Читать книгу Josef Balsamo - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 7

Samalla hetkellä, jolloin Gilbert hyvin käytetyn työpäivänsä jälkeen pureskeli ullakkokamarissaan raikkaaseen veteen kastettua leipää ja hengitti täysin rinnoin puutarhan puhdasta ilmaa, samalla hetkellä, sanomme, laskeutui muuan nainen ratsun selästä Saint-Denisin karmeliittiluostarin portilla. Hänen pukunsa oli hieno ja komea, mutta hiukan omituinen kuosiltaan, ja kokonaan peitti häntä pitkä harso. Hän oli laskettanut täyttä laukkaa uljaalla arabialaisella hevosella Saint-Denisiin tuovaa tietä, joka nyt vielä oli tyhjä, mutta joka huomenna olisi kansaa tulvillaan. Nyt naputti hän pienillä ja hennoilla sormillaan luostarin rautaiseen säleporttiin, ja silloin hevonen, jonka ohjat hänellä oli käsivarrellaan, tepasteli pystyssä tai kuopi kärsimättömästi hiekkaa.

Joitakuita kaupungin porvareita pysähtyi tuon tuntemattoman ympärille. Heitä houkutteli paikalle sekä hänen omituinen pukunsa, josta olemme jo maininneet, että hänen hellittämätön halunsa päästä sisälle.

"Mitä te tahdotte, madame?" kysyi eräs porvareista.

"Näettehän, monsieur, että tahdon päästä sisälle", vastasi tuntematon nainen hyvin italianvoittoisella ranskankielellä.

"Silloinpa kolkutatte väärään porttiin. Tämä portti avataan ainoastaan kerran päivässä köyhille, ja se hetki, jolloin se avataan, on nyt mennyt."

"Mitä sitten on tehtävä päästäkseen luostarin johtajattaren puheille?" kysyi nyt kolkuttaja.

"On naputettava pieneen porttiin, joka on tuolla muurin päässä tai soitettava suuren portin kelloa."

Toinen porvari tuli luokse.

"Tiennettehän, madame", sanoi hän, "että nykyään on johtajattarena hänen kuninkaallinen korkeutensa Ranskan Madame Louise?"

"Kyllä, sen tiedän."

"Vertudieu! Kuinka kaunis hevonen!" huudahti eräs kuningattaren rakuunarykmentin sotilas katsellen vieraan juoksijaa. "Tiedättekös, että jos tuo ratsu ei ole yli-ikäinen, on se hyvinkin viidensadan louisdorin arvoinen, yhtä totta kuin minun on sadan pistolin?"

Nämä kehut vaikuttivat sangen tehokkaasti katselijajoukkoon.

Eräs kanunki, joka katseli itse ratsastajatarta, eikä niinkuin rakuuna ratsua, tunkeusi joukon läpi vieraan naisen luo ja avasi hänelle portin jollakin salaisella tavalla, jonka hän tiesi.

"Menkää sisään, madame", kehoitti hän, "ja viekää hevosenne sinne myöskin".

Nainen näytti suuresti haluavan päästä pois keskeltä kansanjoukkoa, jonka uteliaat silmät näyttivät kovin vaivaavan häntä; hän noudatti nopeasti neuvoa ja katosi ratsuineen portin sisäpuolelle.

Tultuaan avaralle pihalle tuntematon nainen pudisteli hevosensa suitsia ja hevonen ravisteli niin rajusti valjaitaan ja tömisti niin ankarasti pihakiveystä raudoitetuilla kavioillaan, että portinvahti-nunna, joka oli sattunut hetkeksi poistumaan portin vieressä olevasta kojustaan, riensi kiireesti ulos luostarirakennuksesta.

"Mitä te tahdotte, madame?" huudahti hän; "ja kuinka te olette päässyt tänne?"

"Muuan kiltti kanunki avasi minulle portin", vastasi vieras; "ja mitä taas tahtooni tulee, haluan, jos suinkin mahdollista, päästä luostarin johtajattaren puheille".

"Madame ei ota vastaan tänä iltana."

