Читать книгу Raha: Romaani - Emile Zola - Страница 5

Оглавление

"Pieneltä se näyttää", jatkoi Saccard. "Tuntuu kuin voisi heidät kaikki ottaa käteensä kerralla."

Ja tuntien nuoren miehen mielipiteet lisäsi hän nauraen:

"Milloin te lennätätte menemään tuon kaiken?"

Sigismond kohotti hartioitaan.

"Mitäpä se hyödyttäisi? Tehän työskentelette itse omaksi turmioksenne."

Ja vihdoinkin lämpeni hän aineeseensa ja päästi vapauteen ajatukset, jotka täyttivät hänen sielunsa. Hän kehitteli näin esille koko järjestelmänsä.

"Niin, niin, te työskentelette meidän hyväksemme, itsetietämättänne. Te muutamat harvat riistäjät ryöstätte kansan suurta joukkoa, mutta kun te olette täyttyneet, on meidän vuoromme puhdistaa teidät. Kaikki vallan rajottaminen, kaikki rivien keskitys johtaa kollektivismiin. Te annatte meille käytännöllistä opetusta, kuten esim. suuromaisuudenomistajat, jotka anastavat itselleen maan, suurtehtailijat, jotka syövät pienkäsityöläiset, suuret pankit ja jättiläisliikkeet, jotka tappavat kaiken kilpailun ja kohoavat pienpankkien ja pikkuliikkeitten raunioille … kaikki nämä, sanon sen teille, johtavat meitä varmasti eteenpäin uutta yhteiskuntajärjestystä kohti. Me odotamme, kunnes kaikki romahtaa, kunnes koko nykyinen tuotantotapa on synnyttänyt sietämättömän tilanteen, joka on oleva sen viimeinen seuraus. Silloin asettuvat porvarit ja talonpojat itsestään meidän rinnallemme."

"Mutta sanokaa minulle sentään, mitä te oikeastaan tarkotatte kollektivismilla?"

"Kollektivismi on muodostuma yksityisistä pääomista, jotka nyt elävät kilpailun taistelusta, yhteiseksi yhteiskuntakapitalismiksi, joka tehdään hedelmöittäväksi joukkojen yhteistyöstä. Ajatelkaa yhteiskuntaa, jossa tuotantovälineet ovat kaikkien omaisuutta, jossa kaikki työskentelevät lahjojensa ja voimainsa mukaan, ja jossa tämän yhteistyön voitto jaetaan jokaiselle suhteellisesti hänen tuottamansa hyödyn mukaan. Ei löydy sen yksinkertaisempaa, vai kuinka? Ja sen kautta on laho puu kaatuva maahan kuin kirveeniskusta. Ei enää mitään kilpailua, ei yksityisomaisuutta, luonnollisesti ei mitään huijausliikkeitä, eikä pörssiä. Käsitys 'voitto' käy tarkotuksettomaksi. Kaiken keinottelun lähde, 'työtön tulo', häviää."

"Ohoo", keskeytti Saccard, "sepä, hitto soikoon muuttaa monen ihmisen elintapoja. Mutta mitä te teette nykyisille omaisuudenomistajille? Gundermann'ille esim., otatteko te häneltä hänen miljardinsa?"

"Eipä suinkaan, emmehän me ole varkaita. Me ostamme häneltä hänen arvopaperinsa ja korkoatuottavat tavarantuotanto-obligationinsa, jaettuina määrävuosille. Voitteko kuvitella tuota määrätöntä pääomaa muutettuna sillä tavoin kulutustuotannoksi? Vähemmän kuin sadan vuoden kuluessa joutuvat Gundermann'in jälkeläiset työskentelemään toisten kansalaisten tavoin … jos nimittäin otaksumme, että perintöoikeus jää koskemattomaksi. Kuten sanottu, tämä järjestelmä hävittää yhdellä iskulla ei ainoastaan kaiken yksityiskaupan ja keinottelun, osakeyhtiöt ja pääomarenkaat, vaan myöskin kaikki epäsuorat koronkiskomislähteet, laina, vuokra ja arentimenot. Työ tulee ainoaksi arvonmittariksi. Kaikellainen palkanmaksu luonnollisesti lakkaa, sillä nykyisessä kapitalistisessa yhteiskunnassa ei se koskaan edusta suoritetun työn oikeudellista vastiketta, vaan ainoastaan sitä, mitä välttämättä on tarpeen työläisten ylläpitoon. Ja täytyy tunnustaa, että asioitten nykyinen tila on yksin syynä siihen, että rehellisimmänkin työnantajan täytyy totella kilpailun lakeja ja nylkeä työläistään, jos mielii elää. Koko nykyinen yhteiskuntajärjestys täytyy kumota."

