Читать книгу Ihmiskunnan edustaja - Emerson Ralph Waldo - Страница 3

Kaikista maallisista kirjoista ansaitsee yksin Plato Omarin uskonkiihkoisan ylistyslauseen Koraanista, kun hän sanoi: "Polttakaa kirjastot, niiden arvo ja sisältö on tässä kirjassa." Hänen lauselmiinsa sisältyy kansojen sivistys, ne ovat koulujen kulmakivet, ne ovat kaiken kirjallisuuden ehtymättömät lähdesuonet. Ne ovat kasvatuksena kaikkeen logiikkaan, aritmetiikkaan, kaunotaiteeseen, sopusuhteitten tajuamiseen, runousoppiin, kielitieteeseen, puhetaitoon, tieteelliseen jäsentelyyn, siveysoppiin, käytännölliseen elämänviisauteen. Ei ole ollut toista ihmistä, jonka ajatus olisi käsittänyt niin avarat alat. Platosta on lähtöisin kaikki, jota vieläkin ajattelevat mielet kirjoittavat ja pohtivat. Valtaava on Platon aikaansaama vaurio alkuperäisyyksiemme keskuudessa. Hänessä olemme saavuttaneet sen vuoren, josta ovat lähtöisin kaikki nuo irtonaiset lohkareet. Kaksituhatta kolmesataa vuotta on hän ollut oppineitten raamattuna, ja jokainen tulimielinen nuori mies, joka vuorostaan on sanonut jotakin hienoa ja sattuvaa vastahakoiselle ajalleen – joku Boëthius, Rabelais, Erasmus, Bruno, Locke, Rousseau, Alfieri, Coleridge – kaikki ovat he olleet Platon lukijoita, jotka ovat näppärästi kääntäneet omalle kielelleen hänen syvällistä viisauttaan. Suurempipuitteisetkin henget joutuvat kärsimään jommoistakin vähennystä arvossaan, koska onnettomuudekseen (niin sanoakseni) ovat joutuneet tulemaan jälkeen tämän tyhjentävän ajattelijan. Pyhä Augustinus, Copernikus, Newton, Böhme, Swedenborg, Goethe ovat niinikään hänen velallisiaan, ja heidän täytyy puhua hänen jälissään. On nimittäin kohtuullista lukea laajaperäisimmän ajattelijan laskuun kaikki ne erityisseikat, jotka voi johtaa hänen opeistaan.

Plato sisältää koko filosofian, ja koko filosofia sisältyy Platoon – Platoon, joka yht'aikaa on sekä ihmiskunnan kunnia että häpeä, koska ei yksikään germaani tai romaanilainen ole voinut lisätä ainoatakaan uutta aatetta hänen peruskäsitteihinsä. Hänellä ei ollut vaimoa eikä lapsia, mutta kaikkien sivistyneiden kansojen ajattelijat ovat hänen jälkeläisiään, ja heissä on väre hänen sieluansa. Kuinka monta suurta henkeä lähettää väsymätön luonto yöstään olemaan hänen miehiään – platonisteja! Aleksandrialaisen koulun, kokonaisen sikermän neroja; samanlaisen sikermän Elisabethin aikoina: sir Thomas More, Henry More, John Hales, John Smith, lordi Bacon, Jeremy Taylor, Ralph Cudworth, Sydenham, Thomas Taylor; Marcilius Ficinus ja Picus Mirandola. Calvinismi sisältyy hänen Phaidoniinsa, siihen sisältyy koko kristinuskokin. Muhamettilaisuus on saanut kaiken siveysopin käsikirjassaan, Akhlak-y-Jalaly'ssä löytyvän filosofiansa häneltä. Mystisismillä on Platossa kaikki alku- ja peruskirjansa. Tällä muutaman kreikkalaisen kaupungin asujamella ei ole kotikylää eikä isänmaata. Englantilainen lukee häntä ja huudahtaa: "kuinka englantilaista!" saksalainen: "kuinka germaanista!" italialainen: "kuinka roomalaista ja kreikkalaista!" Kuten Argoon Helenan kauneuden sanotaan olleen niin yleistä laatua, että ken vain hänet näki, tunsi kuin olevansa sukua hänelle, samoin näyttää Plato uus'englantilaiselle lukijalle amerikkalaiselta nerolta. Hänen laaja ihmisyytensä kasvaa kuin kaikkien eroittavien rajojen ylä- ja ulkopuolelle.

Tämä Platon arvo opettaa meille myöskin, mitä meidän on ajatteleminen tuosta paljon pohditusta kysymyksestä hänen kirjoittamikseen arveltujen teoksien suhteen – mitkä niistä ovat alkuperäisiä, mitkä väärennettyjä. On omituista, että missä tahansa tapaamme miehen, päätään pitemmän kaikkia aikalaisiaan, myöskin varmasti esiintyy epäilyjä siitä, mitkä ovat hänen oikeita teoksiaan. Siten on laita Homeroon suhteen, siten Platon, Rafaelin, Shakespearen. Nämä miehet nimittäin ikäänkuin tenhoovat, sähköttävät aikalaisensa niin, että heidän oppilaansa tekevät heidän hengessään semmoista, jommoista he eivät koskaan voisi tehdä omassa hengessään; ja suuri mies elää täten useammassa ruumiissa ja kirjoittaa tai piirtää tai tekee tekonsa useammalla kädellä, niin että jonkun ajan kuluttua on vaikeata määritellä, mikä on mestarin omaa tekoa, mikä ainoastaan hänen oppilaittensa.