"Mutta minä tiedän, että luostarin johtajattaren velvollisuus on ottaa joka aika päivästä ja yöstä vastaan sellaisia maallikkosisariaan, jotka tulevat anomaan häneltä apua."

"Se on kyllä mahdollista tavallisissa olosuhteissa; mutta hänen kuninkaallinen korkeutensa tuli tänne vasta toissapäivänä ja on tuskin vielä virkaansa asettunut, ja tänä iltana hän johtaa kapitulin kokousta."

"Hyvä siskoni", jatkoi vieras nainen, "minä tulen kovin kaukaa, minä tulen Roomasta asti. Minä olen ratsastanut kolmekymmentä penikulmaa, ja voimani aivan pettävät."

"Minkä minä tälle voin? Olen saanut madamelta nimenomaisen käskyn."

"Sisko, minun on ilmoitettava abbedissalle kovin tärkeitä asioita."

"Tulkaa huomenna uudestaan."

"Mahdotonta… Minä olin Pariisissa yhden päivän, ja jo tuona yhtenä päivänä… muuten, minä en voi mennä yöksi majataloon."

"Miksi ette?"

"Siksi, että minulla ei ole rahaa."

Portinvahti-nunna katseli kummissaan vallasnaista, jonka puku oli täynnä jalokiviä, ja jolla oli noin kaunis hevonen, mutta joka kuitenkin väitti, ettei hänellä ollut rahaa maksaa yösijaansa.

"Oh, älkää välittäkö sanoistani tai sen paremmin vaatteistani", vastasi vieras nainen; "ei, minä en puhunut totta sanoessani, ettei minulla ole rahaa, sillä varmaan päästettäisiin minut velaksikin mihin majataloon tahansa. Ei, ei, minä en etsi täällä yösijaa, vaan turvaa."

"Madame, tämä luostari ei ole Saint-Denisin ainoa, ja kaikissa muissakin on abbedissa."

"Kyllä, sen tiedän hyvin; mutta minä en voi kääntyä tavallisen abbedissan puoleen, hyvä sisko."

"Luulen, ettei teidän maksa vaivaa yhä vaatia pääsyä hänen luokseen.

Ranskan Madame Louise ei sekaannu enää maailmallisiin asioihin."

"Ei haittaa; ilmoittakaa hänelle vain, että tahdon puhua hänen kanssaan."

"Hän on kapitulin kokouksessa, sanoin."

"Entä kokouksen jälkeen?"

"Se on parhaiksi vasta alkanut."

"Menen siis kirkkoon ja odotan siellä ja rukoilen."

"Minun täytyy pahoitella, madame."

"Miksikä niin?"

"Te ette saa häntä odottaa."

"Enkö minä saa odottaa?"

"Ette."

"Oi, minä olen siis tullut väärään paikkaan! Minä en olekaan täällä Jumalan talossa?" huudahti tuntematon nainen niin kiivain äänin ja katsein, ettei nunna enää uskaltanut ottaa vastuuta estellen häntä, vaan virkkoi:

"Jos asia on niin tärkeä, niin koetan parastani."

"Oi, ilmoittakaa hänen korkeudelleen, että minä tulen Roomasta", lisäsi tuntematon nainen. "Että minä en ole pysähtynyt koko matkalla paitsi kahdessa paikassa, Mainzissa ja Strassburgissa, muuta kuin sen verran, mitä välttämättä olen tarvinnut nukahtaakseni ja että minä en ole varsinkaan viimeisinä neljänä päivänä levännyt enempää kuin saadakseni voimia, voidakseni pysyä satulassa ja lepuuttaakseni hevostani, että se jaksoi minua kantaa."

"Minä ilmoitan, siskoni."

Ja nunna meni sisään.

Tuokion päästä ilmestyi ovelle muuan palvelijasisar.

Portinvahti-nunna tuli hänen perässään.

"No niin?" kysyi heti vieras nainen jouduttaakseen vastausta, jonka hän ehdottomasti tahtoi kuulla.

