Читать книгу Kenelm Chillingly: Hänen elämänvaiheensa ja mielipiteensä - Edward Bulwer Lytton Baron Lytton - Страница 16

Sisällysluettelo

Nuori mies pitkitti kulkuansa joen reunaa myöten, kunnes hän saapui puiston rajalle. Tähän oli yksi seura-elämää rakastava entinen omistaja ruohoiselle kukkulalle rakennuttanut jonkilaisen belvederin, josta oli kaunis näkö-ala alhaalla olevalle maantielle. Chillinglyn perillinen astui ajattelematta kukkulalle, istuutui belvederiin ja nojasi miettiväisen näköisenä leukaa kättänsä vasten. Ani harvoin inhimillinen kävijä kunnioitti rakennusta — sen tavalliset asujamet olivat hämähäkit. Näitä ahkeria hyönteisiä siellä oli lukuisa joukko. Niiden verkkoja, vallan mustia tomusta sekä koristettuina monen onnettoman vaeltajan siivillä, jaloilla ja luurangoilla, riippui tiheään ikkunanpielissä ja muodostivat kiehkuroita sen horjuvan pöydän alle, johon nuori mies nojasi kyynärpäätänsä, sekä kuvailivat geometrisia ympyröitä ja rhomboidia kunnianarvoisten tuolien aukkoihin. Suuri musta hämähäkki — joka luultavasti oli paikan vanhin asukas ja oli omistanut parhaimman paikan ikkunassa, valmiina petollisesti tervehtimään jokaista siivekästä vaeltajaa, joka poikkee valtatieltä nauttiaksensa vähän lepoa ja viileyttä — karkasi Kenelmin sisään tullessa esille sisimmästä piilopaikastansa, vaan pysähtyi liikkumattomana verkkoonsa ja tuijotti häneen. Hämähäkki ei näyttänyt olevan aivan varma siitä, oliko muukalainen liian suuri hänelle vai ei.

"Se on omituinen Luojan viisauden merkki," sanoi Kenelm, "että, milloin vaan suuri joukko Hänen luotuja olentojansa muodostavat yhteiskunnan eli parven, niin salainen eripuraisuus hiipii niihin yksityisiin, jotka tämän yhteiskunnan muodostavat, ja estää niiden yhteistä ja voimallista yhteisvaikutusta yhteisen hyväksi. 'Kirput olisivat vetäneet minua sängystä, jos olisivat olleet yksimieliset,' sanoi suuri Mr Curran. eikä ole epäilemistä että jos kaikki hämähäkit sopisivat miehissä minun päälleni karkaamaan niin minä joutuisin niiden yhdistettyjen kynsien uhriksi. Mutta hämähäkit eivät yhdy edes perhostakaan vastaan, vaikka asuvat samassa seudussa, ovat yhtä sukua ja saman vaiston vaikutuksen alaisina; jokainen hakee omaa etuansa, eikä kokonaisuuden. Ja kuinka täydellisesti on jokaisen olennon elämä ympyrän kaltainen siinä suhteessa, ettei se milloinkaan voi koskea toista ympyrää kuin yhdessä paikassa! Niin, epäilenpä että ne edes siinäkään koskevat toinen toisiinsa — jokaisen atomin välillä on loma — yksi minä on aina itsekäs; ja kuitenkin löytyy eteviä opettajia uusien aatteiden Akademiassa, jotka tahtovat uskotella meitä, että kaikki työntekijän luokat sivistyneessä maailmassa voisivat poistaa kaiken eroituksen rodun, uskontunnustuksen, sivistyksen, erityisten taipumusten ja halujen suhteen luomalla yhden ainoan verkon varustettuna yhteisellä ruokatilalla!"

