Читать книгу Haaveilija - Ervast Pekka - Страница 4

Mutta sitten tapahtui jotakin, joka muodosti käännekohdan Eeron ulkonaisessa elämässä. Eero oli kauvan kaivannut valon sädettä, joka viittoisi hänelle tien ja samalla antaisi hänelle rohkeutta ja kykyä alkaa sitä "uutta elämää", jota hän ikävöi hämärästi.

Se oli itsessään vähäpätöinen, melkein naurettava tapaus, eikä siitä ollut asianomaiselle näennäisesti mitään ulkonaisia seurauksia, ja kuitenkin se oli kuin eteen sattuva tienhaara noille neljälle ystävälle, jotka kauvan olivat haaveilleet toisenlaisesta elämästä, mutta eivät vielä olleet varsinaista askelta sen suuntaan ottaneet.

Oli talvi-ilta vähää ennen joulua.

Eero istui kirjotuspöytänsä ääressä lukemassa. Lamppu paloi pöydällä ja valaisi Eeron pientä ja yksinkertaista, mutta kodikasta huonetta, jonka silmiinpistävimpänä koristeena oli rikas kirjasto – kolme miehenkorkuista hyllyä täynnänsä kaikenvärisiä nidoksia – ja viulu, joka lepäsi laatikossaan yhdellä hyllyllä, vieressä isohko nuottipakka ja lattialla rautainen nuottijalka. Permannon kotikutoisella matolla ojenteli Roland kookasta vartaloaan, milloin nukahtaen hetkiseksi, milloin havahtaen ja haukottaen. Olisi luullut rauhan hyvän hengettären viihtyvän tässä tyyssijassa, jonka haltija palveli sekä tieteen että taiteen jumalia…

Eero katsahti kelloonsa, sillä hän odotti vieraita. Harry oli hänelle kirjottanut: "tulen tänä iltana luoksesi; toivon olevasi yksin kotona." Tuo vähän juhlallinen kirje oli saattanut Eeron uteliaaseen jännitykseen. Kello seitsemän aikana Harry tulikin hyvin vakavan näköisenä, vaikka koetti hymyillä tervehtiessä.

Eero vei hänet sohvaan istumaan, mutta touvin aikaan Harry ei puhunut sanaakaan. Otsa rypyssä hän tuijotti eteensä ja vaikeni. Sillä aikaa Roland koira nousi makosaltaan, ojentelihe ja haukotteli; lähestyi sitten heiluttaen häntäänsä, vierasta, saadakseen siltä tervehdyshyväilyn. Mutta kun ei tämä häntä huomannut, laski hän ison viisaan päänsä tutun vieraan polvelle, harras katse uskollisissa silmissään. Harry säpsähti ja kosketteli kerran, pari kädellään koiran päätä, mutta työnsi sitten hieman hermostuneesti Rolandin luotaan. Eero käski koiran mennä nukkumaan, ja mietteissään Roland palasi vanhalle sijalleen.

– Mikä sinun on, Harry? Eero vihdoin kysyi. Harry hengähti syvään ja heitti Eeroon synkän katseen. Sitten virkkoi: – Millä hetkellä tahansa voi tapahtua, että minut erotetaan koulusta ja karkotetaan kotoa pois.

– Mitä, mitä sanot!?

– Millä hetkellä tahansa!

– Kuule, minä en käsitä tätä! sanoi Eero hämmästyneenä. – Ajettaisiinko sinut koulusta pois ja karkotettaisiin kotoa? Mutta miksikä? Mitä on tapahtunut?

Harry vastasi olkapäitään kohauttaen: – Eipä juuri mitään. Onhan tuossa ollut vähän riitaa ja vähän itkua.

– Koko juttu sinun pitää kertoman minulle, Harry, alusta loppuun. Sinut on ehkä väärin käsitetty, eikä asia ole niinkään vaarallista laatua.

