Читать книгу Abdallah eli nelilehtinen apila - Édouard Laboulaye - Страница 7

Sisällysluettelo

Kiitollisuuden osoitus.

Aikaa oli kulunut siitä päivästä kun Halima vei rikkaan Mansurin perillisen kanssansa erämaahan. Omar oli viisitoista-vuotias tietämättä vielä syntynsä salaisuutta. Useammin kuin kerran oli hänen toveriensa nenäkkäät pilapuheet antaneet hänen tuntea ettei hän ollutkaan beni-ameur ja että hänen suonissaan liikkuva veri ei ollut yhtä puhdas kuin Abdallahin. Mutta vaikka Omaria kutsuttiin pieneksi kauppiaaksi, ei kukaan heimokunnassa sentään tiennyt kenenkä poika egyptiläinen oli; itse hän luuli olevansa orpolapsi, jonka Halima hyvyydestä oli ottanut luoksensa ja jonka osa tuli olemaan erämaassa eläminen kaiken elinajan.

Eräänä iltana kun veljekset tulivat kotiin arolta, heitä hämmästytti kun teltin oven edustalla näkivät komeasti satuloittuja kameeleja ja näiden edessä korealla ratsuvaipalla huolitetun hevos-aasin, jota valkeaksi puettu neekeri piti kiini.

— Mistä tämä hevosaasi tulee ja kuka on sen isäntä?

— Se on isäsi hevosaasi, vastasi orja, joka kasvoista helposti tunsi

Mansurin pojan; me olemme tulleet tänne Djeddahista sinua noutamaan.

— Kuka siis isäni on? kysyi egyptiläinen, mielenliikutuksella mitä vilkkahimmalla kasvoissansa.

— Isäsi, vastasi neekeri, on rikas Mansur, ruhtinas Djeddahin kauppiasten joukossa ja Egyptin poikain sulttaani. Ei yhtään tavarapakkaa, olkoon iso tahi pieni, tule ankkuripaikalle eikä mene kaupungin kolmen portin kautta ulos, jota ei ensin hänelle tarjota ja jonka kanssa hän ei menettele miten tahtoo ja hyväksi näkee. Yambossa, Suez'issa, Khartum'issa, Kairossa isälläsi on suuri joukko orjia jotka hoitavat hänen asioitaan. Ja niin suuri on hänen rikkautensa, että hänen palvelijansa eivät kysy hänen ajatustaan mistään asiasta joka ei nouse sataantuhanteen piasteriin.

— Oi isäni, missä olet? huusi nuorukainen, samassa telttiin syöksähtäen. Kiitetty olkoon Jumala, joka on antanut minulle rakkauttani niin ansaitsevan isän!

Ja hän heittäysi Mansurin syliin hellyydellä joka ihastutti vanhaa kauppiasta ja saatti kunnon Haliman syvästi huokaamaan.

Huomen-aamulla lähdettiin, beduiini-naisen suureksi suruksi, matkalle Djeddahiin. Hän oli kovin murheissaan siitä kun hänen täytyi erota tästä lapsesta jota hän niin monta vuotta oli rakastanut ja hoitanut. "Hyvästi, poikani, sinä joka olet minusta poikaakin rakkaampi," nyyhkytti hän, ylenmäärin itkien ja hyväillen häntä. Omar oli rohkeampi. Hän erosi äitistään iloisena kuin vanki joka saa vapauden ja rikkauden yhtä haavaa jällensä. Abdallah saatti veljeään aina kaupunkiin asti. Niin oli Mansur tahtonut. Näyttää beduiinille mikä arvo seuraa rikkautta kaupungissa semmoisessa kuin Djeddahissa ja kuinka äärettömästi tämä arvo korottaa kauppiaan ylemmä erämaan paimenia, antaa hänen huomata kuinka hänen äitinsä ja hänen itsensä tulis arvata heitänsä erinomaisen onnellisiksi saamasta viidentoista vuoden kuluessa rakastaa ja palvella Omaria, tämä oli Mansurin laatu maksaa kiitollisuus-velkansa. Vasta toisellapa puolen hautaa rikas huomaakin hulluutensa ja turhamielisyytensä.

