Читать книгу Afrodite - Eckstein Ernst - Страница 4

Sisällysluettelo

Kun nuorukainen täten oli toimittanut tärkeimmät asiansa, söi hän hiukan ja lähti sitten lyhyintä tietä satamakadulle. Hän tunsi epämääräistä halua jälleen nähdä sievän Neairan, sillä täällä, etäisessä etukaupungissa, kaukana ystävällisestä papista, joka niin isällisestä oli ottanut häntä vastaan, tunsi hän olevansa jotenkin yksinäinen ja hyljätty. Paitsi sitä oli hän Koronikselta kuullut, että suurelle pyörykälle, joka ulottui poikki koko satamakadun, päivällis-aikaan kokoontui taiteilijain malleiksi haluavia tyttöjä, jotka usein ahdistaen ja tunkeillen, mutta aina rahan edestä tarjoutuivat rupeamaan maalarien ja kuvanveistäjäin palvelukseen. Teos, johon Akontios ensin aikoi ryhtyä, oli aina hänen merimatkastaan asti Halikarnassokseen ollut selvänä hänen mielessään.

Ainoastaan vähitellen tahtoi hän pyrkiä tuohon korkeimpaan, sillä hän piti tarpeellisena ensin oppia hallitsemaan soreutta ja sievyyttä, ennenkuin hän rohkeni koskettaa mieltä hurmaavaan ja jumaluuden kirkastamaan yritykseen. Se kuva, jota hän ei ainoastaan ollut ajatuksissaan nähnyt, vaan myöskin saattanut todellisuuteen monessa luonnoksessa, esitti paimentyttöä, jota koiransa tervehtii hänen kotiintultuaan, ja katselee uskollisesti silmiin tytön ystävällisesti silittäessä sen päätä. Ei pitäisi olla vaikeata, arveli Akontios, löytää tyttöä, joka johonkin määrin vastaisi hänen mielessään olevaan kuvaan.

Hän käveli pitkin kapeita, koukistelevia katuja kunnes yht'äkkiä esiintyi koko häikäisevässä komeudessaan muhkea satamakatu, joka idässä pyörykän toisella puolella ulottui kauas maaseudun kentille asti, ollen keskuspaikkana kaupalle ja meluavalle kaupungin-elämälle, kun sitä vastoin hiljaisemmat porvarilliset toimet, etenkin kaupungin ja valtion asiat, enimmäkseen käsiteltiin torilla.

Suurin silmin katseli Akontios lukemattomia kaksi- ja kolmisoutuveneitä, jotka olivat ankkurissa täällä, kauniisti rakennettujen satamansulkujen välissä, muhkeita kauppalaivoja taiteellisesti veistettyine kaljoonikuvineen ja etäämpänä kalaveneitten valkeankiiltäviä purjeita, jotka sadoittain peittivät aavan arkkipelaagin ja kunnailla ympäröidyn lahden sinistä pintaa. Merenkulkijoita silloin tunnetun maailman kaikista osista, karsaasti katselevia Heniokeja, etäisen Kolkiin alkuasukkaita, käyränenäisiä ja mustatukkaisia Foinikilaisia, kilikialaisia merimiehiä ja Egyptin kauppiaita, venemiehiä, hedelmien kaupustelijoita ja kaupan välittäjiä, kaikki nämät tunkeilivat sekaisin kirkkaassa auringon paisteessa, tahi etsivät siimestä huonerivien vierestä, jotka täällä muodostivat omituisen sekoituksen ylhäistä komeutta ja kansallista epäsiisteyttä, oli nimittäin rikkaitten kauppiaitten muhkeita rakennuksia savuttuneitten ruokamyymäläin ja ahdinkoon asti täyttyneitten kapakkain vieressä, palatseja rahanvaihtopuotien vieressä.

Akontios katseli kirjavaa näytelmää oudon uteliaisuudella; sillä Athenassa oli satama kaukana kaupungin keskustasta ja siellä toiset esineet kiinnittivät katselijan huomiota.

Hän meni eteenpäin.

Hyörinä muuttui komeammaksi ja vähemmin meluavaksi. Eräs poikkikatu, jonka päässä nähtiin Zeuksen templi koko pituudelleen, näkyi erottavan satamakadun meluisen osan rauhallisemmasta, jonka varrella mahtavimmat ylimykset asuivat. Ranta teki tässä polven ulospäin, jotenka kadun ja ankkurissa olevien laivain väli suureni; paitsi sitä vaan yksityiset, suuret laivat laskivat täällä ankkuriin, muuten oli ainoastaan matalia veneitä, jotka välittivät paikkakunnan liikettä. Plataani- ja vaahterarivi suojasi sitä kadun-osaa, joka ei ollut huoneitten varjossa. Akontioksella oli nyt ensi kerran tilaisuutta nähdä Mileton nuorison kotitapoja. Vastoin sitä turhamaista komeutta, jota eiliset juomaveikot Kononin puutarhassa olivat osottaneet, näkyivät nämät nuorukaiset noudattavan ulkonaista huolellisuutta ja käytöksessään tarkkuutta, joka melkein näytti teaatterimaiselta.

