Читать книгу Lähetyssaarnaajan tytär - Eden Charles Henry - Страница 2

Viimeinen havainto, jonka Ula oli lausunut, enensi muretta, jonka ystäväini turvallisuuden tähden tunsin. Kotsi oli, niin mies kuin maineensakin, minulle hyvin tuttu, ja olinpa vakuutettu, ett'ei mikään vähäpätöinen asia ollut syynä hänen ilmestymiseensä kuninkaan lähettiläänä Pieter Dirksen'in tilalle. Tämä soturi oli yksi Cetewayon uskotuimpia seuralaisia, hän kun oli Induna-e-nkholu eli erään mieli-rykmentin, niin kutsuttujen Onoba ponkueiden (pantterin-saajain) päällikkö; nimitys, joka tuli siitä, että nämät tirannillisen herransa käskystä olivat ottaneet pantterin elävältä kiinni ja tuoneet sen niin hallitsijan eteen. Kotsi oli vasta nuori poika, kun tämä tempaus tehtiin, mutta hän oli siinä tilassa tehnyt itsensä huomatuksi sen pelottomuuden kautta, jolla hän julmaa petoa ahdisti ja myöhemmät todistukset jäykästä rohkeudesta nostivat hänet nykyiseen korkeaan asemaansa. Niinkuin enimpiä villejä itsevaltiaita, vaivasi Tsululais-kuningastakin ajatus, että muka salajuonia oli tekeillä hänen valtansa kukistamiseksi, ja varoen että hänen sorron-alaiset alamaisensa kerran hänet surmaisivat, oli hän ympäröinnyt itsensä valituista miehistä ko'otulla vartija-joukolla, jotka, syystä että hänen kuolemansa kautta kadottaisivat kaikki, mitäkään voittamatta, oman parhaansa tähden suojelisivat häntä vaarasta, Kotsi oli tämän joukon päällysmies, ja tiesinpä että ainoastaan joku tärkeä toimi voi saattaa kuningasta päästämään suosikkiansa pois läheisyydestään.

Tällä välin soturi oli ehtinyt asunnon avonaiselle ovelle, ja koputettuansa useita kertoja knob-kirri'llänsä,5 seisahtui levollisena vartoomaan vastausta kolkutukseensa. Varmaankin hän oli äkännyt minun lähestymiseni, vaikk'ei ollut tietävinään läsnä-olostani, seikka, joka itsessään tiesi pahaa ystävilleni. Mainiten häntä nimeltä, lausuin hänet tervetulleeksi tänne uutis-asunnolle; mutta hän ei vähääkään huolinut tervehdyksestäni, vaan kiinnittäen synkän katseensa huoneen perälle, asettui täydellisesti minusta huolimattomaksi, tyynellä ylhäisellä kopeudella, joka pani kuuman veren kovaan koetukseen. Onneksi vanha Pieter astui sisään ennenkuin ennätin tyhjentää sappeani lähettilääsen, ja hänen puoleensa kääntyi viimemainittu, tehtyään ylpeän pään-nyykäyksen. Vaikka Boeri auttavasti taisi Tsulujen kieltä, oli puhe kumminkin sekä hänelle että pojillensa, jotka myöskin olivat tulleet huoneesen, suuressa määrin käsittämätön, sillä soturi laski lauseensa äärettömällä nopeudella, ponnistaen itsensä puheen kestäissä vähitellen oikeaan innostuksen hurjuuteen. Hän ei yhtään huolinut kenestäkään muusta kuin vanhasta Dirksen'istä, vaikka hyvin tiesi että minä kuuntelin hänen loruansa; mutta lopetettuansa hän puolittain nyykkäsi minulle, silminnähtävästi lausuaksensa: "Sellainen on sanottavani; tehkää se nyt ystävillenne tiettäväksi".

Minä olin kauheasti levoton siitä rajattomasta röyhkeydestä, jota kuninkaan suosikki jok'ainoassa liikenteessään osoitti – käytös, joka niin suuresti erosi siitä, jolla maan-asukkaat tavallisesti Eurooppalaisia kohtelivat. Selvästi hän toimi saamiensa käskyjen mukaan, sillä ilman herransa lupaa ja tietoa ei yksikään Tsululainen olisi uskaltanut astua valkoisen miehen huoneesen ja lausua sellaisia uhkauksia hänen läsnä-ollessaan. Jos karsin lähettilään lauseista pois kaikki kukkais-kuvat, joilla hän puhettaan somisteli, kuuluisi se melkein seuraavasti, vaikka mahdoton on kynällä ja läkillä tuoda julki sitä harjoitettua hävyttömyyttä, jolla jokaista uhkausta höystettiin.