Djeddahiin tultua laski Omar ihastuksensa oikein valloillensa. Hän oli syntymämaahansa palannut maanpakolainen. Kaikki ihastutti häntä: ahtaat kadut isoine kivihuoneuksineen, satama, jossa sokeriastioita laivoista purjettiin, kahvisäkit, pumpulipakat, kirjava, basaariin vievillä kaduilla liikkuva väestö; turkkilaiset, syrialaiset, greikalaiset, arabialaiset, persialaiset, hindut, neekerit kaikkia vaiheväriä, juutalaiset, pyhiin-vaeltajat, dervishit, kerjäläiset, komeasti satuloituilla hevosaaseilla ratsastavat rikkaat kauppiaat, aasin-ajajat jotka ohjista taluttivat eläimiään, joiden seljässä istui suuriin mustiin mantteleihin peittäyneitä naisia kuin kummituksia joista vaan silmät olivat nähtävänä, kameelin-ajajat jotka kiljuen vaativat väkijoukkoa edestään siirtymään, röyhkeän- ja uhkaavan-näköiset, kirjotaotuista sota-aseistaan ja liehuvasta fustanellastaan ylpeilevät arnautit; rauhalliset tupakoitsijat jotka, jalat ristissä aliansa, istuivat kahviloiden ulkopuolella, markkinoille vietävät orjat, — kaikki nämät olivat Omarille paratiisi ihanampi kuin hän vielä oli unissaankaan nähnyt. Tämmöisessä paikassa mitä kävi myöminen, mitä kaikkea ostaminen! Eikö ollut hän jo matkalla tänne isältään oppinut mitä mikin kalu maksoi? Eikö hän jo tietänyt taksaa jonka mukaan kaadin lahjomattomuuden, sheikien arvelukset ja itsepä pashankin omantunnon sai ostaa?

Erään ahtaan ja synkän kadun päässä tultiin Mansurin kartanoon. Huoneus oli ulkoa halvan-näköinen; kadulle näkyi vaan pimeä kellarikerta; muutamat pitkin kalkittuja seiniä ripustetut kahilamatot olivat sen ainoa koristus. Mutta ensimmäisessä kerrassa, jonka akkunat olivat varustetut visusti ummistetuilla peitteillä, aurinkoa ja uteliaita silmiä vastaan, oli suuria loistoisia huoneita, joiden lattiat olivat peitetyt turkkilaisilla matoilla ja joiden seinä-vierustoilla oli hopeakirjaisella sametilla peitettyjä turkkilaisia sohvia. Tuskin olivat matkustajat ennättäneet yhteen näistä huoneista istua kun jo heidän eteensä asetettiin siseleerattu pöytä täynnä maljoja, jotka sisälsivät hedelmä-hyytelöitä mitä valituimpia. Sillä aikaa kun toinen orja valoi ruusuvettä Abdallahin käsille ja ojensi hänelle kultahipsuilla reunustetun salvetin, poltteli toinen suitsutetta Mansur-vanhuksen edessä, joka käsillään löyhytteli tätä hyvänhajuista savua partaansa ja vaatteisinsa. Sitten tuotiin kahvia pienissä kiinalaisissa kupeissa kultaisilla, reijitellyillä vatiloilla. Kahvin jälkeen tarjottiin imannetta sorbettia, orvonkukkain ja granaatti-omenain mehusta tehtyä. Lopuksi sytyttivät pienet neekeripojat, tulipunaisissa vaatteissa ja oikein peitetyt rannerenkailla ja kaulaketjuilla, kolme pitkää jasmiini-piippua, jotka he ojensivat itsekullekin seurassa, jonka perästä kaikki kolme istuivat lattialle.

Kauan nyt tupakoittiin sanaakaan virkkamatta. Mansurin mieltä hyvitti se ilo jonka hän näki poikansa kasvoissa ja se ihastus jonka hän luuli keksivänsä Abdallahin silmissä. Beduiinin kasvot ei kumminkaan olleet vähääkään muuttuneet; kaiken tämän ylellisyyden keskellä oli hän yhtä vakainen ja välinpitämätön kuin lammastensa keskellä. Mitäpä onkaan maailman korskeus ja komeus sen mielestä joka odottaa niitä pysyväisiä palkinnoita joita Jumalalla on varalla oikeauskoisille.

— No poikani, sanoi vihdoin vanha Mansur, kääntyen Abdallahin puoleen, oletko matkaasi tyytyväinen?

— Isä, vastasi nuorukainen, minä kiitän sinua vieraanvaraisuudestasi.

Sydämesi on vielä rikkaampi kuin rahastohuoneesi.

— No niin, no niin, vastasi kauppias; mutta sitäpä en sinulta kysynytkään; tahdoin vaan tietää mitä pidät Djeddahista; etkö haluaisi jäädä meille?

— En. Tämä kaupunki on inhottavainen. Ilma täällä on myrkytetty, vesi pilautunutta. Minä en suvaitse noita laiskoja dervishejä, jotka kaikkein silmäin eteen levittävät julkeutensa ja ahnautensa. Entä nuot sotamiehet, joiden hävyttömyyttä ei saa miekanlyönnillä häkäistä! Ja nuot orjat sitten jotka vaan näyttävät olevan sitä varten olemassa että veisivät meiltä meidän omain kättemme käytännön ja jotka nuuskivat intohimojamme, käyttääkseen niitä eduksensa! Ei, toista toki erämaa on! Minä pidän tuhansia kertoja enemmän hirmuisista myrskytuulistamme kuin kuumasta ja helteisestä ilmasta tässä vankeudessa. Teltissä on vaan miehiä. Keihäs kädessä itsekukin siellä näyttää mistä hän käypi. Sieltä ajetaan pois se katala koira joka laiskana kerjää, siellä lyödään kenttään se röyhkeä joka ei tiedä osoittaa kunnioitusta paremmillensa.

