Читать книгу Säätynsä uhri - Edith Wharton - Страница 7

Edellisenä vuonna hän oli alkanut häikäisevällä tavalla ottaa osaa seuraelämään raskaiden vekseliukkospilvien säestäessä. Alkajaisleimahdus viipyi vielä taivaanrannalla, mutta pilvi oli synkentynyt, ja äkkiä se purkautui. Tuo äkillisyys lisäsi kauheutta; ja oli vieläkin aikoja, jolloin Lily eli uudelleen tuskallisen elävästi sen päivän jokaisen yksityisseikan, jona isku kohtasi. Hän oli äitinsä kanssa istuutunut aamiaispöytään, jossa oli chaufroix'ta ja kylmää lohta edellisen illan päivällisiltä: ihme kyllä oli rouva Bart siinä suhteessa säästäväinen, että yksityisoloissa syötiin kutsuaterioiden herkkutähteitä. Lily tunsi tuota miellyttävää ikävää, joka on nuoren ihmisen rangaistus siitä, että on tanssinut itsensä loppuun; mutta hänen äitinsä, huolimatta muutamista viiruista suun ympärillä ja keltaisista kiehkuroista ohimoilla, oli niin hilpeä, päättäväinen ja raikasvärinen, ikäänkuin hän olisi nukkunut hyvin rauhallisesti yönsä.

Keskellä pöytää sulavan kastanjajäätelön ja sokeroitujen kirsikkojen välillä kohotti joukko Amerikan kaunokkeja vankkoja runkojaan. Niiden latvat ulottuivat yhtä korkealle kuin rouva Bartin pää, mutta niiden ruusunpuna oli haalistunut, ja Lilyn sopivaisuuden tunnetta loukkasi niiden ilmaantuminen vielä aamiaispöytään.

"Äiti," sanoi hän moittivasti, "minusta meidän pitäisi hankkia muutamia tuoreita kukkia aamiaispöytään. Muutamia valley-liljoja."

Rouva Bart tuijotti häneen. Hänen oma tarkkuutensa oli kohdistunut vain maailmaan, eikä hän välittänyt siitä, miltä aamiaispöytä näytti, jollei aamiaisilla ollut ketään vierasta. Mutta hän hymyili tyttärensä viattomuudelle.

"Valley-liljat", sanoi hän rauhallisesti, "maksavat kaksi dollaria tusina tähän vuodenaikaan."

Lilyyn se ei vaikuttanut mitään. Hän tiesi hyvin vähän rahan arvosta.

"Tämä vaasi täyttyy kuudesta tusinasta", tuumi hän.

"Kuusi tusinaa mitä?" kuului hänen isänsä ääni ovelta.

Naiset katsahtivat ylös hämmästyneinä; oli lauantai ja Mr. Bartin ilmaantuminen aamiaiselle oli odottamatonta. Mutta ei hänen vaimonsa eikä tyttärensä välittäneet kysellä sen enempää.

"Olin juuri sanomassa", alkoi Lily, "että minusta on vastenmielistä nähdä kuihtuneita kukkia aamiaispöydässä; ja äiti sanoo, ettei kimppu valley-liljoja maksa enempää kuin kaksitoista dollaria. Saanko ilmoittaa kukkaiskauppiaalle, että hän lähettää niitä joka päivä?"

Hän nojasi luottavaisesti isän puoleen: tämä harvoin kielsi häneltä mitään, ja rouva Bart oli opettanut tyttärensä keskustelemaan isän kanssa, kun hänen omista pyynnöistään ei ollut apua.

Mr. Bart istui liikkumatta, hän tuijotti yhä loheen, ja hänen alaleukansa värisi. Hän näytti myöskin kalpeammalta kuin tavallisesti ja hänen ohut tukkansa riippui huolimattomasti otsalla. Äkkiä hän katsoi tyttäreensä ja nauroi. Nauru oli niin outoa, että Lily punastui: hän luuli tehneensä itsensä naurunalaiseksi, ja hänen isänsä näytti näkevän jotakin naurettavaa hänen pyynnössään. Ehkä isästä oli hassua, että hän vaivasi häntä sellaisella pikkuasialla.

"Kaksitoista dollaria — kaksitoista dollaria päivässä kukkiin? Totta totisesti, hyvä lapsi, tilaa kahdentoista sadan arvosta." Isä yhä nauroi.

