Читать книгу Kaksi kaupunkia - Чарльз Диккенс, Dickens Charles, Geoffrey Palmer - Страница 12

Onnitteluja.

Viimeinen pohjasakka siitä ihmispöperöstä, joka koko päivän oli siellä kiehunut, oli herunut pois oikeussalin himmeistä käytävistä, kun tohtori Manette, hänen tyttärensä, Lucy Manette, herra Lorry ja asianajaja herra Stryver ympäröivät herra Charles Darnayta – äsken vapautettua, onnitellen häntä pelastuksestaan kuolemasta.

Kirkkaammassakin valossa olisi ollut vaikea tohtori Manetten älykkäissä kasvoissa ja suorassa ryhdissä tuntea ullakkohuoneen suutaria Pariisista. Mutta joka oli häntä pari kertaa katsonut, ei voinut olla häneen uudestaan silmiään luomatta, joskin ei olisikaan sattunut kuulemaan hänen matalan, vakavan äänensä surullista sointua, eikä näkemään sitä hajamielistä ilmettä, joka pimensi häntä aika-ajoin ilman näkyvää syytä. Vaikka ulkonaiset syyt, kuten viittaus hänen pitkällisiin, riuduttaviin tuskiinsa aina – niinpä tutkimuksessakin – nostattivat tämän tilan hänen sielunsa syvyydestä, syntyi se myös itsestään ja verhosi hänet synkkyyteen, joka niille, joille hänen elämäntarinansa oli outo, oli yhtä käsittämätön, kuin jos kesäaurinko olisi luonut häneen todellisen Bastiljin varjon, rakennuksen ollessa kolmensadan peninkulman päässä.

Ainoastaan hänen tyttärellään oli valta taikoa nämät mustat mietteet hänen mielestään. Hän oli kultainen lanka, joka yhdisti menneisyyden nykyisyyteen, ja hänen äänensä sointu, hänen kasvojensa loiste ja hänen kätensä koskenta vaikuttivat isään melkein aina voimakkaasti ja terveellisesti. Ei kumminkaan ihan aina, sillä Lucy muisti hetkiä, jolloin hänen voimansa olivat pettäneet, mutta ne olivat harvat ja hän luuli ne jo voitetuiksi.

Herra Darnay oli suudellut hänen kättään tulisesti ja kiitollisesti ja kääntynyt herra Stryverin puoleen lämpimästi kiittäen. Herra Stryver oli vähän päälle kolmenkymmenen, mutta näytti kahtakymmentä vuotta vanhemmalta, pyylevä, äänekäs, punakka ja suorapuheinen eikä liiaksi hienotunteinen; hänellä oli tungetteleva tapa tuppaantua (henkisesti ja ruumiillisesti) seuroihin ja keskusteluihin, joka antoi aihetta otaksumiseen, että hän tuppaantuisi esille elämässäkin.

Hänellä oli vielä peruukki ja kaapu yllään, ja tunkien niin lähelle viimeistä suojattiaan, että hän työnsi viattoman herra Lorryn ulos ryhmästä, sanoi hän: "olen iloinen että minun onnistui auttaa teitä tästä pälkähästä kunnialla, herra Darnay. Se oli häpeällinen syyte, raa'an häpeällinen; mutta sen onnistuminen olisi ollut sangen todennäköistä."

"Minä olen teille kiitollisuuden velassa koko elämäni", sanoi hänen suojattinsa, tarttuen hänen käteensä.

"Olen tehnyt parastani puolestanne, herra Darnay; ja luulenpa, että minun parhaani on yhtä hyvä kuin jonkun muun."

Koska jonkun nähtävästi oli tähän sanottava: "paljon parempi kuin jonkun muun", sanoi herra Lorry sen, ehkäpä vähän omaa etuaankin katsoen, sillä hän koetti tunkeutua takasin ryhmään.

"Niinkö luulette?" sanoi herra Stryver. "No niin, te olette ollut mukana koko päivän, ja teidänhän se on tiedettävä. Te olette myös asiamies."