"Hänen kuninkaallinen korkeutensa sanoo, madame, että hänen on aivan mahdotonta tänä iltana ottaa teitä vastaan, mutta että teille siitä huolimatta tarjotaan vieraanvaraisuutta luostarissa, koska väitätte välttämättä tarvitsevanne turvaa", vastasi palvelijasisar. "Te voitte siis astua sisään, siskoni, ja jos tosiaan olette ajanut niin pitkän matkan ja olette niin väsynyt kuin sanotte, saatte aivan heti mennä levolle."

"Entä hevoseni?"

"Siitä kyllä pidetään huoli; olkaa rauhassa, siskoni."

"Se on lauhkea kuin lammas. Sen nimi on Djerid ja se tulee luokse, kun kutsuu sitä sillä nimellä. Minä pyydän teitä vaalimaan sitä hyvin, sillä se on harvinaisen oivallinen hevonen."

"Sitä vaalitaan niinkuin kuninkaan omia hevosia."

"Monet kiitokset!"

"Viekää nyt madame huoneeseensa", käski palvelijasisar portinvahti-nunnaa.

"Ei huoneeseen, vaan kirkkoon! Minä en tarvitse unta, vaan kylläkin rukoilua."

"Kappeli on auki, siskoni", vastasi nunna osoittaen pientä sivuovea, joka vei kirkkoon.

"Ja minä saan tavata johtajatarta?" kysyi muukalainen.

"Huomenna."

"Varhain aamulla?"

"Ei varhain aamulla, se ei vielä käy päinsä."

"Miksikä ei?"

"Siksi, että varhain huomisaamuna täällä on suuri vastaanotto."

"Oi, kuka on tuo vastaanotettava, jolla on suurempi kiire ja joka on onnettomampi minua?"

"Madame la dauphine suo meille kunnian pysähtymällä ohimennessään pariksi tunniksi luoksemme. Se on suuri armonosoitus luostariamme kohtaan, juhlahetki meille siskoraukoille: joten te siis ymmärtänette…"

"Voi minua!"

"Abbedissa toivoo, että kaikki täällä saataisiin kuninkaallisten vieraitten arvon mukaiseen kuntoon."

"Ja sillä välin, kunnes saan tavata teidän korkeaa johtajatartanne, olenko täällä varmassa turvassa?" kysyi tuntematon nainen katsellen ympärilleen ja vavahtaen selvästi kauhusta.

"Kyllä, siskoni, aivan varmaan. Meidän luostarimme on turvapaikka yksin rikollisillekin, sitä suuremmalla syyllä…"

"Pakolaisille", jatkoi vieras nainen. "Hyvä, tänne ei siis kukaan voi päästä, eikö niin?"

"Ei ilman lupaa kukaan."

"Oi, mutta jos hän hankkii itselleen tuon luvan, oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, tuo mies, joka on niin mahtava, että hänen voimansa minua usein kauhistaa!" huudahti tuntematon nainen.

"Mikä mies?" kysyi nunna.

"Ei mikään, ei mikään."

– Hän raukka lienee heikkopäinen, – mutisi nunna itsekseen.

"Viekää minut kirkkoon, kirkkoon!" jatkoi muukalainen aivan kuin todistaakseen oikeaksi toisen ajatuksen itsestään.

"Tulkaa, siskoni, niin vien teidät sinne."

"Minua ajetaan näet takaa; kiireesti, kiireesti kirkkoon!"

"Oh, Saint-Denisin luostarin muurit ovat lujat", vastasi palvelijasisar säälivästi hymyillen. "Siksi voitte huoletta noudattaa minun neuvoani ja mennä, noin väsynyt kun olette, lepäämään hyvään vuoteeseen, sen sijaan että vaivaisitte polvianne kappelin kovalla kivilattialla."

"Ei, ei, minä tahdon rukoilla. Minä tahdon rukoilla Jumalaa päästämään minua niistä, jotka ajavat minua takaa", huudahti nuori nainen ja pujahti sisään nunnan hänelle näyttämästä ovesta ja sulki sen mennessään.

Nunna oli utelias, kuten ainakin nunna, ja kiersi kappeliin suuresta ovesta, hiipi siellä hiljaa ja näki tuntemattoman naisen maassa alttarin juuressa, rukoilemassa nyyhkyttäen ja painaen kasvojaan lattiaa vasten.