Читать книгу Ihmiskunnan edustaja - Emerson Ralph Waldo - Страница 1

Ralph Waldo Emerson syntyi 25 p. toukok. 1803 Bostonissa. Hän kuului vuonna 1685 Amerikaan muuttaneeseen englantilaiseen dissenters' sukuun. [Dissenters'eiksi nimitettiin Englannissa valtiokirkkoon kuulumattomia uskonlahkoja.] Hänen esi-isänsä olivat kuudessa polvessa olleet pappeja, samalla myöskin kulkien paikkakuntansa kirjallisten harrastusten etunenässä. Papilliselle uralle antautui nuori Ralph Waldokin, suorittaen 1829 papintutkinnon, ja tullen papiksi Bostonin unitaristiseen seurakuntaan. Vaikka hän saavuttikin suurta suosiota saarnaajana, ilmeni kumminkin pian ristiriitoja, ja jo 1832 erosi hän vakinaisesta papintoimestaan. Hän kyllä myöhemminkin vielä esiintyi saarnaajana, mutta suhde hänen ja teologisen maailman välillä oli sentään särkynyt, ja kun hän 1837 julkaisi Jumaluusopillisen tiedekunnan vanhemmalle osastolle osoitetun kirjelmänsä, jossa hän julisti uskonnollista riippumattomuutta ja vapautumista muodollisesta, kirkollisesta kristinuskosta, tuli juopa täydelliseksi, ja hän erosi lopullisesti papillisesta toimestaan 1838.

Sitä ennen oli hän 1833 matkustanut Europaan, kulkenut Italiassa, Ranskassa, Englannissa, tutustunut Europan johtaviin henkiin, tullen persoonalliseen yhteyteen m.m. Wordsworthin, Coleridgen, ja samoin Thomas Carlylen kanssa, johon hän liittyi elinikäisen ystävyyden siteillä. Amerikaan palattuaan alkoi hän toimia kirjailijana, sekä esiintyä luennoitsijana, tehden lukuisia laajoja luentomatkoja. Aluksi sai hän kokea kiihkeää vastustusta, häntä pidettiin hourupäisenä haaveilijana, mutta vähitellen, kirja kirjalta ja luento luennolta alkoi hänen vaikutuksensa teho kasvaa. Hänen ympärilleen muodostui Bostonissa ja pienessä lähikaupungissa Concordissa piiri nuoria intoilijoita – transcendentalisteiksi he nimittivät itseään – ; ehkä voi ryhmää lähimmin ja valaisevimmin verrata vähän myöhemmin Englannissa John Ruskinin ympärille muodostuneeseen prerafaelitiseen liikkeeseen. Tähän ryhmään kuului joukko myöhemmin laajempaakin mainetta saavuttaneita nimiä, kuten Thoreau, Hawthorne, Alcott, Margaret Fuller y.m. Tästä, sanoisinko seurakunnasta säteili Emersonin vaikutus, vähä vähältä, mutta varmasti leveten, kunnes hänen saavuttamansa tunnustus jo noin 1860 tienoilla alkoi olla täysi ja ehdoton. Yhä senkin jälkeen hän jatkoi luentomatkojaan viime vuosiinsa asti, matkaten Amerikassa ja Englannissakin, ja julkaisi yhä uusia, kasvavalla suosiolla vastaanotettuja kirjoitelmakokoelmia. Täten viettäen tyyntä ja työteliästä ajattelija-elämää kuoli hän vihdoin 27 p. huhtik. 1882 yhtenä Europan ja Amerikan ajatuselämän tunnustettuna johtajana ja kasvattajana. —

