Читать книгу Vuonna 2000 - Edward Bellamy - Страница 8

Sisällysluettelo

Kun naiset myöhemmin illalla olivat menneet pois, ja me olimme jääneet tohtori Leeten kanssa kahden, kysyi hän, nukuttiko minua. Siinä tapauksessa voisin mennä levolle vuoteeseeni. Mutta jos haluaisin valvoa myöhäisempään, olisi hän suurimmalla mielihyvällä valmis valvomaan kanssani.

»Minä menen tavallisesti myöhään levolle», sanoi hän, »ja imartelematta teitä voin sanoa, että tuskin voi ajatella hauskempaa seuraa, kuin teidän. Emme totta tosiaan saa usein tilaisuutta puhutella yhdeksännentoista vuosisadan miestä».

Olin koko illan jonkinlaisen pelon painostamana ajatellut hetkeä, jolloin minun pitäisi jäädä yksin mennäkseni nukkumaan. Näiden sangen ystävällisten vierasten ympäröimänä, heidän myötätuntoisen osanottavaisuutensa tukemana ja vahvistamana olin voinut säilyttää mieleni tasapainon. Mutta silloinkin oli keskustelun väliaikoina salaman nopeudella välähtänyt mielessäni se tuskan esimaku, joka minut oli valtaava, kun ei mikään enää kiinnittänyt puoleensa ajatuksiani. Tiesin, etten voisi nukkua sinä yönä, ja olen varma, ettei kukaan käsitä sitä pelkuruudeksi, vaikka tunnustankin, että kauhistuin valveilla makaamista ja miettimistä. Kun sanoin tämän suoraan isännälleni vastaukseksi hänen kysymykseensä, arveli hän, että olisi kummallista, ellei mielialani olisi juuri sellainen. Mutta unen suhteen voisin olla huoleti. Heti kun haluan mennä nukkumaan, antaa hän minulle lääkettä, joka varmaan hankkii minulle levollisen unen. Seuraavana aamuna tunnen hänen vakuutuksensa mukaan itseni yhtä levolliseksi, kuin olisin ollut jo kauan aikaa tämän uuden maailman kansalaisena.

»Ennenkuin näin voi käydä», vastasin, »täytyy minun tutustua hieman tarkemmin tähän Bostoniin, johon olen uudelleen ilmestynyt. Sanoitte äsken katolla istuessamme, että kulunut vuosisata on saanut aikaan suurempia muutoksia ihmiskunnan oloissa, kuin ennen vuosituhannet. Nähdessäni kaupungin, voin sen kyllä uskoa, mutta olen sangen utelias lähemmin tietämään, minkälaisia nämä muutokset ovat. Alkaakseni jostakin – sillä alahan on epäilemättä sangen laaja – kysyn, miten olette voineet ratkaista työväenkysymyksen tai oletteko voineet laisinkaan ratkaista sitä? Se oli yhdeksännentoista vuosisadan ratkaisematon arvoitus, ja kun panin levolle Bostonissa, uhkasi tämä arvoitus hävittää koko yhteiskunnan, kun ei se voinut keksiä sille vastausta. Maksanee kai vaivan nukkua sata vuotta, saadaksensa tietää, miten vastaus kuuluu, – jos todella olette sen keksineet».

»Luulen olevani oikeutettu väittämään, että olemme ratkaisseet arvoituksen, koska nykyjään ei tunneta työväenkysymystä, eikä sellaista voi enää syntyäkkään», vastasi tohtori Leete. »Yhteiskunta, joka ei voinut ratkaista niin yksinkertaista tehtävää, ei ansainnutkaan parempaa, kuin perikadon. Itse asiassa ei yhteiskunnan, tarkkaan katsoen, tarvinnut ratkaista kysymystä laisinkaan, sillä se selveni itsestään. Ratkaisuna oli taloudellisen kehityksen välttämätön tulos, joka ei olisi voinut muodostua toisenlaiseksi. Yhteiskunnan tehtävänä oli vain tunnustaa tämä kehitys ja tukea sitä, kun sen suunta tuli tarkoin selville».

»Ainoa, mitä minä voin tämän johdosta sanoa», vastasin, »on, ettei kukaan tuntenut tällaista kehitystä vielä siihen aikaan, jolloin minä nukuin.»

