Читать книгу Robinson Crusoe - Даниэль Дефо, Данієль Дефо, Defoe Daniel - Страница 3

Yhä kauemmas etelään. – Ystävällisiä neekereitä rannalla. – Leopardi. – Portugalilainen laiva. – Tilanomistajana Brasiliassa. – Uusille matkoille. – Haaksirikko. – Ensimmäinen yö puussa.

Matkaa jatkettiin taas etelään päin kymmenen tai kaksitoista päivää. Ruokatavarat vähenivät vähenemistään, niin että meidän täytyi olla laihanpuoleisella muonalla. Maihin ei poikettu kuin vettä hakemaan. Aikomukseni oli päästä vihdoin Gambian tai Senegalin virran suuhun, toisin sanoen Kap Verden tienoille, missä toivoin kohtaavani eurooppalaisia laivoja. Tiesin näet, että kaikki laivat, jotka Euroopasta kulkivat Guinean rannikolle. Brasiliaan tai Itä-Intiaan, poikkesivat Kap Verden niemeen taikka samannimisiin saariin. Ellei minun onnistuisi kohdata tällaista laivaa, niin joutuisin neekerien käsiin, siis surman suuhun.

Vähitellen alkoivat seudut, joiden ohi purjehdittiin, näyttää asutuilta: parissa kolmessa paikassa huomasimme rannalla ihmisiä, mustia ja alastomia. Eräässä kohden he juoksivat rantaa pitkin meidän perässämme. Xuryn kiellosta huolimatta ohjasin purteni lähemmäksi rantaa päästäkseni pakinoille heidän kanssaan. Aseita ei ollut kenelläkään heistä, yhdellä ainoalla vain pitkä sauva kädessä. Xury sanoi sen olevan keihäs, jota he osaavat heittää hyvinkin kauas sangen tarkasti. Pysyttelin senvuoksi tarpeeksi pitkän matkan päässä ja koetin viittauksilla tehdä heille selväksi, että tahtoisin jotain syötävää. He taas puolestaan viittasivat minua pysähtymään. Laskettuani purjeet alas juoksi pari kolme heistä kauemmas maalle, eikä kulunut puoltakaan tuntia, niin he jo toivat tullessaan kuivattua lihaa ja jyviä. Mutta miten saada ne purteen? En uskaltanut nousta maihin, ja kovin hekin näkyivät pelkäävän meitä. Keksivätpä viimein keinon: laskivat tuomisensa rannalle ja menivät itse hyvin pitkän matkan päähän, kunnes me olimme nostaneet tavarat veneeseen. Sitten he jälleen tulivat lähemmäksi.

Viittauksin me sitten osoitimme heille syvää kiitollisuuttamme, sillä eihän meillä ollut mitään vastalahjaksikaan antaa. Ennen pitkää me kumminkin saimme tilaisuuden tehdä heille erittäin hyvän palveluksen. Ollessamme vielä lähellä rantaa tuli äkkiä vuorilta päin kaksi petoa vimmattua vauhtia merta kohti, toinen ajaen toista. Vihoissaanko lienevät olleet vai leikkiä lyöneet, en tiedä, mutta outoa se oli, sillä pedot liikkuvat harvoin keskipäivällä. Ihmiset rannalla säikähtivät pahanpäiväisesti, varsinkin naiset, mutta heistä välittämättä pedot hyökkäsivät suoraa päätä mereen, ja sielläkös alkoi tuima temmellys, ilmeisestikin iloinen kisa. Nähdessäni toisen lähenevän purttani latasin pyssyni kiireimmän kaupalla, ja niin pian kuin peto oli tullut pyssynkantaman päähän ammuin sitä silmien väliin. Se upposi samassa, mutta kohosi taas heti pinnalle, ja vuoroin vaipuen, vuoroin nousten, koetti uida maihin, kunnes vihdoin vajosi veteen vähän matkan päässä rannasta.