"Vanha valkoinen mies. Minä olen Kotsi, pantterinsaajain päällikkö, jonka velvollisuus ja huvitus on vartioida suuren Cetewayo'n pyhää majesteettia, päämiesten päämiestä, Mustain Mustaa, lukemattomain karjalaumain herraa, kansain Valtiasta, sukukuntain Surmaajaa. Hänen luotaan tulen minä sinun, valkean vanhuksen luo sanomaan hänen nimessään: Valkea vanhus, lumi hiuksinen, ilman lupaa olet asettunut minun maalleni, ottaen haltuusi lavean kaistaleen minun alueestani ja syöttäen siinä karjaasi ja laumojasi. Tämän voin antaa anteeksi, sillä minä rakastan valkoisia miehiä ja tahdon asua rauhassa heidän ja heidän sukunsa kanssa. Mutta sinä olet enemmän tehnyt. Tyytymättä vieraan alueen anastukseen, olet ottanut suojaasi rikollisia, joita heidän maansa la'it ovat kuolemaan tuominneet; olet suonut alttiin turvapaikan pahantekijöille, jotka ovat laskeneet juonia minua, heidän kuninkaansa henkeä vastaan. En saata uskoa, että olet tämän tehnyt tietämättömyydestä, sillä kattosi alla on ihminen, jolle noiden rikoksen-alaisten käytös on liiankin hyvin tuttu, joka päälliseksi antoi heille aseen, millä henkeäni väijyivät. Mutta kaikesta huolimatta on sydämmeni lempeä valkeille miehille, ja minä tahdon ennemmin uskoa, että sinua on petetty, kuin että outo käytöksesi on mieliltämielin mietittyä. Sentähden, kaikessa hyväntahtoisuudessa ja ystävyydessä, lähetän luoksesi Kotsi'n, vartija-joukkoni päällikön, tekemään sinulle tiettäväksi, ett'ei sinulla eikä sinun perheelläsi, ei karjallasi eikä palvelijoillasi ole mitään peljättävää minun ala-maisteni puolelta, Päälliseksi annan sinulle luvan ottaa haltuusi Eloya-vuoren juurella olevan alueen, jonka Englantilainen William Thornton aikoo anastaa; sillä hänen juonensa minun henkeäni vastaan peräyttää kaikki meidän väliset sopimukset. Tämän kaiken tahdon tehdä, mutta vaan yhdellä ehdolla. Sinun täytyy jättää molemmat pahantekijät, jotka nykyään oleskelevat kattosi alla, Kotsi'n käsiin ja lähettää luokseni Thornton'iin tuon Englantilaisen, kaiken karjan. Kumpikin rikollinen on kohtaava kuolemansa, johon heidät tuomittiin, ja päätös on osoittava tuolle kolmannelle, että minä en ole se mies, jota voi rankaisematta uhata. Mieti tätä ehdoitusta ja ilmoita päätöksesi uskolliselle palvelijalleni Kotsille. Jos teet mieleni mukaan, on asuntosi turvassa ja sinulla itselläsi ystävä; mutta jos hylkäät tarjoukseni, niin minä lähetän soturini ottamaan rikoksentekijät kiinni ja hävittämään asuntosi; ja silloin, jos vastarintaa yritetään, teidän verenne on lankeeva omien päittenne päälle".

Tällainen oli sen puheen sisältö, jonka Kotsi piti meidän läsnä-ollessamme, ja epäilemättä olisi hänen, kun oli tähän pisteesen päässyt, kaikkein lähetyskunnallisten sääntöjen mukaan, pitänyt odottaa Boerin vastausta; mutta oman kaunopuheliaisuutensa pyörteen viemänä ja täynnänsä katkerinta vihaa Landelaa ja hänen poikaansa vastaan, hän vielä omasta puolestansa lisäsi sanottavaansa pienen neuvon Pieter-ukolle.

"Niin, valkea mies, ja sen kuninkaani on tekevä. Minä, Kotsi, pantterinsaaja, sanon teille, että hän on sen tekevä. Cetewayo on elehvantti; hän musertaa teidät jalkansa alle, ell'ette tottele. Hän on leijona, ja jäsen jäseneltä hän teidät repii, jos vastustatte hänen lakiansa; hän nielaisee teidät, niinkuin hyena musertaa teurastetun vasikan luut. Tottele häntä, sinä valkopäinen vanhus, taikka vapise itsesi ja lapsiesi puolesta".