Rouva Bart loi häneen nopean silmäyksen.

"Teidän ei tarvitse odottaa, Poleworth — soitan, kun tarvitaan", sanoi hän palvelijalle.

Tämä vetäytyi pois ikäänkuin itsekseen paheksuen, jättäen chaufroix'n tähteet sivupöydälle.

"Mikä sinun on, Hudson? Voitko pahoin?" sanoi rouva Bart vakavasti.

Hän ei sietänyt kohtauksia, jotka eivät olleet hänen itsensä toimeenpanemia, ja hänestä oli ilkeää, että talon isäntä rupesi konstailemaan palvelijoiden läsnäollessa.

"Voitko pahoin?" toisti hän.

"Pahoinko? — En, olen menettänyt omaisuuteni", vastasi Mr. Bart.

Lily hypähti ylös pelästyneenä, ja rouva Bart nousi seisoalleen.

"Menettänyt omaisuutesi —?" huudahti hän. Mutta hilliten heti itsensä hän kääntyi rauhallisin kasvoin Lilyyn päin.

"Pane ruokasäiliön ovi kiinni", hän sanoi.

Lily totteli ja kun hän kääntyi jälleen huoneeseen päin, istui hänen isänsä ja nojasi molemmilla kyynäspäillään pöytään, lohilautanen niiden välissä, ja pää käsien varassa.

Rouva Bart seisoi hänen vierellään kalpein kasvoin, mikä teki hänen tukkansa luonnottoman keltaiseksi. Hän katsoi Lilyyn, kun tämä lähestyi; hänen katseensa oli kauhea, mutta ääneensä hän sai kamalan hilpeyden.

"Isäsi ei voi hyvin — hän ei tiedä, mitä hän sanoo. Ei se ole mitään — mutta parasta on, että sinä menet huoneeseesi, äläkä sano mitään palvelijoille", lisäsi hän.

Lily totteli. Hän totteli aina, kun äiti puhui tuolla äänellä. Rouva Bartin sanat eivät olleet pettäneet häntä: hän tiesi heti, että he olivat menettäneet omaisuutensa. Niinä pimeinä hetkinä, jotka seurasivat, tuo kauhea tosiasia loi varjonsa myöskin isän hitaaseen ja vaikeaan kuolemaan. Hän sammui lakattuaan täyttämästä tehtävätään, ja rouva Bart istui hänen vuoteensa ääressä ikäänkuin matkustaja, joka odottaa myöhästyneen junan lähtöä. Lilyn tunteet olivat herkemmät: hän sääli isäänsä pelästyneellä, tehottomalla tavalla. Mutta se seikka, että isä oli enimmät ajat tiedottomassa tilassa ja että hänen huomionsa Lilyn pujahtaessa huoneeseen kääntyi hänestä hetken kuluttua pois, teki hänet vielä vieraammaksi kuin ennen, jolloin hän ei ollut koskaan tullut kotiin ennenkuin pimeän tultua. Lilystä tuntui kuin hän olisi aina nähnyt hänet verhon — ensin unen, sitten välimatkan ja välinpitämättömyyden läpi — ja nyt oli sumu sakeutunut melkein läpinäkymättömäksi. Jos hän olisi tehnyt hänelle yhdenkään palveluksen tai vaihtanut hänen kanssaan yhdenkään hellän sanan, niin tyttären vaisto olisi herännyt hänessä. Mutta hänen säälinsä, joka ei löytänyt ilmaisumuotoa, jäi tarkasteluasteelle ja siihen loi varjonsa äidin hellittämätön katkeruus. Jokainen rouva Bartin katse ja teko näytti sanovan: "Sinä suret häntä nyt — mutta tunteesi kyllä muuttuvat, kun näet, mitä hän on tehnyt meille."

Lily tunsi helpotusta, kun isä kuoli.

Sitten tuli pitkä talvi. Oli jäänyt hieman rahaa, mutta rouva Bartin mielestä se oli pahempaa kuin ei mitään — se oli pelkkää ivaa siitä, mihin hän oli oikeutettu. Mitä arvoa oli elämällä, jos piti elää kuin kerjäläinen? Hän vaipui jonkinlaiseen välinpitämättömyyteen, tylsään vihaan kohtaloa vastaan. Hänen "taloudenpitotaitonsa" hylkäsi hänet tai hän ei ollut enää kyllin ylpeä harjoittaakseen sitä. Oli kyllä hyvä "pitää taloutta", kun saattoi pitää omat ajoneuvot, mutta kun ei parhaalla tahdollaankaan saattanut salata sitä seikkaa, että oli kuljettava jalan, niin ei kannattanut enää koettaa.