En osaa sanoin selittää sitä kauhua ja hämmästystä, minkä pyssyn pamaus sai aikaan noissa ihmisparoissa. Muutamat kaatuivat maahan puolikuolleina säikähdyksestä. Nähtyään pedon uponneen ja huomatessaan minun viittailevan heitä lähemmäksi, he rohkaisivat kuitenkin mielensä ja riensivät petoa hakemaan. Helppo se oli löytääkin siitä kohdasta, missä veri punasi vedenpintaan. Minä heitin heille köyden, ja sen avulla he vetivät raadon ylös. Se oli hyvin kaunis, suuri leopardi. Neekerit nostivat kätensä ylös ihmeissään pedon kummallisesta kaadannasta. Mikä toinen peto oli, en tiedä, sillä laukauksen kuultuaan se ui heti maihin ja pakeni vuorille, mistä oli tullutkin.

Minä viittasin nyt neekereille kehottaen heitä pitämään saaliin omanansa, ja ylen kiitollisina he heti rupesivat sitä nylkemään. Ei heillä ollut puukkoja eikä muita veitsiä, mutta teroitetuilla puuaseilla he saivat sen ihmeellisen lyhyessä ajassa nyljetyksi. He tarjosivat sitten osan lihoja minulle, mutta kieltäydyin viitaten heitä pitämään kaiken hyvänään ja pyysin saada vain vuodan. Sen he antoivatkin, toivatpa vielä ruokavaroja entisten lisäksi. Näytin heille sitten tyhjän vesileilin ja käänsin sen alassuin. Siitä he ymmärsivät, että meillä ei ollut vettä. Ei aikaakaan, niin jo kaksi naista kantoi rannalle suuren astian – nähtävästi se oli päivänpaisteessa poltettua savea – täynnä vettä. Siitä Xury nouti purteen kolme täyttä leilillistä.

Sanottuamme jäähyväiset näille ystävällisille neekereille lähdimme taas hyvin varustettuina purjehtimaan edelleen. Yksitoista päivää kuljettiin yhtämittaa etelää kohti, kunnes vihdoin edessämme näkyi niemi, joka ulottui neljä, viisi peninkulmaa länttä kohti. Koska meri oli rauhallinen, lähdin suuressa kaaressa kiertämään tuota nientä. Kuljettuamme sitten parin peninkulman päässä olevan niemen ohitse, näin oikealla puolen taaskin maata. Nyt arvasin olevani Kap Verden niemen ja Kap Verden saarten välisessä salmessa. Kovin kaukana ne vielä kumminkin olivat nuo saaret, enkä tiennyt minne päin olisi oikein lähdettävä, sillä jos nousisi kova tuuli, en pääsisi mantereelle enkä saarillekaan.

Jätettyäni näissä mietteissä peräsimen Xuryn käsiin menin kajuuttaan. Mutta tuskin olin ennättänyt sinne, kun jo kuulin Xuryn huutavan: – Master! master! Laiva ja purtta (purje)!

Poika parka oli aivan suunniltaan, sillä hän luuli, että nyt entisen maurilaisen isäntämme laiva oli kintereillämme. En käsittänyt poloinen, että me olimme jo aikaa sitten ehtineet hänen alueidensa ulkopuolelle. Riensin kannelle ja nähtyäni laivan tunsin sen portugalilaiseksi alukseksi, jolla oli matka nähtävästi Guineaan. Mutta pian huomasin erehtyneeni: sen suunta olikin toinen. Päätin silloin koettaa päästä sitä niin lähelle kuin mahdollista.

Vedin ylös kaikki purjeemme, mutta näytti siltä kuin laiva menisi ohitse, ennen kuin sain annetuksi sille mitään merkkiä meistä. Olin jo joutumaisillani epätoivoon, kun vihdoin huomasin heidän vähentävän purjeitaan. Arvatenkin he olivat kaukoputkellaan nähneet veneemme ja luulleet meitä jonkin eurooppalaisen laivan haaksirikkoisiksi. Nostin entisen isäntäni lipun hätämerkiksi mastoon ja laukaisin pyssyn. Perästäpäin sain tietää, että laivalla oli merkki kyllä nähty, pyssyn savu samoin, mutta laukausta ei kuultu, siksi kaukana olimme vielä heistä. Laiva pysähtyi, ja parin kolmen tunnin kuluttua purteni laski sen laitaan.

Saatuaan tietää minun olevan englantilainen ja kuultuaan lyhykäisen kertomuksen kohtalostani laivan kapteeni otti meidät tavaroinemme ystävällisesti laivaansa.