"Ja asiamiehenä", sanoi herra Lorry, jonka lainoppinut asianajaja oli tuuppinut takasin ryhmään, samoin kuin hän äsken oli tuuppinut hänet ulos – "asiamiehenä vetoan minä tohtori Manetteen, pyytäen häntä keskeyttämään tämän keskustelun ja lähettämään meidät kaikki kotia. Neiti Lucy näyttää heikolta, herra Darnaylla on ollut kauhea päivä, ja me olemme kaikki loppuun kuluneet."

"Puhukaa omasta puolestanne, herra Lorry," sanoi Stryver; "minulla on työtä koko yön varalle. Puhukaa omasta puolestanne."

"Puhunkin omasta puolestani", sanoi herra Lorry, "ja herra Darnayn ja neiti Lucyn puolesta ja – neiti Lucy, ettekö luule että voin puhua meidän kaikkien puolesta?" Hän pani painon tälle kysymykselle, luoden silmäyksen hänen isäänsä.

Tohtorin kasvot olivat kuin jähmettyneet hänen omituisesti katsellessa herra Darnayta. Se oli tutkiva katse, joka oli pimentynyt epäluuloksi ja tyytymättömyydeksi, niin, olipa siinä miltei pelkoakin. Hänen ajatuksensa harhailivat kaukomailla.

"Isä", sanoi Lucy, hiljaa kosketellen häntä kädellään.

Hän karkoitti hitaasti varjon kasvoiltaan ja kääntyi tyttärensä puoleen.

"Joko lähdemme kotia, isäni?"

Huokaisten pitkään hän vastasi: "mennään vaan".

Vapautetun vangin ystävät olivat hajautuneet, luullen, kuten hän itsekin, ettei häntä sinä iltana vapautettaisi. Valo käytävissä oli miltei kaikkialla sammutettu, rautaiset portit olivat kolisten ja helisten sulkeutuneet, ja kamala paikka oli autiona, kunnes huomisaamuna innostus hirsi- ja kaakinpuuhun ja raippavitsoihin taas täyttäisi sen yleisöllä. Isänsä ja herra Darnayn keskellä Lucy Manette meni ulos raittiiseen ilmaan. He kutsuivat ajurin, ja isä ja tytär ajoivat pois.

Herra Stryver oli jättänyt heidät käytävään tuppautuakseen pukuhuoneeseen. Eräs toinen henkilö, joka ei liittynyt ryhmään, eikä vaihtanut sanaakaan muitten kanssa, vaan nojautui seinään pimeimmällä kohdalla, oli hiljaa seurannut toisia ulos, katsellen poisajavia kunnes olivat näkymättömissä.

Hän meni nyt herra Lorryn ja herra Darnayn luo kadulle.

"Vai niin, herra Lorry, liikemiesten soveltuu nyt puhua herra Darnayn kanssa?"

Ei kukaan ollut osottanut kiitollisuutta herra Cartonille hänen osanotostaan päivän tapahtumiin; ei kukaan ollut siitä tiennyt. Hän oli riisunut kaapunsa, mutta se ei parantanut hänen ulkomuotoaan.

"Teillä olisi aika hauska, herra Darnay, jos tietäisitte mikä taistelu tapahtuu liikemiehen sielussa, sen horjuessa ystävyyden ja liikeharrastuksen välillä."

Herra Lorry punastui ja sanoi kiihkeästi: "Te olette jo sanonut tämän ennen, sir. Me liikemiehet, jotka olemme jonkun toiminimen palveluksessa, emme ole omia herrojamme. Meidän tulee ajatella enemmän toiminimeä kuin itseämme."

"Tiedän, tiedän", sanoi herra Carton huolimattomasti. "Älkää loukkaantuko, herra Lorry. Te ette ole muita huonompi, sitä en luule, ehkäpä vielä parempikin."

"Sitä paitsi", jatkoi Lorry, välittämättä hänen puheistaan, "en todellakaan käsitä, mitä teillä on tämän kanssa tekemistä. Saatte suoda anteeksi, että minä, joka olen teitä vanhempi, näin puhun, mutta en todellakaan käsitä, että tämä olisi teidän asianne."

"Asia, siunatkoon, minulla ei ole asioita", sanoi herra Carton.

"Vahinko, ettei teillä ole, sir."

"Niin minustakin."

"Jos teillä niitä olisi", jatkoi herra Lorry, "ehkäpä tekin hoitaisitte niitä."

"Ei, Jumala paratkoon, – sitä en tekisi", sanoi herra Carton.

