Читать книгу Ontrein tarinoita - Eino Railo - Страница 5

Sisällysluettelo

Kuuna paistoi kuusen oksat,

Päivänä petäjän latvat,

Metsä haiskahti me'elle,

Simalle salo sininen,

Ahovieret viertehelle.

He laskivat maihin Sekehenjoen niskaan pohjoispuolelle, juuri siihen paikkaan, jossa on pieni ruohoinen poukama ja rauhan satama. Rannan tiheä kortteikko ja kaislikko sekä tuuhea tervalepikkö muodostavat siinä todellakin mitä mieluisimman pienen sataman, jonne mukavasti sopii ulapan tuulilta suojaan käännältää. Poukaman pohjukkaan laskee pieni puro, joka vaatimattomasti leviää rannan hiekalla tuskin näkyväksi veden vireeksi. Tuskin sitä huomaisikaan, ellei jalka sattuisi veteen ja painuisi hiekkaan, jolloin varsinkin avojalka väristen veden kylmyyttä kummeksuu. Se saapuukin tämä pieni lähde tuolta korpimaiden uumenista, ja on sillä taikavoima, sillä se kätkee itseensä luonnon salaisuuden ihmeellistä säteily-ilmestystä. Se huuhtelee laineillaan rentukkaa ja laihaa sarakkoa, kastelee pienen kärpässiepon limaisia juurilehtiä ja elättelee ystävällisesti suvantopaikoissaan kiiltävänmustia vesilukkejaan ja kortematojaan. Sarakossa särähtää sudenkorennon siipi, kun se äkkikäänteellä koettaa saada hyönteistä kynsiinsä, ja väliin leikkii sen yllä ihana sinikorento. Kuin neito se huolettomasti istahtaa kaislan korrelle keveästi ihaillakseen päivän kimallusta sinisiivellään, kunnes lehahtaa taas lentoon jonkun mielijohteen ajamana.

Poukaman perästä puron vartta yletessä saavutaan niitylle, jossa vanha ja haalistunut lato osoittaa ihmisjälkiä. Ladon ympäristöllä kasvaa tiuhassa putkea ja angervoa, jonka väkevä tuoksu täyttää ilman. Ladon ovelle saapuessasi huomaatkin, että paikka on ammoin hylätty. Kun jalkasi kolahtaa kynnykseen, puikahtaa lattiarangan aukosta esiin kärppä kuin noidannuoli, vielä nopeammasti hävitäkseen. Ja kun tuota säpsähtäen asian oivallat ja kolahdutat uudelleen, pistäytyy utelias pieni pää vielä kerran esiin kohta kokonaan hävitäkseen. Seinät ovat lahoneet ja luhistumassa, ja nurkat ovat maatumassa. Sammal kasvaa hirsien päässä ja sammalessa pitkää ja hentoa airaa, jossa tuuli valittaen suhajaa. Autiota on, luonnon yksinäistä ja surumielistä autiutta, jota säestävät vain erämaan yksitoikkoiset äänet. Ellei sinulla olisi seuraa, pelkäisit tyhjyyttä ympärilläsi, etkä mistään hinnasta tahtoisi kaikua herättää.

Mutta kun mennään yhä enemmän salolle päin, jää ensin puro tuonne oikealle mustaan korpeensa luikertelemaan, ja eteen avautuu lakea kangas harmaine honkineen. Kangas kohoaa korkeammaksi, muuttuen vihdoin harjuksi, joka katoaa yhä yleten tuonne eteesi salon sineen. Maassa on mahimassa jättiläispuita, jotka kaatuessaan ovat reväisseet maapalan ilmaan juuriensa syleilyssä. Tuossa on jo sammalpeitto kasvanut koko rungon yli ja jalka vaipuukin syvälle siihen, missä vielä luulet runkoa olevan, mutta tuossa on vielä puu kovaa. Juurakon kuoppaan ovat metsän monet kanalinnut kiiruhtaneet peherrykselle, hiekkamullan avulla väiveitänsä vähentämään. Ylt'ympäri kohoaa samallaisia jättiläisiä, ikäänkuin vaieten katsoen outoa kulkijaa, joka on tänne erämaan rauhaan uskaltanut. Niiden oksat ovat vääntyneet eriskummallisille kiemuroille, jotka kuin pirunkalan käsivarsina kohoutuvat taivasta kohti ikäänkuin jotakin rukoillakseen. Ne ovat taistelleet tuskaiset hetkensä, kunnes ovat tuohon epätoivoonsa ainiaaksi jäykistyneet. Ja juuri sinne latvoihin tirkistellessäsi sinua säikähdyttää kova ropina. Metso, joka on aikoja sitten sinut nähnyt, hongan latvasta rungon takaa sinua epäluuloisesti ja kaula pitkällä vartioinut, punninnut asemaansa ja aikeitasi, on vihdoinkin tehnyt päätöksensä ja lähtenyt raskaaseen lentoonsa turvallisempaan paikkaan. Kun se heittäytyy pienille siivilleen ruveten lyömään niitä vinhasti ja aluksi satuttaen ne oksiin ja lehviin, syntyy siitä erämaan hiljaisuudessa ääni kuin olisi koko metsä kumoutumassa.