»Sanoitte muistaakseni nukkuneenne vuonna 1887».

»Aivan niin, toukokuun 30 p. 1887».

Toverini katsoi minua hetken miettivän näköisenä. Sitte hän huomautti:

»Tahdotte siis väittää, ettei yhteiskunta vielä silloinkaan yleensä tuntenut sitä käännekohtaa, joka silloin oli tulossa. Luonnollisesti uskon selitystänne täydellisesti. Monet meidän historioitsijamme ovatkin jo huomanneet tuon teidän aikalaistenne omituisen sokeuden ajan merkkeihin nähden; mutta meidän on vaikeampi käsittää muutamia muita historiallisia tosiasioita – niin selviltä ja yksinkertaisilta kuin ne näyttävätkin näin taaksepäin katsoen. Tarkoitan niitä lähestyvää muutosta ennustavia ilmiöitä, joita jo teidänkin aikananne oli huomattavissa. Olisi sangen hauskaa, herra West, saada hiukan tarkempi selvitys siitä katsantokannasta, miltä te ja vertaisenne arvostelitte yhteiskunnallista tilaa ja sen tulevaisuutta vuonna 1887. Huomasitte kai ainakin sen, että jonkun suuren muutoksen täytyy olla seurauksena laajalle levinneistä taloudellisista ja yhteiskunnallisista levottomuuksista, niiden perustana olevasta kaikkien kansankerrosten tuntemasta luokkaerosta ja ihmiskunnan yleisestä kurjuudesta».

»Sen kyllä huomasimmekin», vastasin minä. »Tunsimme, että yhteiskunta oli menettänyt ankkurinsa ja joutunut tuuliajolle. Ei kukaan voinut sanoa, mihin se kulkeutuu, mutta kaikki pelkäsivät kallioita».

»Mutta olihan virran suunta aivan selvä», sanoi tohtori Leete. »Jos vain olisitte viitsineet ottaa siitä selon, olisitte huomanneet, että se ei vie matalikolle, vaan syvälle kulkuvedelle».

»Meillä oli siihen aikaan sananlaskuna: Herrat ovat aina viisaammat raatihuoneelta tullessaan, kuin sinne mennessään», vastasin minä. »Ainoa, mitä voin sanoa, on että nukkumaan mennessäni olivat olot sellaiset, että en olisi hämmästynyt, jos olisin äsken katolta nähnyt joukon hiiltyneitä, sammaltuneita raunioita tämän ihanan kaupungin paikalla».

Tohtori Leete kuunteli tarkasti ja nyökäytti miettien päätänsä, kun lopetin.

»Sananne todistavat», huomautti hän, »että Storios on ollut aivan oikeassa kuvatessaan teidän aikakauttanne, vaikka tähän saakka on yleensä luultu, että hän on liioitellut kuvaillessaan olojen synkkyyttä ja ihmisten sekasortoisia ajatuksia. On luonnollista, että sellaisena murrosaikana kuin silloin syntyy aina levottomuutta ja kiihtymystä. Mutta kun näkee, kuinka selvästi kehittymään pyrkiväin voimain suunta oli viitotettu, olisi valmis otaksumaan, että kansojen mielet täytti toivo eikä pelko».

»Ette ole sanonut vielä, minkä vastauksen olette löytäneet arvoitukseen», sanoin hänelle. »Olen utelias tietämään, minkälaisen kehityskulun käänteen kautta voi sellainen aikakausi, kuin minun oli, luoda nykyisen rauhan ja hyvinvoinnin, jota näytte saavan nauttia».

»Suokaa anteeksi», lausui isäntäni, »tupakoitsetteko?»

Sytytettyämme sikarrit jatkoi hän: »Koska näytte samoin kuin minäkin mieluummin juttelevan kuin nukkuvan, niin on ehkä parasta, että koetan teille selittää nykyistä taloudellista järjestelmäämme ainakin senverran, että tulette huomaamaan, ettei sen kehityksessä ole ollut mitään salaperäistä tai käsittämätöntä. Teidän aikuistenne Bostonilaisten sanotaan olleen halukkaita kyselemään, ja minä todistan sukulaisuuteni heidän kanssansa siten, että kysyn teiltä aluksi, mikä oli teidän mielestänne aikoinaan tärkein piirre työväenlevottomuuksissa?»