Tämän puheen kestäissä olivat uudisasukkaan vaimo ja tyttäret levollisesti hiipineet sisään, ja epäilemättä heidän läsnä-olonsa sai lähettilään ottamaan uhkaavaisemman äänen, toivossa, että vaimoväen arkuus Pieter-vanhuksen päätökseen vaikuttaisi. Eikä suinkaan ollut pantterinsaajain päällikkö mikään miellyttävä esine, kun hän, puheensa päätettyä, seisoi tuijotellen ympärilleen, ja kotkansulkaset, jotka koristivat paljaaksi ajeltua kehää hänen kiireellänsä, vapisivat mielenkiihosta, ja leopardinnahka, joka muodostui jonkinlaiseksi költeriksi hänen vyötäistensä ympärille, joutui liehuvaan liikkeesen. Hän oli huimaavan näköinen metsäläinen, mutta samalla peloittava, ja pikku Liisu, kolmentoista vuotias kiharapäinen tyttönen, syöksi peljästyneenä ovesta ulos, kun Kotsi, lopettajaisiksi, kumahutti ankaralla voimalla pöytää knob-kirri'llänsä.

Mutta tuo jämeämielinen vanha Boeri ynnä poikansa eivät niinkään äkkiä olisi säikähtyneet, vaikka kokonainen leegio sellaisia julmia sotureita olisi ollut tulossa heitä vastaan; ainakin, kun päällikkö iski pöytää, osoitti Karel Dirksen niin silminnähtävää taipumusta viskata vieraan avonaisesta ovesta pihalle, että minun täytyi laskea käteni hänen olalleen, pidättääkseni nuorta äkkipikaista jättiläistä rivakasta teosta, jota maan asukkaat eivät ikinä olisi unhoittaneet. Saadakseni väkivaltaisuudet estetyiksi, käänsin kohta lähettilään lauseet vanhalle uudistalokkaalle, joka kuunteli niitä alusta loppuun, ilman että pieninkään piirre hänen kasvoissaan osoitti, mitä hänen mielessään liikkui.

Muutaman minuutin mietittyänsä, isäntäni vastasi: "Sano Tsululle, ett'ei koskaan ole tapani hätäillä ajatellessa. Käske hänen tulla takaisin illalla, kun palaamme päivän töistä, silloin tahdon antaa hänelle vastaukseni. Ja koska lähdemme noita metsäkissoja tappamaan, niin sano hänelle, että hän ynnä miehensä saavat tulla mukaan, jos mielivät. Nyt, Maaria, anna suurusta; ja sitten, pojat, lähtöön".

Kotsi oli, Pieter-ukon puhuessa, rävähtämättä kiinnittänyt terävän silmänsä tämän kasvoihin ja pettynyt toivo pimensi hänen tummia piirteitään, kun hän näki sen hämmentymättömän levon, jolla uudistalokas Cetewayo'n viestiä kuunteli. "Oletteko hänelle totuuden oikein lausunut?" hän kysyi äkkiä minuun kääntyen. "Oletteko sanonut hänelle, että hänen kraalinsa hävitetään ja niin hän kuin perheensä surmataan?"

"Puheesi olen juurta jaksain tulkinnut", vastasin, "ja vastauksen olet saanut. Suostutko tulemaan osamieheksi metsästykseen?"

"Aikooko Ula olla saapuvilla?" kysyi lähettiläs, palaen sisällisestä malttamattomuudesta saada valkoisille miehille osoittaa uljuuttaan, mutta kumminkin epätietoisena salliiko sopivaisuus hänen yhdistyä huvitukseen, missä olisi osallisena se mies, jonka kuolemaa hän yritteli.

"Ula aikoo olla saapuvilla", sanoi kasvinveljeni, joka tässä hetkessä astui huoneesen täysissä aseissa, kilpi ja assegai käsissään. "Ula aikoo olla saapuvilla, ja silloin näyttäköön Pantterinsaajain päällikkö, joka käy sotaa heikkoja akkoja vastaan, hänenkö issikokonsa6 vai Ulan, tuon 'poikanulikan' ajamaton kiire on oleva edellä petoa ahdistamassa".