Emersonin maine perustuu hänen lukuisiin kirjoitelmakokoelmiinsa. Hän on kyllä julkaissut kokoelman runojakin, mutta hänen hengenlaadullaan ei ollut sitä välitöntä lyyrillisyyttä, että runous olisi ollut hänen henkensä lähin ja luonnollisin ilmaisumuoto. Hän oli liika kylmä karu ihminen, voidakseen tulvahtua elämän välitöntä lämpöä huokuviin näkyihin ja tuntemuksiin, hän oli elämään etäisemmässä viileämmässä suhteessa kuin elämää luova, iloonsa ja suruunsa hykertyvä runoilija. Runoilijan, puhuakseen täydestä, vavahtuneesta rinnasta, täytyy tuntemuksellaan sukeltaa elämän aaltoihin, täytyy itse elää mukana ilon ja kärsimyksen erehdyksessä, täytyy tuntea hetken tuska kaikessa kovassa pakahduttavassa lievittämättömyydessään, suoraan rajoitettuun ihmiseen kohdistuvassa rajattomuudessaan, täytyy tuntea ilokin ehdottomana, varjottomana, sulana elämän valona ja viserryksenä. Ajattelija on elämästä kauempana. Hänkin näkee elämän, mutta elämän, jossa on nykyhetkessä läsnä entisyyskin ja tulevaisuuden mahdollisuudet. Niinpä ei hän voikaan niin täydellä olennon pohjaisella vakuutuksella jättäytyä hetken mielialan valtaamaksi. Hänen ajatuksensa ikäänkuin eristää hänet suorasta syttyneestä tuskasta ja suorasta syttyneestä ilosta.

Jotain tämmöistä on Emersonin suhteessa elämään. Hänen järkensä on kuin tasainen tyyni valaistus, joka yltäyleisenä levittäytyy elämän ylitse. Hänessä on jotain omituista älyn irrallisuutta ja viileyttä, on kuin ei persoonallisen elämän kipeät, samentavat, tuskalliset liikutukset ylettyisi häneen asti, hän näkee kaiken inhimillisen, mutta joku ihmeellinen taika vapahtaa hänet joutumasta tämän inhimillisen uhriksi, hän näkee elämän, mutta ei ikäänkuin tunne elämän yksityistuntemuksien sakeaa samentavaa pakkoa, hänen henkisessä ilmapiirissään vallitsee valaiseva, läpinäkevä järki, ei kipeä, elämän pohjalla kärsivä, inhimillinen rajoitettu tuntemus. Kun lukee hänen kirjojaan, on kuin saisi järkensä omituisesti valaistummaksi ja ikäänkuin ylennetyksi, vapautetuksi, näkee saman elämän, kuin jokapäiväisesti ympärillään, mutta ihmeellisesti itsestään eroitettuna, nähtynä kuin ihmeellisen tyynnyttävän ja kirkastavan seesteen läpi. Aivan kuin seisoisi ihminen läpinäkyvällä jäällä ja näkisi rauhassa allaan kirkkaana ja heijeisen selvänä sen syvänteen, joka muulloin levottomana vaarallisena velloo.

Jokainen hänen lauseensa on kylmää, lämmittämätöntä, mutta lempeästi valaisevaa järjen säteilyä, josta levittäytyy mieleen tyven ehtymätön henkinen ilo. Ja ne ovat jokainen vilpittömiä, läheisiä, oleellisia. Niitä saa jättäytyä pohtimaan mielessään turvallisella luottamuksella. Ne sisältävät aina jotakin. Ne ovat niin sanoakseni sentraalisia, aina kunkin sanottavan keskelle upottauvia, ja valaisevat ne sieltä kuin yhdessä silmänräpäyksessä kaikki sanottavan kanssa yhteydessä olevat asiat. Jokainen lause on oma ajatuksensa, ja vaikka se ensi silmäykseltä olisi hämäräkin ja oraakelinomainen, tietää ennakolta, että kannattaa vaivan aukaista sen tarkoitus itselleen selväksi, sillä jokainen niistä lauseista kätkee valovoimaa itsessään.

Emersonin kirjat ovat valmiin kypsän miehuuden hartauskirjoja. Hän kirjoittaa ihmisille, jotka vakavan, ihmisensä vaativan työn lomassa kaipaavat hengen maailmankin virvoittavaa vilvakasta kosketusta ja sitä varten etsivät ystävää, jonka huulilta juoksee elämänkokemus painokkaina, sisällökkäinä sanoina, joita saavat hetkeksensä unohtua kuulemaan ja omassa mielessään tosiksi havaitsemaan. Tämmöinen kokenut, miehekäs ystävä juuri on Emerson. Hän puhuu meille jokapäiväisimmistä asioista, puhuu kaikesta, mikä jokapäiväisessä elämässä on mieltämme ja ajatuksiamme lähellä; tuskinpa on ihmisellä mielentilaa, jota hän ei jossain lauselmassaan olisi pukenut sanoiksi ja kuulakkaaksi, tyynnyttäväksi ajatukseksi.