– Ei, ei minua laisinkaan ole väärinkäsitetty, mutta minä olen totuutta puolustanut! väitti toinen kiivaasti ja lisäsi: – Oh, kuinka halveksin heitä kaikkia! Papit ja opettajat ja koulu ja kirkko ja yhteiskunta – kaikki se on yhtä valhetta vain. Eivät "opettajat" tiedä mikä totuus on – tai, jos tietänevät, pettävät itseään ja meitä. Kaikki ihmiset tietävät, että elämä on valheitten vyyhti, ja kuitenkin sitä kärsivät, antavat toinen toiselleen anteeksi, mairittelevat ja "palvelevat" toinen toistaan, kunhan vain jokainen saapi rauhassa rehennellä!.. Oh, kuinka minä heitä halveksin!

Hän oli hetken ääneti, ja jatkoi tyynemmin: – Luuletko sinä, Eero, että, jos minä lausun mielipiteeni jostakin asiasta, minä en yhtään ymmärrä, mitä minä puhun, ettei minulla saata olla omia mielipiteitä mistään asiasta, etten suoraan sanoen mitään osaa ajatella enkä käsittää, paitsi mitä minulle suorastaan on opetuksen kautta päähän tyrkytetty – sano, Eero?

– Onko sitten kukaan tuommoista tyhmän typerää sinusta väittänyt? Ole huoleti, Harry, äläkä siitä yhtään välitä! Kyllähän minäkin nuo sanat tunnen: meillä nuorilla "kokemattomilla" ei saa eikä saata olla minkäänlaisia mielipiteitä! Minusta sivumennen sanottuna tuntuu, että meillä nuorilla juuri onkin sydän ja pää vielä ajatuskykyisinä ja totuudelle avoinna. Mutta mitä siitä!.. Entäs jatko, Harry?

– Niin, minua on tuo monta kertaa suututtanut, vastasi toinen, – ennen kaikkea mitä uskontoon tulee. Siinäpä kaikki on valmiiksi laadittuna ja päähän päntättävänä, ja kuitenkin se on minusta – aivan niinkuin oli sinusta – niin tuiki tyhjää ja typerää, että joka kerta kun kirkkohistoriassa tai dogmatiikassa lahkolaisopeista luetaan, niiden "väärät" opetukset tuntuvat minusta paljon oikeammilta ja järkevämmiltä. Kerran tuosta huomautinkin opettajalle, ja siitäkö vasta hänen naamansa piteni! Olisit kuullut hänen saarnansa ja hänen rukouksensa! Siitä saakka hän on kantanut vihaa minua kohtaan ja luulee minut oikein luokan viettelijäksi… eihän ne muutkaan toverit kaikkea jaksa uskoa, paitsi tytöt tietysti. No niin, nyt meillä oli viime lauvantaina ainekirjotuksen koe, ja siinä oli jos joitakin aineita valittavana, uskonnollisia, luonnontieteellisiä, historiallisia ja virtus-aineita. Arvaappas, Eero, minkä minä valitsin!

– Kuinka sen osaisin arvata! Taikka oikeammin, ehkä osaankin: sinä valitsit uskonnollisen aineen.

– Niin juuri, uskonnollisen valitsin, ja kuulehan, minkä nimellisen…

– No?

Harry uhkaili sormellaan ja lausui vähän koomillisella äänenpainolla:

– "Lunastusoppi, sen uskonnollinen, siveellinen ja historiallis-yhteiskunnallinen merkitys."

– Olipa siinä aine! No mitä siitä kirjotit? kysyi Eero hymyillen.

– En tiedä, mikä päähäni pälkähti. Uhalla minä sen otin. Päätin kerrankin puhua suuni puhtaaksi. Olen niin monta kertaa ollut pakotettu valehtelemaan, että nyt päätin sanoa, mitä itse ajattelen!