"Niin, sir", huudahti herra Lorry, aivan kiihoittuneena hänen välinpitämättömyydestään, "asiat ovat hyvät olemassa ja niitä tulee arvossa pitää. Joskin asiat velvoittavat vaikenemaan ja itseään hillitsemään ja aikaansaavat vaikeuksia, niin herra Darnay ylevänä gentlemannina antaa sen anteeksi. Hyvää yötä, herra Darnay, Jumala siunatkoon teitä, sir! Toivon että tänään olette pelastunut kuolemasta viettääksenne hyötyisää ja onnellista elämää. – Kantotuoli hoi!"

Ehkäpä hieman suuttuneena itseensäkin eikä vain asianajajaan kapusi herra Lorry kantotuoliin ja kannatutti itseään Tellsoniin. Carton, joka löyhkäsi portviinille, eikä tuntunut oikein selvältä, naurahti ja sanoi, kääntyen Darnayn puoleen:

"Omituinen sattumus, joka vie meidät kaksi yhteen. Teistä mahtaa tuntua omituiselta seistä tänä iltana yksin näillä katukivillä oman kuvanne kanssa."

"Minusta tuntuu kuin tuskin vielä kuuluisin tähän maailmaan", vastasi

Charles Darnay.

"Se ei minua kummastuta. Vähän aikaa sitten olitte aika kyytiä menossa toiseen maailmaan. Puhutte niin raukeasti."

"Alanpa uskoa, että olen raukea."

"Miksi, piru vie, ette sitten mene päivällistä syömään. Söin itse päivällistä noitten pölkkypäitten neuvotellessa mihin maailmaan teidän tulisi kuulua – tähänkö vai toiseen. Antakaas, niin vien teidät lähimpään ravintolaan, jossa saatte kunnon ruokaa."

Pujottaen kätensä hänen käsivarteensa, kuljetti hän Darnayta pitkin Ludgate-hilliä Fleet-kadulle ja sitten katettua käytävää pitkin erääseen ravintolaan. Täällä heidät osotettiin pieneen huoneeseen, jossa Charles Darnay pian pääsi entisiin voimiinsa hyvän, yksinkertaisen aterian ja kelpo viinin ääressä; Carton istui saman pöydän ääressä, vastapäätä häntä, aika julkeana, ja portviinipullo edessään.

"Joko tunnette taas kuuluvanne tähän maalliseen järjestelmään, herra

Darnay?"

"Tunnen kyllä, olen kauhean sekapäinen, aivan ymmällä, mitä aikaan ja paikkaan tulee; mutta olen kumminkin niin voimissani että sen tunnen."

"Se mahtaa olla ääretön nautinto!"

Hän sanoi tämän katkerasti ja täytti jälleen lasinsa, joka oli aikamoinen.

"Minun hartahin toivoni taas on unohtaa että siihen kuulun. Sillä ei ole minulle muuta antaa kuin tätä viiniä eikä minulla mitään sille. Siis siinä suhteessa emme ole yhtäläisiä. Rupean todellakin luulemaan, että me kaksi emme missään suhteessa ole yhtäläisiä."

Huumaantuneena kaikista päivän mielenliikutuksista oli Darnaysta tämä seurustelu säädyttömän kaksoisensa kanssa kuin unennäköä. Hän ei tiennyt mitä vastata, viimein oli hän aivan ääneti.

"Nyt kun päivällisenne on päättynyt", sanoi Carton äkkiä, "miksi ette juo kenenkään terveydeksi; miksi ette ehdota kenenkään maljaa?"

"Kenenkä terveydeksi? Kenenkä maljaa?"

"Kuinka, eikö se ole kielenne kärjellä. Sen täytyy olla, sen tulee olla, voin vannoa sen olevan siinä."

"Siis, neiti Manetten!"

"Niin, neiti Manetten!"

Katsellen seurakumppaniaan vasten silmiä tätä maljaa juodessaan, singahutti Carton lasinsa olkansa yli seinään, jossa se särkyi pirstaleiksi, soitti kelloa ja pyysi toisen.

"Kyllä kelpasi auttaa niin kaunista, nuorta ladyä vaunuihin pimeässä,

Darnay!" sanoi hän uudestaan täyttäessään maljansa.