Molemmat miehet seisoivat, villien vihollisten koko raivolla kyräillen toisiansa, ja hyvinkin pian olisi iskut seuranneet tätä nopeata taistelu-kutsua, ell'ei Karel Dirksen olisi työntäynyt heidän väliinsä ja siten tehokkaasti estänyt heitä iskemästä toisiinsa muuten, kuin hänen läpitsensä.

"Ei mitään väkivaltaa tämän katon alla", minä huusin Tsululaiselle. "Ettekö voi ehtoosen pysyä irrallanne toistenne kurkuista. Heittäkää sikseen vihanne siihen asti, ja kulkekaa rinnakkain maamiesten eikä vihamiesten tavoin. Sinä, Ula, lupaat olla päällikölle vahinkoa tekemättä, ja hän, toiselta puolen, ei käytä hyväkseen tilaisuutta teitä vastaan. Olkaa muutamaksi tunniksi kumppanukset, murisematta vihaisten rakkien lailla toisillenne".

Tsululais-luonne ei ole tykkänään paitsi, mitä nimittäisimme raa'aksi ritarillisuudeksi, ja kun minä vielä huomautin sitä suurta etua, joka meillä olisi niin oivan metsästäjän avusta, kuin Kotsi oli, niin tämä musta soturi hieman lauhtui, ja niinpä vihdoin saatiin molempain miesten kesken aselepo toimeen, jonka tuli kestää siihen asti, kuin aivotusta metsästyksestä olisi palattu. Ja olipa metsäläis-luonteen suhteen hyvin valaisevaista tarkastella, kuinka vapaasti vihamiehet keskustelivat, sittenkun jää heidän väliltään kerran oli murtunut, kaikki karvaat tunteet näyttivät jääneen sikseen ja sijaan oli tullut hieno kiista, kumpi siinä vaarallisessa toimessa, johon olimme ryhtymäisillämme, enintä rohkeutta osoittaisi. Kotsi ja Ula läksivät yksissä siihen hökkeliin, jossa viimemainittu asui, ja siellä Landela nyt valmisti runsaan aterian vieraalle, jonka tulo alkuansa oli ollut yhtä vastenmielinen kuin odottamatonkin.

Sittenkuin Vrou oli asettanut pöydälle suuren vadillisen metsän-otusta, sekä kahvia kurkun kastimeksi, koko perhe kävi ruo'an kimppuun yhtä huolettomasti, kuin jos Cetewayo laumoineen olisi ollut päiväntasaajan pohjoispuolella! Tuhannet myötä- ja vastamäet siirtolaisen elämässä, yhdessä hidasmielisyyden kanssa, joka ominaisuus on eriämättömästi Boerin luonteesen yhdistynyt, tekivät, että tämä arvoisa perhe enemmän suri nelijalkaisten rosvojen tuhotöitä, jotka uhkasivat heidän karjaansa, kuin oli huolissaan tuosta uutisesta, että Tsululais-valtias aikoi kostollaan heitä etsiskellä, ell'ei eräisin mahdottomiin ehtoihin suostuttaisi. Eikä kukaan, joka näki Pieter-ukon rauhassa istuvan nauttimassa riistapaistiansa, olisi millään hänen ulkomuodostaan voinut arvata, että vast'ikään hänen sormiinsa oli tullut viimesana mahtavalta ja kostonhimoiselta metsäläiseltä. Ja kuitenkaan ei viesti rahtuakaan hänen mielensä rauhaa häirinnyt, sillä kaikki ajatukset olivat nyt kiintyneet hänen karjaansa, ja nuo kaksi leopardin tappamaa nautaa harmittivat häntä paljoa enemmän, kuin Kotsi kaikkine uhkauksinensa.

