Читать книгу Kirjekyyhkynen - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 6

Toukokuun 12 p: nä.

Aivan oikein, te ymmärsitte kaikki; niin, sillaikaa kuin minä makasin Jumalan jalkain juuressa, vaatien häntä tilille ankaruudesta, vaikka minun olisi pitänyt pyytää häneltä anteeksi epäilystäni; niin, silloin Jumala antoi minulle ihmetyön kaltaisella tapahtumalla tuon lohdutuksen, jonka minä luulin itseltäni riistetyksi, ja meidän airuemme, se uskollisuutensa tähden uskoton, toi teille itsestään nuo minun ajatusteni tai paremminkin sydämeni yliläikkyneet purkaukset, jotka olivat paperille vuotaneet.

Te tahdotte pysyä tuntemattomana; olkaa! mitä minä siitä, jos aurinko kätkeikse pilviin, jos tuli verhoutuu savuun, kunhan vaan läpi pilven tai savun auringon säteet suovat minulle valoa tai tulen liekki minua lämmittää? Jumalakin on näkymätön ja tuntematon: tuntuuko silti Jumalan käsi heikommin lepäävän maailman ylitse?

Minä en sano teille olevani halpa nainen; minä sanon: Olen ollut ylhäinen, olen ollut rikas, olen ollut onnellinen; nyt en ole enää mitään tuosta; minä olen kaikesta sielustani rakastanut miestä, joka myöskin rakasti kaikesta sielustaan minua; se mies on kuollut; tuskan jäätävä käsi riisui minulta ylhäiset vaatteet ja puetti minut pyhään kaapuun, väliaikaiseen pukuun: niiden huolihuntuun, jotka eivät enää elä ja jotka eivät kuitenkaan ole kuolleet.

Ja tämä on minun kipeä kohtani:

Minä olen ruvennut nunnaksi unohtaakseni hänet, joka on kuollut, ja ollakseni muistamatta muuta kuin Jumalaa; mutta joskus minä unohdan Jumalan enkä muista kuin hänet, joka on kuollut.

Siksi minä valittelen; siksi minä vaikerran, siksi minä huudan Herrallemme: "Herra, armahda minua!"

Oi, sanokaa minulle, mitä te olette tehnyt saadaksenne sielustanne pois tuskan, jota se oli täynnä? Kallistitteko sen vuotamaan kuin maljan? Minä teen niin rukoillessani, ja jokaisen rukouksen jälkeen näen sieluni täydempänä maallista rakkautta kuin ennen, ikäänkuin se ei, purkamatta pois katkeruuden mehua, jota se sisältää, pystyisi kallistuessaan muuhun kuin ammentamaan sisäänsä jostakin tulisesta järvestä uutta samallaista karvautta.

Vastauksenne lienee yksinkertainen ja tunnen sen jo ennakolta: "Minä en ole koskaan rakastanut."

Mutta jos ette ole koskaan rakastanut, millä oikeudella kerskutte sitten kärsineenne?

Olisi pitänyt alkaa sanomalla minulle: "Minä en ole koskaan rakastanut."

Silloin en olisi pyytänyt teiltä en apua enkä lohdutusta; silloin en olisi ainoastaan hyväksynyt kaukana pysymistänne ja vaikenemistanne, vaan olisin kulkenut lähitsenne niinkuin kuljetaan marmorikuvan ohitse, jolle kuvanveistäjä on antanut ihmisen muodon, mutta jonka rinnassa ei ole koskaan sykkinyt ihmisen sydän.

Jos ette ole koskaan rakastanut, niin sanon minä teille vuorostani tällä kertaa: Älkää vastatko minulle, me emme ole samasta maailmasta, me emme ole eläneet samaa elämää. Minä erehdyin ulkonäöstä; miksikä enää vaihtaisimme keskenämme turhia sanoja? Te ette kuitenkaan ymmärtäisi, mitä teille sanon; minä en ymmärtäisi, mitä minulle sanoisitte. Me emme puhu samaa kieltä.

Oi, mutta jos te olette rakastanut, niin sanokaa, päinvastoin, minulle, missä, sanokaa ketä, sanokaa kuinka, tai jos ette tahdo mitään moista puhua, niin puhukaa muista turhemmista asioista, sama sekin, kaikki on minusta mielenkiintoista, mikään ei minusta ole hyödytöntä; kertokaa, millainen on huoneenne, onko sen ovi itään vai länteen, etelään vai pohjoiseen; tervehdittekö aurinkoa, kun se nousee, lausutteko sille jäähyväiset, kun se katoaa, tai koetatteko silmin, jotka keskipäivän polttavat säteet ovat häikäisseet, eroittaa Jumalan kasvoja sen sammumattomasta säihkeestä?

Kaikki tämä kertokaa; ja kuvailkaa vielä, mitä näette ikkunastanne, alankoja vai vuoria, huippuja vai laaksoja, puroja vai virtoja, järviä tai valtameren; kertokaa minulle kaikkea moista, minä kiinnitän ajatukseni näihin mystillisiin ongelmiin tuntemattomasta, jonka tahto tekee näkyväiseksi, ja ehkäpä onnistuu sydämeni, ajatusten häiritsemänä, saamaan unohdusta, vaikkapa vain hetkeksi…

Ei, ei, ei, älkää sellaista kertokokaan; minä en tahdo unohtaa!