Olin riemuissani pelastuksestamme – arvaahan sen. Tarjosin kaiken, mitä minulla oli, kapteenille, mutta tämä ylevämielinen mies otti tavarani vain talteen ja lupasi antaa ne minulle takaisin saavuttuamme Brasiliaan.

– Minä saatan, hän lausui, – milloin hyvänsä joutua samanlaiseen tilaan kuin tekin ja silloin en muuta toivoisi kuin että minutkin pelastettaisiin, niin kuin minä pelastin teidät nyt. Niin, niin seignore inglese (= herra englantilainen). Mielelläni vien teidät perille, ja nämä tavarat tarvitsette kyllä tullaksenne vieraassa maassa toimeen ja päästäksenne kotiinne jälleen.

Ja niin hän antoi minulle kirjallisen luettelon kaikista tavaroistani, jotka sen mukaan olin saava takaisin perille tultuamme. Siitä ei ollut unohtunut kolme vesileiliänikään. Purteni hän otti laivaansa ja pakotti minut vastaanottamaan siitä kahdeksankymmenen piasterin velkakirjan. Jos Brasiliassa joku siitä enemmän tarjoaisi, hän lupasi maksaa enemmän. Xuryn hän olisi ostanut omakseen ja tarjosi hänestä kuusikymmentä piasteria, mutta kun minä en olisi luopunut uskollisesta apulaisestani, hän teki ehdotuksen: hän sitoutui päästämään Xuryn kymmenen vuoden kuluttua vapaaksi, jos tämä kääntyisi kristinuskoon. Xury poika suostui mielellään tähän ja niin hän jäi kapteenin palvelukseen.

Onnellisesti purjehdittiin sitten edelleen ja kahdenkolmatta päivän kuluttua laskettiin Todos los Santosiin, eli Pyhäin miesten lahteen.

Kapteenin hyvyyttä en osaa kyllin kiitellä. Matkastani hän ei ottanut äyriäkään, vieläpä maksoi minulle kaksikymmentä dukaattia leopardinnahasta ja neljäkymmentä leijonannahasta. Muut tavarani hän niinikään osti rahalla, niin että minulla Brasiliaan tullessani oli kaksisataakaksikymmentä piasteria.

Ennen pitkää tutustuin siellä erääseen kunnon mieheen, jolla oli oma ingenio, miksi siellä päin sanotaan viljelysmaata ja sokerikeittämöä. Nähdessäni kuinka tuottavaa tuollainen työ oli ja kuinka miellyttävää moinen rauhallinen elämä päätin minäkin hankkia itselleni tiluksia, asettua maanviljelijäksi ja tilata Lontoosta sinne jättämäni pienen pääoman.

Jonkin ajan kuluttua tapasin ystäväni kapteenin, jonka oli täytynyt viipyä siellä kolme kuukautta lastia odotellessaan. Kuultuaan aikeistani hän kehotti minua kirjoittamaan leskelle, jolle olin jättänyt pääomani talteen, että hän jonkun lontoolaisen kauppiaan välityksellä lähettäisi täältä kaupaksi käyviä tavaroita kapteenin nimellä Lissaboniin. Hän lupasi sitten ensi matkallaan tuoda tavarat tänne.

– Mutta, hän lisäsi, – koska kaikki ihmistoimi on epävarmaa ja horjuvaa, niin neuvoisin teitä käyttämään tähän yritykseen ainoastaan puolet omaisuuttanne, siis sata puntaa. Jos hanke onnistuu, saatte toisen puolen tänne samalla lailla; ellei niin on teillä ainakin puolet vielä jäljellä.

Noudatin hänen neuvoaan, ja kaikki yritykseni onnistuivat paremmin kuin olin osannut luullakaan. Tavaroita Lissabonista odotellessani olin hankkinut itselleni jonkin verran maata ja pannut sokeri- ja tupakkaistutukseni alulle. Ja kun kapteeniystäväni jälleen palasi Brasiliaan, hän toi tullessaan minulle koko joukon tavaroita, parhaasta päästä verkkoja ja muita kankaita, joilla tässä maassa oli erinomainen menekki. Ne minä kaikki sain myydyksi niin edullisesti, että voittoni oli lähes nelinkertainen. Pyytämättäni – minä kun olin vielä nuori ja kokematon – kapteeni toi minulle kaikenlaisia aseita ja työkaluja, joita istutuksillani tarvittiin. Sitä paitsi hän oli tullessaan tuonut minulle palvelijan, jonka oli pestannut kuudeksi vuodeksi. Lisäksi ostin vielä yhden neekeriorjan ja palkkasin toisen palvelijan.