Myöskin Plato, kuten jokainen suuri mies, käytti ja tyhjensi koko oman aikansa. Mitä on suuri mies muuta kuin valtaavaa omistamis- ja sulattamisvoimaa, joka ottaa itseensä ravinnokseen kaikki taiteet ja tieteet, kaiken tiedettävän? Hän ei voi olla käyttämättä mitään; kaikki kelpaa hänelle. Mikä ei vartuta hänen siveellisiä voimiaan, se vartuttaa hänen tietojaan. Siksipä syyttääkin häntä hänen oma aikansa aina kirjallisesta varkaudesta ja jäljittelemisestä. Mutta ainoastaan luova henki osaa lainata, ja ihmiskunta on hyvillään saadessaan unohtaa nuo lukemattomat työntekijät, jotka ovat palvelleet tätä arkkitehtiä hänen työssään, ja säästää kaiken kiitollisuutensa hänelle. Kun ylistämme Platoa, tuntuu siltä, kuin oikeastaan ylistäisimme joitakin Solonilta, Sophronilta tai Philolaokselta tehtyjä lainauksia. Vaikkapa niinkin. Jokainen kirja on lainaa, ja jokainen huone on lainaa metsistä, kaivannoista, kivilouhimoista; jokainen ihminenkin on lainaa esi-isistään. Ja tämä ahnehtiva keksijä ottaa lunnaansa kaikista maista.

Plato imi itseensä aikakautensa kaiken tiedon – Philolaoksen, Timaioksen, Heraklitonin, Parmenideen ja mitä heitä muita oli, vielä lisäksi oppimestarinsa Sokrateen; ja tuntien itsessään voiman luoda tietonsa vielä valtaavammaksi kokonaisuudeksi – kokonaisuudeksi, jolla ei ole vertaansa, ei silloisessa eikä myöhemmässä ajatusmaailmassa – vaelsi hän Italiaan omistaakseen sen, mitä hänellä oli omistettavaa Pythagoraan opissa, sitte Egyptiin ja ehkäpä paljon syvemmällekin itään avatakseen sieltä europalaiselle ajatusmaailmalle ne lähteet, jotka siltä vielä puuttuivat. Tämä laajapohjaisuus tekee hänet filosofian itseoikeutetuksi edustajaksi. Hän sanoo "Tasavallassaan": "Semmoinen mieli, jommoinen filosofilla välttämättä pitää olla, esiintyy ainoastaan harvoin kaikkine ominaisuuksineen yhdessä henkilössä, mutta sen eri ominaisuudet ilmenevät useasti eri henkilöille jakauneina." Jokaisen ihmisen, joka tahtoo tehdä jotakin hyvin, täytyy käydä työhönsä korkeammalta perustalta. Filosofin pitää olla enemmän kuin filosofi. Platolla on kaikki runoilijan voimat, ovatpa ne hänellä mitä korkeimmassa määrässä, ja vaikka luulenkin, että häneltä puuttui lyyrillisen välittömyyden ratkaiseva lahja, hän pääasiallisesti siitä syystä yksin ei ole runoilija, että hän on käyttänyt runoilijalahjojaan korkeampaa päämäärää varten.

Suurilla neroilla on lyhyimmät elämäkerrat. Heidän serkkunsa eivät tiedä mitään kaskua heistä. He elävät teoksissaan, ja niinpä heidän elämänsä kotona ja ulkona oli tavallista ja jokapäiväistä. Jos haluatte oppia tuntemaan heidän makuaan ja mielenlaatuaan, niin on heidän ihailevin lukijansa enimmän heidän kaltaisensa. Platolla erittäinkään ei ole mitään ulkonaista elämäkertaa. Oliko hänellä ystäviä, puoliso, lapsia, siitä emme kuule mitään. Kaikki ne häipyvät hänen kuvaukseensa. Kuten hyvä uuni polttaa oman savunsa, siten filosofikin muuttaa kaiken arvokkaan kohtalossaan henkensä tuotteeksi.

Hän syntyi 430 e.Kr., jokseenkin samoihin aikoihin kuin Perikles kuoli; kuului aikansa ja kaupunkinsa ylimystöön, ja sanotaan hänen nuorena aikoneen sota-alalle, mutta tultuaan kahdenkymmenen vuotiaana yhteyteen Sokrateen kanssa luopui hän tämän neuvosta tästä aikeesta ja jäi kymmeneksi vuodeksi hänen oppilaakseen, kunnes Sokrates kuoli. Silloin lähti hän Megaraan, noudatti Dionin ja Dionysioksen kutsua Sisilian hoviin ja kävi siellä kolmasti, vaikka hänen osakseen siellä tulikin hyvin oikullinen kohtelu. Hän matkusti Italiaan, sitte Egyptiin, jossa hän viipyi pitkän aikaa, muutamien mukaan kolme – toisten kolmetoista vuotta. Sanotaan hänen matkustaneen pitemmällekin, aina Babyloniaan, mutta se on epävarmaa. Palattuaan Ateenaan luennoi hän Akademiassa semmoisille, jotka hänen maineensa kutsui sinne, ja kuoli, kuten kerrotaan, par'aikaa kirjoittaessaan kahdeksankymmenen yhden vuoden vanhana.

Mutta Platon elämäkerta on sisäistä. Meidän on selitettävä tämän miehen ylevän korkea asema sukumme henkisessä kehityshistoriassa – mistä johtuu se, että mitä korkeammalla ihminen on sivistyksessä, sitä enemmän hän on hänen oppilaansa, että, kuten juutalainen raamattumme on juurtunut jokaisen europalaisen ja amerikkalaisen miehen ja naisen pöytäkeskusteluun ja kotielämään, samaten Platon kirjat ovat vallanneet kaikki koulut, jokaisen totuuden rakastajan, kaikki kirkot, jokaisen runoilijan – tehden korkeimmissa ajatuspiireissä liikuttaessa mahdottomaksi ajatella muuten kuin ikäänkuin hänen välityksellään. Hän seisoo totuuden ja jokaisen totuuteen pyrkivän ihmissielun välillä ja on melkeinpä lyönyt nimensä ja leimansa kieleen ja ajatuksen alkumuotoihin. Häntä lukiessani hämmästyttää minua hänen kirjoitustapansa ja hengenlaatunsa ihmeellinen nykyaikaisuus. Hänessä tapaamme taimessaan sen Europan, jonka niin hyvin tunnemme pitkine taide- ja sotahistorioineen, kaikki sen luonteen ominaisuudet ovat havaittavina jo Platossa – mutta ei kenessäkään häntä ennen. Se on laajentunut ja levittäynyt satoihin historioihin, mutta ainoatakaan uutta piirrettä ei senjälkeen ole siinä ilmestynyt. Tämä ikuinen nykyaikaisuus on jokaisen taideteoksen arvon mittana, koska sen luojaa ei ole eksyttänyt mikään ohimenevä ja tilapäinen, vaan hän on pysynyt todellisissa ja pysyvissä piirteissä. Kuinka Plato täten on tullut ikäänkuin edustamaan Europaa ja filosofiaa, melkeinpä kirjallisuuttakin, sen selittäminen on tehtävä, joka meidän nyt on suoritettava.