– Ahaa, nyt ymmärrän, keskeytti vanhempi ystävä. – Kirjotitkin, opettajakunta pahastui, ja nyt tahtovat sinut koulusta karkottaa – eikö niin?.. Mutta onko tuo mahdollista! hän lisäsi kauhistuen omaa ajatustaan.

– Annappas kun kerron, alotti Harry. – Tiesin vallan hyvin, mihin tapaan minun olisi pitänyt kirjottaa tuo aine. Pakanuus on hirveää pimeyttä, oikeata epäjumalanpalvelusta, kristinusko on ainoa uskonto, luterilainen lunastusoppi on ihanneuskonto, Jeesuksen armo meidät pelastaa kaikista synneistä ja kaikesta pahasta, jopa ikuisesta kadotuksestakin, kristinuskon kanssa tuli maailmaan valo ja valkeus ja sivistys ja naisen vapaus ja perhe ja kaikki hyvä ja…

Eero naurahti. – Voi voi, Harry… ja mitenkä sinä sitten kirjotit?

– Alotin tällä lauseella, selitti nuorukainen toimessaan – "kristinuskoa kiitetään niin paljon, ettei vähän moitetta taida sille haitaksi olla" – käytin tuommoista hieman profetallista kieltä – "ja jos Jehovah vähänkään totuutta rakastava on, niin ei hänen tällä kertaa suuttua pitäisi"… Mitä sinä naurat?

– Kysy vielä! Enhän keskellä kaikkea tätä totisuutta saata pysyä nauramatta sinun poikamaisuudellesi… Kylläpä tuosta taisivat loukkaantua!.. Noinko se oli koko aineesi kirjotettu?

– Eipä ollut. Senhän sitten huomasinkin viaksi, kun en koko aikaa pilaa laskenut – tai oikeammin: kun en koko aikaa vakavana pysynyt…

– Vakavana, niin…

– Älä nyt kumminkaan luule, että se oli niin kirjotettu, etteivät olisi käsittäneet sen totista tarkotusta. Kirjotinhan itse aineen vallan vakavasti, muuten tähän tapaan. Näytin että kristinusko on huonoin uskonto, koska ihminen luonnostaan pyytää oikeutta ja onnea ja voimaa pahan voittamiseksi, mutta ei oppia, joka riistää sekä oikeuden että onnen elämästä ja sanoo, että ihminen on auttamattomasti langennut syntiin ja pahaan. Ei kristinuskon siveellinenkään merkitys ole suuri, koska se riistää ihmiseltä kaiken luottamuksen hänen omaan siveelliseen luontoonsa ja tekee hänestä rukoilevan raukan, joka vapisee oikullisen taivaallisen hallitsijan edessä. Mutta kun sitten pääsin puhumaan kristinuskon historiallisesta ja yhteiskunnallisesta merkityksestä, selitin oikein laajalti ja tarkkaan, kuinka turmiollinen ja tuhoa tuottava se suuremmoinen oppi on ollut. Mikä oli sen ensimäinen sankarityö? Pyyhkäsi maailmasta kaiken sivistyksen ja kulttuurin…

– Tuopa oli rohkea väite. Kuinka sinä sen perustelit, Harry?

– Uskothan sinä itsekin, Eero, että kreikkalainen ja roomalainen antiikki oli yhtä korkealla – ainakin yhtä korkealla – kulttuurissa kuin meidän päiviemme kristitty Europpa?..

