Читать книгу Attila - Felix Dahn - Страница 3

Sisällysluettelo

Ensimmäinen luku.

Synkeänä lepäsi painostavan lämmin kesäyö valtavan Tonava-joen yllä. —

Melkein merenpoukaman kaltainen oli aaltojen silmänkantamaton avaruus. Saeten kummallakin puolen rantaa monin paikoin liejuksi ne keskellä uomaakin vyöryttivät suunnattomia vesimääriään itää kohti vain hiljakseen, sillä monta pienoista saarta, pensasten ja puiden vihreäksi rehevöittämää, oli kulkua estämässä. —

Yksi näistä kapeista saarista kohosi vain nimeksi joen kalvosta; miehenkorkuinen kaislikko ympäröi sitä joka taholta ja ainoastaan pari puuta siitä yleni, pari ikivanhaa salavaa, ei kovin korkeaa, mutta valtaisen laajaa ja pahkaista, latvoissa, oksissa ja kuoressa eriskummaisia kasvannaisia.

Kuuta ei näkynyt taivaalla; ja tähtiä peittivät tiheät pisartelevat pilvet, joita hautova lounaistuuli ajoi hiljaa edelleen.

Mutta kaukana idässä leimahteli aika ajoittain kelmeä valo mustalta taivaalta, aavemaisena, peloittavana; yhä uhkaavampana painoi sitten äkillistä välähdystä seuraava syvä, ikäänkuin tuhoaennustava vaikeneva yö. — —

Hiljaa koristen ja sohisten pyrki joen juoksu verkalleen, vitkastellen pienoisen kedon sivuitse, joka leveten länttä kohti ja idässä päin suipeten muodosti melkein kolmion.

Kaislikko muuttui vähitellen saaren liejuisilla alavilla rannoilla tiheäksi pajukoksi ja piikkisiksi näsiäisiksi.

Ylt'yleensä pimeyttä, yksinäisyyttä, hiljaisuutta; väliin vain kohosi syvästä virrasta petokala, joka saalista tavoitellessaan hypätä läiskäytti pintaan: veden kalvossa hetken aikaa väreitä — sitten taas oli kaikki hiljaa.

Silloin kohosi vasemman, pohjoisen rannan pensaikosta raskaasti lentoon suuri lintu: kaartelihen ja päästi kirkuvan varoitushuudon.

Se liihotteli verkalleen luodon luo, mutta ollessaan juuri laskeutumaisillaan vanhaan piilipuuhun — se liiteli jo sen latvan kohdalla — kohottautui äkisti, tehden jyrkän polven, ylemmä, päästi monta, mutta vielä äänekkäämpää pelästys- ja varoitushuutoa ja riensi nyt pois nopein, iskevin siivenlyönnein aivan toiseen suuntaan, itään käsin, joen juoksua seuraten, ja hävisi ennen pitkää yöpilviin. —

* * * * *

Mutta saarella syntyi nyt hiljaista liikettä pajupensaikossa. Hahmo, joka oli tähän asti ollut kyykistyneenä pensaiden peitossa kostealla rantahiekalla, ojentautui suoremmaksi.

"Vihdoinkin!" lausui nuorekas ääni hiljaa. Nuorukainen tahtoi nousta pystyyn.

Mutta toinen mies, joka oli maannut hänen vieressään risukkoon kätkeytyneenä, veti hänet käsivarresta alas ja kuiskasi:

"Hiljaa, Daghar. Haikaran säikäyttäjät saattavat olla vakoojiakin."

Pohjoiselta rannalta liukui nyt tätä pientä saarta kohti joen tummasta kalvosta vielä tummempana kohoava pitkähkö viiru, ikäänkuin musta varjo.

Se oli — nyt saattoi sen jo erottaa — vene; nuolennopeasti se kiiti lähemmä, mutta yhtä kaikki äänettömästi.

Sen neljä airoa varoi visusti synnyttämästä kolinaa ja loisketta painuessaan ja kohotessaan. — Jo soljui kulussaan taitavasti käännetty vene, ei suippo kokka, vaan leveä perä edellä, sakeaan kaislikkoon; ohiliukuvat kupeet raapivat jäykkiä ruokoja, hipaisivat höyhenmäisiä kukkia — siinä ainoa ääni, jonka saattoi havaita.