Muutamia satoja askeleita poikkikadun toisella puolella havaitsi hän viisi kuusi nuorta tyttöä värillisissä vaatteissa istuen marmorisen muistopatsaan portailla ja kymmenkunta korkeasukuista nuorukaista piirissä ympärillä. Ne olivat kukkaismyyjättäret Kreoninkuvapatsaan luona. Kuvapatsas esitti näet entistä arkonttia, Kreonia, joka viisitoistavuotisen virkakautensa aikana oli rakennuttanut suuren osan itäistä satamakatua.

Kuvanveistäjä tunsi yhden nuorukaisista solakaksi, ymmärtäväiseksi Olorokseksi, joka edellisenä päivänä kemujen jälkeen Kononin huvilassa oli ärsyttänyt isäntää sattuvalla ivallaan ja siten saanut aikaan tuon ikävän kohtauksen.

Kun Akontios meni lähemmäs katsomaan, olisiko Neairakin tyttöjen joukossa — kuten ei kuitenkaan ollut — käänsi Oloros päätään. Omituinen hymy ilmaisi, että hänkin tällä hetkellä muisteli eilispäivää, mutta katse, jolla hän muutaman hetken katseli nuoren taideniekan hieman punastuvia kasvoja, ei ollut pahansuopa.

Akontios meni eteenpäin. Kymmenen minuutin kuluttua saapui hän pyörykän luo, jossa Koroniksen vakuutuksen mukaan mallitytöt muka oleskelivat. Mutta joko ne Mileton kaunottaret, joista Akontios oli uneksinut, pitivät miellyttävämpänä viettää aikaansa iloisten, elämään mieltyneiden ihmisten, semmoisten kuin Kononin, seurassa, kuin olla maalarien ja kuvanveistäjäin esikuvina, tahi oli tuo Mileton ylhäisissä piireissä kannatettu mielipide, että semmoiset raha-ansiot muka olivat epäkunniallisia, heidänkin joukkoonsa tunkeutunut; se vaan on varma, että niitten luku, jotka täällä kävelivät käsi kädessä laakeripensasaitain välillä, oli hyvin pieni, ja nekin harvat, jotka Akontios tapasi, näyttivät aivan sopimattomilta hänen tarkoitukseensa. Joko heillä oli aasialaisten Helleenien tavalliset hennot, raukeat piirteet, tahi he olivat karkeamuotoisia kaunottaria, jotka mahdollisesti olisivat kelvanneet esikuviksi Heraa tahi Pallasta kuvattaessa. Ripeyttä, iloisuutta ja vilkkautta, jota hän tarvitsi, ei ollut löydettävissä. Vihdoinkin, puolen tunnin kuluttua, tuli valkoverinen lakedaimonilaistyttö, joka todellakin oli yksin laatuaan; hän olisi sopinut erittäin hyvin, mutta Fyllis tunsi itse niin täydellisesti etevyytensä, ja hän vaati julman suurta summaa. Akontios ei uskaltanut tarjota vähempää, semminkin kun se joka tapauksessa olisi noussut yli hänen varojensa.

"Oletteko te ainoat?" kysyi hän eräältä kalpealta, jotenkin kuihtuneen näköiseltä rhodolaistytöltä.

"Olemme", vastasi tyttö, "mutta minun mielestäni on meitä liiankin monta."

Vielä hetken katseli Akontios, ajatuksiin vaipuneena, muutamien vanhempien taiteilijain kaupanhieromisia tyttöjen kanssa; sitten kääntyi hän paluumatkalle alakuloisena mielessään.

Lähellä Kreonin marmoripatsasta näki hän tiheän väentungoksen.

Ne kuusi kukkaismyyjätärtä, jotka äsken herättivät niin suurta huomiota, olivat nyt melkein toimettomina; ainoastaan eräs vanhanpuoleinen keikari jutteli kahden kauniimman kanssa. Muut katselivat synkeästi erääsen kohtaan, jossa joku erityinen esine näkyi vetävän kaikkien nuorten miesten huomion puoleensa.