Kun suurus oli syöty, nousimme oven edustalle tuotujen ratsujemme selkään. Neekeri-palvelijoiden naamat selvään osoittivat suurta uteliaisuutta sen asian suhteen, joka oli Kotsin äkkinäiseen ilmaantumisen uudisasunnolle aikaan saanut; mutta tämä henkilö oli liian korkeassa asemassa heidän kansakunnassaan, että olisivat voineet suorastaan kysellä mitään, ja valtioviisaus tai muut syyt estivät häntä julkaisemasta lähetyksensä salaisuutta. Puoli tusinaa aseistettuja sotureita, jotka häntä olivat seuranneet, mutta jotka tähän asti huolellisesti olivat pysyneet näkyvistä, astui nyt esiin, ja muutaman minuutin päästä matkue läksi liikkeelle. Boeri ja hänen poikansa olivat varustetut raskailla yksipiippuisilla roer'eilla (tuliluikuilla), jotka Hollantilaisten siirtolaisten kesken ovat yleisessä suosiossa. Tsululaiset kantoivat kukin kilpeänsä ynnä assegai-ryhelmäänsä; ja minulla oli aseena ainoastaan kaksipiippuinen takaaladattava pyssy. Useat uudistalokkaan palvelusväestä taluttelivat vitjoista ankaria metsäkoiria, ja parvi kaikensuuruisia ja – värisiä kotirakkia haukkui ja räyski ratsujemme ympärillä, tottelematta niistä huimista läimäyksistä, joita mustaihoiset assegaittensa peristä niiden raatomaisiin kylkiluihin jakelivat.

Mielimpä tässä kohden hyväksi, joille asia on tuntematon, mainita, että Tsululais-soturi, oli hän metsästysretkillä taikka noilla vielä vaarallisemmilla sotateillään, kuljettaa muassaan kahta lajia asetta päällekarkausta varten, ja kolmannen kapineen, jota käyttää ainoastaan puolustaidessaan. Nämät ovat: assegai, knob-kirri ja kilpi.

Ensin mainittu on leveä-lappeinen rautasäilä, tavallisesti vaan asukasten omaa työtä, johon liittyy noin viiden jalan pituinen varsi, niin että kahvan paksumpi pää on lähinnä kantaa. Jokainen soturi kantaa useita tällaisia aseita ja tavallisesti linkoo niitä viholliseen noin neljänkymmenen kyynärän matkalta. Chaka, kuuluisa Tsululais-tiranni, kielsi assegain käytännön heittoaseena, pakoittaakseen siten väkensä lähikahakkaan vihollisten kanssa ja käyttämään asetta pistimenä tai väkipuukkona. Mutta hänen seuraajansa palasivat entiseen käytäntöön ja nyt assegai'ta käytetään kummallakin tavalla – s.o. soturi taittaa varren joutuessaan käsikahakkaan; ja käyttää näin lyhennettyä asetta säilänä.

Knob-kirri on vaan nuija kovasta ja raskaasta puusta, ja useimmiten soturi, taisteluun mennessään, jättää sen kotiin, jota vastoin tavallisesti ottaa sen matkaansa metsästys-retkille.

Kilpi lausuu itse tarkoituksensa eikä kaipaa selvitystä. Se on härjänvuodasta tehty, noin puolen viidettä jalan pituinen, kahdeksantoista tuuman levyinen, yleisesti soikea muodoltaan ja kannetaan kädensijasta, joka on kiinnitetty alipuolelle keskustaa. Tämän aseen väristä tunnetaan omistajan rykmentti ynnä arvo. Hyödytöntä olisi näillä lehdillä ryhtyä tekemään selkoa kaikista Cetewayo'n kummallisista arvo-eroituksista; olen päässyt tarkoitukseni perille, kun huomautan, että kaikki miehet – s.o. naineet, issikoko'lla ja ajellulla päälaella varustetut soturit – kantavat valkoisia siipiä, kun sitä vastaan mustat kilvet ovat pojille eli nuorille miehille kuuluvia, joista toiset jo kuitenkin saattavat olla neljänkymmenen ikäisiä.

Useilla etevimmistä päälliköistä ja sotureista on ruutipyssyjä, mutta assegai on heidän kansallinen aseensa.