Se ytimekkyys ja sisällökkyys, jolla Emersonin joka lause on ladattu, riippuu osaksi hänen työtavastaan kirjailijana. Hän ei kirjoita mitään yhtenäisiä esityksiä, hän kirjoittaa lauseittain. Ajatuksen, mikä kulloinkin on kirkastunut hänelle, on hän pukenut lauselmaksi, nämä lauselmansa sommittelee hän myöhemmin yhteen, sikäli kuin ne ovat jossakin ajatus- tai asiayhteydessä keskenään. Tätenpä ei hän johdukaan mihinkään kuolleeseen johtelemiseen, jokaisen lauseensa antaa hän semmoisenaan, asiallisuudellaan itsensä todistavana, elävänä, elämää sisältävänä. Sisällökäs ihminen on sulkenut itsensä niihin kokonaisesti, antanut niissä koko hetkellisen elämän näkemyksensä.

Tosin johtuu tästä samasta asiasta sekin, ett'ei hän koskaan anna järjestelmällistä, täydellistä esitystä elämänkatsomuksestaan. Ja myöskin se, että hänen ajatuksensa yhdessä kohtaa saattavat näyttää olevan vaikeasti ristiriidassa hänen jossakin toisessa yhteydessä esittämiensä ajatusten kanssa. Mutta tämä on ainoastaan näennäistä ja johtuu arvostelijan malttamattomuudesta. Hänen maailmankatsomuksensa, semmoisena kuin se puhuu hänen kaikista teoksistaan ja hänen jokaisesta lauseestaan, on päinvastoin ihmeellisen eheä. Juuri se, että hän joka lauseessa antaa ajatuksensa niin välittömästi ja kokonaisesti ja minkään sivuajatuksen heikentämättä, valaa niihin semmoisen yhtenäisyyden ja yhteenkuuluvaisuuden, jommoista hän ei olisi voinut saavuttaa rautaisimmallakaan ulkonaisella järjestelmällisyydellä. Jos hänen ajatuksensa joskus tilapäisesti näyttävät olevan ristiriidassa keskenään, niin on upottauduttava niiden henkeen, tunkeuduttava ainoastaan syvemmälle hänen persoonallisuuteensa, ja sieltä käsin, kuin korkeammalta tasolta, on selkenevä, kuinka tämä ristiriita ei olekaan mikään ristiriita, ainoastaan sama asia nähtynä eri valaistuksessa. Ajatusrakenteen kokonaisuus riippuu sisällisesti rehellisyydestä ja kiinteästä, kohdistuvasta, asiassa pysyvästä kuvausvoimasta, eikä mistään ulkonaisesti noudatetusta johdonmukaisuudesta. Ken puhuu välittömästi havaitsemuksensa mukaisesti ja valaa lauselmansa omasta persoonallisuudestaan, hänen sanansa oikeassa hengessä ymmärrettyinä eivät voi joutua ristiriitaan keskenään; ristiriidan tuo niihin ainoastaan vieras, typistävä, ajatusten hennot juuret katkaiseva katsoja, joka ei voi omassa mielessään uudestaan synnyttää ja nähdä herätettyä kuvaa yhteyksissään ja riippuvaisuuksissaan.

Tämmöisen jokaiseen yksityiseen kohtaan keskittyvän sisältöpitoisuutensa vuoksi onkin Emerson henkisesti ravitsevimpia kirjailijoita. Sanon ravitsevimpia, sillä en löydä muutakaan sanaa, joka lähemmin vastaisi sitä tyydytettyä, turvallista tunnetta, jolla häntä lukee. Tosin löytyy kirjailijoita ja ajattelijoita, jotka ovat elämän tykyntää lähempänä, joiden suonissa elämä itse väkevämpänä, ahdistavampana, mutta ihanampanakin sykkii, joilla on hedelmällisempi, suurempia kokonaisuuksia omakseen sulattava omistuskyky, jotka voivat hengestään heittää valtaavammat siltakaaret ihmisen järjen ja olemisen salaperäisyyden välille, jotka, lyhyesti sanoen, ovat elämää uhkuvammat, riemukkaammat ja riemastuttavammat, semmoisia, joiden olennossa on väkevämpi usko ja elämä, ja jotka siis voivat sytyttääkin väkevämpää uskoa ja elämää, mutta näiden ihmiskunnan huumaajain ja hurmaajain rinnalla ja ohella on Emersonin laatuisilla viileämmillä, karummilla hengilläkin oma ihana ylevä tehtävänsä ihmiselämän kirkastajina ja tyynnyttäjinä. Heidän silmäinsä alla ei tosin olemisemme salaperäisyydessä muodostu mitään uutta, he eivät hedelmöitä meitä, avaa meitä uusiin näkemyksiin, näkemyksiin, joiden huumauksessa unohtaisimme itsemme, omat rajamme, ulkonaisen olemisemme vajanaisuudet, mutta he avaavat meille olevan hetken arvokkaaksi, täyttävät mielemme mietiskeliäällä tyvenellä järjen ilolla, rikastuttavat jokapäiväistä olemistamme. —