Kaikesta tästä tämä erinomainen ystävä ei tahtonut ottaa mitään korvausta. Tyrkyttämällä sain hänet ottamaan hiukan tupakkaa, oman maani tuotteita muka.

Myötäinen onni minua silloin näytti alkavan suosia. Maat kasvoivat, viljat versoivat, työ tuotti hedelmiä, varallisuus lisääntyi. Tulin olleeksi jo neljä vuotta Brasiliassa, olin oppinut maan kieltä, saanut tuttavia ja ystäviä sekä naapurieni että San Salvadorin kauppiaitten joukossa. Mutta kuka ei onneansa osaa oikein käyttää, se turmiollensa tietä tasoittaa. Ja niin kävi minunkin. Jos olisin pysynyt silloisessa asemassani, olisi minulla ollut mahdollisuus päästä juuri siihen keskisäädyn rauhalliseen, huolettomaan tilaan, josta isäni niin kauniisti oli puhunut. Mutta toisenlainen osa odotti minua, ja siihen oli syynä onneton haluni päästä kiertämään maita mantereita, vastoin sekä luonnon että kohtalon ilmeisiä viittauksia.

Olin kerran kauppiaitten seurassa kertonut kahdestikin käyneeni Afrikan länsirannikolla kuvaillen samalla, kuinka edullista siellä on käydä kauppaa: mitättömät esineet niin kuin napit, veitset, sakset, kirveet, lasihelmet ja sen semmoiset ovat siellä kovin haluttua tavaraa; niitä vastaan ei saa ainoastaan kultahiekkaa, jyviä ja norsunluuta, vaan neekereitäkin, joita käytetään työntekijöinä Brasiliassa. Kauppiaat höristelivät korviaan minun kertomuksilleni ja mieltyivät varsinkin viimeksi mainitsemaani seikkaan. Neekerikauppa oli siihen aikaan vielä vähäistä, koska siihen joka kerta tarvittiin assiento, ts. Espanjan ja Portugalin kuninkaitten lupa. Siitä syystä neekerit olivatkin sangen kalliita.

Seuraavana päivänä tuli kolme kauppiasta luokseni, otti minulta vaitiololupauksen ja teki sitten seuraavan salaisen ehdotuksen. Heillä oli kullakin suuria viljelysmaita, mutta työväestä oli tuntuva puute. Sen vuoksi he aikoivat varustaa laivan, joka lähtisi Guineaan hakemaan sieltä lastillisen neekereitä. Heillä ei ollut aikomusta julkisesti myydä näitä täällä, se kun ei ollut sallittuakaan; he aikoivat vain yhden ainoan kerran hakea neekereitä ja jakaa nämä sitten keskenään, työväeksi viljelysmailleen. Kysymys oli vain siitä, lähtisinkö minä hankkeen johtajana tälle matkalle. Minun ei tarvitsisi osallistua mihinkään kustannuksiin. Palattuani saisin oman osani neekereistä.

Olisiko minun ollut pakko ryhtyä moiseen uhkarohkeaan ja epävarmaan yritykseen, minun, jolla oli niin edullinen asema täällä ja joka kolmen, neljän vuoden perästä epäilemättä olisin ollut kolmen-, neljäntuhannen punnan omistaja? Mutta kohtaloni näkyi määränneen minut oman onneni tuhoojaksi. Kuuntelin enemmän mielikuvitustani kuin järkeäni ja suostuin kuin suostuinkin esitykseen sillä ehdolla, että nuo kauppiaat sillä välin pitäisivät huolta viljelyksistäni. Samalla tein jälkisäädöksen, jossa määräsin kuolemani varalta puolet omaisuudestani ystävälleni kapteenille ja toisen puolen lähetettäväksi hänen toimestaan Englantiin.