Karvaalla mielin ja tuntien itsellään ei olevan kiirettä, kun mallin puutteessa tietysti ei voinut ryhtyä työhön, lähestyi Akontios yhä kasvavaa joukkoa ja huomasi nyt ahdingon keskellä Neairan, joka suloisesti painaen pajuista punottua koria rintaansa vastaan, oikealla kädellään jakeli taidokkaasti tehtyjä kukkaisvihkoja ja seppeleitä. Hän näytti todellakin hurmaavalta ruusunkarvaisessa puvussaan, jonka ylinen hopeakuteinen reunus kierteli hänen pyöreän kaulansa ympäri ja jota hartioilla piteli kaksi sievää korusolkea.

"Minulle, minulle, Neaira!" kuului joka taholta. Silmänräpäyksessä oli hänen täpötäysi korinsa tyhjennetty, ja nyt sateli siihen hopearahoja ja hymysuin kiitteli hän joka taholle.

Viimeinen, joka oli saanut kukkaisvihon, oli Konon. Edellisen päivän vastoinkäyminen oli häirinnyt tuon kopean ylimyksen unta. Tähän asti ei hän ollut Neairasta välittänyt, mutta nyt alkoi tyttö häntä miellyttää.

Kaksi tuntia jälkeen auringon nousemisen oli hän istuutunut vaunuihinsa. Olorokselta oli hän saanut tietää, että vasta tullut taiteilijatar, joka niin äkkiä oli ilmestynyt Dromiskos-saaresta, keskipäivällä tavallisesti myyskenteli kukkasia arkontti Kreonin kuvapatsaan luona. Silloin oli mukavin ja soveliain päästä hänen puheillensa.

Konon oli tunkeutunut aivan tytön viereen. Se, minkä hän nyt juhlallisesti painoi hänen käteensä eikä, niinkuin muut, heittänyt koriin, ei ollut mikään hopearaha, vaan persialainen kultaraha. Vastoin kevytmielistä puhetapaa, jota hän edellisenä päivänä maantiellä oli käyttänyt, osotti hän nyt ritarillista kohteliaisuutta.

"Neaira", kuiskasi hän, "olen kovin pahoillani eilispäivän tapahtumista, jotka sinun pitää lukea kokonaan päihtymisen syyksi. Tahdotko suoda minulle tilaisuutta osottamaan sinulle, kuinka vilpitön katumukseni on? Saanko häiritsemättä selittää sinulle…"

"Zeuksen nimessä!" nauroi Neaira. "En minä ole pitkävihainen! Minä huomasin kyllä, että Lyaios-jumalan röyhkeys puhui sinun suusi kautta. Mutta kas tässä saat kourallisen drakmoja takaisin kultarahastasi."

"Älä huoli", esteli Konon. "Sinun pitää antaa minun maksaa taiteestasi, niinkuin itse tahdon. Mutta vastaa nyt minulle: suostutko…"

"Minä en ymmärrä sinua, herra", sanoi Neaira nostellen hartioitaan.

"Asia on kerrassaan päätetty, enkä minä tiedä, mitä sinulla enään olisi minulle sanottavaa."

"Katsokaa meidän Kononia vaan!" kuului nyt nuori Oloros huutavan, joka oli kuullut viimeiset sanat. "Ei hän koskaan heitä, tuo kyllästymätön! Aina osottautuu hän rakastettavana kauneudelle, aina lempeänä ja armollisena sulottarille."

Astuen Kononin luo sanoi hän matalalla äänellä, mutta kuitenkin niin, että Akontios saattoi sen kuulla: "ajattele Kydippeä!"

"Ole joutavia!" vastasi Konon.

"Oletko niin varma asiastasi?" kysyi Oloros.

"Aivan varma."

"Minä olen kuullut päinvastoin."

"Sinulle on valehdeltu, ja oikein tahalla, sillä ainoastaan ilkeys voi saattaa pahaan huutoon koko kaupungissa tunnettua asiaa. Arkontti Karidemos on todistajien läsnäollessa antanut minulle lupauksensa ja jos elät talveen asti, toivon saada nähdä ylen-ymmärtäväisen Oloroksenkin häävieraitteni joukossa."

Oloros nykäytti olkapäitään.

"Karidemos ja hänen tyttärensä Kydippe — ovat, hyvä ystävä, kaksi eri asiaa. Paitsi sitä ei Karidemoskaan taitaisi juuri tuntea mielen-ylennystä, jos hän saisi tietää, että hänen tuleva vävynsä kadulla julkisesti pyytää seurustella kukkaistytön kanssa."

"Olenko minä sitä tehnyt?"

"Olet kyllä, jotenkin selvästi."

"No tosiaankin!"

