Читать книгу Lajien synty - Чарльз Дарвин, Darwin Charles - Страница 5

Muuntuneet elintavat aikaansaavat periytyviä vaikutuksia; niinpä esim. kasvien siirtäminen toisesta ilmanalasta toiseen muuttaa niiden kukinta-ajan. Paljon selvempänä näyttäytyvät elimistön osien käytön ja käytön puutteen vaikutukset eläimissä. Tarkastaessani ankkaa havaitsen, että sen siipiluut ovat koko luurankoon verraten kevyemmät ja sen sääriluut raskaammat kuin sorsan. Ja tämän muutoksen syynä on epäilemättä se, että ankka lentää paljon vähemmän ja kävelee enemmän kuin sen kesyttömät vanhemmat. Utareiden voimakas perinnöllinen kehitys lehmillä ja vuohilla niissä seuduissa, joissa näitä eläimiä säännöllisesti lypsetään, verrattuna näiden elinten kehitykseen muissa seuduissa, on kenties toinen esimerkki käytön vaikutuksesta. Emme voi mainita ainoatakaan kotieläintämme, jolla ei jossakin seudussa olisi riippuvat korvat. Ja todennäköiseltä tuntuu lausuttu olettamus, että tämä korvalihasten velttous johtuu käytön puutteesta, kun kotieläimiä harvoin uhkaa vaara.

Monet lait sääntelevät muuntelua. Jotkut niistä ovat hämärästi huomattavissa ja tulevat myöhemmin lyhyesti käsiteltäviksi. Tahdon tässä vaan viitata siihen, mitä voidaan kutsua vuorosuhteelliseksi muunteluksi. Tärkeät muutokset sikiössä tai toukassa jättävät otaksuttavasti perinnöksi muutoksia täysin kehittyneeseen eläimeen. Epämuodostumissa ovat vuorosuhteet aivan eri osien välillä sangen omituisia. Isidore Geoffroy St. Hilairen suuressa teoksessa on annettu tästä monta esimerkkiä. Eläinten kasvattajat arvelevat, että pitkiä jäseniä miltei aina seuraa pidentynyt pää. Jotkut esimerkit vuorosuhteellisuudesta ovat kerrassaan eriskummallisia. Niinpä ovat kauttaaltaan valkoiset ja sinisilmäiset kissat yleensä kuuroja; äskettäin on Mr. Tait kuitenkin tehnyt sen huomion, että tämä rajottuu uroksiin. Väri ja ruumiinrakenteen erikoisuudet käyvät käsikädessä. Siitä voisi mainita useita huomattavia tapauksia eläin- ja kasvimaailmasta. Heusinger'in keräämistä tosiseikoista käy ilmi, että valkoisia lampaita ja sikoja vahingoittavat eräät kasvit, kun taas tummanväriset yksilöt säästyvät tältä haitalta. Professori Wyman on äskettäin ilmottanut minulle mainion esimerkin tästä. Hänen tiedustellessaan muutamilta Virginian maanviljelijöiltä, mistä johtui, että kaikki heidän sikansa olivat mustia, selittivät he hänelle, että kaikki heidän sikansa söivät värijuurta (Lachnantes), joka värjäsi niiden luut vaaleanpunaisiksi ja joka myös aiheutti sorkkien lohkeilemisen kaikilta muilta paitsi mustilta eläimiltä. Ja eräs n.k. craeker'eista (Virginian valtionmaan asuttajista) lisäsi: "Me valitsemme poikueesta mustat kasvatettaviksi, koska ainoastaan niiden eloonjäämisestä on hyviä toiveita". Karvattomilla koirilla on epätäydelliset hampaat; pitkä- ja karkeakarvaiset märehtijät saavat helposti, niin vakuutetaan, pitkät sarvet tai useampia sarvia; höyhenjalkaisilla kyyhkysillä on räpylä ulkovarpaiden välissä; lyhytnokkaisilla kyyhkysillä on pienet jalat ja pitkänokkaisilla suuret. Jos siis ihminen ryhtyy harjottamaan siitosvalintaa kehittäen jotakin erikois-ominaisuutta, tulee hän varmaan useinkin toisintaneeksi muitakin rakenteen-osia, riippuen vuorosuhteellisuuden salaperäisistä laeista.