Ja Sigismond puhkesi hyväntahtoiseen, heleään, lapselliseen nauruun. Hän seisoi edelleen akkunan ääressä katsellen pörssiä, jossa pelaajien musta muurahaispesä kuhisi. Punaisia pilkkuja ilmestyi hänen kasvoilleen, hänen ainoa ilonsa oli kuvitella, miten iloisen ivallisesti tulevaisuuden oikeus oli kehkeävä esiin.

Saccard tunsi yhä enemmän menettävänsä rohkeutensa. Entä jos tuo tietoinen haaveilija olisi oikeassa, jos hän hyvinkin voisi nähdä tulevaisuuteen? Tuntuihan kaikki sangen uskottavalta.

"No niin", mutisi hän lohduttautuakseen, "ei tuo sentään tule tapahtumaan ensi vuonna."

"Ei, siinä olette oikeassa", vastasi nuori mies, joka taas näytti vakavalta ja väsyneeltä. "Me elämme ylimenon aikakautta, kuohunnan aikaa. Ehkä tulee väkivaltaisia vallankumouksia, ne ovat usein välttämättömiä. Mutta ne iskut ovat ohimenevää laatua. Oh, minä ymmärrän kyllä suuret vaikeudet alussa. On vaikea kuvata kansalle tätä tulevaisuuden yhteiskuntaa, jossa työ jaetaan oikeuden mukaan, ja jonka tavat tulevat niin suuresti eroamaan meidän tavoistamme. Se on aivan kuin toinen mailma, ihankuin elämää toisella taivaankappaleella. Sitäpaitsi — se meidän täytyy tunnustaa — meidän suunnitelmamme eivät ole valmiit, me olemme vielä etsinnän asteella. Minä, joka tuskin enää kykenen nukkumaan, ajattelen sitä yökaudet. Meille voidaan luonnollisesti sanoa: 'että olosuhteet ovat sellaiset kuin ne ovat, riippuu siitä, että tapausten johdonmukaisuus on ne sellaisiksi tehnyt.' Ajatelkaa, mikä työ ohjata joki lähteihinsä ja johtaa se sieltä uuteen uomaan! Nykyisellä yhteiskuntamuodolla on ollut satavuotinen kukoistuksensa, kiitos siitä individualismin, joka kilpailulle ja henkilökohtaisille harrastuksille on antanut yhä uutta elinvoimaa. Voiko kollektivismi koskaan saavuttaa tämän elinvoiman ja millä tavalla se on johtava työläisen tuotantoa, kun voiton saavuttamisen mahdollisuus on poissa? Siinä on minun käsitykseni mukaan epätoivon ja levottomuuden aihe, siinä se heikko kohta, joka meidän on saatava selville, jos tahdomme, että sosialismi voittaisi kerran. Mutta me voitamme, sillä me edustamme oikeutta. Näettekö tuon suuren rakennuksen edessämme … näettekö?"

"Pörssin?" sanoi Saccard. "Tietysti minä sen näen!"

"Olisi tyhmää räjähyttää sitä ilmaan, sillä ne rakentaisivat sen toiseen paikkaan. Mutta minä sanon teille, että se räjähtää itsestään kun valtio on riistänyt sen ja muodostanut kansakunnan ainoaksi pankiksi. Ja kuka tietää? Ehkä siitä tulee meidän suunnattomien rikkauksiemme säilytyspaikka, aarrekammiomme, josta pojanpoikamme hakevat ainehistoa kansallisjuhliinsa!"

Sigismond teki suuren liikkeen, ikäänkuin hän olisi avannut tämän kaikille yleisen ja yhtäläisen onnellisen tulevaisuuden ovet. Ja hän oli siihen määrin tulistunut, että sai uuden, pahan yskäkohtauksen; hän peräytyi pöydän ääreen, painoi kyynäspäänsä paperiensa päälle, painoi kätensä suullensa estääkseen rintaansa repivän yskän. Mutta se ei nyt tahtonut hellittää. Äkkiä aukeni ovi ja Busch, joka oli eronnut rouva Méchain'esta ryntäsi sisään epätoivoisena; näytti kuin olisi hän itse tuntenut tuon kauhean yskän tuskat. Hän kumartui ja kietoi pitkät kätensä veljensä ympäri kuin lapsen, jonka tuskia viihdytetään lepoon.

"Kas niin poikaseni, miten on laitasi? Pitää lähettää lääkäriä hakemaan. Olet liian varomaton … olet taas lörpötellyt liiaksi, olen varma siitä."