Tässä lauseessa ilmestyi selvästi vakuutus siitä, että hänelle, loisteliaalle Kononille muka oli sallittu paljon, joka jonkun muun sitä tehdessä, olisi herättänyt yleistä paheksimista. Kuitenkin seurasi hän kalpeata nuorukaista, joka hitaasti vei hänet mukanaan pois.

Akontios oli ollut aivan lähellä. Hän oli kuullut jok'ainoan sanan keskustelusta, vaikka se kävikin kuiskimalla. "Ajattele Kydippeä!" Se kaikui niin omituisen ennustavalta tuo varoitus. Mikähän eriskummainen tyttö se Karidemoksen tytär lie ollutkaan, koska hänen päätöksensä oli niin vaikuttava. Melanippokselta, Afroditen papilta, oli Akontios kuullut, että Karidemos oli ankara, taipumaton mies. Ainoastaan tavaton luonteen lujuus tyttäressä saattoi saada voiton semmoisesta isästä. Ja että hän sen oli tuova ilmi ja ett'ei hän suinkaan ollut niin mielissään loisteliaan Kononin kosimisesta, kuin tuo itserakas turhimus luuli — sen arveli Akontios voivansa pitää varmana kalpean Oloroksen puheen johdosta. — Ei hän oikein tiennyt, mikä hänen oli, mutta tuo Kydippe, jonka hän tunsi vaan nimeltä, herätti hänessä salaista myötätuntoisuutta ja taideniekan rikkaalla mielikuvituksella kuvaili hän itselleen hänen ruhtinaallisen jalon muotonsa, hänen lempeän ja kuitenkin käskevän katseensa, hänen tenhoavan hymynsä, jonka paljas muisteleminen teki röyhkeän Kononinkin säveäksi.

Ajatuksiin vaipuneena kulkiessaan hän ei kuullut, että Neaira huusi häntä nimeltä. Nopein askelin meni hän takaisin kaupunkiin; satamakadun kirjava hyörinä häiritsi hänen haaveellisia mietteitään. Nyt tuli hänen mieleensä tuo jo aikoja sitten aateltu taideteoskin: hänen kotiin palaava paimentyttönsä, jota varten hän etsi esikuvaa. Hän tunsi tarvitsevansa koota ajatuksiaan ja yksinäisen huoneensa hiljaisuudessa rauhoittua onnistumattomien yritystensä jälkeen.

Tuntia jälkeen puolen päivän oli hän taas Koroniksen talossa. Lyhyesti vastattuaan akan uteliaihin kysymyksiin, meni hän huoneesensa, jossa suuri marmorimöhkäle synkkänä seisoa törötti hänen edessään, ikäänkuin nuhtelisi se taideniekkaa hänen yritystensä tehottomuudesta. Vaikka Akontios koki turvautua kaikenlaisiin lohdutuksiin, tunsi hän itsensä kovin alakuloiseksi. Hän meni sentähden talon puutarhaan, jossa Koronis kasvatti hedelmiä ja kaaliksia. Se oli noin seitsemän- tahi kahdeksankymmentä neliökyynärää laaja maatilkku, jota kolmella sivulla piiritti muuri, mutta neljännellä myrttipensas-aita erotti toisesta samanlaisesta puutarhasta. Viikunoita, manteleja ja kranaatteja kasvoi perällä. Pitkässä puutarhapenkissä, myrttipensaitten vastapäätä, kasvoi rivi pahkaisia kydonilaisia omenapuita, joiden karvaiset hedelmät Koronis keitettyinä käytti lempiruokansa, ohrahutun särpimeksi. Puutarhan keskellä oli pieni kohopaikka. Siinä oli muinoin seisonut poltetusta savesta tehty kuvapatsas. Nyt kasvoi tiilisen aluksen ympärillä pensaikkoa — ainoastaan kapeaa koukertelevaa polkua myöten päästiin sen luo. Itse aluksen oli Koronis erään hyväntahtoisen naapurin avulla muuttanut jonkinlaiseksi istuimeksi ja kaunistanut selkänojaa virheellisesti kirjoitetulla värsyllä, joka kertoi, kuinka iloista on levätä ja haaveksia.

Tässä Akontios pysähtyi. Pensaitten välistä harhaili hänen katseensa naapurin puutarhaan, jossa iäkäs, valkopartainen vanhus näkyi poimivan tummia täyteliäitä viinirypäleitä ja panevan ne vieressään olevalle olkimatolle. Pörröinen susikoira makasi kokoonkyyristyneenä hänen vieressään, pää etukäpäläin välissä. Vähän väliä kurotti eläin kuonoaan ilmaan ja murisi ikeniään irvistellen.