Muuntelevaisuuden erilaisten, tuntemattomien tai vain hämärästi käsitettyjen lakien tulokset ovat suunnattoman monimutkaiset ja monenkaltaiset. Maksaa vaivan huolellisesti tutkia muutamista vanhoista viljelyskasveistamme, kuten hyasintista, perunasta, georginista y.m. kirjotettuja tutkielmia ja on todella hämmästyttävää, kuinka lukemattomissa kohdissa muunnokset ja alamuunnokset vähässä määrin eroavat toisistaan rakenteeltaan ja elimistönsä laadulta. Koko elimistö näyttää tulleen muodostuvaiseksi, se erkanee lievästi vanhempien perusmuodosta.

Jokainen muutos, joka ei ole perinnöllinen, on meille merkityksetön. Mutta perinnöllisten rakenteen-eroavaisuuksien, sekä lievempien että fysiologisesti sangen merkityksellisten, lukumäärä ja moninaisuus on ääretön. Tohtori Prosper Lucas'in tutkimus, joka käsittää kaksi laajaa nidosta, on täydellisin ja paras tätä ainetta käsittelevä teos. Ei kukaan eläinten kasvattaja epäile perinnöllisyystaipumuksen voimaa; hänen perususkonaan on, että samallainen tuottaa samallaisen; ainoastaan teoretikot ovat koettaneet tehdä tämän lain epäilyksen alaiseksi. Kun joku rakenteen poikkeavaisuus usein esiintyy ja kun näemme sen isässä ja lapsessa, voi tämä johtua siitäkin, että molempiin on vaikuttanut sama syy. Mutta kun yksilöjen joukossa, jotka nähtävästi ovat samojen elinehtojen alaisia, jostakin tavattomasta olosuhteiden yhtymisestä (combination) johtuva harvinainen poikkeus ilmenee isässä – sanokaamme kerran useiden miljoonain yksilöiden joukossa – ja tämä poikkeus uudelleen esiintyy lapsessa, niin jo pelkkä todennäköisyyskin pakottaa meidät lukemaan sen perinnöllisyyden syyksi. Jokainen on varmaan kuullut albinismin, piikkinahkaisuuden, ruumiin karvaisuuden y.m. tapauksista, jotka esiintyvät saman perheen muutamissa jäsenissä. Jos siis omituiset ja harvinaiset poikkeukset usein menevät perintönä, voi helposti otaksua vähemmän omituisten ja tavallisempien poikkeustenkin olevan perinnöllisiä. Oikea tapa katsella asiaa olisi kenties se, että pitäisi jokaisen ominaisuuden periytymistä sääntönä ja periytymättä jäämistä poikkeuksena.

Perinnöllisyyttä hallitsevat lait ovat enimmäkseen tuntemattomia. Ei kukaan voi sanoa, miksi jokin saman lajin eri yksilöille taikkapa eri lajeille yhteinen erikoisominaisuus toisinaan periytyy, toisinaan taas jää periytymättä, miksi lapsi usein tulee muutamilta ominaisuuksiltaan iso-isäänsä tai iso-äitiinsä tai kaukaisempiin esi-isiinsä, miksi joku erikoisuus siirtyy yhdestä sukupuolesta molempiin sukupuoliin tai vain toiseen sukupuoleen, ja jälkimäisessä tapauksessa tavallisimmin, mutta ei aina, samaan sukupuoleen. Jotakin merkitsee sekin seikka, että erikoisuudet, jotka esiintyvät kotieläintemme uroksissa, usein siirtyvät, joko yksinomaan tai ainakin suurimmaksi osaksi ainoastaan uroksiin. Mutta vielä tärkeämpi sääntö, jonka paikkansapitävyyttä luullakseni ei ole syytä epäillä, on se, että minä ikäkautena joku erikoisuus ilmeneekin, sillä on taipumuksena uudestaan ilmetä jälkeläisissä samalla iällä, joskus tosin aikaisemminkin. Monissa tapauksissa ei voisi toisin ollakaan; niinpä nautaeläinten sarvissa esiintyvät erikoisuudet voivat ilmetä jälkeläisissä vasta kun nämä ovat tulemassa täysikasvuisiksi; ja samoin tiedetään silkkimadossa esiintyvien omituisuuksien näyttäytyvän vastaavalla toukka- tai kotelo-asteella. Mutta perinnölliset taudit ja jotkut muut seikat saavat minut otaksumaan, että sääntö ulottuu laajemmallekin ja että, silloinkin kun ei ole nähtävää syytä, miksi jokin erikoisuus esiintyisi jollakin määrätyllä iällä, sillä kuitenkin on taipumus esiintyä jälkeläisessä samalla ikäkaudella, millä se ensiksi vanhemmassa ilmeni. Luullakseni tällä säännöllä on mitä tärkein merkitys sikiö-opin (embryologian) lakeja selitettäessä. Nämä huomautukset tarkottavat tietysti ainoastaan omituisuuden ensi ilmenemistä, eivätkä sitä alkusyytä, joka on voinut olla vaikuttamassa jo uroksen tai naaraksen siitossoluissa, kuten esim. sarvien lisääntynyt pituus ilmenee lyhytsarvisen lehmän ja pitkäsarvisen sonnin jälkeläisessä vasta myöhemmällä iällä, vaikka syy tietysti jo piilee uroksen siemenaineessa.