Molemmat soutajat hyppäsivät rannalle ja vetivät veneen kuiville.

Tällävälin olivat odottajat nousseet rannalla seisoalleen: äänettöminä ojensivat nuo neljä miestä toisilleen kättä; sanaakaan ei puhuttu.

Äänettöminä he kulkivat rannalta ylemmä kedolle, joka länttä, pohjoista ja etelää kohti loivasti kohosi, mutta idässä muodosti jyrkänteen; he lähenivät siten noita mahtavia piilipuita, jotka kasvoivat saaren kukkulalla.

Siinä pysähtyi vanhempi aikaisemmin saapuneista, nosti kypäräistä päätään, heilautti pitkäsuortuvaisen valkean tukkansa niskaan ja lausui huoaten: "Yörosvojen tavoin täytyy meidän salaa hiipiä kokoon — ikäänkuin kiellettyyn murhatyöhön."

"Ja kuitenkin on kysymyksessä jaloin kaikista teoista", huudahti nuorukainen hänen rinnallaan, kouristaen keihästä lujempaan, — "vapautus."

"Kuolema leijailee päittemme päällä!" kuiskasi varoittaen nuorempi tulokkaista, pyyhkäisten alas ruskean partansa, jonka kostea tuuli huiskautti hänen kasvojaan vasten.

"Kuolema leijailee kaikkialla ja alati inehmon pään päällä, kreivi Gerwalt", vastasi hänen venetoverinsa; päättäväisyys ja luottamus kajahti hänen äänestään.

"Uljaasti puhuttu, kuningas Ardarik!" huudahti nuorukainen.

"Vain kuoleman laadussa on ero", virkkoi päätään nyökäyttäen valkohapsinen.

"Tosin, tosin, kuningas Wisigast", huomautti Gerwalt. "Ja minua kauhistuttavat tuskat, jotka saamme kärsiä, jos hän vain aavistaa, että olemme toisemme tavanneet salaa." Häntä puistatti.

"Kaikkitietävä hän ei toki ole!" intoili nuorukainen vihaisena.

"Eikä edes Wotankaan", arveli kuningasvanhus.

"Mutta tulkaahan", kehoitti Gerwalt, käärien tumman vaippansa leveiden hartiainsa ympärille tiukempaan. "Tuuli lennättää ihan kahmalokaupalla sadetta vasten silmiä. Tuolta, piilipuun alta, saamme suojaa."

Kaikki neljä menivät nyt koillispuolelle piilipuunrungoista leveimmän suojaan; runsaasti siinä oli heille tilaa vieretysten.

"Aloita heti, ruugien kuningas", kehoitti Gerwalt, "ja lopeta pian. Voi meitä, ellemme ole jälleen päässeet turvalliseen paikkaan ennenkuin päivän ensi sarastus taivaalla näkyy. Hänen ratsumiehensä, hänen vakoojansa piileskelevät, liikkuvat, väijyvät kaikkialla. Mielettömyyttä oli, että taivuin tulemaan tänne. Vain sen takia, että pidän sinua, kuningas Wisigast, isäni ystävää, niin suuressa kunniassa, vain sen takia, että sinä, kuningas Ardarik, annoit kaksikymmentä talvea sitten minulle kalpasuojelusta — sen takia, että tahdon teitä kumpaakin varoittaa niin kauan kuin minussa henki on. Vain sen takia tulin mukaan tälle päänmenoretkelle. — Minusta tuntui, kun kuljimme synkeävarjoisella, vitkaan vierivällä joella, kuin pitäisi matkamme Manalaan."

"Manalaan joutuvat vain pelkurit", lausui kuohahtaen nuorukainen, vihoissaan pudistaen tummanruskeita, lyhytkiharaisia kutrejaan, "jotka kaihtavat verikuolemaa."

Ruskeapartainen mies laski nyrkkinsä kannikkeesta riippuvalle lyhyelle miekalleen.