"Vait, Keimon!" sanoi silloin ukko ja kohotti uhkaavasti veistänsä, ja Keimon ummisti taas silmänsä ja makasi siinä niin siivosti ja rauhallisesti — ollen elävänä kuvana Koroniksen värsystä.

Akontios laski käsivartensa ristiin ja vaipui tämän runollisen näyn katselemiseen. Valoisa puutarha, kunnian-arvoisa ja kuitenkin voimissaan oleva vanhus, solea, vahvannäköinen koira ja äänetön hiljaisuus, joka vallitsi kaikkialla, vaikuttivat häneen terveellisesti satamakadun kirjavan hälinän jälkeen.

Äkkiä karkasi koira pystyyn ja haukkua kajahutti iloisesti. Huoneesta tuli tyttö ruusunkarvaisessa puvussa, ja häntä vastaan Keimon hyökkäsi.

"Neaira!" sanoi Akontios itsekseen; ja kun tyttö nyt pysähtyi silitelläkseen koiraa, joka rajusti haukkui ja heilutteli häntäänsä, lisäsi hän ajatuksissaan: "Minun kotiin palaava paimentyttöni! Jumalien nimessä, minä en ymmärrä, kuinka tähän asti olen voinut olla niin sokea, ett'en ole nähnyt, kuinka täydellisesti hänen kasvonsa, hänen ruumiinsa muoto ja koko hänen olentonsa soveltuu minun, yritykseeni! Ikuinen vahinko vaan, ett'ei hän kuulu noihin pyörylällä kulkeviin tyttöihin, vaan on niin arka ja itsenäinen."

Ukko laski nyt veitsen pois ja ojensi kätensä nuorelle tytölle.

"Terve tullut!" sanoi hän ystävällisesti: "Onko asiasi käyneet hyvin?"

"Oivallisesti", vastasi Neaira. "Katsokaa, vaan!"

Hän veti vyöhyestään esille pienen nahkakukkaron, päästi siteen auki ja antoi ukon katsahtaa siihen.

"Kultaraha!" sanoi hän kummastellen; "onpa sulla tosiaankin hyvät tulot. Sinun taidollisuudestasi maksetaan nyt tavalla, joka minua melkein huolestuttaa."

"Huolestuttaa! kuinka niin?"

"No, kyllähän minä pidän pikku Neairani makua ja väriaistia arvossa — mutta tuon arvoiset eivät seppeleesi toki liene. Tuo persialainen kultaraha tarkottaa kauniita kasvojasi ja kun Mileton nuoriso niin selvästi ilmaisee ihastuksensa…"

"Hullutuksia, Laogoras!" nauroi nuori tyttö. "Ymmärrän kyllä, mitä tarkotat, mutta rukoilen sinua…! Luuletko ehkä, että minä tahtoisin tallata koko elämäni onnen jalkojeni alle muutamista loistoisista ja myrskyisistä vuosista? Minä tahdon sen kerrassaan sanoa sinulle, sillä olen kyllä koko ajan huomannut, mitä sinun tähtäilysi ovat tarkottaneet."

"Sitä parempi", vastasi Laogoras. Taaskin antoi susikoira, joka tällä välin oli lepuuttanut päätään Neairan polvella, äänensä kuulua. Puutarhaan astui arasti ja kömpelösti hartiakas nuori mies, omituisen synkän näköisenä, mutta heti kun hän näki Neairan, kirkastuivat hänen kasvonsa. Hänellä oli yllään tummanruskea puku, jommoista tavallisesti alhainen rahvas käytti.

"Onko luvallista?" kysyi hän epävakaisesti.

"Terve Baios!" sanoi Laogoras. "Minä luulin sinun tietävän, että aina olet tervetullut tänne."

Hän meni tulijaa vastaan ja ojensi hänelle sydämellisesti kätensä.

Vähemmin vilkkaasti, melkein vähän närkästyneenä, Neaira ojensi kätensä.

"Mikä tuo sinut tänne tähän aikaan?" kysyi ukko, "sinut, työmiehistä uutterimman?"