Ja niin astuin laivaan kovan onnen hetkenä, 1. päivänä syyskuuta 1659, täsmälleen kahdeksan vuotta siitä kun olin ensi kertaa lähtenyt merille vanhempieni tietämättä.

Laivamme, joka oli sadankahdenkymmenen tonnin vetoinen, oli varustettu kuudella tykillä. Laivaväkeä oli neljätoista miestä, heihin luettuina kapteeni, jungmanni ja minä. Lastina oli laivantäysi neekereille mieluista vaihtotavaraa kuten helmiä, lasiesineitä, peilejä, veitsiä, kirveitä ynnä muuta sellaista.

Purjehdittuamme kaksitoista päivää pohjoiseen ja saavuttuamme 7. asteen 20. minuutin kohdalle pohjoista leveyttä nousi äkkiä hirmuinen rajumyrsky, joka sekoitti kokonaan suuntamme. Se alkoi kaakosta, kääntyi äkkiä luoteeseen ja pyörähti siitä koilliseen kieputellen meitä niin hirvittävällä voimalla, ettemme kahteentoista päivään voineet muuta kuin alistua tuulen heiteltäväksi. Tuho ja turmio oli alati silmiemme edessä. Kenelläkään ei ollut vähintäkään pelastumisen toivoa. Kaiken tämän lisäksi meiltä vielä kuoli mies kuumeeseen, ja toisen merimiehen ja jungmannin huuhtaisi ankara hyökyaalto kannelta mereen.

Kahdentoista päivän kuluttua hirmumyrsky hiukan laimeni. Kapteenin mittausten mukaan oli laivan asema silloin noin 11 astetta pohjoista leveyttä, mutta samalla hän huomasi meidän ajautuneen hyvin kauaksi länteen, pohjoiseen Amazonasvirran suistosta ja lähelle Orinocon, niin sanotun Suuren virran suuta.

Kapteeni tuli neuvottelemaan kanssani siitä, mitä nyt tekisimme. Koska laiva oli saanut vuodon, hän ehdotti, että palattaisiin suoraa päätä Brasiliaan. Minä olin eri mieltä. Otettiin esille merikartta. Osoitin ettei sielläpäin ollut mitään hätäsatamaa, minne voitaisiin mennä. Meidän täytyi minun mielestäni päästä niin pian kuin mahdollista Pienten Antillien piiriin ja pyrkiä nimenomaan Barbados-saaren turviin. Jos välttäisimme joutumasta Meksikonlahden virtaan pääsisimme sinne noin viidentoista päivän kuluttua. Afrikan länsirannikolle lähtemistä ei voitu ajatellakaan. Ja niin otettiin nyt laivan suunnaksi WNW jotta pääsisimme aluksi johonkin Englannin omistamaan saareen.

Mutta toisin oli säädetty.

Saavuttuamme 12° 11':lle pohjoista leveyttä nousi uusi myrsky, joka jälleen kiidätti meidät kauhealla vauhdilla kauaksi länttä kohden, kaikkien tunnettujen kauppaväylien ulkopuolelle. Nyt oli se vaara tarjona, että jos henkiin jäisimmekin, niin pikemmin täällä joutuisi villien raakalaisten syötäväksi kuin keksisi minkään mahdollisuuden päästä takaisin omaan maahan.

Tuulen yhä vimmatusti puhaltaessa kuului kerran aamulla äkkiä mastosta huuto: "Maata näkyvissä"! Tuskin olimme kaikki ennättäneet kannelle, kun laivamme jo törmäsi hiekkasärkälle ja pysähtyi siihen. Ja nyt alkoivat raivoisat hyökyaallot lyödä kannen yli sellaisella voimalla, että meidän täytyi paeta kajuuttoihin, jotteivät ne olisi pyyhkäisseet meitä mereen.

Sen, joka ei itse ole tällaista kokenut, ei ole helppoa käsittää meidän hätäämme ja tuskaamme. Emme tienneet missä päin olimme, olimmeko ajautuneet saaren vai mannermaan rantaan, olivatko seudut asuttuja vai asumattomia. Tuuli tuntui tosin hiukan laimenevan, mutta pelkäsimme sittenkin, että laiva minä hetkenä hyvänsä hajoaisi kappaleiksi. Äkkiä, kuin ihmeen kautta, tuuli kääntyi päinvastaiseen suuntaan. Me katselimme toisiamme odottaen joka silmänräpäys kuolemaa ja valmistautuen lähtemään toiseen maailmaan, sillä tässä maailmassa ei meillä enää ollut mitään tekemistä.