Lily kulki äitinsä kanssa paikasta toiseen käyden vastavierailuilla sellaisten tuttujen luona, joiden taloudenpitoa rouva Bart oli arvostellut ja jotka valittivat sitä, että hän antoi Lilyn nauttia eineensä sängyssä, kun tyttären tulevaisuus oli epävarma, ja oleskellen nyt halvoissa mannermaan täysihoitoloissa, missä rouva Bart pysytteli itsepintaisesti poissa onnettomuustoveriensa niukoista teekekkereistä. Hän karttoi erittäin huolellisesti vanhoja seuraystäviään ja entisten menestystensä näyttämöjä. Köyhyys tuntui hänestä sellaiselta epäonnistumisen tunnistamiselta, että se läheni häpeää. Ja hän keksi sääliväisyyden varjon ystävällisimmässäkin lähenemisyrityksessä.

Eräs ajatus lohdutti häntä: se oli Lilyn kauneus. Hän tarkasteli sitä jonkinlaisella intohimolla, ikäänkuin se olisi ase, jonka hän oli ovelasti muovaillut kostaakseen. Se oli heidän onnensa viimeinen tuki, se keskipiste, jonka ympärille heidän elämänsä oli rakennettava uudelleen. Hän valvoi sitä huolellisesti, ikäänkuin se olisi hänen omaisuuttaan ja Lily vain sen hoitaja. Ja koetti teroittaa tämän mieleen edesvastuuntunnetta, jota sellainen tehtävä vaati. Hän seurasi ajatuksissaan toisten kaunotarten elämänuraa huomauttaen tyttärelleen, mitä sellainen lahja saattoi tuoda mukanaan ja mietiskellen niiden kauhistuttavaa esimerkkiä, jotka siitä huolimatta eivät olleet päässeet toiveidensa perille; rouva Bartin mielestä vain tyhmyys saattoi selittää heidän valitettavan epäonnistumisensa. Hän moitti niin katkerasti rakkaudesta solmittuja avioliittoja, että Lily olisi luullut hänen oman avioliittonsa olleen sitä lajia, jollei rouva Bart olisi usein vakuuttanut, että hänet oli siihen "taivutettu" — kuka sen oli tehnyt, sitä hän ei koskaan selvittänyt.

Lilyyn teki asianomaisen vaikutuksen hänen äitinsä suurenmoinen sopivien tilaisuuksien hyväkseen käyttäminen. Hänen nykyisen elämänsä harmaudesta oli hänet vapauttava sellainen elämä, johon hän tunsi olevansa oikeutettu. Vähemmän selväjärkiselle rouva Bartin neuvot olisivat voineet olla vaarallisia, mutta Lily ymmärsi, että kauneus on vain menestyksen raaka-aine ja että sen käyttäminen menestyäkseen vaatii toisia keinoja; ja pian hän oppi näkemään, että kaunis ihminen tarvitsee enemmän tahdikkuutta kuin keskinkertaisen näköinen.