»Luonnollisesti työlakot», vastasin.

»Aivan oikein, mutta mikä teki työlakot niin pelottaviksi?»

»Lujat työväenjärjestöt».

»Mikä oli näiden lujien järjestöjen tarkoituksena?»

»Työntekijät väittivät, että heidän täytyy järjestyä, voidakseen toteuttaa vaatimuksiansa ja puolustaa oikeuksiansa».

»Niin onkin», sanoi tohtori Leete. »Työväenjärjestöt ja lakot johtuivat kapitaalin, pääoman kasaantumisesta suurempiin ryhmiin, kuin koskaan ennen. Ennenkuin tämä kokoontuminen alkoi, kun kaupan ja teollisuuden johtajana vielä oli lukemattomat pienet, vähäisellä pääomalla varustetut liikkeet vähälukuisten mutta summattomalla pääomalla varustettujen suurliiketten asemasta, oli työntekijän asema työnantajaan nähden jotenkin vapaa ja riippumaton. Ja kun silloin pienikin pääoma tai uusi aate riitti luomaan jokaiselle oman liikkeen, tuli työntekijöistä yhtämittaa työnantajia, eikä näiden luokkain välillä oikeastaan ollut määrättyä tai ylipääsemätöntä rajaa. Silloin ei tarvittu työväenjärjestöjä eikä myöskään voinut syntyä yleisiä lakkoja. Mutta kun pienen pääoman omistajat olivat suorittaneet tehtävänsä, ja suurten pääomain kasaantuminen alkoi, muuttuivat olot toisiksi. Yksityinen työntekijä oli ollut vähäväkisille työnantajille suhteellisesti tärkeä, vaan nyt hän kadotti kaiken merkityksensä ja voimansa suurkapitalistia vastaan, samalla kuin häneltä riistettiin mahdollisuus kohota työnantajaksi. Itsensäpuolustamisvaisto pakotti hänet liittymään yhteen toveriensa kanssa.

Sen ajan historia osottaa, että tyytymättömyys pääomain kasaantumista vastaan oli pelottava. Luultiin, että yhteiskunta joutuisi siten kauheamman hirmuvallan alaiseksi, kuin koskaan ennen. Uskottiin, että kasaantunut pääoma laskee työntekijäin hartioille niin häpeällisen orjuuden ikeen, ettei sellaista oltu vielä koskaan ennen kannettu: orjuuden, jonka herroina eivät olleet enää ihmiset, vaan sieluttomat koneet, ja tyydyttämätön voitonhimo ainoana tarkoitusperänä. Luodessamme katsauksen taaksepäin emme voi kummastella työntekijäin epätoivoa, sillä tuskinpa on ihmiskunta koskaan sitä ennen katsonut silmästä silmään kurjempaa ja kauheampaa kohtaloa, kuin se, minkä alaiseksi se olisi joutunut, jos odotettu hirmuvallan muoto olisi toteutunut.

Sillävälin kehittyi teollisuuselämä kaikista valituksista huolimatta yhä suuremmiksi etuoikeutetuiksi yhtiöiksi. Yhdysvalloissa, jossa tämä kehitys oli ehtinyt etemmäksi kuin Europassa, ei yhdeksännentoista vuosisadan viime neljänneksellä enää onnistunut ainoakaan yksilöllinen yritys tärkeimmillä teollisuusaloilla, ellei sillä ollut käytettävänään suuria pääomia. Ne pienet liikkeet, joita vielä yhdeksännentoista vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä oli, kävivät nopeasti perikatoansa kohti jäännöksinä menneistä ajoista tai elivät ne suurten liikeyritysten loiskasveina, ellei niiden liikealana ollut pienet piirit, jotka olivat vielä liian vähäpätöisiä vetämään puoleensa suurkapitalistien huomiota. Silloisia pikkuliikkeitä voi verrata rottiin ja hiiriin, jotka elivät koloissa ja pimeissä nurkissa, turvataksensa olemassaolonsa siten, että koettivat olla herättämättä huomiota. Rautatiet olivat laajenneet yhä laajemmiksi verkoiksi, kunnes jokainen rata maassa oli parin ison yhtiön hallussa. Kaikki tärkeimmät tehdasalat olivat liittojen käsissä. Nämä liitot, renkaat, trustit, tai mitä nimeä ne lienevät kantaneetkin, määräsivät hinnat ja lakkauttivat kaiken kilpailun, mikäli ei vastustajana ollut yhtä mahtava rengas. Siinä tapauksessa seurasi taistelu, jonka lopputuloksena tavallisesti oli vielä laajempi rengas. Suuret, kaupunkeihin perustetut kauppaliikkeet kukistivat haaraosastojensa kautta kaikki kilpailijansa maaseuduilla ja sulattivat itseensä kaupunkienkin pienemmät kauppiaat, kunnes kokonaisen kaupunginosan liike oli saman katon alla, missä satoja entisiä kauppiaita palveli kauppa-apulaisina. Kun pienten pääomain omistajat eivät voineet sijoittaa rahojansa omiin liikkeisiin, ei heillä ollut muuta keinoa, kuin ostaa niillä sen suurliikkeen osakkeita, jonka palveluksessa he olivat, ja näin he tulivat kaksinkertaisesti riippumaan suurliikkeistä.