Tiemme kävi kraal'in eli laajan ympyriäisen aitauksen ohitse, johon karja yön ajaksi on suljettuna. Kaikki eläimet olivat nyt hajaantuneet ylt'ympäri heiniköille, kymmenen tai kaksikymmentä parvessa. Nuo vakaat lehmät ja härjät söivät rauhassa, ja hilpeämmät vasikat huvittelivat huimasti loikkimalla ja laukkailivat iloisissa piireissä, hännät oikoisina. Se oli näky, omiansa siirtolaisen sydäntä riemastuttamaan, eikä yhtään ikävän riippuvaisuuden tunnetta voitu eroittaa Pieter Dirksen'in kasvoissa, kun hän ammovaa karjaa katseli, joka häntä isännäkseen nimitti. Mutta ilmaantuipa yht'äkkiä outo liike palvelijoihimme, jotka peljäten, että joku metsän-otus pääsisi meiltä huomaamatta, tirkistelivät joka pensaasen ja pehkoon sadan kyynärän matkalla ylt'ympäri tiemme. Joukko huudahduksia Tsulujen kielellä ynnä sirahdus muutaman musta-ihoisen naisen suusta, joka, lapsi vyötettynä kupeillensa, oli näin kauvas meitä seurannut, saattoi meidät iskemään kannukset ratsujemme kylkiin ja nelistämään paikalle, jolloin sekä hämmästykseksemme että kauhuksemme löysimme Papalatsan, tuon kadoksissa olleen paimenen, runnellun ruumiin, sen miehen, jonka poissa oloon olimme selkäsaunan pelvon syyksi arvelleet. Ei voinut erhettyä sen tavan suhteen, jolla poika raukka oli surmansa saanut. Hänen vaimonsa, hänen nykyinen leskensä, jonka kiljahduksen olimme kuulleet, oli polvillaan pitäen sylissään hervotonta päätä, jonka takaraivo oli munankuoren lailla musertunut pantterin voimakkaan käpälän raappauksesta. Kasvot olivat rauhalliset ja vääntymättömät, ja lukuun ottamatta punaista juovaa, joka vuoti kummastakin sieramesta, ei muodossa vähintäkään tuskan tai kärsimisen merkkiä ollut havaittavana. Mutta ruumiin alipuoli oli kauhistuttavasti raadeltu ja täynnänsä niin hampaiden kuin kynsien jälkiä; silminnähtävästi olivat pedot herkutelleet kurjan paimenen ruumiista.

"Kuinka tää on saattanut tapahtua?" kysyi Pieter-vanhus; "poika ei koskaan itsestään olisi kuljeskellut puolen peninkulman7 päässä kraal'ista".

Ula ja Kotsi, jotka olivat tutkineet maata, osoittivat nyt meille, että leopardi tahi leijona oli kiskonut ruumiin sen nykyiselle asemalle. Oli nähtävissä jälki, jonka toinen uhrin laahaava käsi oli viistänyt, ja hänen keveän vyötäisvaatteensa repaleita näkyi okaisissa orjantappuroissa, jotka olivat sattuneet peräytyväin petojen tielle.

"Onpa seikka kyllin selvä", Kotsi lausui minuun kääntyen; "leopardi kahden penikan keralla on tappanut pojan. Se on loikannut kraal'in aitauksen ylitse ja surmannut karjaa, mutta havainnut voimansa liian pieniksi kuljettamaan eläimenraatoa poikasilleen, joilla ei vielä ollut kykyä aidan ylitse kiivetä. Varmaankin on Papalatsa koettanut ajaa sitä pois, silloin kuin sai surmansa, ja nähdessään hänet härkää köykäisemmäksi, kiskoi peto hänet tälle paikalle, jossa penikat saivat häiritsemättä herkkuilla, eikö ole asia semmoinen, Ula?"

Kasvinveljeni nyykkäsi vastineeksi, ja pitempi tutkiminen toi ilmi usean pantterin jäljet sekä osoitti soturin arvelun oikeaksi.

"Meidän on aika rientää", huusi Pieter-vanhus. "Pedot ovat paenneet Slangopies-vuoren rotkoon, jossa tapaamme heidät ruoansulattajaisia nukkumassa. Poikarukan vaimoa auttakoot muut naiset sopivalla tavalla ruumista hautaan laskemaan".

Me läksimme edellemme, mutta katsellen satulasta taaksepäin, näin lesken istuvan liikkumattomana entisessä asennossaan, pidellen polvillaan murskattua päätä ja surullisesti tirkistellen kasvonjuonteita, jotka ikuisiksi ajoiksi olivat jäykistyneet. Ei huutoa päässyt tuon yksinäisen surijan huulilta, hänestä näytti vielä mahdottomalta käsittää sen onnettomuuden täyttä laajuutta, mikä häntä oli kohdannut. Näytti sydämmettömältä jättää yksikseen surun-iskemää vaimoa, yrittämättä häntä lohduttaa; mutta karjan turvallisuus riippui siitä, onnistuisiko meidän hävittää villit rosvot, jotka olivat tiensä karjan-kraal'iin osanneet; ja ennenkuin olimme ehtineet sataakaan kyynärää ruumiista, musta-ihoiset naureskelivat ja pilailivat, hyppiessään sellaista vauhtia heinikön ylitse, että hevostemme oli vaikea seurata. Kuoleman läheisyys ei paljon näitä ihmisiä liikuta; ja ruumista katselevat pikemmin kauhistuksen kuin säälin silmillä.