Hänen kunnianhimonsa ei ollut yhtä kursailematonta kuin rouva Bartin. Eräs tämän valituksenaiheita oli ollut se, että hänen miehensä — aikaisempina aikoina, ennenkuin hän oli liian väsynyt — oli kuluttanut iltansa "lukemalla runoutta", kuten rouva Bart sanoi; ja Mr. Bartin kuoleman jälkeen huutokaupattavaksi asetettujen tavaroiden joukossa oli muutamia kymmeniä pölyttyneitä nidoksia, jotka olivat joutuneet hänen pukuhuoneensa hyllyille kenkien ja lääkepullojen joukkoon. Lilyssä oli tunnesuoni, ehkä peräisin samasta lähteestä, joka antoi hänen jokapäiväisimmillekin hommilleen ihanteellisuuden vivahduksen. Hän mielellään ajatteli kauneuttaan hyvän välikappaleeksi, joka antaisi hänelle tilaisuuden saavuttaa aseman, missä hän käyttäisi vaikutustaan yhdistääkseen jollakin tavoin hienostuneisuuden ja hyvän maun. Hän ihaili maalauksia ja kukkia ja tunteellista runoilua eikä hän päässyt siitä ajatuksesta, että sellainen jalosti hänen haluaan menestyä elämässä. Hän ei kuitenkaan huolehtinut joutua yksinomaan rikkaisiin naimisiin: hän salaisesti häpesi äitinsä kursailematonta rahanhimoa. Lily olisi mieluimmin halunnut englantilaista aatelismiestä, joka pyrkisi valtiolliseen asemaan ja jolla olisi suuret maatilat; tai sitten italialaista ruhtinasta, jolla olisi linna Apenniineilla ja perinnöllinen virka Vatikaanissa. Kaikella kadonneella oli hänestä romanttinen viehätys, ja hän kuvitteli mielellään seisovansa kaukana Quirinalin arkipäiväisestä tungoksesta ja touhusta ja uhraavansa huvituksensa kuolemattoman traditsionin vaatimuksille.

Kuinka kaukana tämä kaikki näytti jo olevan! Nuo kunnianhimoiset haaveet olivat tuskin tyhjempiä ja lapsellisempia kuin aikaisemmatkaan, joiden keskipisteenä oli ollut ranskalainen liikkuva nukke, jolla oli oikeat hiukset. Oliko siitä vasta kymmenen vuotta, kun hän oli mielikuvituksessaan ollut kahden vaiheilla, valitako englantilainen kreivi vai italialainen ruhtinas? Hänen ajatuksensa vaelsivat taipumatta tuon kaamean väliajan yli…

Kahden vuoden nälkäisen vaelluksen jälkeen oli rouva Bart kuollut — kuollut syvään inhoon. Hän oli vihannut köyhyyttä ja köyhyys oli hänen kohtalonsa. Hänen kuvittelunsa Lilyn joutumisesta loistaviin naimisiin olivat haihtuneet vuoden kuluttua.

"Eihän sinua voi kukaan ottaa, jollei kukaan sinua näe — ja miten sinua voi nähdä kukaan näissä sopukoissa, joihin olemme joutuneet?" Näin hän valitteli. Ja viimeiseksi hän vannotti tytärtään, että tämä nousisi köyhyydestä, jos suinkin voisi.

"Älä heittäydy sen valtaan ja anna sen painaa itseäsi alas. Taistele itsellesi siitä ulospääsy jollakin tavalla — olet nuori ja voit sen tehdä", vakuutti hän.

Rouva Bart oli kuollut eräällä lyhyellä New Yorkissa käynnillään, ja Lily joutui yht'äkkiä perheneuvottelun keskustaksi. Tähän neuvotteluun otti osaa varakkaita sukulaisia, joita hänet oli opetettu halveksimaan, koska he elivät kuin kerjäläiset. Heillä mahtoi olla aavistus tästä, kosk'ei kukaan heistä osoittanut erikoista halua hänen seuraansa. Niinpä kysymys uhkasi jäädä ratkaisematta, kunnes rouva Peniston ilmoitti huoaisten: "Otan hänet koetteeksi yhdeksi vuodeksi."

Jokainen osoitti hämmästystä, mutta salasi sen, jottei se pelästyttäisi rouva Penistonia tarkistamaan päätöstään.

Rouva Peniston oli herra Bartin sisar ja leski, ja vaikk'ei hän ollutkaan mitenkään sukukunnasta rikkain, niin sen muut jäsenet esittivät siitä huolimatta runsaasti syitä, miksi hän oli aivan kuin kohtalon määräämä ottamaan Lilyn huomaansa. Ensiksikin hän oli yksin ja nuori seuralainen sopisi hänelle erinomaisesti. Sillä hän matkusteli silloin tällöin, ja Lilyn vieraiden tapojen tuntemus — jota hänen vanhoillisemmat sukulaisensa valittivat onnettomuutena — tekisi hänet sopivaksi toimimaan jonkinlaisena matkaoppaana. Mutta nämä näkökannat eivät erikoisesti viehättäneet rouva Penistonia. Hän oli ottanut tytön aivan yksinkertaisesti siitä syystä, ettei kukaan muu tahtonut ottaa häntä ja koska hänen oli vaikea osoittaa julkisesti itsekkyyttä. Rouva Penistonin olisi ollut mahdotonta olla sankarillinen autiolla saarella, mutta häntä ympäröivän pikku maailmansa nähden hän osoitti jonkinlaista hyväntahtoisuutta toimissaan.