– Uskon kyllä. Erinäisissä kohdissa silminnähtävästi korkeammallakin…

– No – siis silloinkin olivat ihmiset vajonneet hienontuneeseen itsekkyyteen, aineellisuuteen ja uskottomuuteen. Yhdeksän kymmenettä osaa ihmiskuntaa oli kuitenkin raakoja barbaareja ja sivistymätöntä rahvasta, joka ei voinut kohota sivistyneitten ja oppineitten filosofiseen maailmankatsomukseen. Mutta heitä ei myöskään tyydyttänyt julkinen jumalanpalvelus, koska kehittyneemmät niin peittelemättä osottivat uskottomuutensa. Silloin ilmestyy väsähtäneeseen maailmaan uusi oppi. Sen levittäjinä ovat marttyyrit ja kiihkoilijat. Se pelastaa kaikesta pahasta, se lupaa vapautta orjille, terveyttä sairaille, lepoa ja rauhaa kärsiville – ja vaatii sokeata uskoa. Mikä on luonnollisempi, kuin että rahvas siihen rajusti innostui ja että yliluokka sortui omaa velttouttaan! Mutta yliluokan ohella katosi silloinen sivistys… Samaa on sitten jatkunutkin. Tulella ja miekalla, kyynelillä ja valituksilla, ryöstöllä ja hävityksellä uutta uskoa levitettiin. Kun Europpa viimein oli vallotettu eikä tulta ja miekkaa tarvittu pakanoita vastaan, käännettiin ne inkvisitsionin nimellä kristikunnan omia vääräuskoisia vastaan. Tällä tavalla kirkko väkivallalla vastusti kaiken todellisen kulttuurin edistystä. Kun tieteellinen tutkimus sai alkunsa, oli "totuuden ja valistuksen vartija" sen vaarallisin vihollinen. Niinpä meidän päiviimme saakka kirkko ja uskonto pahimmin ovat vastustaneet orjuuden poistamista, naisen vapautusta, aviollista onnea, raittiutta ja kaikkia hyviä pyrintöjä… Eikö tämä kaikki ole totta, Eero?.. Lopuksi, tiedätkö, puhuin meidän ystävyydenliitostamme, Resurgetista…

– Mitä?

– Älä pelästy. En nimeä maininnut enkä sanaakaan liitosta, ohjelman vain esitin. Sanoin, että ainoa todellinen uskonto on totuus ja ainoa todellinen usko pyrkimys totuuteen. Sitä ihmiset kaipaavat, sitä heille pitäisi opetettaman ja saarnattaman… Semmoinen se oli aineeni, Eero. Tuomitsetko minua kovin ankarasti?

Paitsi että Eero rakasti ystäväänsä ja siis olisi antanut hänelle anteeksi minkä poikamaisuuden tahansa, otti hän koko jutun vakavalta kannalta niinkuin hänen tapansa oli ja teki siitä heti mielessään jotakin tyypillistä. Hän ojensi kätensä ystävälleen ja sanoi lämpimästi:

– Minäkö? minäkö? Kyllä pitää sen ihmisen olla kovasydäminen ja ahdasmielinen, joka sinua siitä tuomitsee! Iloitahan pitäisi jokaisen siitä, että sinä niin rohkeasti esiinnyit – pakollisia ja vapaaehtoisia orjia on maailmassa kylliksi! Mitä siitä, jos mielipiteet ovat yleisistä eroavia, vaikkapa erehtyväisiäkin, rehellisyys se kumminkin pitäisi maan periä… Ystäväni!..

– Tiesinhän minä, Eero, että sinä minua puolustaisit!

– Aina, Harry.

– Oh, Eero, tämä ei vielä ollutkaan mitään; mutta sitten tuli isku. Tänään saatiin aineet takaisin, ja opettaja ilmotti minulle, että aineeni sisältöön katsoen opettajakunta oli arvellut, että minut pitäisi koulusta erotettaman, varsinkin, koska ennenkin oltiin huomattu, että levitän vaarallisia oppeja toveripiirissä; joka muuten oli valhe.

– Hävytöntä! huudahti Eero. – Mutta kun opettajakunta tarkemmin harkitsee…

– Ei, ei, kuulehan. Kotona en olisi uskaltanut vielä tänään mitään puhua – vanhempani ovat kovin oikeauskoisia, ainakin äitini – ; mutta en sitä tarvinnutkaan, sillä päivällisen jälkeen tuli luoksemme – arvaappas!

– Joku opettajista?