Se Emersonin kirja, joka täten ilmestyy suomenkielellä, ei ehkä ole se kirja, jossa Emersonin kirjoitustapa esiintyy luonteenomaisimpanaan ja välittömimpänään. Emerson on siellä parhaiten kotonaan, missä hän saa lausua ajatuksensa vapaasti, minkään ulkonaisen sommittelu-näkökohdan häntä häiritsemättä. Niinpä ovatkin hänen omimpia kirjojaan ne, joissa hänen selvitettävänään oleva aine ei mitenkään sido häntä pysymään jonkun ulkonaisen kokonaisuuden puitteissa, vaan joissa hän saa pudotella ajatuksensa kuin kultamurusina lukijan poimittaviksi ja joissa ei useinkaan näe, missä yhteydessä juuri luettu lause on edelliseensä ja selvitettävään asiaan, mutta joissa lause itsenään ja semmoisenaan on täyden ajattelevan huomion arvoinen. Tässä, nyt puheenaolevassa kirjassa ei Emerson ihan niin vapaasti ja huolettomasti saa jättäytyä kuhunkin yksityiseen lauseeseensa, hänen täytyy, – vaikka toisinaan tunteekin miten väkinäisesti se tapahtuu – koota ajatuksensa kulloinkin käsiteltävän persoonallisuuden ympärille, ryhmittää ne tiukemmin ja kohdistuvammin käsiteltävää ainetta koskeviksi. Mutta tästä ulkonaisesta keskittäymispakosta johtuu myöskin, että tämä kirja lienee edullisin ensi tutustaumiselle Emersoniin. Hänen ihmiskunnan johtavia henkiä käsittelevät luentonsa saavat siitä semmoisen helposti seurattavan yhtenäisyyden, jota muuten ei Emersonilla tapaa, ja ovat ne siitä syystä kevyemmät lukea kuin useat muut hänen kirjoituksensa. Sen ohella on Emerson näissäkin yhä Emerson, lyhyt, ytimekäs, sattuva, ja tarjoo esitettävä, korkea, ihmistä lähellä oleva aine hänelle tilaisuuden lukemattomiin karun miehekkäisiin, henkeä rohkaiseviin ja valaiseviin sanoihin.

– Varsinkin luulisi kirjan semmoisen kun tämä otolliseksi ja terveelliseksi aikana ja oloissa semmoisissa kuin nykyiset meillä täällä Suomessa, jolloin kaikki keskinäinen arvonanto ja kunnioitus ihmisten välillä tuntuu olevan järkähtänyt sijoiltaan ja jolloin kaikenmoiset, ei päivänsankarit edes, vaan päivänkirkujat täyttävät pimeällä, pienellä touhullaan ja kiihkollaan mielet ja jolloin räikeys tuntuu vievän miehensä pitemmälle kuin pätevyys. On hyvä, jos tässä masentavassa sekasorrossa mielet hetkeksi tulevat johdetuiksi siihen mielentilaan, joka on kaiken todellisen edistymisen ensimäinen ehto ja lähde, kunnioitukseen ihmiskunnan parhaimpia kohtaan. Kunnioitus, ehdoton, avaroittava, on nimittäin ihmisen kasvattavin, kohottavin tunne; siitä juo sielu iäisyyttä ja kasvuvoimaa, ja sen varassa vartumme, tulemme ihmisiksi. Kunnioituksen voima on sivistyksen voimaa. Siinä kansassa ei ole ainesta sivistyskansaksi, jonka jäsenissä ei pala sammumaton, harras kunnioitus, joka ei, kaiken muun unohtaen, kunnioita henkeä. Ja hengen kunnioittamiseen on Emerson suuri kasvattaja.

Volter Kilpi.