"Aloita, ystävä Wisigast", kehoitti kuningas Ardarik, nojaten piilipuun runkoa vasten ja painaen keihästä poikki rinnan pitääkseen siten koossa lepattavaa viittaansa. "Ja sinä, nuori Daghar, hillitse mielesi. Minä näin kerran tämän alemannikreivin seisovan sotisovassa rinnallani, silloin — Marnen varrella — kun vain kaikista rohkeimmat, kuolemaa vääjäämättömät sankarit pysyivät väistymättä."

"Mitä minulla on sanottavaa", aloitti ruugien kuningas, — "sen tiedätte itsekin. Sietämätön se on, tämä hunnien ies! Milloin se laukeaa?"

"Kun jumalat murtavat", lausui Gerwalt.

"Tahi me", huudahti Daghar.

Mutta kuningas Ardarik katseli mietteissään eteensä ja pysyi vaiti.

"Eikö se tosiaan ole sietämätön, kreivi Gerwalt?" kysyi kuningas. "Sinä olet urhoollinen mies, svaabi, ja ylpeä mies, ylpeä niinkuin koko ylevämielinen kansasi. Pitääkö minun muistuttaa sinulle, mitä tunnet, mitä kärsit, yhtä täysin kuin me? Hunni hallitsee niin laajalti kuin haluaa. Ei Rooma, ei Byzantion tohdi antautua taisteluun tuota kaikkien maiden kauhua vastaan! Ja kaikkien merien kauhua, hirmuista vandaalia Gerserikiä hän nimittää veljekseen. Kansat hän on laskenut valtansa alle Byzantionin porteilta keskipäivän mailta hamaan keskiyönmeren merenpihkasaariin asti. Ja miten hän hallitsee! Mielivalloin! Oikku tekee hänet monesti jalomieliseksi, mutta vain oikku panee myös väkivallalle rajan, kaikkialla rehottaa julmuus, konnuus. Yksikään kuningas ei hänen mielivallaltaan, hänen himoltaan ole varma arvostaan, yksikään maamies lyhteestään, ei edes yksikään nainen vyöstään. Kuitenkin vielä syvemmin kuin muita heimoja, jotka hän hunneillaan kukisti, säälimättömämmin hän tallaa meitä maahan, meitä, vaaleatukkaisia ja sinisilmäisiä kansoja, joiden esi-isät polveutuvat Asgardhista. Meitä 'germaaneja' — joiksi roomalaiset nimittävät meitä — ei hän halua vain lannistaa, hän tahtoo raiskata meidät."

"Paitsi minua", lausui kuningas Ardarik levollisena, suoristautuen hiukan, "ja gepidejäni."

"Niinpä kyllä", virkkoi Daghar nyreästi, "sinua — ja sitten vielä amalilaista Valameria, itägoottia. Hän saa kiittää teitä keihäästään ja miekastaan. Teitä hän kunnioittaa — mutta mistä hinnasta! Minkä palkaksi!"

"Uskollisuutemme palkaksi, nuori kuninkaanpoika."

"Uskollisuutenne! Sekö on kaikkein korkein kunnia? Minua opetettiin toisin skiirien kuninkaanlinnassa! — Sokea isäni, kuningas Dagomuth, lauloi siitä harpun säestämänä jo pojalle, kunnes opin sitä soittamaan:

"Mahtavin maine, kunnia korkein, — kuule se tarkoin: — on sankaruus."

"Ja hyvin olet, nuori Daghar, kumpaisenkin isältäsi oppinut: sankaruuden ja harpunsoiton. Parhaimmaksi laulajaksi, valioimmaksi soittajaksi ylistävät sinua ylt'ympäriinsä miehet ja neidot. Ja uljaasti näin sinun, sydänilokseni, kalpaa heiluttavan byzantilaisia ja sklabeneja vastaan. Nyt opi vielä tämä: — ei oppiminen vanhemmalta mieheltä ole häpeällistä! — kaikki sankaruus alkaa uskollisuudella."

"Ja siinäkö kaikki?" kysyi Daghar kärsimättömästi.