Ainoana lohdutuksena oli se, ettei laiva vielä ollut särkynyt ja että kapteeni sanoi tuulen tyyntyvän. Myrsky hiljenikin hiukan, mutta laiva oli yhä karilla eikä ollut vähintäkään toivoa saada sitä irti. Miten vain saada henkensä pelastetuksi – siinä kysymys. Toinen laivan vene oli myrskyssä paiskautunut säpäleiksi, toinen oli tosin jäljellä, mutta aivan mahdottomalta näytti saada se vesille.

Aika oli täpärällä. Muutamat näkivät jo laivan ruvenneen halkeilemaan. Perämiehen onnistui viimein muun laivaväen avulla saada vene mereen, me hyppäsimme siihen, yhteensä yksitoista henkeä, ja antauduimme Jumalan armon turvissa pauhaavan meren valtaan. Myrsky oli tosin ollut koko lailla hiljentynyt, mutta meri raivosi yhä edelleen. Se oli todellakin den wild zee, joksi hollantilainen nimittää myrskyävää merta.

Kauhea oli meidän poloisten tila. Purjetta ei meillä ollut, emmekä sillä olisi mitään tehneetkään. Turvauduimme airoihin, mutta – kohtalomme oli ilmeinen: rantaa kohti meidän täytyy pyrkiä, ja sinne meitä tuulikin työntää, mutta rannan särkkiin vene auttamattomasti särkyy. Jätimme henkemme Jumalan huomaan ja lähdimme omin käsin jouduttamaan matkaa ilmeistä perikatoamme kohti.

Pienenä toivon kipinänä tuikahti mielessämme vielä se ajatus, että onnellisen sattuman ansiosta pääsisimme johonkin lahdenpoukamaan tai joensuuhun tuuulensuojaan, mutta mitä lähemmäksi rantaa tulimme, sitä kauheammalta se näytti, hirveämmältä vielä kuin meri.

Kiidettyämme noin puolentoista peninkulman verran tuli äkkiä suunnaton hyökyaalto takaapäin. Vuorenkorkuisena se vyöryi meitä kohti. Siitä tulisi meille armonisku, sen näki nyt joka mies. [Armoniskuksi sanottiin teloituksen viimeistä, kuolettavaa iskua, jolla pyöveli lopetti teloitettavan tuskat.] Se karkasi sellaisella vimmalla veneen kimppuun, että tämä samassa silmänräpäyksessä kaatui kumoon. Tuskin ennätimme huudahtaa: "Jumala varjelkoon!" kun aalto oli jo nielaissut meidät kitaansa.

Mahdotonta on kuvailla niitä ajatuksia, joita mielessäni sävähti ristiin rastiin vaipuessani veteen. Taitava uimari kyllä olin, mutta en päässyt aallon sisästä pintaan hengittämään, ja ennen kuin se heitti minut hyvän matkaa rannalle päin ja jälleen painuin takaisin. Olin läkähtymäisilläni, mutta saatuani hiukan hengitetyksi oli minussa sen verran tarmoa että huomatessani olevani lähempänä maata kuin luulinkaan, nousin pystyyn ja läksin pyrkimään rantaa kohti, ennen kuin toinen aalto tulisi ja tempaisi minut mukaansa. Ja se tuli korkeana kuin vuori ja raivoisana kuin vihamies. Hengitystäni pidättäen peityin jälleen aallon syliin parin-, kolmenkymmenen jalan syvyyteen. Sanomattomalla voimalla se heitti minut rantaa kohti, ja minä, ponnistaen kaikki voimani, koetin uida samaan suuntaan. Rintani oli jo pakahtumaisillaan, kun äkkiä tunsin käsieni ja pääni olevan vedenpinnan yläpuolella. Vain pari sekuntia ennätin hengittää, mutta jo sekin antoi minulle uusia voimia. Pian peitti aalto minut jälleen, tällä kerralla ei kuitenkaan niin pitkäksi aikaa kuin ennen. Sen mentyä riensin taas minkä ennätin rantaan päin.

