taapäin katsoo nyt ja taapäin astuu.
Nää myös Teiresias,[108] min muoto muuttui, kun naisen hahmon sai mieshahmon sijaan ja jäsenet hän kaikki toiset aivan.
Ja vasta sauvall' lyötyänsä noita käärmettä kahta, yhteen kääriynyttä, sai Teiresias miehuutensa jälleen.
Tuo, jonka selkä päin on vatsaa hänen, on Aruns Lunin[109] vuoristosta, missä Carraran miesi laaksonpohjaa kyntää.
Valkoisten marmorpaatten keskell' asui siell' luolassaan hän, josta nähdä laajan hän meren voi ja taivaan tähtikirjat.
Ja tuo, mi nännejänsä, joit' et näe, hajalle päässein hapsin peittää, kääntäin pois meistä kaiken, missä karva kasvaa,
on Manto,[110] joka maata monta kulki ja sitten siihen jäi, miss' synnyin minä; sanella tuosta hiukan mielin sulle.
Kun kuollut häitä oli taatto, koska kaupunki Bakkos-jumalan ol' orja, hän kauan harhaeli maailmalla.
Italiassa ihanass' on järvi, juurella alppein, jotka sulkee Saksan Tirollin linnasta: Benaco on se.
Tuhansin lähtehin, Penninon päältä, välillä Valcamonican ja Gardan veet pursuu, jotka jäävät järveen tähän.
Keskellä sen on paikka, jossa piispat Trientin, Brescian ja Veronan yhteen vois tulla siunaamahan piiriänsä.
Varustus vahva, kaunis on Peschiera, tuo torjuu Bresciaa sekä Bergamoa, miss' alimpana ranta kaartuu. Sinne
veet järven liiat kaikki virtaa, joita ei jaksa säilyttää Benaco, juosten jokena sitten kautta kukkaniittuin.
Mut heti vierimään kun laine lähtee,
Benaco ei, vaan Mincio on sen nimi
Governoon saakka, missä Po sen nielee.
Alangon kohtaa alkujuoksussansa, nevaksi aukee, suoksi suurentuvi, suvisin ilman epäterveen huokuu.
Vaelsi impi hurja tuosta, näki suon keskellä hän kaistan maata kovaa, asumatonta, auran käymätöntä.
Jäi sinne, välttääksensä ihmisseuraa, hän orjineen ja taikatemppuinensa ja eli siellä, siks kuin kuolo saapui.
Inehmot, jotka ympärillä hajan asuivat, kokoutuivat paikkaan, minkä suomuuri turvas joka suunnan saartain.
Kaupunki nousi vainaan kunnahalle, ja ensi keksijänsä mukaan, ilman muut' arpaa, mainittihin Mantovaksi.
Enempi kansaa oli siinä ennen kuin Pinamonte[111] Casalodin petti, tuon houkan, viekkahalla neuvollansa.
Siks sulle kerron näitä, että koskaan jos kuulet toisin maani syntytarun, sen valhe totuutta ei vahingoittais.»
Ma hälle: »Mestari, sun sanas ovat minulle varmat niin ja luotettavat, muut ett' on hiiliä vain sammuneita.
Mut sano mulle, samoojista noista erota etkö ketään mainittavaa, näät moista vaan nyt miettii aatokseni.»
Hän mulle: »Tuo, min leukaparta hajoo ruskeille hartioille, augur' oli ajalla, jolloin Kreikka miehist' tyhjä,
niin oli että joku jäi vaan kehtoon. Hän Kalkaan kanssa määräs hetken hyvän Auliissa päästää ensi laivatouvin.
Nimeltä ol' Eurupylus[112] hän; laulaa Runoni ylväs jossakin myös häntä, kuin tiedät sa, mi kauttaaltaan sen taidat.
Tuo toinen, lanteiltaan niin laiha, oli Mikael Scotus,[113] jolle outo mikään ei ollut temppu velhotaidon turhan.
Tuo on Guido Bonatti,[114] tuo Asdente, min mieli nyt ois pikilankaan, nahkaan, mut joka myöhään täällä katuu. Kurjat
nuo naiset nää myös, jotka jätti neulan ja värttinänsä tullen taitureiksi ja tehden pahaa yrtein ynnä kuvin.
Nyt eespäin käyös, sillä Kainin tähti[115] rajalla seisoo pallonpuoliskoiden jo merta koskettain Sevillan alla,
ja viime yönä täys jo kuudan oli; sen varmaan muistat, sill' ei vahingoksi kuu sulle ollut syvyydessä korven.»
Noin puhui hän, me astuimme sill'aikaa.
Yhdeskolmatta laulu
Sillalta sillalle näin haasteloissa, joit' ei mun Näytelmäni laulaa mieli, tulimme kaaren kukkulalle, jääden
syvyyttä uutta Malebolgen ynnä tuon turhaa vaikerrusta katsomahan; se mulle synkkää synkemmältä näytti.