Tämä on voinut tapahtua ainoastaan terveen, vilpittömän ja laajamielisen ihmisen kautta, joka yht'aikaa voi käsittää ja antaa arvonsa sekä aatteille, hengen laeille, että kohtalolle, luonnon järjestykselle. Kansan kuten yksityisen ihmisenkin ensimäinen kehityskausi on itsetiedottomain voimain aika. Lapset itkevät, kirkuvat ja polkevat vimmoissaan jalkaansa lattiaan voimatta ilmaista halujaan. Kohta kun he voivat puhua ja ilmaista tarpeensa ja selittää ne, muuttuvat he sävyisämmiksi. Täysi-ikäiset taas, niin miehet kuin naiset, puhuvat kiihtyneesti ja liioitellen, niin kauan kuin käsitteet ovat himmeät ja kehittymättömät; he tekevät ajattelemattomuuksia ja riitelevät, heidän käytöksensä on hiomattoman jyrkkää, heidän puheensa on kirouksia täynnä. Kohta kun sivistyksen heitä hioessa asiat alkavat hiukan kirkastua heille eivätkä he enää näe niitä sekaisina järjestymättöminä ryhminä ja joukkioina, vaan järjestelmällisemmin jaettuina, herkeävät he tehottomasta vimmaisuudestaan ja selvittävät tarkoituksensa yksityiskohtaisemmin. Ellei kieli olisi muodostunut ilmaisemaan selviä äänteitä, olisi ihminen yhä vielä metsän eläin. Samanlaista heikkoutta ja vajanaisuutta, vaikka korkeammalla tasolla, tapaa kasvatus joka aika nuorissa tulisissa nuorukaisissa ja neidoissa. "Oi, te ette ymmärrä minua, minä en ole vielä tavannut ketään, joka olisi ymmärtänyt minua", ja huudahdusta seuraa huokauksia ja itkua, runoja päiväkirjaan ja yksinäisiä kävelyjä – kaikki siksi ett'eivät he kykene tarkistamaan sanoiksi toivomuksiaan. Kuukautta tai paria myöhemmin voi suotuisa kohtalo sallia heidän kohdata, elämänsä tiellä olennon, joka on niin läheinen ja sopusoinnussa heidän kanssaan, että hän voi vapahtaa heidät heidän liika pakahtuneesta mielentilastaan; ja kun täten ilmaisutaito ja tiehykkeet kerta ovat aukeuneet, sukeutuu heistä tästä lähtien kelpo kansalaisia. Siten on aina asian laita. Kaikki edistys johtaa sokeasta voimasta tarkkuuteen, taitoon eristää ja älytä selvästi, sekä totuuteen.

Jokaisen kansan historiassa on kohta, jolloin se astuen esiin nuoruutensa umeudesta saavuttaa voimiensa kypsyyden ja jolloin älylliset voimat siinä virkoovat olematta vielä yksityiskohtaisesti ylen ja liika tarkkoja: tämä on hetki, jolloin siinä kansassa ihminen kurottautuu tajuamaan olemisen kokonaisuutta, seisten vielä yön ikuisten voimien pohjalla tavoittaa hän jo silmillään ja otsallaan taivaan ja tähtien salaisuuksia. Tämä on täysikasvuisen terveyden hetki ja voimien huippukohta.

Samanlainen on Europankin historian kulku kohta kohdalta ja samanlainen on filosofiankin. Aikaisimmat melkein häipyneet muistot kuvaavat vaellusta Aasiasta sisältäen barbaarien unia: sekoitelma alkuperäisen kehittymättömiä siveyssääntöjä ja luonnonfilosofiaa, joka vähitellen kirkastuu yksityisten ajattelijain osittaisten tietosaavutusten kautta.

Ennen Periklestä esiintyy seitsemän viisasta ja heidän mukanaan geometrian, metafysiikan ja siveysopin alkeet, heitä seuraavat alkuaine-filosofit, jotka johtivat aineiden alun liikunnasta, vedestä, ilmasta, tulesta tai hengestä. Kaikki he sekoittivat näihin alkuperusteihinsa mytologisia kuvauksia. Viimeksi tulee Plato, järjestäjä, joka ei kaipaa ja tarvitse mitään barbaarien värejä tai ihokoristeluja ja kirkunaa, sillä hän osaa määritellä. Hän jättää Aasian ja sen mukana kaiken muodottoman ja liioitellun, hän merkitsee tarkkuuden ja järjen valtaanpääsyä. "Ken voi jäsennellä ja määritellä oikein, hän on oleva minulle kuin Jumala."

Tällainen määritteleminen on filosofiaa, filosofia on ihmishengen suorittama tilinteko itselleen maailman rakenteesta. Sen pohjana on aina kaksi perustotuutta: yksi tai kaksi. 1. Ykseys eli Identtisyys. 2. Moninaisuus. Me näemme asiat yhtenä havaitessamme lain, joka liittävänä kulkee niiden läpi, sekä havaitessamme pintapuoliset eroavaisuudet ja syvät yhtäläisyydet. Mutta ajattelu – niinpä juuri tämän identtisyyden eli ykseyden tajuaminenkin – havaitsee aina asioiden erilaisuuden. Yhdenlaisuus ja toisenlaisuus. On mahdotonta puhua tai ajatella, ilman että kumpikin näistä käsitteistä yht'aikaa elää mielessämme läsnä.