Jylhää, metsäistä solaa pitkin syöksi pieni joki vuorenharjanteelta ja katosi alapuolella olevaan laaksoon. Tänne musta-ihoiset arvelivat petojen valinneen tyyssijansa, ja päästyämme alangon suulle, Pieter-ukko pysähtyi neuvotellakseen, kuinka ne parhain saataisiin ajetuksi suojapaikastaan aukealle. Lyhyen keskustelun perästä päätettiin, että parvi Tsululaisia Ulan johdolla kiertäisi takaa päin solaa ja, asettuen linjaan, etenisi meitä kohden, tutkien joka vaaksan alan tiestään ja ajaen otukset, joka sorkan, meihin päin. Meidän Eurooppalaisten tuli asettua puoli-ympyrään ja varustautua lämpimin kourin pantteria vastaanottamaan.

Kahden tunnin ikävän odotuksen jälkeen alkoi ajajain ääniä kuulua, ja astuttuamme maahan hevosilta, valmistausimme ampumaan. Yht'äkkiä etenevien musta-ihoisten huikea kiljunta sanoi, että otus oli nähty, ja Kotsi, joka kiihosta vapisevana seisoi rinnallani, kaappasi kiinni käsivarteeni, viitaten kellertävään esineesen, joka liukkaasti hiiviskeli pensaasta toiseen.

"Siin' on pantteri", hän kuiskasi. "Houkkoja kuin ovat, päästivät koirat kahleista".

Sepä oli liiankin totta. Koirain taluttajat, pedon huomatessaan, olivat irroittaneet talutettavansa, ja koko liuta syöksi hurjasti otusta kohti, joka, nähdessään niiden lähenevän, peräytyi taajaan ruohostoon, mikä oivallisesti peitti sen liikunnot. Siihenpä koirat hyökkäsivät arvelematta, ulvoen himosta iskeä kiinni saaliisen. Mutta kuuluipa pian kimeitä kiljauksia, sekoitettuina äkkinäisillä murahduksilla; ja kohta senjälkeen ensin yksi, sitten toinen koira ryömi surkeasti ontuen pois tuosta epäsuhtaisesta taistelusta, sill'aikaa kun ehjien kumppalien uljas haukunta muuttui hurjaksi ärinäksi, jonka ylitse kuului niiden riitaveljen luja vonkuminen. Kaikki ponnistuksemme huutaa hurjapäisiä koiria pois olivat nyt turhat, ja mahdoton oli meidän laskettaa ruovostoon, koska silloin luotimme olisivat voineet vahingoittaa eläimiä, joita tahdoimme suojella.

"Pahus olkoon, tästä ei mitään lähde", huusi Pieter-ukko, kun kimakka parahdus ilmoitti että taaskin yksi koira oli kuolin-iskunsa saanut. "Täytyyhän lopettaa mokoma teurastus"; ja luikkunsa täysi-vireessä läheni Boeri nyt taistelu-paikkaa.

Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kymmentä askelta kulkemaan kohti kahilasaarta, syöksi eräs haamu hänen ohitsensa ja katosi häilyvään ruovostoon; se oli Kotsi, pantterinsaaja, joka nyt näki tilaisuuden sopivaksi osoittaa uljuuttaan ja taitoansa. Samassa hetkessä Ula ilmestyi täyttä vauhtia juosten ja luikkasi, murtaen sekaisin Hollannin ja Tsulujen kieltä: "Älkää menkö, baas (herra); takaisin, Kotsi, takaisin; se ei olekaan pantteri; se on leijona. Te olette hukassa".

Mutta kuninkaan henkivartijoiden päämies joko ei kuullut tai ei huolinut, ja ainoastaan kaislojen aaltoileminen osoitti, että hän yhä liikkui eteenpäin. Äkkiäpä kuului karjunta, luja ja peloittava, joka ajoi arjimmat musta-ihoisista lammasten lailla lähimpään suojapaikkaan, ja samassa komea leijona hypähti esiin, assegai kyljessään. Hetkeksi se pysähtyi tähystämään vainoojiansa, jolla aikaa se oli pilkkana kokonaiselle tusinalle keihäitä ja luotia; mutta nämät pikemmin näyttivät sen raivoa vaan kiihdyttävän, sillä karjahtaen toiseen kertaan se hyökkäsi Pieter-vanhusta kohti, joka pyssy poskella seisoi levollisesti odotellen. Minä hätäisesti laukaisin toisen piippuni hurjistunutta petoa vastaan, mutta en saanut sen vauhtia ehkäistyksi, ja samassa silmänräpäyksessä näin, että Boerin ase oli pettänyt. Seuraavassa sekunnissa oli kunnon vanha isäntäni makaava runneltuna ruumiina: inhimillinen apu näytti voimattomalta torjumaan hänen tuhoansa.