Hän löysi veljentyttäressään miellyttävän seuralaisen. Hän oli odottanut Lilyn olevan itsepäisen, kriitillisen ja "vieraan" — sillä rouva Penistonillakin oli, vaikkakin hän oli joskus matkustanut vieraissa maissa, perheen kammo kaikkea vierasta kohtaan — mutta tyttö osoittikin taipuvaisuutta, joka tarkkanäköisemmälle henkilölle kuin rouva Penistonille olisi ollut vähemmän vakuuttavaa kuin nuoruuden avoin itsekkyys. Onnettomuus oli tehnyt Lilyn taipuisaksi, ei paaduttanut häntä, ja taipuisa aines on kestävämpi kuin jäykkä.

Rouva Peniston ei kuitenkaan kärsinyt veljentyttärensä mukautuvaisuudesta. Lilyllä ei ollut aikomusta käyttää hyväkseen tätinsä hyvää luontoa. Hän oli todellakin kiitollinen hänelle tarjotusta suojasta: rouva Penistonin kodin uhkea sisustus ei ainakaan ulkonaisesti vaikuttanut likaiselta. Mutta likaisuus on ominaisuus, joka verhoutuu kaikenlaisiin valepukuihin. Ja Lily huomasi pian, että se oli yhtä salaisesti hänen tätinsä kalliissa elämäntavassa kuin jonkun mannermaatäysihoitolan kituvassa elämässä.

Rouva Peniston kuului niihin henkilöihin, jotka ovat elämän täytteenä. Oli mahdotonta uskoa, että hän oli koskaan itse ollut toiminnan polttopisteenä. Suurin tekijä hänen elämässään oli se, että hänen isoäitinsä oli ollut eräs Van Alstyne. Tämän suhteen todisteena tuon entisen New Yorkin hyvinvoivan ja yritteliään tuen kanssa oli rouva Penistonin salongin kylmä sirous ja hänen erinomainen ruokakomentonsa. Hän kuului siihen vanhojen newyorkilaisten luokkaan, joka on aina viettänyt hyvää elämää, käynyt hyvin puettuna ja tehnyt vähän muuta. Ja näihin perinnöllisiin velvollisuuksiin rouva Peniston mukautui uskollisesti. Hän oli ollut aina elämän "päältäkatsoja" ja hänen henkinen elämänsä oli niiden pienten peilien kaltainen, joita hänen saksalaisten esi-isiensä oli tapana kiinnittää ikkunoidensa ulkopuolelle, niin että he saattoivat sisältä rauhassa katsella, mitä kadulla tapahtui.

Rouva Penistonilla oli maatila New Jerseyssä, mutta hän ei ollut oleskellut siellä koskaan miehensä kuoleman jälkeen. Se oli järkyttävä tapahtuma, joka näytti pysyvän hänen muistissaan niiden henkilökohtaisten muistojen jakokohtana, jotka muodostivat hänen keskustelunsa aiheen. Hän muisti erinomaisesti tapahtuma-ajat ja saattoi kertoa ykskaks, oliko salonkiin pantu uudet verhot ennen vai jälkeen Mr. Penistonin kuolintaudin.