– Niin, uskonnonopettaja itse, puettuna pitkään mustaan nuttuun ja valkoiseen papinkaulukseen. Siinäkö vasta tuli itkua ja hammastenkiristystä. Ensin pikkuinen keskustelu hänen ja isän ja äidin välillä, ja sitten minut kutsuttiin sisään. Pappi oli yksin huoneessa. Oi kuinka hän oli pitkä ja kapea ja juhlallinen! Minä tunsin oudon vavistuksen sydämessäni, mutta kun muistin, että totuus oli puolellani, rohkaisin mieleni. "On kovin surullista ja minä olen sitä paljon surrut", alotti hän säälivällä äänellä, "että Harry, joka on niin nuori, on siksi turmeltunut sydämeltään ja mieleltään, että meidän pyhää uskoamme saattaa pilkata ja häväistä. Se riippunee huonosta seurasta tahi lukemisesta koulun ulkopuolella, sillä koulussa jumalankiitos ei ateismia opeteta". Voi, voi, kuinka hänen äänensä vielä kaikuu korvissani – se oli niin pirua täynnä! Sitten hän luki minulle värssyjä Daavidista ja Salomosta ja kaikista profetoista, ja kun minä selitin, ettei mikään voisi vakaumustani horjuuttaa, niin hän ryhtyi esitelmän pitoon, jossa toisti kaiken sen, mikä minun olisi pitänyt aineeseeni kirjottaa. Vihdoin hän kehotti minua ahkerasti raamattua lukemaan ja seurustelemaan jumalan kanssa rukouksessa, ja ajatteleppas, lopuksi hän sanoo: "nyt, Harry, meidän pitää yhdessä rukoileman, että Herra armovalkeudellaan valaisisi pimeän järkesi". – "Mitä", huudahdin kauhistuen, "tarkottaako pastori, että nyt tässä huoneessa ääneen rukoilisimme?" Hän katsoi minuun, ehkä hämmästyneenä siitä, ettei pitkä saarnansa ollut mitään vaikuttanut, ja minä lisäsin selitykseksi: "en usko rukouksen voimaan". Silloinpa hän nousi istualtaan ja hänen katseensa leimusi vihaa ja loukattua ylpeyttä, kun hän lausui: "hyvästi sitten, nuori mies, en sinulle mitään mahda, Herra olkoon sinulle armollinen". Sen sanottuaan hän kumarsi ja poistui. Seurasin häntä etehiseen ja autoin päällystakkia päälleen, mutta ei hän sanaakaan virkkanut. Kun palasin sisään, menossa kamariini, istuivat vanhempani ruokasalissa, äiti kyyryssä itkien ja isä synkkänä ja mykkänä. Silloinpa sykehtyi sydämeni, ja kamariini päästyäni heittäydyin sängylle kuumeen vallassa ja tunsin itseni viheliäiseksi ja onnettomaksi. Mutta katumusta en tuntenut… Hetken kuluttua ovi aukenee ja äiti astuu sisään. Kohoun istualle vuoteella, ja äiti tulee pöydän luo, akkunan eteen. "Harry", hän sanoo juhlallisesti, "kuinka saatoit tehdä tämän vanhemmillesi, vanhalle isällesi, joka on sinut elättänyt ja vaatettanut ja toivonut, että sinusta tulisi hyvä kansalainen, ja minulle, joka olen sinua silmäteränäni rakastanut. Kuinka saatoit sen tehdä? Koko tulevaisuutesi olet ehkä turmellut tämän uhkarohkean ja ajattelemattoman tekosi kautta". – "Miksi tulevaisuuteni olisin turmellut?" sanoin minä. "Voiko sitten elämässä tehdä paremmin kuin palvella totuutta? Ja sitä kai edelleenkin voinen tehdä, koska en nytkään sitä pettänyt". – "Lapsi, lapsi" sanoi äitini, "puhut totuuden palveluksesta sinä, joka sitä olet pilkannut. Mitä totuutta sinä sitten palvelet? Mitä parempaa sinulla on asettaa vanhan sijaan?" – "Eikö totuus itsessään ole kylliksi?" kysyin. "Sinunkin sanoistasi, äiti, näkyy, kuinka teillä kristityillä käsitteet on sekaisin." – "Meillä kristityillä!" äiti huudahti, "etkö sinä olekkaan kristitty? Harry, Harry, sinä olet itsepäinen ja ynseä, mutta sillä neuvoin et pitkälle pääse maailmassa". – Siihen minä hermostuneesti vastasin: "aina sinä puhut maailmassa ylenemisestä! mitä minä siitä välitän? Ei suinkaan se ole elämän tarkotus. Kyllä itse tulen toimeen ja kuljen omaa tietäni". – "Vielä sinä kadut tätä puhetta, Harry", valitti äiti itkemäisillään. "Enkä tee, sitä en tee", sanoin minä ja korotin ääneni, sillä minua kiusotti hänen nyyhkytyksensä, "omatuntoni hyväksyy tekoni ja muuta tuomaria en tunnusta. Älä enää puhu minulle, äiti, näitä asioita. Sinä kiusaat minua". – "Eikö kova sydämesi tunne laisinkaan sääliä omaisiasi kohtaan?" – "Ei", huudahdin minä ja ryntäsin ylös, "en alistu muulle kuin totuudelle". Näin sanoen työntäysin huoneesta ja kuulin takanani äitini nyyhkytykset. Mutta tiedätkö, Eero, en ollut onnellinen enkä tyyni. Läksin ulos kaupungille harhailemaan, kuljin kadun toisensa perästä, mutta en löytänyt rauhaa sielulleni. Ääni rinnassani kuiskasi, että minun piti kiiruhtaa takaisin kotiin, sulkea äiti syliini, suudella häntä ja ehkä itkeä hänen kanssansa, mutta samalla järki ja oikeudentunto näyttivät minulle aivan toisen kuvan siitä, kuinka minun pitäisi toimia.