Ja hän loi terävän katseen Saccard'iin, joka seisoi keskellä huonetta, huomattavasti liikutettuna sen johdosta, mitä hänelle oli sanonut tuo pitkä, laiha mies, joka oli niin intohimoinen ja sairas, ja joka vinttikamarinsa akkunasta kenties singahutti kohtalokkaan kirouksen pörssille ja uhkasi sen hävittää maan tasalle rakentaakseen jälleen.

"Kiitos, nyt jätän teidät rauhaan", sanoi Saccard, jolle tuli kiire päästä pois. "Lähettäkää minulle kirje ja käännös. Odotan useampia, selvitämme kaikki samalla kertaa."

Mutta nyt oli yskäkohtaus ohi ja Busch pidätti häntä hetkeksi.

"Apropos, rouvasihminen, joka oli luonani äsken, on tavannut teidät ennen … kauan sitten."

"Vai niin, missä?"

"De la Harpe-kadulla vuonna 1852."

Saccard kalpeni, niin suuri kuin hänen itsehillintäkykynsä olikin. Hänen suupielensä värähtelivät hermostuneesti. Hän ei luonnollisestikaan ajatellut viettelemäänsä tyttöä; ei hän ollut koskaan tiennyt, että tyttö oli tullut raskaaksi, eikä aavistanutkaan, että hänellä oli lapsi. Mutta hänestä oli aina epämieluista kurjuusvuosien muistuttaminen.

"De la Harpe-kadulla? Hm … siellä asuin väin viikon Parisiin saavuttuani ja asuntoa hakiessani. Hyvästi nyt!"

"Me tapaamme joku toinen kerta", sanoi Busch merkitsevällä äänellä. Hän erehtyi, hän piti Saccard'in mielenliikutusta tunnustuksena ja ajatteli jo keinoja saadakseen hyötyä tästä jutusta.

Palattuaan kadulle kääntyi Saccard koneellisesti pörssitorille. Koko hänen ruumiinsa vapisi vielä, eikä hän edes huomannut pikku rouva Conin'ia, jonka kaunis, vaalea pää hymyili paperikaupan ovella. Torilla oli melu yhä lisääntynyt, käytävillä kuhisi kansaa, ja pörssikeinottelijain hälinä muistutti enemmän kuin koskaan myllertävää merta. Kello oli neljännestä vaille kolme ja silloin on aina hälinä huipussaan, kun viimeiset pörssinoteraukset on naulattu julki ja jokainen palaa halusta saada tietää, kuka palaa kotiinsa täysin taskuin.

Hän seisoi liikahtamatta katsellen taistelua tuolla ylhäällä ja käyden ajatuksissaan läpi koko entisen elämänsä, sillä Buschin kysymys oli herättänyt taas vanhat muistot. Hän muisti ajan, jolloin hän asui rue de la Harpe'lla ja sitten rue Saint-Jacques'lla, kuinka hän oli kuljeskellut Parisissa kulunein saappain seikkailijana, joka oli tullut suureen kaupunkiin kohotakseen sen herraksi. Ja häntä raivostutti ajatus, ettei hän vielä ollut valloittanut Parisia, että hän taas oli puilla paljailla onneaan etsimässä tyydyttämättömin haluin. Tuo hullu Sigismond oli oikeassa: työ ei elätä miestään, ainoastaan köyhimykset ja tyhmeliinit tekevät työtä lihottaakseen muita. Ainoastaan pörssipelin vuoksi kannatti elää, se lahjottaa yhdellä iskulla, muutamissa tunneissa, hyvinvoinnin, loiston, muhkean elämän. Jos kerran vanha yhteiskuntajärjestys joskus oli kumoutuva, niin piti toki sellaisen miehen kuin hänen saada tilaisuutta tyydyttää halujaan, ennenkuin maanjäristys oli tuleva?

Mutta juuri sillä hetkellä tyrkkäsi häntä muuan ohikulkija, joka ei edes kääntynyt anteeksipyytämään. Hän tunsi Gundermann'in, joka oli kävelyllä terveydekseen. Hän näki tämän katoavan erääseen leipomoliikkeeseen johon kultakuningas joskus poikkesi ostamaan frangilla namusia poikansa tyttärille. Ja tämä tyrkkäys juuri nyt, jolloin kuume raivosi hänessä kiihottavan kuljeskelun jälkeen pörssin ympärillä, oli kuin ruoskanisku, viimeinen sysäys, joka joudutti hänen päätöstään. Hän oli nyt lopettanut linnotuksen piirityksen, hänen oli hyökättävä sen kimppuun. Hän vannoi taistelevansa säälittä, hän ei jätä Ranskaa, hän uhmaa veljeään, pelaa viimeisen epätoivoisen pelin, joka saattaa Parisin hänen jalkojensa juureen tai syöksee hänet itsensä lokaan voimattomana ja muserrettuna.

Raha: Romaani

Подняться наверх