"Minulta — hänelle — niin!"

"Sinussa ei siis ole, ystävä Ardarik", kehoitti kuningas Wisigast, "vähääkään sydäntä heimolaisiasi, naapurejasi, ystäviäsi kohtaan? Tosin hän on gepidien ja itägoottien oikeuksia — tähän asti! — suojannut: hän pitää teidän kanssanne tekemänsä sopimukset. Mutta kaikki me muut? Minun ruugini, Dagomuthin skiirit, herulit, turkilingit, longobardit, kvaadit, markomannit, tyyrinkiläiset, sinun svaabisi, Gerwalt — eikö hänestä ole sula nautinto rikkoa uskollisina pysyneiltäkin mielivaltaisesti mikä sopimusoikeus tahansa? Teitä hän pitää kunniassa — teitä hän palkitsee runsain arvolahjoin, saaliin osingoilla, silloinkin kun ette ole lainkaan olleet sotimassa — ja meitä? — Meitä hän murjoo ja ottaa meiltä mitä meille olisi tuleva. Etkö luule, että se herättää vihaa ja kateutta?" —

"Ihan varmaan", huokasi Ardarik, sivellen harmaata partaansa. "Senhän pitääkin herättää!"

"Hän koettaa ajaa", jatkoi ruugien kuningas, "meidät muut epätoivoon ja vastarintaan."

"Tuhotakseen teidät varmasti", myönsi Ardarik surullisena.

"Sitä varten hän höystää sortoa pilkalla, häpeällä. Niinpä hän on tyyrinkiläisten vanhaan kolmesataa ratsua, kolmesataa lehmää, kolmesataa sikaa käsittävään vuosiveroon äkkiä lisännyt — kolmesataa neitsyttä."

"Minä lyön hänet vielä kuoliaaksi, tuon neitsyenraiskaajan!" huudahti nuori Daghar äänekkäästi.

"Et iki päivinäsi pääse, senkin huimapää", vastasi Gerwalt kädellään viitaten, "keihään mitan päähän hänestä. Sankkoina parvina sulkevat hänet alinomaa joka askeleella piiriinsä hunnit niinkuin mehiläiset parveilupesänsä."

"Ja urheat tyyrinkiläiset", tiedusti kuningas Ardarik sangen tarkkaavaisena, "ovatko he jo myöntyneet?"

"En tiedä", jatkoi Wisigast. — "Niin, pari vuotta takaperin, silloin kävi toivon tuulahdus läpi vapisevain kansain: hengähtäen ne nostivat kumaraisia päitään! Kun Galliassa — vieläkö muistat, Ardarik-ystävä? — tuo joki ei enää voinut juosta — niin täynnä se oli ruumiita! — ja tulvien verta kohosi yli äyräittensä?"

"Tokko muistan", vaikeroi gepidi. "Kaksitoistatuhatta miestä kansaani makaa siellä."

"Silloin oli hänen, kaikkivaltiaan, pakko ensi kerran väistyä."

"Kiitos mainioiden länsigoottien ja Aëtiuksen", huudahti Daghar.

"Ja kun hän kohta jälkeenpäin", puuttui Gerwalt puheeseen,

"Italiassakin kääntyi takaisin vanhan, kepin varassa kävelevän

miehen, Roomasta tulleen papin edessä, silloin heräsi toivo kaikissa

Länsimaiden orjuutetuissa —"

"Että loppu lähenee, jumalan vitsa on katkennut", jatkoi Wisigast.

"Jo loimahti siellä täällä vapauden liekki!" innostui Daghar lausumaan.

"Liian aikaisin!" virkkoi gepidien kuningas vakaasti.

"Niin kyllä, liian aikaisin", huokasi Gerwalt. "Verivirtoihin hän sen sammutti."

"Ja nyt!" valitti Wisigast. "Suurempaa tuhoa kuin koskaan ennen hän hautoo ensi kevääksi. Tosin hän pitää lopulliset tarkoitusperänsä vielä visusti salassa — ne saattaa vain aavistaa —, mutta suunnattomat täytyy niiden olla, niistä suunnattomista keinoista päättäen, joihin hän ryhtyy. Kaikki hänen kansansa — kai monta sataa nimeä! — kummastakin maanosasta! Ja kolmannesta, keskipäivän maasta, Afrikasta, ojentaa hänelle vandaali kätensä hirmuiseen liittoon!"