Hengessä on sisäinen pakko etsiä useamman asian yhteistä perustetta, sitte tämän perusteen perustetta ja edelleen tämän perustetta sukeltaen siten yhä syvemmälle ja syvemmälle, vakuutettuna että se siten joskus on saavuttava ehdottoman ja riittävän ykseyden – ykseyden, joka on kaikkeus. "Keskellä aurinkoa on valo, valon keskellä totuus ja totuuden keskellä iäinen oleminen", sanovat Vedat. Kaikella filosofialla, niin idän kuin lännenkin, on sama pyrkimys keskuutta kohti. Päinvastaisen välttämättömyyden pakottamana kääntyy henki ykseydestä takaisin semmoiseen, joka ei ole yhtä, vaan muuta tai monta, perusteesta vaikutukseen, ja tunnustaa moninaisuuden välttämättömyyden sekä kummankin, niinhyvin ykseyden kuin moninaisuudenkin itsenäisyyden, toinen toiseensa sisältyvänä. Ajatuksen tehtävänä on eroittaa toisistaan ja taas sovittaa yhteen nämä niin pienimpäänsä asti yhteen solmiuneet olemisen perusosat. Niiden olemassaolo on molemminpuolisesti vastakkaista ja toisensa poissulkevaa, ja kumpikin on sentään niin läheisesti liukunut toiseen, ett'emme koskaan voi sanoa, mikä on yhtä ja mikä ei sitä ole. Tuo Proteus on yhtä herkeästi läsnä niin korkeimmassa kuin matalimmassakin, niinhyvin ajatellessamme yhtä, totuutta, hyvyyttä, kuin kääntyessämme pinnalla olevaan ja aineellisimpaan.

Kaikissa kansoissa on mieliä, joissa elää sisällinen taipumus antautua havaitsemaan ja tuntemaan perusykseyttä. Tulinen, syvä rukous ja haltioittunut hartaus haihduttavat kaiken olevan yhteen olevaan. Tämä pyrintö on löytänyt korkeimman ilmaisunsa idän, etupäässä Indian uskonnollisissa kirjoissa, semmoisissa kuin Vedat, Bhagavat Ghita ja Vishnu Purana. Nämä kirjat sisältävät tuskin muuta kuin tämän aatteen ja kohoovat ne sitä ylistäessään puhtaimpiin ja ylevimpiin laulelmiin.

Kaikki on samaa; ystävä ja vihamies ovat samaa ainetta, kyntäjä, aura ja vako ovat samaa ainetta, ja tämä aine on sellaista ja sitä on niin suuressa määrässä, että muodon vaihtelut kadottavat kaiken merkityksensä. Ylin Krishna sanoo eräälle viisaalle: "Sinun voimissasi on havaita ja käsittää, että sinä et ole muuta kuin minäkään. Sitä mitä minä olen, sitä olet sinäkin, ja sitä on koko tämä maailma jumalineen, sankareineen, ihmisineen. Ihmiset näkevät ja ajattelevat eroavaisuuksia, koska tietämättömyys sokaisee heidät." "Sanat minä ja minun aikaansaavat ja ovat tietämättömyyttä. Mikä on kaiken olevan suuri päämäärä, sen olet nyt oppiva minulta. Se on sielu – sama kaikissa ruumiissa, kaikki täyttävä, vaihtumaton ja muuttumaton, täydellinen, luontoa korkeampi ja sen yläpuolella oleva, vapaa synnystä, kasvusta ja kuolosta, kaikkialla läsnäoleva, puhdasta sulaa tietoa, itsenäinen, riippumaton kaikesta epäoleellisesta, kuten nimestä, lajista ja muusta semmoisesta niin menneisyydessä kuin nykyisyydessä ja tulevaisuudessakin. Tieto, että oleellisesti yhtä oleva henki on läsnä jokaisen omassa ja kaikissa muissa ruumiissa, on semmoisen ihmisen viisaus, joka tuntee kaiken olevaisen ykseyden. Kuten hajauva ilma kulkien huilun reikien kautta ja erittäytyen sävelikön eri ääniksi alkuaan on yhtä, samaten on Suuren Hengen luontokin yhtä, olkoot sen muodot kuinkakin moninaiset puhjetessaan esiin tekojen seurauksista. Kun on poistettu se ero, jonka verhoava muoto, olkoon se sitten Jumalan tai jonkun muun, aikaansaa, niin ei ole enää mitään eroavaisuutta olemassa." "Koko maailma on vain Vishnun ilmestystä, joka on yhtä kuin kaikki oleva, ja on viisaan nähtävä hänet, ei erilaisena kuin hän itse on, vaan samana. En ole minä semmoinen, joka menen, enkä semmoinen, joka tulen; eikä ole sijaa, kussa minä viivähdän, etkä ole sinä sinä, eikä toiset toisia, enkä ole minä minä." Ikäänkuin olisi hän sanonut: "Kaikki on olemassa sielua varten, ja sielu on Vishnu; eläimet ja tähdet ovat häipyviä kuvakangastuksia ja valo vain haihtuvaa heijettä, kaikki kestäminen on pettävää ja muodot vankeutta ja taivas itsekin vain pettävää näköharhaa." Sielu pyrkii sulautumaan olemiseen, yli muotojen, ulkopuolelle Tartaruksen ja taivaan – vapahtumaan luonnosta.

Jos ajattelu täten tavoittelee jotakin kammottavaa ykseyttä, joka nielaisee kuiluunsa kaiken olevan, niin tavoittelee toimeliaisuus aivan päinvastaisessa järjestyksessä moninaisuutta. Edellinen on ihmissielun suunta tai sen pyrkimys painopistettään kohti, jälkimäinen on luonnonvoima. Luonto on moninaisuutta. Ykseys imee itseensä, sulattaa ja niukentaa. Luonto avaa ja luo. Nämä kaksi perusaatetta, ykseys ja moninaisuus, ilmenevät alinomaa ja täyttävät ja läpäisevät joka asian ja ajatuksen. Toinen on olemista, toinen järkeä; toinen on välttämättömyyttä, toinen vapautta; toinen on lepoa, toinen liikuntaa; toinen on voiman patoumista, toinen sen säteilemistä; toinen tarmoa, toinen nautintoa; toinen paisuvaa itsetietoisuutta, toinen tarkistavaa määrittelyä; toinen neroa, toinen kykyä; toinen hartautta, toinen tietoa; toinen omistamista, toinen kauppaa; toinen syntyperäistä, toinen sivistyksellä saavutettavaa; toinen kuninkuutta, toinen kansanvaltaa; ja jos voimme pitkittää näitä yleistämisiä askelta korkeammalle ja mainita kummankin näiden lopullisen tarkoitusperän, niin voisimme sanoa, että toisen tarkoitusperänä on vapautua yksilöllisestä olemisesta – päästä puhtaaseen tietoon; toisen taas saavuttaa korkein apuneuvojen käyttämiskyky eli toimeenpaneva jumaluus.