Se tosiasia, etteivät kansan epätoivoiset ponnistukset voineet estää liike-elämää luisumasta yksien käsien ohjattavaksi, osottaa selvästi, että tähän yhdistymiseen oli päteviä syitä. Pienten kapitalistien lukemattomine liikkeineen oli täytynyt jättää taistelutanner suurkapitalistien haltuun yksinkertaisesti sentähden, että he olivat toisen aikakauden lapsia, ja siis kykenemättömiä täyttämään niitä vaatimuksia, joita höyryn ja sähkön sekä summattomain jättiläisliiketten kehitys asetti heidän suoritettavikseen. Entisaikojen järjestelmän palauttaminen, vaikka se olisi ollut mahdollistakin, olisi ollut hollikyytien aikakauteen palaamista, kun kerran on totuttu rautateihin. Niin rasittava ja sietämätön kuin suurpääoman valta olikin, täytyi sen uhrienkin kirouksistaan huolimatta myöntää, että kansan eri teollisuushaarojen tuotantokyky oli kasvanut suuressa määrässä, ja että liiketten yhdistymisen kautta syntyneen yhteisen hallinnon menot olivat supistuneet paljoa pienemmiksi kuin ennen, jonka ohessa yleinen varallisuus oli kasvanut ennen aavistamattomassa määrässä sen jälkeen kuin uusi järjestelmä oli voittanut vanhan. Tämä edistys oli tosin tehnyt rikkaat yhä rikkaammiksi ja siten suurentanut heidän ja köyhälistön välillä olevaa juopaa, mutta siitä huolimatta oli kieltämätöntä, että pääoma katsottuna ainoastaan varallisuuden synnyttäjänä oli tullut yhä hedelmällisemmäksi samassa määrässä kuin se oli kasaantunut yhteen. Jos vanha järjestelmä pienine pääomineen olisikin voitu saattaa käytäntöön, olisi se tosin synnyttänyt suuremman yhdenkaltaisuuden elämäntavoissa sekä enemmän persoonallista arvoa ja vapautta, mutta tämän seurauksena olisi ollut yleinen köyhyys ja aineellisen edistyksen keskeytyminen.

Eikö siis voitu millään tavalla säilyttää tuota valtavaa, pääomain keskittymisestä syntyvää ja suurempaa varallisuutta synnyttävää voimaa, joutumatta Kartagon tapaisen rahavallan kahleisiin? Vastaus oli valmiina jo heti, kun tämä kysymys lausuttiin. Huomattiin, että yhä suuremmissa piirteissä esiintyvä pääoman keskittyminen ja kasaantuminen yksinoikeutetuksi liike-elämän johtajaksi, jota niin toivottomasti ja turhaan oli koetettu vastustaa, olikin itse asiassa kehityksen tulos, jota vain tarvitsi johdonmukaisesti kehittää ja luoda siten kultainen tulevaisuus ihmiskunnalle.