Tähän pysähtyi erakkomme ja katseli alas tielle kumartuen ulos ikkunasta. Se oli kaunis maantie, suora ja tasainen, sekä hyvässä kunnossa ja varustettu salpapuilla joka kahdeksannen peninkulman päässä. [Noin 6 englannin peninkulmaa = 1 suom. penink.]. Kaunis nurmikko oli molemmin puolin tietä ja belvederin alapuolelle oli joku Chillingly keskiaikana kaivattanut pienen lähteen ohitsekulkevien virkistykseksi. Lähteen vieressä oli kömpelö kivinen penkki, jota suojasi tuuhea raita, josta oli lavea näko-ala yli viljavainioin, niittujen ja kaukaisten kukkulain, joita kesä-auringon kirkkaus valaisi. Tätä tietä myöten kulki peräkkäin ensin vaunu, jossa istui joukko ihmisiä olkien päällä, vanha vaimo, kaunis tyttö ja kaksi lasta; sitten roteva arentimies, joka oli matkalla torille tavaroineen; sitten kolme muuta vaunua täynnänsä matkustavaisia, jotka menivät läheisimmälle asemalle, ja viimeiseksi kaunis nuori mies ratsun selässä, kaunis nuori neitonen hänen rinnallaan ja palvelija heidän takanaan. Helppo oli nähdä että nuori mies ja nuori neitonen olivat rakastuneita. Se näkyi hänen tulisista katseistaan ja totisista huulistaan, jotka aukenivat ainoastaan kuiskaamiseen, jota ainoastaan neitonen kuuli; se näkyi neidon alasluoduista silmistä ja punottavista poskista.

"Voi! mitä hankaluuksia nuo pienet, kohtalostaan huolettomat uhrit tuottavat itselleen ja jälkeläisilleen!" mutisi Kenelm. "Minun tekisi mieli lainata heille Decimus Roach'in kirja 'Enkeleitä lähestyminen!'"

Maantie oli nyt muutama minuutti autio ja hiljainen, jonka jälkeen oikealta kuului iloinen laulu, jota kaunis ääni osaksi lauloi, osaksi lausui niin omituisella ja sointuvalla väreellä, että Kenelm vallan selvään taisi eroittaa sanat. Ne kuuluivat näin. —

Musta Kaarlo ovensuusta katselee

Metsää, niittua ruohoisaa;

Koirinensa tietä pitkin astuilee

Neiersteinin ritari tuo urhoisa,

Laulaen, laulaen — hilpeästi laulaen,

Koirinensa tietä pitkin astuilee

Neiersteinin ritari tuo urhoisa.

Kun Kenelm kuuli englantilaisen äänen laulavan niin saksalaista nuottia, kuunteli hän hartaasti ja näki, katsellen alas tielle, muodon, joka astui esiin niiden pyökkipuiden varjosta, jotka kasvoivat puiston aitauksen kohdalla, mutta joka ei ensinkään ollut sellainen kuin Neiersteinin ritarin olisi luullut olevan. Hän oli kuitenkin hyvin omituinen ilmaus. Miehellä oli yllä kulunut viheriäinen nuttu ja huippuinen tyrolihattu päässä; selässä hänellä oli matkalaukku ja mukanansa valkoinen pommerilainen koira, jolla nähtävästi oli hellät jalat, mutta joka teki parastansa näyttäytyäksensä metsästykseen kelpaavaksi, juosten pari kyynärää isäntänsä edellä ja nuuskien aidoista hiiriä ja rottia ja muita sellaisia pikku-elämiä.

Kun matkamies tuli jälkisäikeen loppuun, oli hän saapunut lähteelle ja tervehti sitä suurella ilohuudolla. Hän otti matkalaukun selästänsä ja täytti lähteen laitaan kiinnitetyn rautaisen maljan vedellä. Hän kutsui sitte luokseen koiran, jonka nimi oli Max, ja tarjosi sille vettä maljasta. Isäntä ei omaa janoansa sammuttanut ennenkuin eläin oli juonut kylläksensä. Sitten hän otti hatun päästänsä, pesi ohimoitansa ja kasvonsa raittiilla vedellä ja istui penkille; koira pani maata nurmelle hänen jalkojensa juureen. Vähän ajan kuluttua matkamies taas, vaikka matalammalla äänellä, alkoi laulaa jälkisäijettään ja koetti jyrkillä pysähdyksillä muodostaa sanat uudeksi runoksi. Selvää oli, että hän joko koetti muistutella vanhaa tahi sepittää uutta, ja hänen mielensä näytti ennemmin viimeksi-mainittua ja vaikeampaa tointa harjoittavan.

"'Miks' jalkasin, ritari,' hän kysyvi,

'Missä harmaja ratsusi?'