Päästäkseni näkemästä hirmu-tapausta, jota en voinut estää, käännyin puoleksi poispäin, pistäen joutuun uusia patruunia pyssyyn; mutta äkkinäinen huudahdus sai minut uudelleen katsahtamaan surkealle näkymälle, jolloin suureksi hämmästyksekseni näin vanhan Boerin vielä pystyssä ja ravistamassa uutta sankkiruutia vanhaan luikkuunsa yhtä kylmäverisenä, kuin jos leijonan asemesta tavallinen kotikissa olisi ollut muutaman kyynärän päässä hänestä. Peto seisoi, etukäpälä erään tumman esineen päällä, karjuen hurjasti ja ruoskien maata hännällänsä; mutta nytpä jymähti Pieter-ukon tuliputki, jymähti kuin kanuuna, ja maahan vaipui leijona, kallo lävistettynä.

Mielessä epämääräinen pelko siitä, kuka uhrina olisi, riensin auttamaan hämmästymätöntä Boeria, joka veti kasvinveljeni kaatuneen pedon alta.

"Hän pelasti henkeni", sanoi uutistalokas; "hyökkäsi päälle vastustaakseen leijonaa ja syöksi assegain sen rintaan. Poika parka! Pelkäämpä, että hän on mennyt mies".

Minä olin kumartunut Ulan tunnottoman ruumiin ylitse ja koroitin käteni hänen sydämmensä kohdalle.

"Se vielä sykkii; hän elää", huusin. "Antakaa minulle pullo, Henrik; ehkä saamme hänet pelastetuksi".

Eikä hän ollutkaan kuollut; olipa kummallista kyllä sanoa, aivan vahingoittamaton, lukuun ottamatta ankaraa iskua oikeaan olkapäähän ynnä kauheata täräystä. Oliko sitten hänen odottamaton rynnäkkönsä eläintä vastaan tätä niin tyhmistyttänyt ja hämmentänyt, sitä en tiedä, mutta kuolettavan käpälän läimäys oli kohdannut koko voimallaan ystäväni leveätä kilpeä, kaataen hänet maahan sellaisella vauhdilla, että hän joutui tuiki tunnottomaksi; mutta tämä hänet pelasti kynsistä ja osittain myöskin ehkäisi iskun ankaruutta.

Tällä välin nuori Hollantilainen musta-ihoisten keralla oli tunkeutunut kahilasaareen tappamaan molempia pentuja, jotka he sieltä löysivät ja tuomaan pois pantterinpyytäjän tunnottoman ruumiin, jonka tapasivat hengettömäksi iskettynä. Hän vielä hengitti ja tilkkanen paloviinaa virvoitti häntä niin paljon, että saattoi tuntea meidät; mutta ei hän koskaan enää sanaa sanonut, sillä alapuoli hänen naamastaan oli reväisty pois, ja muutaman minuutin päästä miestä ei enää ollut.

"Sanokaa hänen vä'ellensä", lausui Pieter-vanhus minulle, viitaten Tsululais-sotureihin, jotka seisoivat ryhmässä päällikkövainajansa ympärillä – "sanokaa kuninkaan henkivartiaston jäsenille, että aikomukseni oli yöksi antaa heidän johtajalleen vastaus sen jommankumpaisen ehdon suhteen, minkä Cetewayo oli eteeni asettanut. Nyt päätän, tämän kuolleen soturin läsnäollessa, ett'en milloinkaan heitä alttiiksi Ula'a enempi kuin äitiänsäkään. He tulivat minulta suojaa hakemaan, ja sen he saavatkin. Missäkään tapauksessa en heitä ylönantaisi, mutta nyt poika", ja hän laski jykevän kätensä kasvinveljeni olkapäälle, "on henkeni pelastanut, ja mielimpä näyttää hänelle, että Hollantilainen ei hyvää työtä unhoita. Mennään kotia, pojat, ruo'alle; minun on nälkä".