"Odottamaton onnellinen tapaus", vastasi Baios. "Ajatelkaapas" — hän loi Neairaan kavalan katseen — "noin puoli tuntia sitten ajoi Karidemos, tuo mahtava arkontti, tyttärensä Kydippen seurassa pajani ohi. Heidän aikomuksensa oli mennä satamalle, jossa kaupungin molemmat kullalla silatut kolmisoutoveneet sijaitsevat. Virkatoimet — niin kerrotaan — pakottavat arkonttia muutamaksi päiväksi menemään Samos-saareen. Noin kolmekymmentä askelta minun pajastani katkeaa heiltä väliaisa. Hevoset olivat säikähtyneet nähdessään erästä afrikalaista jalopeuraa, jota kuljetettiin rautaisessa häkissä, ja hypähtäneet syrjään. Niin tapahtui tapaturma — minulle se oli onneksi, sillä juoksin paikalla esiin, sain nuo vieläkin värisevät ja korskuvat hevoset pysähtymään ja tarjouduin heti korjaamaan vahingon. Minulla oli valmiina sopiva väliaisa; minuutin kuluttua olivat ruuvit ja tulpat saatu irti, sillä Hefaiston voimilla käyttelin suuria hohtimia. Lyhyesti sanottu, hetkisen kuluessa, tuskin pitemmässä ajassa, kuin nyt on mennyt sen kertomiseen, oli uusi väliaisa, katkaistuun verrattuna tosin yksinkertainen, mutta kuitenkin kelvollinen, kiinnitetty sekä vaunuihin että ikeesen, ja matkaa saatettiin jatkaa. Mutta ennenkuin se armollinen herra viittasi ajajalle, pisti hän minulle käteen kokonaista kolme painavaa Persian penninkiä. Aatelkaapas vain: kokonaista kolme — tuosta vähäpätöisestä avusta! Pulska lisä entisiin säästöihini! Vai mitä sinä arvelelet, Neaira?"

"Saatathan sinä olla tuosta tyytyväinen", vastasi tyttö kylmästi.

"Kunpa Karidemos usein ajaisi ohitsesi samalla seurauksella!"

"Onnellinen se, joka saattaisi pyytää jumalilta sellaista!"

Sitten lisäsi hän kääntyen vanhukseen:

"Ethän suutu, Laogoras, vaikka näin olen teitä häirinnyt? Mutta minun täytyi saada keventää mieltäni, minun täytyi ilmoittaa teille, mitä niin odottamatta minulle tapahtui."

Laogoras viittasi suosillisesti. Sitten otti hän kiinni mattoon, jolla rypäleet olivat, kaikista neljästä kulmasta, nyökkäsi vielä kerran isällisesti päätään ja kääntyi mennäkseen huoneesen.

"Puhele sinä Neairan kanssa", sanoi hän hymyillen. "Minä tunnen nukkumisen tarvetta. Helpoinkin työ uuvuttaa minun ikäistäni miestä."

Neaira puri huultaan. Hänelläkin näkyi olevan halua vetäytyä huoneesensa. Mutta Baioksen rukoilevat katseet herättivät hänessä surkuttelua, ja hän viipyi.

"Kuinka virkeä ja voimakas hän toki vielä on!" Baios sanoa tavoitteli katsellen menijään.

"Hän onkin kaiken ikänsä ollut kohtuutta noudattava ja uuttera, hän", vastasi Neaira pisteliäästi.

"Uuttera — enkö minä ole uuttera?"

"Mutta sinä olet liiaksi mieltynyt viiniin."

Baios painoi päänsä alas surullisena.

"Niin, vasta tutustuttuani Neairaan" vastasi hän miettivästi.

"Mielisteletpä sinä Neairaa. Siinä tapauksessa näkyy Laogoraksella olevan lujempi luonto kuin sinulla, sillä häneen ei minun tuttavuuteni ole vaikuttanut niin haitallisesti."

"Hän ja minä!" huokasi nuori mies. "Hän, joka voisi olla sinun isoisäsi."

"Mitä se sitten todistaa?"

"Oi, Neaira, sinä ymmärrät minua kyllä — mutta et ole kuulevinasikaan mitä minä puhun. Kunpa vaan, niinkuin isäntäsi Laogoras, saisin pitää sinusta huolta, toivottaa sinulle tervetuloa, kun tulet kotiin, auttaa sinua työllä ja neuvolla huolissasi…"

"Ei minulla niitä olekaan", vastasi Neaira lyhyesti.

"Oletko vanhakin jo, armas Neaira?" kysyi Baios hetken äänettömyyden jälkeen.

"Kuusitoista vuotta, sen tiedät."

"Kuusitoista vuotta! Eikä Eros vielä ole koskettanut sydäntäsi."

"Ei ole. Mutta jos olisikin, niin mitä se sinuun koskee? Pitääkö ehkä minun tunnustaa sinulle sisimmätkin salaisuuteni?"

Baios katseli ympärilleen. Huomattuaan olevansa yksin Neairan kanssa — iäkkään Koroniksen puutarhaa myrtti-aidan tuolla puolen hän ei ajatellutkaan — tarttui hän äkisti pelottavalla kiihkolla hänen käteensä.