— Sinä puhut kultaa, poikani, sanoi Mansur, kädellään kampaillen pitkää partaansa; vahabiti tuskin olis ankarampi.

Kun lasna ollessani luin ulkoa imettäjältäni opituita läksyjäni, minä ajattelin niinkuin sinä nyt. Jää meille vähäksi aikaa ja rupea kauppiaaksi. Nähtyäsi kuinka rikkaus antaa halvimmallekin ihmiselle mahtia, nuoruutta, siveyttä; kuinka päivän valtijattaret, naiset, vieläpä pyhimyksetkin polvistuvat tuon metallin eteen jota sinä halveksit, tulet toisin ajattelemaan ja kaupunkien iljettävä hajukin on tuntuva sinusta suloiselta. Kyllähän ihanata on elää kuin pääsky vapaana avaruudessa, mutta ennen tahi myöhemmin siinä, niinkuin hän, kiini joudutaan. Duro on maailman kuningas, ja päivä on tuleva jolloin urhoollisimmat, samoin kuin oppineimmatkin, ovat vaan rikkahimpain palvelijoita.

— Minä tiedän, vastasi Abdallah ylevästi, ettei mikään muu kuin haudan multa voi tukahuttaa kullan himoa Aatamin lapsissa; mutta erämaassa käy toki unssi kunniata enemmästä kuin leiviskä kultaa. Jumalan avulla tahdon elää niinkuin esi-isäni ovat eläneet. Joka ei mitään halua on aina vapaa. Hyvästi siis Mansur, hyvästi veljeni; tänäpänä tiemme eroavat; jospa se tie jonka valitset veisi sinut siihen tarkoitusperään johon jokaisen oikeauskoisen tulee pyrkiä.

— Hyvästi, hyvä Abdallah, vastasi Omar; itsekukin meistä menee minne sallimus viepi; mitä kirjoitettu on, se on kirjoitettu; sinä olet syntynyt teltissä elämään ja minä kauppiaaksi. Hyvästi, lapsuutemme ystävyyttä en ole unhottava; ole varma siitä että jos joskus tarvitsen voimakasta kättä, niin sitä sinulta pyydän.

— Kiitoksia, veljeni, huudahti beduiini, ja käyden Mansurin poikaa vyötäisiin käsin, syleili hän häntä hellästi, pidättämättä ja salaamatta kyyneliään.

Omar otti nämät ystävyyden osoitukset huoletonna vastaan, ja kun Abdallah, allapäin ja pahoilla mielin, oli lähtenyt huoneesta ja poismennessään useita kertoja oli katsonut taaksensa, puhkesi egyptiläinen sanomaan:

— Mitä ajattelit sinä, isäseni, kun annoit minun noin kauan olla tuon beduiinin luona. Jos olisit kuollut ja minä olisin esiintynyt sinun perillisenäs, kaupungin vanhukset olisivat sanoneet: "Emme ole ikäpäivinämme kuulleet sanottavankaan että vanhalla Mansurilla on ollut poikaa tahi tytärtä," ja kukapa muu kuin pasha olis silloin tullut sinun perilliseksesi. Vie minua hetikohta basaariin, esitä minua kaikille kauppiaille, jotka ovat ystäviäsi, ota minut edellä kaikkia kumppanikses ja anna minulle omituinen myömämakasiina hoidettavakseni. Minä tunnen tykönäni äärettömän halun kultaa käsitellä, minä olen jo teltissä laskuni tehnyt, minä tiedän kuinka tulee kohdella ihmisiä että vähällä vaaratta paljon voitettaisin. Et tarvitse poikaasi hävetä.

— Poikani, huudahti Mansur, ojentaen vapisevat kätensä, viisaus puhuukin suusi kautta; mutta nyt on jo myöhäinen mennä enää ulos, eikä ole sinulla soveliasta pukuakaan. Mutta huomenna menemme basaariin, ja huomenna pitää onneni ja kunniani koko Djeddahissa olla tietona.

Kaiken yön näki Omar unissaan kultaa ja hopeata, kaiken yön heittelehti Mansur sinne tänne vuoteellaan, saamatta silmiänsä umpeen: hänestä tuntui niinkuin hän alkaisi elää uudestaan pojassaan, joka oli vielä kavalampi ja neuvokkaampi, vielä itarampi ja ahneempi kuin hän. "Ah!" huudahti hän iloissaan, "minä olen onnellisin kaikista isistä! Eipä dervishi minua pettänyt; jos poikani välttää tuon häntä uhkaavan vaaran, kukapa saattanee rajaa määrätä sukuni rikkaudelle?"

Mieletön! Sinä unhotit, että jos kulta onkin siunaus sille joka sitä antaa, se on myrkky sille joka sitä kätkee. Joka ottaa ahneuden sydämeensä asumaan, se ottaa siihen ihmisten vihollisen, ja voi sitä joka valitsee saatanan majatoverikseen!