Harmaja ratsu — niin — harmaja.

'Oi, turmio kova minun saavutti,

Vei myötänsä ratsuni!'

Se kelpaa — hyvä!"

"Hyvä! Hän on todella vähään tyytyväinen," ajatteli Kenelm. "Mutta tuollaisia vaeltajia ei joka päivä tällä tiellä kulje. Minun tekee mieleni puhutella häntä." Sen sanottuaan hän hiljaa hyppäsi ikkunasta ulos, astui kukkulaa alas ja hiipi pienen takaportin kautta maantielle ja asettui ääneti seisomaan matkamiehen taakse tuuhean pajun alle.

Mies oli vaipunut äänettömyyteen. Kenties hän oli väsynyt runon sepittämisestä, tahi kenties oli runonsepittämisen koneenmukaisuuden sijaan hänen mielessään herännyt senlaatuinen tunteellisuus tahi haaveksivaisuus, joka on niiden luonteille tavallista, jotka huviksensa runoja sepittävät. Mutta kaunis ympäristö oli herättänyt hänen huomiotaan ja hän katseli ihastuksella metsäistä maisemaa, joka ulottui niihin muoriin saakka, joita vastaan taivas näytti nojaavan.

"Minä kuuntelisin mielelläni lopun saksalaisesta balladistanne," sanoi ääni odottamatta.

Matkamies säpsähti ja kääntyi Kenelmiin; tämä näki nyt keski-ikäisen miehen kasvot, jotka olivat varustetut tummanruskealla kiharaisella tukalla ja parralla, silmät olivat vaalean siniset ja sekä kasvoin muoto että katsanto oli erinomaisen jalo, viehättävä ja samalla kunnianarvoinen.

"Pyydän anteeksi että teitä häiritsin," sanoi Kenelm, nostaen hattuansa; "mutta minä kuulin teidän laulavan, ja vaikka otaksun että teidän runonne on käännös saksan kielestä, en kuitenkaan muista lukeneeni sellaista tutumpien saksalaisten runoilijain teoksissa, joita olen lukenut."

"Se ei ole käännös, sir," vastasi vaeltaja. "Minä vaan koetin solmia kokoon muutamia aatteita, jotka tänä ihanana aamuna johtuivat mieleeni."

"Te olette siis runoilija?" sanoi Kenelm, istuen penkille.

"En uskalla sanoa itseäni runoilijaksi. Minä olen runonsepustaja."

"Sir, minä tiedän, että on eroitus näiden välillä. Useat meidän aikamme runoilijat, jotka katsotaan hyviksi, ovat varsin huonoja runoseppiä. Minä puolestani voisin helpommin pitää niitä hyvinä runoilijoina, jos eivät ensinkään runoja sepittäisi. Mutta enkö saa kuulla balladin loppua?"

"Loppu ei vielä ole sepitetty. Se on jotenkin pitkä aine ja minun matkustukseni runouden yläilmoissa ovat lyhyet."

"Se puhuu teidän eduksenne, ja on hyvin tavatonta runoudessa ylipäänsä.

Te ette näytä olevan näiltä seuduin. Tuletteko kaukaakin?"

"Minulla on nyt lupa-aika, ja minä kuljeksin kaiken kesää ympäri. Minä matkustan kauas, sillä olen matkalla syyskuuhun saakka. Kesän kukoistavilla vainioilla ja niituilla on elämä suloista."

"Onko se todellakin niin?" sanoi Kenelm vilpittömästi. "Minä olisin luullut että te jo aikaa ennen syyskuuta olisitte kovin kyllästyneet vainioihin, koiraanne ja itseenne. Mutta teillä on se neuvo että sepitätte runoja, ja se näyttää olevan erittäin hauska ja huvittava toimi niille, jotka sitä harjoittavat — vanhasta Horatiosta, joka sotki suurella vaivalla kirjoitettuja altailaisia värssyjä hunajaksi kesäisillä matkoillaan Tiberin kostuttamissa metsäseuduissa, Richelieuhön, joka harjoitti franskalaista runonsepittämistä sillä välin kun hän ei aatelismiesten päitä poikkihakannut. Se ei näy suuresta arvosta olevan, ovatko runot hyviä tahi huonoja, runosepän omaan huviin katsoen, sillä Richelieu oli yhtä innostunut tähän toimeen kuin Horatio, ja hänen runonsa eivät suinkaan olleet Horation runojen vertaisia."