Rouva Penistonin mielestä maallaolo oli yksinäistä ja puut kosteita, ja hän pelkäsi härkiä. Välttääkseen sellaisia ikävyyksiä hän oleskeli suurissa kylpypaikoissa, joissa hän asettui asumaan vuokrataloon ja katseli elämää verantansa verhojen läpi. Sellaisen huoltajan hoivissa Lilylle kävi pian selväksi, että hän saattoi nauttia vain niistä aineellisista eduista, joita hyvä ruoka ja kalliit vaatteet tarjosivat, ja vaikkakaan hän ei ollenkaan halveksinut näitä, hän olisi ne iloisella mielellä vaihtanut siihen, mitä rouva Bart oli opettanut hänen pitämään onnenpotkauksina. Hän huokasi ajatellessaan, mitä hänen äitinsä ylpeä tarmo olisi saanut aikaan, jos heillä olisi ollut käytettävänään rouva Penistonin varat. Lilyllä itselläänkin oli runsaasti tarmoa, mutta sitä rajoitti välttämättömyys mukautua tätinsä tapoihin. Hän näki, että hänen on pysyteltävä rouva Penistonin suosiossa, kunnes hän saattoi seisoa omilla jaloillaan, kuten rouva Bart olisi sanonut. Lilyllä ei ollut halua köyhään seikkailevaan elämään, ja jättäytyessään rouva Penistonin hoiviin hän oli jossakin määrin omaksunut tämän passiivisen elämäntavan. Hän oli kuvitellut ensin, että hänen olisi helppo saada tätinsäkin hänen oman toimeliaisuutensa piiriin, mutta rouva Penistonissa oli jäykkää voimaa, jota vastaan hänen veljentyttärensä ponnistukset olivat turhat. Koettaa saattaa hänet toimivaan elämään oli samaa kuin kiskoa irti huonekalua, joka on kiinnitetty lattiaan. Hän ei kuitenkaan vaatinut Lilyä pysymään yhtä liikkumattomana: hänellä oli kaikkien amerikkalaisten holhoojien suvaitsevaisuus nuoruuden elämänhalua kohtaan. Hän oli suvaitsevainen myöskin muutamia muita veljentyttärensä tapoja kohtaan. Hänestä tuntui luonnolliselta, että Lily kulutti kaikki rahansa vaatteisiin, ja hän täydensi tytön niukkoja tuloja satunnaisilla "sievillä lahjoilla", joita oli tarkoitus käyttää samaan tarkoitukseen. Lily, joka oli erittäin käytännöllinen, olisi mieluummin halunnut määrättyä avustusta, mutta rouva Penistonista olivat mieleen ne ajoittaiset kiitollisuuden osoitukset, joita odottamattomat pankkiosoitukset herättivät, ja hän oli ehkä kyllin viisas huomatakseen, että sellainen antamistapa piti hänen veljentyttäressään yllä terveellistä riippuvaisuuden tunnetta.

Sen enempää ei rouva Peniston ollut tuntenut olevansa velvollinen pitämään hänestä huolta: hän oli yksinkertaisesti ollut syrjässä antaessaan tytön käydä kamppailuun. Lily oli siihen käynytkin, ollen ensin varma voitostaan, sitten vähitellen vähentäen vaatimuksiaan, kunnes hän tällä hetkellä huomasi taistelevansa jalansijasta sillä leveällä alalla, joka näytti kerran olevan kokonaan hänen valloitettavissaan. Miten se tapahtui, sitä hän ei tiennyt. Välistä hän ajatteli, että se oli rouva Penistonin liiallisen passiivisuuden syy, välistä taas hän pelkäsi, ettei hän itse ollut ollut kyllin passiivinen. Oliko hän osoittanut kohtuutonta voiton intoa? Oliko häneltä puuttunut kärsivällisyyttä, taipuvaisuutta ja teeskentelykykyä? Olipa hänellä liian paljon näitä vikoja tahi olipa hän niistä liian vapaa, se oli samantekevää hänen epäonnistumisensa lopputulokseen nähden. Nuorempia ja jokapäiväisempiä tyttöjä oli joutunut tusinoittain naimisiin, mutta hän oli 29-vuotias ja yhä Miss Bart.

Hän alkoi saada vihaisia kapinapuuskia kohtaloa vastaan, haluten vapautua rodustaan ja viettää itsenäistä elämää. Mutta millaista tuo elämä tulisi sitten olemaan? Hänellä oli tuskin kylliksi rahaa maksaakseen ompelijattarensa ja pelilaskut, eikä yksikään niistä hajanaisista intresseistä, jotka hänen mielestään ansaitsivat taipumuksen nimen, kyennyt tekemään hänen elämäänsä tyytyväiseksi huomaamattomassa asemassa. Oi ei, hän oli liian älykäs ollakseen epärehellinen itseään kohtaan. Hän tiesi vihaavansa vähäpätöistä elämää kuten äitinsäkin oli tehnyt ja viimeiseen hengenvetoonsa asti hän arveli taistelevansa sitä vastaan, laahaten itseään yhä uudelleen ylös, kunnes pääsisi menestyksen valoisille huipuille, jonka pinta oli liukas kavuta.