Kukin tutkija tunnustaa, luonteenlaatunsa tai tottumuksensa perustalla, jompaakumpaa näistä hengen jumaluuksista. Uskonnon pohjalla hän pyrkii ykseyteen; järjen tai aistien pohjalla moninaisuuteen. Liika ripeä ykseyttäminen ja liiallinen pyrkimys osiin ja yksityisseikkoihin ovat ajattelun kaksoisvaarat.

Näillä yksipuolisuuksilla on vastineensa kansojen historiassa. Aasia on ykseyden, järkkymättömien tapojen ja sääntöjen maa, filosofisten järjestelmien tyyssija, jotka riemulla antauvat yliaistillisiin mietiskelyihin, ja ihmisten, jotka niin opissa kuin käytännössä vakaasti uskovat kuuroon, säälimättömän ankaraan ja äärettömään kohtaloon; yhteiskunnassa toteuttaa se tämän uskonsa kastilaitoksessa. Toisaalta taas on Europan henkinen luonne toimekasta ja luovaa: se tekee kastilaitoksen tehottomaksi hengenviljelyksellä, sen filosofia on tieteellistä taitoa, se on taiteiden, keksintöjen, kaupan ja vapauden maa. Jos Itä rakasti rajattomuutta, niin on Lännen riemu rajojen asettamisessa.

Europalainen sivistys on kyvyn riemukulkua, se on ajatusjärjestelmien laajakantoisuutta, järjen hioutumista, notkean taipuisaa älykkyyttä, muoto- ja ilmaisu-iloa sekä iloa selvistä johtopäätöksistä. Perikles, Ateena, Kreikka olivat työskennelleet tässä hengessä neron ilolla, jota ei mikään ennakkokokemus liiallisuuden turmiollisuudesta vielä ollut lannistanut. Heitä ei ollut säikäyttämässä mikään pimeä valtiotalous, ei mikään pahaa ennustava Malthus, ei mikään Pariisi tai Lontoo, ei mitkään tylynjyrkät luokkarajat – ei neulaseppien, kankurien, palvelijain, sukankutojain, karstaajain, kehrääjäin, kaivostyömiesten kurjuus, ei mikään Irlanti, eikä mitkään intialaiset kastit, jotka ovat vain voimistuneet europalaisten hävitysyrityksistä. Järki oli kevätkukoistuksessaan. Taide säteili nuoruuttaan. He leikkelivät Penthelion marmoria kuin olisi se lunta; ja heidän täydelliset luomansa rakennus- ja veistotaiteen alalla näyttivät luonnollisimmilta asioilta, ei sen vaikeammilta kuin uuden laivan valmistuminen Medfordin veistämöillä tai uusi mylly Lowellissa. Ne ovat jokapäiväistä ja ovat semmoisina hyväksyttävät. Roomalaiset legioonat, byzantinilainen lainsäädäntö, Englannin kauppa, Versailles'in salongit, Pariisin kahvilat, höyrymyllyt, höyrylaivat, höyryvaunut ovat nähtävät perspektiivisesti omassa ympäristössään; samoin äänestysuurnat, sanomalehdet ja halpahintainen kirjallisuus.

Sillä välin omisti Plato Egyptissä ja matkoillaan Itä-mailla koko olennollaan aatteen yhdestä jumaluudesta, joka sulkee itseensä kaiken olevan. Plato tuli yhdistämään toisiinsa Aasian ykseyttä ja Europan moninaista eriseikkaisuutta, aasialaisen mielen rajoittamattomuutta ja määrittelevää, tuloksia rakastavaa, koneitakyhäilevää, pintapuoleen takertuvaa, teattereissa käyvää Europaa, ja korotti hän kummankin voimaa saattamalla ne kosketukseen toisensa kanssa. Sekä Europan että Aasian etevämmyydet ovat läsnä hänen aivoissaan. Määrittelevä ajattelu ja luonnonfilosofia ovat europalaisen hengen tuntomerkkejä; hän laski niiden pohjaksi Aasian uskonnollisuuden.

Lyhyesti, oli syntynyt henki, jonka mieli saattoi itsessään tasapainoon nämä voimat, pohjaansa myöten tajuten kummankin. On yhtä helppoa olla suuri kuin pienikin. Syy miksi emme kohta usko suuriin henkiin on se, että ne ovat kokemuksemme ulkopuolella. Todellisessa elämässä ovat ne niin harvinaisia, että ne ovat melkein uskomattomia; mutta pohjaltaan ei ole olemassa mitään ennakkoluuloja heitä vastaan, vaan päinvastoin on mitä vahvimmat ennakkoluulot heidän edukseen. Mutta olkoonpa kuultu ääniä pilvistä vai ei, olkoon hänen äitinsä tai isänsä uneksinut, että poikanen olisi Apollon lapsi, olkoon mehiläisparvi laskeunut hänen huulilleen vai ei, ihminen oli syntynyt, joka voi nähdä saman asian molemmat puolet. Tuo ihmeellinen, luonnossa niin tavallinen yhdiste, Jupiter-mitalin päällinen ja alinen puoli, mahdottomuuksien yhdistymys, joka ilmenee ja toistuu jok'ainoassa oliossa: niiden todellinen ja niiden henkinen merkitys – se oli nyt kokonaisenaan siirtynyt myöskin ihmistajuntaan.