Eero ei Harryn puhuessa malttanut istua, vaan alkoi kävellä edes takaisin lattialla. Hänen tunteensa olivat kuohuksissa ja erilaiset ajatukset risteilivät hänen päässään. "Tämä on väärin, väärin!" hänen sydämensä huusi. "Nuorillakin on oikeutensa. Ei nuortenkaan tunteita saa loukata. Oh, kuinka maailma on ahdas!" Ja sitten keskellä kapinaa tuli aivan kuin rauhan henkäys toisesta maailmasta ja sanoi hänen ahdistetulle sielulleen: "ei sinun tarvitse alistua. Ei kenenkään ole pakko alistua. Ihminen tekee väärinkin, jos hän alistuu itsekkään ylivallan alle." Ja tämä vapauttava ajatus täytti hänen mielensä odottamattomalla riemulla ja heitti hänen sieluunsa kirkkaan valon.

Kun Harry sanoi viimeiset sanansa, Eero äkkiä seisahtui ja kysyi:

– No mikä?

Harry vastasi:

– Koulusta karkotettuna en voisi jäädä kotiin asumaan. Isälleni en soisi olevani taakaksi. Siis ei muuta neuvoksi, kuin hyvästi vanhemmille ja siskoille ja ulos maailmaan!.. Ja sentähden tulin luoksesi neuvottelemaan.

Heidän ajatuksensa olivat sattuneet yhteen.

– Tämä on kumma, tämä on kumma! sanoi Eero puoleksi itsekseen.

– Mitä sanot?

– Harry, Harry, kuinka kaikki tämä on kummallista.

– Miksi niin? Mitä tarkotat? Eero joutui yht'äkkiä haltioihinsa.

– Rakastatko sinä minua, Harry? hän kysyi.

– Rakastan, vastasi toinen kummeksuen, – tiedäthän sen, Eero. Miksi niin kysyt?

– Sano minulle, miksi rakastat?