Mutta raivoisa meri ei jättänyt minua vieläkään rauhaan. Kahdesti vielä hyökkäsi aalto päälleni, työntäen minua yhä enemmän rantaa kohti. Viimeisellä kerralla se paiskasi minut niin ankarasti kalliota vastaan, että menin tainnoksiin. Siitä toinnuttuani tunsin, etten enää kykenisi vastustamaan meren voimaa, mutta silloin kiersin käsivarteni kallion ympärille ja siten vältyin joutumasta aallon mukana takaisin mereen. Kiiruhdin rannalle ja pääsin vihdoin ylemmäksi kalliolle, jossa vesi ei enää voinut minua saavuttaa.

Nyt olin pelastunut ja ensi työkseni kiitin Jumalaa, joka oli tempaissut minut ihan ilmeisesti surman suusta.

Mahdotonta on selittää sen ihmisen iloa ja riemua, joka sanan täydessä merkityksessä on nostettu haudasta. Nyt minä käsitin, miksi kuolemaantuomitulta vangilta, jolla jo on hirttosilmukka kaulassa, mutta jolle äkkiä julistetaan armahdus, samassa lyödään suonta: äkillinen mielenliikutus saattaisi pysäyttää hänen sydämensä sykinnän.

"Mutt äkki-ilo niin kuin äkkisurukin, ne tuhon voivat tuottaa kumpikin."

Kädet yhä kurotettuina taivasta kohti kuljin rannalla. Olemukseni pohjia myöten olin kiitollinen pelastumisestani. Ja sitten muistuivat mieleeni toverit: he olivat hukkuneet joka mies. En sen koommin nähnyt heistä jälkeäkään, paitsi kaksi hattua, yhden lakin ja kaksi paritonta kenkää.

Loin silmäni haaksirikkoiseen laivaan. Meri hyökyi vielä niin tuimasti sen ympärillä, että se väliin kokonaan katosi silmistäni. Nähdessäni kuinka kaukana se oli, en saattanut olla huudahtamatta: "Hyvä Jumala! Kuinka olikaan mahdollista, että pääsin rantaan!"

Aloin sitten vähitellen silmäillä ympärilleni nähdäkseen millaiseen paikkaan olin joutunut, ja päättääkseni, mitä ensiksi tekisin. Lyhyt oli iloni: huomasin tilani varsin surkeaksi. Olin läpimärkä. Muita vaatteita ei minulla ollut kuin ne, mitkä oli ylläni. Ei ollut muruakaan syötävää, ei vesitippaa juotavaa. Täällä kuolisin varmasti nälkään, tai villipedot raatelisivat minut. Pahinta oli se, ettei minulla ollut mitään asetta, millä olisin tappanut jonkin eläimen henkeni pitimiksi tai puolustautunut metsänpetoja vastaan. Ei minulla ollut muuta kuin puukko, piippu ja hiukan tupakkaa kukkarossa. Onnettomuuteni saattoi minut sellaiseen epätoivoon, että jonkin aikaa juoksentelin kuin mielipuoli edestakaisin. Ilta alkoi pimetä, ja tuska sydämessä mietin: mikähän minut perii, jos täällä on villejä metsäneläimiä, jotka tavallisesti öiseen aikaan lähtevät tyyssijoiltansa.

Ei ole muuta neuvoa, arvelin, kuin nousta lähellä olevaan tuuheaan honkaan. Sinne kiipeän yöksi. Huomenna mietin sitten, millä kuolemalla kuolen, sillä elämästä ei ole pienintäkään toivoa. Kuljin jonkin matkaa sisämaahan etsimään juomavettä, jota suureksi ilokseni löysinkin. Juotuani ja pistettyäni tupakkaa suuhuni hillitäkseni nälkääni palasin jälleen hongan luokse, kiipesin ylös ja asetuin sen oksille niin, ettei ollut pelkoa putoamisesta, jos sattuisin nukkumaan. Leikkasin sitten aseekseni vahvan sauvan ja asetuin paikoilleni.

Hyvin väsynyt kun olin, vaivuin pian sikeään uneen enkä luule kenenkään muun nukkuneen samanlaisessa tilassa niin makeasti kuin minä tässä korkeassa kammiossa.