Читать книгу Päivän valaisemia pilven hattaroita - Elster Kristian - Страница 4

Olin suorittanut tohtorin tutkintoni, yliopistovuoteni olivat loppuneet, ja joulun tienoilla istuin taas reessä matkustamassa kotia päin. Tämän kotimatkani ensi päivä on vielä mielessäni niin selvänä kuin se olisi ollut eilinen päivä. Lunta oli tullut runsaasti ja kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja rauha. Hevoseni juosta jolkutteli itämaakuntamme juhlallisilla kuusikankailla, suurien talojen sivuitse ja korkeahuippusia lumikinoksia sekä lumisia puita seisoi kahdella puolella tietä. Kuin puut olivat vähän taajemmassa, niin lumi oli rakentanut köykäsiä siltoja oksien välille. Pienemmät yksinäiset kuuset olivat muuttuneet lumikartioiksi: alaoksat olivat lumipeitteen alla, ylemmät olivat painuneet alas pitkin runkoa, niin että oli ikään kuin lumi olisi verhonnut kaikki puitten oksat hyvin ahtaaseen vaippaan.

Hienommat lehtipuut olivat kaikki lumesta painuneet yhtäänne päin; ne olivat lyykistyneet tuulen ja pyryn painosta ja niiden hennot latvat olivat taipuneet aivan kumaraan lumipeitteen alla. Vaan suuremmat, joitten jäykkiä oksia tuuli ei ollut jaksanut taivuttaa, olivat kokonansa lumen peitossa, ja ne silloin olivat suurien huudekukkien kaltaset, joita oli otettu suuresta akkunaruudusta ja istutettu aavalle kentälle.

Olipa ihana katsella tuota tyyntä lumista luontoa. Valkea oli maa, valkeat vuoret, valkeat puut, rakennukset ja aitaukset, vaaleapilvinen taivas josta suuria lumihiutaleita liiteli verkalleen alas. Koko seutu, jonka halki matkustelin, oli nyt aivan kuin suuri, siisti ja somisteltu joulutalo monine tasasine käytävineen, pehmeine uudinvuoteineen ja loistavine lumikynttilöineen.

Oli kaunis päivä ja itse olin niin sanomattoman ilonen, että nyt olin vapaa, että nyt liitelin kotia päin, kaikkea tuota tuttua ja rakasta kohti, että kohta olin oleva siellä missä hän oli, kohta olin näkevä hänet, kuunteleva häntä ja puheleva hänen kanssaan, eikä nyt mikään epäilyksen eikä epätoivon ajatus päässyt mielessäni valloille! ja kaikkialla ympäristössäni näkyi olevan sama rauhallinen ja hilpeä mieliala kuin minussakin, kaikki näkyi tuntevan samaa sisällisen vapautuksen riemua ja samaa raitista elämän halua kuin minäkin.

"Onpa sulosta elää, kuin pehmeänhentonen lumi syleilee", kuuset sanoivat kankaalla; "on sulosta elää", jänis riemuitsi, kuin se tuulen nopeudella vilahti meidän sivuitsemme pitkin syviä teitään ja melkein yhtä korkeain lumikinosten kätkemänä; "on sulosta elää", lumenhöytäleet kuiskasivat, kuin ne niin itsehensä tyytyväisinä liitelivät, laatelivat ilmassa ja laskeutuivat rauhaan untuvanpehmoselle vuoteelleen. Suuressa talossa, jonka ohitse kuljin, kilit ja lampaat syödä järnyttivät männynrisuja, jotka olivat pihalla, ja heistä oli sangen sulosta elää niin kauvan, kuin heillä oli risuja kyllä järsiäkseen. Riihen edustalla hyppieli suuri joukko varpusia, ja heistäkin oli elämä ylen autuasta, kuin riihessä puitiin sekä lähenevä joulu ja sen ohralyhteet katolla olivat toivossa. Kaikki oli mielissään ja hyräili samaa ilolaulua kuin minäkin, kohottaessani hattua ja jättäessäni kaupungille hyvästiä.

Muutaman päivän jälkeen oli maamme itämaakunnat jo kaukana; erottavien vuoritunturien aavain lumikenttäin yli olin jo myöskin kulkenut, ja ajoin nyt aika menoa alas erään länsimaakunnan rinnettä myöden, enkä koskaan ole pitemmän väliajan perästä voinut uudestaan nähdä sen vuoria, sen vuonoja, sen kohisevia virtoja, sen synkkiä salometsiä, sen pieniä, ryhmittäin rakennettuja taloja tuntemattani sisällistä äänetöntä hymyä taikka hiljasta riemua suonissani, jota ei voi sanoilla selittää. Tällä kertaapa näin nämät seudut jälleen, odotuksen outo rauhattomuus sydämmessä, joka yhä vaan kasvoi kuta lähemmäksi kotiseutua tulin. Ensi päivien ilonen, juhlallinen mieli oli hävinnyt, ja nyt heräsi kysymys sydämmessäni, epäilys, pelko… En enää saattanut olla ajattelematta, ja ajatukseni ajoivat yhä useampia toivon hentosia lintuja kiitämään pakoon.