Koska olen viitannut elävien olentojen taipumukseen palautua esivanhempien luontoisiksi, mainitsen samalla erään luonnontutkijan usein lausuman väitteen, – että kotieläimemme metsistyessään vähitellen, mutta poikkeuksetta palautuvat alkuperäisen sukunsa luonteeseen. Tämän nojalla on koetettu todistaa, ettei kesytetyistä roduista voi tehdä mitään johtopäätöksiä luonnontilassa eläviin lajeihin nähden. Olen turhaan yrittänyt päästä selville siitä, mihin ratkaiseviin tosiseikkoihin tuo niin usein ja niin rohkeasti lausuttu väite perustuu. Lienee hyvin vaikeata todistaa se todeksi. Voimme huoletta päättää, että sangen monet selväpiirteisimmistä kotimuunnoksistamme eivät mitenkään voisi elää luonnontilassa. Monissa tapauksissa emme tiedä, millainen alkuperäinen suku oli, emmekä siis voi sanoa, onko tapahtunut miltei täydellinen esivanhempiin palautuminen vai eikö. Jotta risteytymisen vaikutukset estyisivät, pitäisi päästää vain yksi ainoa muunnos elämään vapaana uudessa kotiseudussaan. Koska nyt muunnoksemme todella toisinaan muutamilta ominaisuuksiltaan tulevat esivanhempien muotoisiksi, näyttää minusta otaksuttavalta, että jos meidän onnistuisi viljellä esim. eri kaalirotuja useita sukupolvia hyvin laihassa maaperässä, ne suureksi osaksi taikkapa kokonaankin palaisivat alkuperäiseen kesyttömään sukuunsa, jolloin tosin laihan maaperän "pysyväinen" vaikutus olisi osaksi otettava lukuun. Onnistuisiko koe vai eikö, ei merkitse paljoa todistelujohdollemme; sillä itse kokeen kautta olisivat elinehdot muuttuneet. Jos olisi toteen näytettävissä, että kotimuunnoksemme osottavat vahvaa taipumusta palautumaan esivanhempiinsa, s.o. kadottamaan saavutetut ominaisuutensa, eläessään samoissa olosuhteissa ja muodostaessaan tarpeeksi lukuisan joukon, niin että vapaa keskinäinen risteytyminen tasottaa kaikki lievät rakenteenpoikkeavaisuudet – siinä tapauksessa myönnän, ettemme voisi kotimuunnoksista tehdä mitään johtopäätöksiä lajeihin nähden. Mutta tämän mielipiteen tueksi ei ole olemassa todennäköisyyden varjoakaan. Se väite, ettemme saata pitkittää kuorma- ja ratsuhevostemme, pitkä- ja lyhytsarvisten nautaeläintemme, erisukuisen siipikarjamme ja ravinnoksi kelpaavien kasviemme kasvattamista sukupolvi sukupolvelta miten pitkälle tahansa – se väite on vastoin kaikkea kokemusta.