"Pitääkö minun sitten sanasta sanaan sanoa sinulle se, mitä jo aikoja sitten olet voinut arvata?" sanoi hän innoissaan. "Sinun ja sinun julmuutesi muistoa koetan minä upottaa viiniin. Niin, pilkkaa sinä vaan! Minä olen hurjasti rakastunut sinuun, ja joll'et nyt, kun olen sen sanonut, anna minulle toivon kipinääkään, niin menen Dioskurien kalliolle ja syöksyn päistikkaa kuohuihin. Tiedä silloin, että Baios, seppä, on hukuttanut itsensä sinun tähtesi."

Neaira naurahti.

"Onko sinulla kylläkin kiire tuota hyppyä tekemään?" kysyi hän veitikkamaisesti.

Baios loi häneen katseen, täynnä tulista intohimoa. Sitten hän sanoi kolkosti:

"Sinutta, Neaira, en voi elää."

"No elä sitten kanssani!" nauroi Neaira. "Kuka sinulta sitä kieltää? Jos lupaat käyttäytyä hiukan reippaammin ja heität tuon ikuisen huokailemisen, niin voimme olla ystävykset, todelliset ystävykset. Sinun myötätuntoisuutesi liikuttaa minua, vaikka minun täytyykin sinulle tunnustaa…"

"Oi, kuin sinä olet hyvä, Neaira!" keskeytti Baios häntä. Hänen värähtelevä äänensä ilmaisi sellaista hillitsemätöntä kiihkoa, että Neaira säikähtäen hypähti.

"Mene matkaasi!" sanoi hän venyttäen ruusunkarvaisia huuliaan. "Sinä hävität minulta oudoilla puheilla kauniin päivän ilon. Puhtaasti puhuen: minä en rakasta sinua — en rahtuakaan, vaikkapa kymmenesti uhkaisit hypätä Dioskurien kalliolta. Päästä käteni, Baios! Minä en kärsi tuollaisia väkivaltaisia hyväilyjä. Baios! Kuinka sinä rohkenet? Pois täältä! Kuuletkos, minä käsken!"

Seppä oli viimeiset hetket puristanut tytön pyöreätä käsivartta karkeilla sormillaan, puoleksi ikäänkuin raivosta, puoleksi niinkuin jostakin vastustamattomasta halusta. Neaira tempasi itsensä irti sellaisella liikkeellä, kuin olisi hän torjunut perässään juoksevaa kerjäläistä luotaan. Keimon, susikoira, joka isäntänsä lähdettyä oli venynyt etäämpänä kranaatipuun siimeksessä, hypähti haukkuen pystyyn ja mitteli kiihkeätä rakastajaa vihaisin katsein.

"Anna minulle anteeksi, Neaira!" änkytti Baios, painaen alas päätään.

"Mene vaan! Minä en kärsi sitä. Jos joskus toisten uskallat…"

"En koskaan, en koskaan! niin totta kuin jumalat minua auttakoot! Sano vaan, ett'et ole minuun suuttunut!"

"No, minä en ole suuttunut. Laita vaan itsesi kiireimmiten kotiin!"

"Voi hyvin!" huokasi seppä.

Luoden viimeisen himoitsevan katseen miellyttävään tyttöön meni hän matkaansa.

"Tule, Keimon!" sanoi tyttö kutsuen koiraa luokseen. "Eikö niin Keimon, ethän salli Neairallesi tehtävän pahaa? Odota vaan poikaseni, kerran olet kyllä saava palkan uskollisuudestasi."

Koira heilutti häntäänsä ja katsoi Neairaan, niin että Akontiokselle, joka nyt jätti pienen, pensaita kasvavan kummun ja läheni myrttiaitaa, taaskin johtui mieleen kotiin palaava paimentyttönsä. Ajatus, että Neaira asui niin lähellä, herätti hänessä omituisen tunteen. Ylimalkaanhan naapurusten tulee elää sovussa ja ystävinä — se oli hänestä nyt entistä selvempi, sillä melkeinpä näytti siltä, kuin jumalat olisivat toimittaneet niin, että hän taaskin sattui yhteen sen ainoan elävän olennon kanssa, johon hän täällä Miletossa — paitsi Melanipposta — oli tutustunut lähemmin. Akontios aikoi juuri huutaa hänelle, kun tyttö, äkisti hämmästyen, mainitsi hänen nimensä. Hän oli huomannut myrttipensaitten takana seisovan solakan nuorukaisen; hän joutui hämille ja kirkas puna nousi hänen poskillensa.

"Sinäkö täällä Koroniksen talossa?" kysyi hän astuen pensas-aidan luo.

"Ja oletko sinä naapurinani?" sanoi Akontios hymyillen.