Sielu ilmestyi, jossa voimat olivat tasapainossa. Joskin hän rakasti yliaistillista totuutta, pelasti hän itsensä asettamalla sille vastapainoksi yleistajuisimman kaikista periaatteista, ehdottoman hyvyyden, joka hallitsee hallitsijoitakin ja tuomitsee tuomaritkin. Joskin hänen erittelynsä ja jäsentelynsä olivat yliaistillisia, niin tuki hän asemaansa ottamalla kuvansa aloilta, joita puhujat ja hieno puhekieli halveksivat, puhuen tammoista ja penikoista, ruukuista ja soppakauhoista, kokeista ja kuuluttajista, saviastiakaupoista, hevoslääkäreistä, teurastajista ja kalakauppiaista. Hän ei salli itsensä horjahtavan mihinkään yksipuolisuuteen, vaan on vakuutettu, että asioiden kummatkin puolet ovat oikeutetut ilmenemään hänen esityksessään. Hänen perusteensa ja hänen lauselmansa ovat täyspitoisia ja kokonaisen painokkaita. Niissä esiintyvät aina asioiden kummatkin puolet; vieläpä saavat ne kuin kädetkin itselleen, joilla ottaa ja omistaa omansa.

Jokainen suuri taiteilija on ollut suuri juuri yhdistämisvoimansa perusteella. Meidän voimamme on siirtyvä, vaihtuva, sanoisinko kuin kahden asian välikohdalla väilyvä. Meren rantaviiva, meri nähtynä rannalta, ranta mereltä; kahden toisiaan koskettavan metallin vaikutus, voimiemme elostuminen kohdatessamme tai erotessamme jostakin ystävästämme; kokemuksemme runollisesta luomiskyvystä, joka ei ole virkeimmillään kotona ollessamme tai matkustaessamme, vaan silloin kun siirrymme toisesta toiseen ja jota siirtymistä sentähden on taidolla viljeltävä kiihdykkeenä, jotta olisi elämällemme niin paljon vaihtuvaa taiterikasta pintapuolta kuin mahdollista; tällainen kahden aineen yht'aikainen vallitseminen selittäköön Platonkin voiman ja luonnon. Taide ilmaisee sen, mikä itsessään on yhtä ja ehyttä kokonaisuutta, herättämällä sen vaihtelevaisuuden eloon ja välkkeeseen. Järki pyrkii tuntemaan ykseyden ykseyttä; runous ilmaisee sen meille moninaisuuden avulla tai toisin sanoen, aina jonakin esineenä tai vertauskuvina. Platolla ovat kummatkin astiat vierellään, toisessa iäisyyden eetteriä, toisessa elämän värejä, ja käyttää hän alinomaa kumpaakin. Asia lueteltuna asian rinnalla kuten statistiikassa ja historiassa muodostaa ainoastaan tavaraluettelon. Asiat taas käytettyinä kielenä ja ilmaisukeinona omaavat ehtymättömän kiinnitysvoiman. Plato kääntää alinomaa esiin milloin toisen, milloin toisen puolen Jupiter-mitalia.

Ottaaksemme yhden esimerkin: – luonnonfilosofit olivat suunnitelleet kukin oman maailmanmuodostumisteoriansa, atoomiteorian, tuli-, liikunta-, henkiteorian, teorioja, luonteeltaan joko kemiallisia tai mekaanisia. Plato, matematiikan syvä tuntija ja luonnon lakien ja syiden tutkija, tuntee että nämä toisarvoisina syinä eivät semmoisinaan voi selittää maailman olemassaoloa, vaan ovat ainoastaan ikäänkuin ainehistoluetteloja. Luonnon tutkimuksen johdannoksi hän senvuoksi lausuu seuraavan oppisäännön: "Selittäkäämme syy, mikä sai korkeimman järjestäjän luomaan ja muodostamaan maailman. Hän oli hyvä, ja ken on hyvä, hänessä ei ole jälkeäkään kateudesta. Ilman kateutta kun hän oli, tahtoi hän että kaikki oleva ja kaikki olevat niin paljo kuin mahdollista olisivat hänen kaltaisiansa. Ken tahansa viisaitten miesten ohjaamana myöntää tämän maailman synnyn ja perustamisen alkusyyksi, hän on totuudessa." "Kaikki oleva on olemassa hyvyyden vuoksi, ja on hyvyys kaiken kauniin alkusyynä." Tämä oppisääntö elähyttää ja antaa hengen hänen filosofialleen.

Tämä yhdistämisvoima, joka on ominaista hänen hengenlaadulleen, ilmenee kaikissa hänen luonnonlahjoissaan. Jokaisessa monipuolisessa nerossa tapaamme lahjoja, jotka varsin luontevasti mukauvat ja sointuvat toisiinsa elävässä henkilössä, mutta jotka kuvauksessa näyttävät yhteensoveltumattomilta. Platon henki ei ole esitettävissä minkään kiinalaisen luettelon avulla, vaan tarvitaan häntä käsittämään alkuperäinen mieli, joka tajuaa hänet hänen alkuluontoisten voimainsa elävässä työskentelyssä. Vapain, rajattomin antautuminen on hänessä yhtyneenä geometrin tarkkuuteen. Hänen rohkea mielikuvituksensa sallii hänen sitä varmemmin käydä käsiksi tosiasioihin, samoinkuin korkeimmalle lentävällä linnulla on lujimmat siipiluut. Hänen patriisista hienouttaan ja hänen sisäistä hioutumistaan, jota kärjistää niin terävä ironia, että se pistää ja lyö rammaksi, kaunistaa kukoistavin terveys ja voimakkain ruumiinrakennus. Tai kuten vanha lauselma sanoo: "Jos Jupiter astuisi maan päälle, puhuisi hän kuten Plato."