Kun kävelemme kangasta eteenpäin ja tulemme sinne, missä muinaisen metsävalkean jäleltä kasvaa tiheätä haavantynkää, ryöpsähtää sieltä eteesi muniensa puolesta hätäilevä ja karkealla äänellä kiroileva metsäkana. Tuossa se mennä heveltää pyrstö leveänä aivan edessäsi, niin että lapsellisessa innossa viehätyt sitä siinä kiinni tavottamaan. Mutta juuri kun kumarrut, väistyykin se syrjään äkäisesti kirahtaen ja kiinteästi sinua pienillä silmillään tähystellen. Taas kumarrut ja taas, kunnes huomaatkin joutuneesi kanan jälessä kauas alkuperäiseltä paikaltasi. Ja ikäänkuin ilkkuen kiroaa lintu vielä kerran, kunnes äkkiä nouseekin siivilleen ja lentää nopeasti sinne, missä hänellä on se, jota hän ei tahtonut sinulle näyttää.

Kuljetaan yhä edelleen. Harjun juurella kangas muuttuukin ahomaaksi, hiekka sinertäväksi savimullaksi ja hongikko lehtimetsäksi. Vanhoja tutisevia pökkelöitä, joiden kylestä voi saada lihavan jäniksenkäävän, on vielä kulon jäleltä siellä täällä, mutta tuossa jo kohoaa metsä tuuheana ja pitkänä koivikkona. Runkoa on siinä työnnetty aivan ihmeellisen pitkästi ja hoikasti, ollenkaan muistamatta, että lehviä onkaan olemassa. Kun niitäkin vihdoin ajateltiin, olivatkin voimat lopussa, ja niin saatiin vain latvaan mitättömän pieni kruunu tuulessa hiljaa keinumaan. Mutta tuossa on kulon haavoilta aikoinaan pelastunut raavaskoivu, seutunsa lehtikuningas ja harjullansa ylevä nähdä. Aluksi se on rakentanut itselleen tyvituen viidestä valtaisesta pääjuuresta, jotka ovat yhtyneet voimakkaaksi ja paksuksi rungoksi. Sen varassa on se kohonnut kolmisen metriä, mutta on sitten, ikäänkuin rikkaudellansa ja voimallansa ylpeillen, jakautunut kolmeen haaraan. Ne se on ampunut kohti taivasta sileinä, suorina ja valkotuohisina kuin isä uljaat poikansa, niiden terveydestä nauttien ja iloiten. Sen lehvät riippuvat kuin hieno tukka pitkinä suortuvina ja sen helmasta kuuluu alati syvä ja aatteellinen kohina, kun se suvituulen kanssa hartaasti haastelee.

Mutta kulkija käy yhä edelleen, painaen sydämeensä tämän erämaan suuren runouden. Hän saapuu yhä syvemmälle ahon lehvikköön, kunnes se maan aletessa kosteaksi notkoksi tihenee melkein läpipääsemättömäksi. Haapa ja pihlaja sekautuvat leikkiin ja maan pinnan peittää tiheä puolukan ja mustikan varsikko. Hän väistää tiheikön ja saapuu taas aukeammalle, jossa katajakin näkyy laiskana pitkiä käsivarsiaan pitkin maata venyttelevän. Hän kulkee kulkemistaan, menee korpirämeikön poikki, jossa lihavat pyyt pyrähtävät hänen tieltään kuusikkoon vihellellen ja siristen, ja saapuu vihdoin harjulle, josta aukenee hänen eteensä aava näkö-ala.