"Minä asun täällä Laogoraksen luona, joka vaalii ja hoitaa minua niinkuin omaa lastaan. Sehän on omituinen sattuma! Mutta mistä sinä tulet? Et rakennuksesta ainakaan — sillä sinne vast'ikään katsahdin."

"Tuossa, tuolla pienellä kummulla olen istunut ja katsellut teitä."

Tyttö punastui uudelleen.

"Ei sinulla ole mitään syytä punastua", sanoi Akontios. "Ei mikään

Spartankaan tyttö olisi voinut käyttäytyä siveämmin eikä järkevämmin.

Tuo nuori mies näkyy oikein olevan kiihkoissaan rakkaudesta."

Neaira katsahti häneen.

"Sinä sanot sen ikäänkuin se olisi sinulle käsittämätöntä. No niin,

Neaira on kauvan tiennyt, ett'ei hän ole kaunis."

"Päinvastoin, sinä olet hurmaavan kaunis."

"Älkäämme puhuko siitä! Muutoin — mitä tärkeitä asioita oli sinulla mielessä aamupäivällä? Minä tervehdin sinua Kreonin kuvapatsaan luona — mutta ei sinulla näkynyt olevan silmiä eikä korvia."

"Minä olin alakuloinen", sanoi Akontios.

"Alakuloinen? Hauskassa Miletossa? Mitä ihanimman taivaan alla?

Keskellä satamakadun vaihtelevaa elämää ja hälinää?"

"Niin Neaira. Minä en löytänyt sitä, mitä hain."

Hän kertoi vastoinkäymisestään pyörykällä ja kuinka raskaalta tuntui, kun sopivan esikuvan puutteessa ei voinut ryhtyä teokseen, joka jo melkein valmiina häämöitti hänen mielessään.

Neaira tuli miettiväksi.

"Siis eivät jäykät, isoiset kaunottaret, jommoisia taiteilijat käyttävät jumalainkuviksi, kelpaa sinulle?" kysyi hän hitaasti. "Niin, minkä näköisen pitäisi sitten sen tytön oleman, joka soveltuisi sinulle?"

"Sinun näköisesi", huudahti Akontios, Neairan kasvot hehkuivat purppuranpunaisina.

"Minunko näköiseni?" änkytti hän. "Mutta semmoisia lienee tuhansittain."

"Ei kymmentäkään!" vastasi Akontios. "Ja näitä kymmentä on vaikea löytää ja vieläkin vaikeampi saada käsiinsä."

"Ja mitä pitää semmoisen tytön tekemän, jonka mukaan sinä tahdot veistää kuvasi?"

"Ei mitään. Hänen pitää ainoastaan seista liikkumatonna siinä asennossa, johon minä hänet asetan."

Oli sitten hetkinen äänettömyyttä.

"Kuules, Akontios!" sanoi Neaira. "Joll'ei se ole sen vaikeampaa, niin voisin ehkä minä tehdä sinulle sen palveluksen. Sanoithan minun sopivan."

"Mitä? Tahtoisitko todellakin?"

"Tahdon, jos voin sinulle tehdä jotain hyötyä."

"Ja paljonko pyydät siitä? Sinä tiedät, Neaira, ett'en ole rikas."

"Oh, sinä loukkaat minua, Akontios. Ystävyyden töistä en ota maksua."

Hänen silmistään loisti taas samanlainen tuli, kuin Akontios jo edellisenä päivänä oli huomannut; se oli ajatuksen heijastus, joka näkyi sanovan: tällä ystävyyden työllä kiedon sinut kahleisin, sillä minä tahdon, että sinäkin olisit minulle hyvänsuopa ja ett'et milloinkaan unhottaisi, että Neaira on sinua auttanut. — Hän epäili silmänräpäyksen, mutta taideniekan halu nähdä luomansa niin täydellisenä kuin suinkin, voitti tämän salaisen vastenmielisyyden.

"Hyvä, Neaira", sanoi hän ystävällisesti, "suurella kiitollisuudella otan vastaan avuliaisuutesi. Koska tahdot ensi kerran käydä luonani?"

"Nyt heti, jos niin tahdot? Koronis nukkuu nyt ja samoin Laogoras; se juuri on hyvä: eihän heidän oikeastaan tarvitse tietää, mistä me kaksin olemme sopineet."

"Tule sitten. Koiran voit kernaasti ottaa mukaasi."

"Heti paikalla", sanoi Neaira. Hän juoksi pitkin pensas-aitaa, kunnes löysi paikan, jossa pensaat helposti taipuivat syrjään. Tästä luikahti hän läpi, Keimon seurasi häntä, katkonaisesti haukkuen.