"Sir, teidän isällänne ja sillä kasvatuksella minkä olette saaneet…"

"Sanokaa kultuurilla; se sana on nyky-aikana vallalla."

"Noh niin, kultuurilla — te epäilemättä olette runoja sepittäneet."

"Latinaisia runoja — kyllä — ja joskus kreikkalaisiakin; minun oli pakko tehdä sitä koulussa. Mutta ei se minua huvittanut."

"Koettakaa englannin kielellä."

Kenelm pudisti päätänsä. "Ei, en minä. Suutarin tulee pysyä lestissään."

"Noh, jättäkää siis runonsepittäminen sikseen: eivätkö tällaiset yksinäiset kesäiset kävelymatkat ole teistä hauskat, kun luonto kokonaan on teidän — kun voitte katsella noita vilkkaita, vaihtelevia liikkeitä hänen kasvoissaan — kuulla hänen nauruansa, nähdä hänen hymyänsä, hänen kyyneleitänsä, hänen kolkkouttansa!"

"Minä otaksun, että te luonnolla tarkoitatte koneentapaisen jakson ulkonaisia ilmiöitä, ja minä en hyväksy sitä, että puhutte koneesta niinkuin se olisi elävä olento, — hänen naurunsa, hänen hymynsä j.n.e. Yhtä hyvin voitte puhua höyrykoneen naurusta ja hymystä. Mutta palatkaamme taas aineesemme. Minä myönnän että yksinäiset kävelymatkat kauniilla ilmalla ja vaihtelevassa maisemassa ovat tavallansa hauskat. Te sanoitte että teillä nyt on lupa-aika: minä otaksun sentähden, että teillä on jokin käytännöllinen toimi, sillä välin kun ette lupa-aikaa nauti?"

"Niin on! minä en ole kokonaan laiskuri. Minä teen väliin työtä, vaikka en niin ahkeraan kuin minun tulisi tehdä. 'Elämä on todentekoa' sanoo runoilija. Mutta minä ja koirani olemme nyt levänneet, ja koska minulla vielä on pitkä matka kuljettavana, täytyy minun nyt jättää teille hyvästi!"

"Minä pelkään," sanoi Kenelm niin kohteliaalla tavalla ja äänellä, kuin hän väliin taisi, ja joka, eroitukseksi kylmästä tavanmukaisesta kohteliaisuudesta, oli hyvin viehättävä, "minä pelkään, että olen loukannut teitä kysymyksellä, joka varmaankin teistä oli julkea — kenties sopimaton; suokaa anteeksi; minä hyvin harvoin tapaan ketään, joka minua miellyttää; te miellytätte minua." Hän ojensi kätensä, jota matkamies sydämellisesti pudisti.

"Minä olisin heittiö, jos teidän kysymyksenne olisi minua loukannut. Minä pikemmin julkeutta osoitan, kun käytän hyväkseni korkeampaa ikääni ja annan teille neuvon. Älkää luontoa halveksiko, älkääkä pitäkö sitä höyrykoneena; te olette hänessä löytävä hauskan ja seurahaluisen ystävän, jos rupeatte hänen ystäväksensä. Ja minä en tiedä parempaa keinoa tähän teidän ijällänne, kuin että otatte laukun selkäänne ja rupeatte vaeltajaksi niinkuin minä."

"Sir, minä kiitän teidän neuvostanne, ja minä toivon, että me vielä tapaamme toinen toistamme ja tulemme keskustelemaan siitä, jota te luonnoksi sanotte — esine, jota tiede ja taide eivät milloinkaan näy samalta kannalta katselevan. Jos luonto taideniekan silmässä on varustettu sielulla, miksi ei höyrykoneella voisi sielua olla? Taide luopi sielun siihen aineesen, jota se katselee; tiede sitä vastoin tekee kaikki aineeksi, missä jo on sielu. Hyvästi, sir!"

Kenelm käänsi äkkiä hänelle selkää ja meni hiljaa ja miettiväisenä tiehensä.