Tämän hienon ylhäisen sävyn ohella on useitten hänen teostensa suorana tarkoitusperänä ja kaikkienkin niiden pohjasävynä jonkinmoinen vakavuus, joka "Tasavallassa", ja "Phaidonissa" kohoo hartaudeksi. Häntä on syytetty, että hän olisi tekeytynyt sairaaksi Sokrateen viimeisinä elinpäivinä. Mutta näiltä ajoilta säilyneet kaskut todistavat hänen miehekästä esiintymistään kansan edessä mestarinsa puolesta, koskapa kansankokouksen vimmaisa kirkunakin Platoa vastaan on säilynyt kertomuksissa; ja se kiivaus kansanvaltaista hallitusmuotoa vastaan, joka ilmenee useissa hänen teoksissaan, todistaa persoonallista suuttumusta. Hän on vilpittömän rehellinen, ja hänessä elää synnynnäinen kunnioitus oikeutta ja kunniaa kohtaan ja ihmisellisyys, joka tekee hänen suvaitsevaiseksi kansan taikauskoisuudellekin. Lisättäköön tähän, että hän uskoo, että runous, profeetallinen voima ja kaikki korkein tieto ovat lähtöisin viisaudesta, joka ei ole ihmisen hallittavissa, ja että jumalat eivät työskentele filosofisten perusteitten mukaan, vaan tekevät ihmeelliset tekonsa ikäänkuin jossain taivaallisessa houreessa. Istuen näillä siivekkäillä ratsuillaan liitää hän pimeyden valtakunnat, käy siellä, minne ei ihmisliha voi astua; hän näkee sielut tuskassaan, hän kuulee viimeisen tuomion humun, hän näkee rankaisevan sielunvaelluksen ja kohtalottaret kehrinpuineen ja saksineen ja kuulee heidän värttinäinsä huumaavan hurinan.

Mutta ikinä ei hänen valppautensa pettänyt häntä. Voisi sanoa, että hän on lukenut kirjoitukset Busyranen porteilla: – "Ole uljas!" ja toisella portilla – "Ole uljas, uljas, aina uljas!" ja sitte pysähtynyt miettien kolmannella portilla: "Älä ole liika uljas." Hänen voimansa on kuin lentävän tähden äkillisyys ja hänen malttavaisuutensa kuin tämän tähden pysyminen tarkalla täydellisellä radallaan – niin erinomainen on hänen kreikkalainen rakkautensa sopusuhtaiseen rajoittaumiseen ja hänen määrittelytaitonsa. Logaritmeja lukiessaan ei ihminen ole sen varmempi kuin seuratessaan Platoa hänen lennossaan. Mikään ei ole kylmempi kuin hänen päänsä hänen mielikuvituksensa salamain leikkiessä yli taivaan. Hänen ajatusrakenteensa on valmis, ennenkuin hän esittää sen lukijalleen, ja hänen esityksensä vilisee oikean kirjallisuudenmestarin yllätyksiä. Hänellä on rikkaus, joka varustaa hänet kulloinkin tarvittavalla aseella. Niinkuin ei rikas mies kanna päällään useampia pukuja eikä aja useammalla hevosella eikä istu useammassa huoneessa kuin köyhäkään, – vaan on hänellä kulloinkin juuri se puku tai ne vaunut tai se työase, joka on hetken ja tarpeen vaatima, samoin Plato runsaudessaan ei koskaan ole sidottu tai estetty sanonnassaan, vaan on hänellä aina käytettävänään oikea sana. Eipä tosiaankaan ole koko järjen asevarastossa asetta, joka ei olisi hänen käytettävänään ja jota hän ei käyttäisi – eepillinen esitys, erittelevä kyky, profeetallinen huumaus, välitön aavistava näkemys, tuudittava soinnukkuus, iva, katkera pilkka, aina jokapäiväisyyksiin ja kohteliaisuuksiin asti. Hänen selityksensä ovat runoutta, ja hänen kompasanansa selittävät. Sokrateen vertaus kätilötoimestaan ajatuksen esille päästämisessä on hyvää filosofiaa, ja hänen arvostelunsa Gorgiaassa puhetaidosta, että se on "kokkitaituruutta" ja "liehakoimistaidetta", on yhä vieläkin omiansa kirkastamaan käsitystämme siitä. Mikään puhuja ei voi vaikutuksessa kilpailla sen kanssa, joka osaa antaa sattuvia pilkkanimiä.

Millä hillinnällä ja maltilla hän aseitaan käyttää, ja mitenkä osaakaan hän heikentää ukkosensa jyrinää! Hän on suopean auliisti antanut hovimiehelle ja porvarille kaikki aseet, joita voi käyttää kouluja ja oppineisuutta vastaan: "Sillä filosofia on hienoa ja valitun kaunista, kun ainoastaan kohtuullisesti harrastaa sitä, mutta jos liika paljon heittäytyy sen valtaan, turmelee se miehensä." Hänellä oli varoja olla antelias, – hänellä, jolla näköpiirinsä auringontapaisen keskellisyyden ja rajattomuuden vuoksi on uskon avaruus, jota ei ainoakaan pilvi hämmentänyt. Yhtä avarakäsitteinen kuin hänen havaintonsa ja järkensä oli hänen puheensakin: hän leikkii epäilyksillä ja imee niistä niiden kaiken mehun; hän maalailee ja laskee sanasutkauksia, ja yht'äkkiä puhkee siitä esiin mietelmä, joka järkähyttää maat ja meret. Tuo ihmeellinen ylevä vakavuus tulee esiin, ei ainoastaan silloin tällöin, kun keskustelu kypsyy täydelliseen myönnytykseen tai kieltoon, vaan kokonaisina valotulvahduksina. "Minut, Kallikles, ovat nämä mielipiteet täydellisesti vakuuttaneet, ja mietin nyt, kuinka olen saava sieluni semmoiseksi, että se terveenä astuu tuomarin eteen. Sentähden halveksien sitä kunniaa ja niitä kunnianosoituksia, joihin useimmat ihmiset panevat arvoa, ja luoden silmäni totuuteen olen voimieni mukaan pyrkivä elämään totuudessa ja hyveessä ja siten kuolemaankin. Ja haastan kaikki muut ihmiset, ja sinutkin vuorostasi haastan minä voimaini takaa kilvoitteluun, joka, sen takaan, on asettava varjoon kaikki muut kilpataistelut täällä."