Viime vuosisadan alussa oli kehitys jo ehtinyt huippuunsa lopulliseen yksityisten kansojen piirissä tapahtuvaan pääomain kasaantumiseen nähden. Maan teollisuutta ja kauppaa eivät enää johtaneet vastuunalaisuudesta vapaat yksityiset henkilöt, jotka voivat menetellä päähänpistojensa mukaan, omat edut ainoana tarkoitusperänään, vaan johtamisvalta oli siirtynyt yhdelle ainoalle koko kansaa edustavalle liitolle, joka toimi kaikkien puolesta yhteiseksi hyödyksi. Kokonainen kansa järjestyi yhdeksi ainoaksi suureksi liikepiiriksi, joka sulatti itseensä kaikki pienemmät ryhmät. Siitä tuli yksi ainoa kapitalisti entisten monien sijaan, yksi ainoa etuoikeutettu työnantaja, joka hävitti kaikki entiset pienemmät etuoikeudet, ja jonka voitot tulivat kaikkien hyväksi. Renkaitten aikakauden lopputuloksena oli yksi ainoa suuri rengas. Sanalla sanoen: Yhdysvaltojen kansa päätti ottaa koko liike-elämänsä johdon omiin käsiinsä aivan samoin kuin se oli sata vuotta sitte ottanut käsiinsä maansa hallinnon. Se järjesti nyt liike-elämänsä samojen perusteiden mukaan, kuin se oli ennen järjestänyt valtiollisen elämänsä. Ja vihdoinkin, vaikka omituisen myöhään, huomattiin tuo ilmeinen tosiasia, ettei mikään ala ole niin omiaan valtion hoidettavaksi, kuin kauppa ja teollisuus, joista koko kansan olemassaolo riippuu. Huomattiin, että näiden jättäminen yksityisten, ainoastaan omia etujansa valvovien kansalaisten käsiin on yhtä mieletöntä, kuin valtiollisten asiain johdon jättäminen yksityisten henkilöitten tai luokkien käsiin, jotka käyttävät sitä omaksi edukseen».

»Tuollainen sanomaton mullistus, josta kerrotte, ei tietysti voinut tapahtua ilman suuria väkivaltaisuuksia ja verenvuodatusta?» huomautin.

»Päinvastoin», vastasi tohtori Leete, »se tapahtui tykkänään ilman väkivaltaa. Muutoksen tarpeellisuus oli huomattu jo aikoja ennen. Yleinen mielipide oli kypsynyt ottamaan sitä vastaan, ja sen puolustajana oli kansan suuri enemmistö. Oli yhtä mahdotonta vastustaa sitä asevoimalla kuin todisteluillakin. Toiselta puolelta ei kansa enää tuntenut katkeruutta suuria renkaita eikä niiden johtajia kohtaan, huomattuaan ne välttämättömiksi väliasteiksi taloudellisessa kehityksessä. Suurten, etuoikeuksilla varustettujen yhtiöitten kiivaimpain vastustajain täytyi myöntää, että niillä oli ollut välttämätön ja peräti tärkeä tehtävä suoritettavanaan, kasvattaessansa kansaa kykeneväksi ottamaan liike-elämän johdon omiin käsiinsä. Viisikymmentä vuotta ennen olisi maan teollisuuden siirtäminen valtion käsiin ollut rohkeimmankin mielestä uhkarohkea yritys. Mutta suuret yhtiöt ja renkaat olivat käytännöllisesti opettaneet kansalle uusia katsantotapoja tässä suhteessa. Vuosien kuluessa oli rengasten nähty käsittelevän tuloja, jotka olivat paljoa suuremmat, kuin valtion tulot, sekä johtavan satoja tuhansia työntekijöitä sellaisella menestyksellä ja taloudellisella säästäväisyydellä, joka olisi ollut mahdotonta pienissä oloissa. Huomattiin, että kuta suurempi liike on, sitä yksinkertaisempain periaatetten mukaan sitä on johdettava. Samoin kuin kone työskentelee varmemmin kuin käsi, samoin tuottaa suuren yhtiön johdossa käytettävä järjestelmä paremmat tulokset, kuin isännän silmä pienissä liikkeissä. Täten vaikutti kehitys sen, että kun ehdotettiin liike-elämää otettavaksi valtion huostaan, ei kukaan enää pitänyt ehdotuksen toteuttamista mahdottomana. Se oli tietysti pitempi edistysaskel kuin mikään entisistä, mutta tiedettiin, että kun koko kansa on ainoa liikkeen omistaja, poistuu monta vaikeutta, joita vastaan yksityisten liiketten on täytynyt taistella».