Hienoinen rypistys kulmissa ja lakooninen, "niin", oli ainoana vastauksena.

"Mikä kaunis, nuori lady teitä sääli ja itki! Miltäs tuntuu. Kannattaako olla hengenvaarassa joutuakseen sellaisen osanoton alaiseksi, herra Darnay?"

Ei nytkään Darnay vastannut.

"Hän ilostui suunnattomasti saadessaan teiltä terveiset, jotka hänelle vein. Hän ei tosin näyttänyt ihastustaan, mutta minä arvelen, että hän oli ihastunut."

Tämä viittaus muistutti herra Darnayta, että tämä ikävä kumppani oli häntä vapaasta tahdostaan auttanut päivän vaikeuksissa. Hän käänsi keskustelun tähän ja kiitti häntä.

"En välitä kiitoksista, enkä niitä ansaitse", kuului penseä vastaus. "Ensiksikään ei ollut muuta tekemistä ja toiseksi, en tiedä, miksi sen tein. Herra Darnay, antakaas kun teen teille kysymyksen."

"Mielelläni, se on vähänen palkinto hyvistä töistänne."

"Luuletteko minun erityisesti pitävän teistä!"

"Todellakin, herra Carton", vastasi toinen hämillään, "sitä kysymystä en ole tehnyt itsellenikään."

"Tehkää siis se kysymys itsellenne nyt."

"Te olette menetellyt kuin pitäisitte minusta, mutta en luule teidän sitä tekevän."

"Minä en myöskään luule", sanoi Carton. "Alan saada hyvän käsityksen teidän älystänne."

"Siitä huolimatta", jatkoi Darnay, nousten soittamaan, "toivon, ettei minua mikään estä pyytämästä laskua, eikä meitä eroamasta sovinnossa."

"Ei mikään!" sanoi Carton. Darnay soitti. "Pyydättekö laskun kaikesta?" Toisen myöntävästi vastattua, jatkoi hän, "siinä tapauksessa antakaa minulle vielä pullo tätä viiniä, viinuri, ja tulkaa minua herättämään kello kymmenen."

Kun lasku oli suoritettu, nousi Charles Darnay ja toivotti hänelle hyvää yötä. Vastaamatta hänen tervehdykseensä, nousi Carton myös ja hänen olennossaan oli uhkaa, kun hän sanoi: "viimeinen sana, herra Darnay, luuletteko, että olen päihtynyt?"

"Luulen, että olette juonut, herra Carton."

"Luuletteko? Te tiedätte, että olen juonut."

"Koska pakotatte minua sanomaan, niin tiedän sen."

"Siksipä saatte myös tietää minkätähden? Minä olen tyytymätön työjuhta, sir. En välitä kenestäkään maan päällä, eikä kukaan maan päällä välitä minusta."

"Se on hyvin surkeata. Teidän olisi pitänyt käyttää lahjojanne paremmin."

"Ehkä herra Darnay, ehkäpä ei, älkää antako selvän naamanne tehdä teitä ylpeäksi, ettepä tiedä miten vielä voi käydä. Hyvää yötä!"

Jäätyään yksin, tämä outo olento otti kynttilän, meni peilin luo, joka riippui seinällä, ja tutki kuvaansa tarkasti siinä.

"Pidätkö sinä erityisesti tuosta miehestä?" mutisi hän kuvalleen, "miksi sinä pitäisit miehestä, joka on sinun näköisesi? Sinussa ei ole mitään, josta pitää, sen kyllä tiedät. Piru vieköön! Mikä muutos on sinussa tapahtunut! Onpa todellakin syytä kiintyä ihmiseen siksi että hän osottaa sinulle mitä olet menettänyt ja mitä sinusta olisi voinut tulla. Jos sinä olisit ollut hänen sijassaan, olisivatko nuo siniset silmät katsellet sinua samoin kuin häntä, ja olisivatko nuo kiihkeät kasvot säälineet sinua kuin häntä? Puhu suusi puhtaaksi! Sinä vihaat miestä."

Hän haki lohdutusta viinipullossaan, tyhjensi sen muutamassa hetkessä, ja pää käsien varassa ja hiukset hajallaan pöydällä, vaipui hän uneen kynttilän tipahdellessa talia alas hänen päälleen.