Hän on suuri sopusoinnun ihminen; semmoinen joka ylevimpään ajatteluun liittää voimiensa tasa- ja sopusuhdan, niin että ihmiset näkevät hänessä unensa ja ajatusvälähdyksensä toteutuneina ja varsinaisessa arvossaan. Hänen terve järkensä valtuuttaa ja oikeuttaa hänet maailman tulkiksi. Hänellä on järkeä, kuten kaikilla filosofeilla ja runoilijoilla; mutta hänellä on myöskin, mitä näillä ei ole, – tuo voimakas, selvittävä terve aisti, joka yhdistää hänen runoutensa maailman ilmiöihin ja rakentaa sillat kaupunkien kaduilta Atlantikseen. Hän etenee aina askel askeleelta, ja kuinka viehättävä olisikin syvänne toisella puolella, aina valmistaa hän kuin viettävän nousun tasangolta ajatukseensa. Hän ei ikinä kirjoita haltioissaan tai kiedo meitä runolliseen huumaukseen.

Plato käsitti ratkaisevat totuudet. Hän voi heittäytyä maahan ja peittää silmänsä palvellen sitä olentoa, jota ei voi laskea tai mitata tai tuntea tai nimittää: sitä, josta kaikkea voi myöntää ja kaikkea kieltää: sitä, "joka on oleva ja olematon". Hän nimitti sitä "ylioleelliseksi." Hän oli valmis todistamaankin kuten Parmenideessä, että siten oli laita – että tämä Oleva kohosi järjen rajojen yläpuolelle. Kukaan ihminen ei ole koskaan täydellisemmin tunnustanut iäisesti Nimittämätöntä. Täten kunnioitettuaan ikäänkuin koko ihmissuvun puolesta Ääretöntä nousi hän ylös ja todisti ihmissuvulle: "Ja kuitenkin ovat asiat järjellä käsitettäviä!" – se on, hän kunnioitti ensiksi sydämensä pohjasta sielunsa Aasiaa, – rakkauden ja voiman valtamerta, iäisesti Samaa, Hyvää, Yhtä ennen muotoa, ennen tahtoa, ennen tietoa; ja nyt tämän hartaan kunnioituksensa elvyttämänä ja vahvistamana saa hän takaisin sielunsa europalaisen luonnonlaadun, nimittäin sivistyksen, viljeltymisensä; ja hän huudahtaa: Kuitenkin ovat asiat käsitettäviä! Ne ovat käsitettäviä, koska asiat, ollen alkujaan yhdestä, vastaavat toisiaan. On olemassa asteikko; ja taivaan ja maan, aineen ja sielun, osien ja kokonaisuuden yhtäpitäväisyys keskenään on oppaanamme. Kuten on olemassa tähtitiede, jota sanotaan astronomiaksi, tiede suureista, jota sanotaan matematiikaksi, tiede ainelaaduista, jota sanotaan kemiaksi, samaten on myöskin tiede tieteistä – sanon sitä dialektiikaksi – joka on Järki ja joka eroittaa väärän todesta. Se perustuu yhtäläisyyden ja erilaisuuden tarkkaamiseen, sillä arvosteleminen on asialle kuuluvan käsitteen liittämistä siihen. Tieteet, parhaimmatkin – matematiikka ja astronomia – ovat kuin metsästäjät, jotka anastavat minkä saaliin hyvänsä, joka vain sattuu heidän tielleen, vaikk'eivät voisi sitä mitenkään hyödykseen käyttääkään. Dialektiikka opettaa heitä käyttämään niitä hyödykseen. "Tämä tiede on niin tärkeä ja arvokas, ett'ei kukaan järkevä ihminen tahdo ryhtyä mihinkään tutkimukseen sen tutkimuksen itsensä vuoksi, vaan ainoastaan sentähden, että hän sitä tietä etenisi siihen ainoaan tieteeseen, joka käsittää kaiken."

"Ihmisen olemus tai erikoisuus on kokonaisuuden käsittämisessä, elikkä sen, mikä vaikutelmien erilaisuudessa on käsitettävissä järkiperäiseen yhteyteen kuuluvana." "Sielu, joka ei koskaan ole tajunnut totuutta, ei voi pukeutua ihmismuotoon." Minä julistan ihmisille Järkeä. Minä julistan heille sitä hyvää, että he ovat sen hengen läpitunkemat, joka on luonut luonnon, erittäinkin sitä hyvää, että se voi ymmärtää luontoa, joka sen on luonut ja luo. Luonto on hyvä, mutta järki on parempi, samoin kuin lainlaatija on enempi kuin lainkuulija. Sen ilosanoman tuon minä teille, oi ihmislapset, että totuus on kokonaan terveellistä ja että voimme toivoa pääsevämme selville siitä, mikä on kaiken olevan todellinen itse. Ihmisen vajanaisuus on siinä, että hän on suljettu näkemästä totuuden olemusta ja että luulot johtavat häntä harhaan; mutta korkein hyvä on todellista, korkein kauneus on todellista, ja kaikki hyve ja kaikki onni riippuu tämän todellisen tietämisestä; sillä rohkeus ei ole mitään muuta kuin tietoa, ja ihanin onni, mikä ihmistä voi kohdata, on että hänen suojelushenkensä johtaa häntä siihen, joka todella on hänen omaansa. Tämä on myöskin oikeuden todellinen olemus – antaa kullekin mitä hänelle tulee; niinpä hyveen tuntemukseen ei voi päästä muuta tietä kuin syventymällä mietiskelemään jumaluuden olemusta. Rohkeutta siis! sillä "vakuutus siitä, että meidän täytyy etsiä ja tutkiskella sitä, mitä emme vielä tunne, tekee meidät verrattomasti paremmiksi, uljaammiksi ja toimekkaammiksi, kuin jos pitäisimme mahdottomana päästä selvyyteen siitä, mitä emme vielä tunne, ja sentähden hyödyttömänä siihen pyrkiäkään." Kiihkeällä totuuden ja todellisuuden rakkaudellaan turvaa hän meille sijan, jota ei mikään voi meiltä riistää, antaen filosofialle arvoa ainoastaan sikäli kuin se on iloa yhteydestä todellisen olemisen kanssa.