– Miksi? En tiedä. Ehkä sentähden, että sinä rakastat totuutta ylinnä kaikkea.

– Sentähden, niin… Onko totuus sinulle kalliimpi kuin koko maailma?

– Niin luulen, sanoi Harry vähän epävarmasti.

– Oi Harry, minun muistui äkkiä mieleeni eräs Rydbergin lause "Prometeuksessa": "och böj dig aldrig för en själivisk makt!" Eikö se niin ole, Harry? Koko elämä asettaa meidät koetukselle – ketä enemmän rakastamme, totuutta vaiko omaa itseämme ja ulkonaista rauhaamme? Tuossa on edessämme ihanne! Se on kuin aamun koi kaukana taivaan rannalla – sitä kohti kiiruhtakaamme, Harry, sitä valoa kohti, kohti sitä luvattua maata, jossa ihmiset elävät rakkaudesta totuuteen!

– Eero!

– Sinä ehket käsitä minua, mutta minun henkeni riemuitsee. Sen kahleet vaipuvat maahan, vapaana kuin taivaan lintu se kohoaa yläilmojen valkeuteen – minä taas ihanteen näen! Ei pelkoa enää, ei epäilystä, ei murhetta. Nyt on tie edessämme selvä. Nyt kohti elämää, nyt kohti kuolemaa! Kuolemaa ei ole, totuus on ikuinen. Kuolema on elämä… Kuinka rakastan koko maailmaa nyt, kun olen vapaa ja uskallan elää. Minun henkeni vuotaa ulos avaruuteen ja mahtavana virtana se riistää kaikkien sydämet mukanaan… Kohta, kohta, Harry, sinäkin sen ymmärrät… Nyt, missä ovat Aarno ja Tuomo, että liittomme olisi täydellinen!..

– Sinä olet haltioissasi, Eero?

– Ah, älä pelkää, Harry, kyllä minä olen itseni, vaikka tulin niin iloiseksi, kun näin, mitä meidän tekemän pitää. Hän pyyhkäsi kädellään otsaansa ja lisäsi tyynemmin:

– Sinä tulit siis luokseni neuvoa kysymään. Niin, mitä sinä muuta voit tehdä kuin edetä sillä samalla tiellä, jolle jo olet astunut, ja lähteä kodistasi? Ja enkö ole minäkin samassa asemassa kuin sinä? Olenhan monta monituista kertaa väitellyt enoni kanssa samanlaisista asioista ja onhan meillä ollut puhe siitä, että minä tämän kotoni jättäisin ja lähtisin maailmaan… ja nyt minä sen teenkin.

– Sinäkö? Sinäkinkö? Minä sitä vähän aavistin, että saisin sinusta toverin!

– Niin juuri, tunnen minäkin nyt olevani ihminen, joka itse saan, jonka itse täytyy päästä oman elämäni herraksi ja ohjaajaksi. Ei sitä niin kallista lahjaa voi antaa muiden raadeltavaksi. Nyt lähtekäämme pois itse elääksemme ja työskennelläksemme… Mennään Aarnoa ja Tuomoa hakemaan, heidänkin pitää olla mukana.

– Mennään!

Mutta miksi Eero äkkiä kavahti? ja sanoi:

– Kuule, Harry!

– Mitä?

– Sinä olit liian kova äidillesi… Suuttuminen ei ole oikea…

Harry loi katseensa maahan.

– Sinun pitää pyytää häneltä anteeksi, lisäsi vanhempi ystävä hiljaa.

Harry katsoi Eeroon. – Poikkeanko kotona? hän kysyi.

– Tee se. Tule sitten Aarnon luokse. Minä käyn ensin Tuomoa hakemassa, Aarnon luona kokoonnutaan.

Eero saattoi Harryä etehiseen; juuri kun tämä oli poistumaisillaan, ja ystävät kattelivat, hän kysyi Harryltä:

– Oletko onnellinen?

– Olen, kuului melkein luonnottoman kiihkoisa vastaus.