Suuri suo siinä on. Pitkin sen laitoja hiipii kehyksenä tumma korpikuusikko, joka suon rinnassa muuttuu harvaksi rämemänniköksi. Nuo käkkärämännyt ovat tuossa kuin kääpiökansaa, joiden naavaparrat todistavat huimaavan korkeaa ikää. Ne eivät jaksa ulottaa juuriansa rahkasammalen läpi, vaan koettavat siitä imeä ravintoa, kituen laihuuttansa. Keskempänä jo nekin katoavat ja suo muuttuu upottavaksi rimmeksi, joka himokkaasti imaisee sisäänsä kaiken syliinsä lankeavan. Ilmassa tuntuu väkevä suokanervan ja maatuvien kasviaineiden haju ja näyttää siltä kuin ei raikas kesäpäivän tuuli saisikaan ilmakerrosta suon päällä muutetuksi. Laidoilla tuuli kohisee lehtevissä puissa, mutta tuolla keskempänä se ei saakaan kääpiöiden partaa liikkeelle, vaan seisoivat nämä siellä värähtämättä, aavemaisina ilmiöinä. Äkkiä kohahtaa tuosta siivilleen vikla, jonka valittava huuto pian kirkuvana kuuluu, kutsuen sadetta. Tuonne mättäälle se istahtaa, mutta jo taas lehahtaa lentoon, kaiuttaen pitkäveteistä ja yhä nousevaa sadevirttänsä. Alakuloiseksi vie se suon lakeudella ponnistelevan matkamiehen mielen. On kuin se kääntyisi tutkimaan yhä kiinteämmin suon lohdutonta lakeutta, mietteissään ja harmaassa tunnelmassaan ikäänkuin etsien jotakin kiinnepistettä, johon pysähtyä kuin todella vajoava. Mielikuvitus kääntyy outojen ja hurjain kuvitelmain uralle ja sielussa välähtelee näkyjä. Eipä olisi kumma, jos tuosta liejuisen lätäkkönotkelman reunasta äkkiä kohoaisi siivilleen muinaisuuden niljakas lentolisko, joka jännittäisi lepakkomaiset nahkasiipensä ja peittäisi lennossaan auringon kuin unessa nähty kuvitelmain paholainen. Sadun pelottavana vaakalintuna se nousisi yhä ylemmäksi, kunnes se näkyisi tuolta pilvien rajalta kuin jättiläis-lentokone, jonka saavutettavissa on kaikki näköpiirin alla…

Mahtavalla tavalla koskematon erämaa valtasi kulkijansa. Luonto ikäänkuin paljasti oman synnynnäisen ylevyytensä, jonka rinnalla moni inhimillinen seikka menetti suuruuttansa. Karjalan vedet olivat häntä kuohuissaan kannatelleet, sen metsät nyt häntä suhinallaan tuudittivat, lauloivat omakseen ja ainaiseksi ihailijakseen.

* * * * *

Nähtyään Ontrein rupeavan tyynesti ruoanlaittopuuhiin, painui hän hietikolle pitkäkseen, pää hajuheinämättääseen. Auringon lämmittämän ilman leyhkä tuntui suloisesti tänne varjoon ja väsynyt ruumis vaipui hiljalleen levon valtaan. Hän vaipui raskaaseen uneen ja uneksi masentavan näyn.

Helteisenä päivänä seisoi hän Ontrein kanssa pyhässä lehdossa. Ikivanhat kuuset ja riippakoivut ojentuivat tummassa ja vaaleassa veljeydessä kohti taivaan lakea kuin jättiläistammi, niin korkealle, että joka hetki saattoi pelätä ihanien poutapilvien niiden latvoihin haaksirikkoutuvan. Heidän ympärillään seisoi taajana joukkona kalevaista kansaa, vakavana ja ääneti. Kaikkien silmät vartioitsivat tuota lehdon korkeinta paikkaa, sitä, jossa oli se pyhin puu ja karsikon kallein, sillä siellä seisoi kirves kädessä Pyhä Ilja, valmiina kaatamaan esi-isäin valtapuuta.