"Kenenkähän varalta? Länttäkö vastaan?" tutkisteli Gerwalt.

"Vaiko itävaltakuntaa?" kysyi Daghar.

"Vai molempia!" lopetti Ardarik.

"Miten tahansa", jatkoi ruugilaiskuningas, "kuusi kertaa voimakkaampi hän on oleva kuin kolme vuotta sitten! Ja vastustajat? Byzantionissa heikko raukka valtaistuimella! Lännessä? Aëtius keisari Valentiniuksen epäsuosiossa, murhaajantikarin uhkaamana. Länsigooteilla kolme, neljä veljeskuningasta kruunusta riitelemässä. Mennyttä kalua on maailma, mennyttä iki päiviksi, jos myös Gallia ja Espanja joutuvat orjuutetuiksi. Silloin suistuvat sekä Byzantion että Rooma. Ennenkuin hän lähtee tähän viimeiseen taisteluun, täytyy hänen sortua epäiltävään voittoon. Muuten joutuu maanpiiri hänen orjuutukseensa. Olenko oikeassa vai väärässä, ystävä Ardarik?"

"Oikeassa olet", huokasi tämä ja painoi vasemmalla nyrkillä otsaansa.

"Ei, väärässä olet, kuningas Wisigast!" huudahti alemanni väliin. "Olisit oikeassa, jos hän olisi kuolevainen niinkuin me ja meidän kuolevaisten tavoin voitettavissa. Mutta hän on epatto! Kristittyjen helvetistä noussut! Niin kuiskaavat Ziun papit, epaton ja susinoidan poika. Keihäs ei kajoa, kalpa ei kuoleta, ase ei auta! Minä olen sen kokenut, olen nähnyt. Seisoin hänen rinnallaan tuon joen varrella Galliassa: minä suistuin, ja satoja, tuhansia suistui minun viereeni nuolia ja keihäitä sata vain pilvien alla: hän seisoi! Pystyssä seisoi! Hän nauroi! Hän puhalsi — itse minä näin! Hän puhalsi suippoon, harvaan leukapartaansa — ja roomalaiset nuolet kimposivat kuin oljenkorret takaisin hänen hirventaljastaan. Ihminen hän ei ole, sen osoittaa parhaiten hänen — julmuutensa!"

Hän vaikeni kauhun puistattamana.

Hän painoi molemmat kätensä silmilleen.

"Kolmekymmentä vuotta siitä kohta on kulunut", jatkoi hän hetken päästä. "Olin poikanen. Mutta yhä vielä näen heidät edessäni — suippopäisissä vaajoissa väännellen, yhä kuulen heidän ähkivän tuskissaan — he olivat nousseet kapinaan tuota hirviötä vastaan ja joutuneet vangeiksi — isävanhuksen, veljen, ihan syyttömän äidin. Ja — silmäimme edessä! — hän ja sitten hänen ratsumiehensä kiduttivat neljä kaunista sisartani kuolemaan! Minun kasvoni hän lykkäsi isän hytkähtelevään ruumiiseen kiinni ja virkkoi: 'Näin päättyy uskottomuus Attilaa kohtaan. Opi, poika, tästä uskollisuutta.' — Minä olen sen oppinut!" päätti hän vapisevin huulin kertomuksensa.

"Niin minäkin", lausui gepidien kuningas. "Toisella tavoin, mutta vielä perinpohjaisemmin. Kauhun? Minä pudistaisin sen niskoiltani. Minä olin sen pudistanut! Mutta minua sitoo kaikista väkevin pakko: kunnia! — Minäkin havaitsin, jo aikoja sitten, niinkuin nyt sinä, ystävä Wisigast, ikeen sietämättömäksi ja tahdoin pelastaa kansani maanpiiristä. Kaikki oli kunnossa: liitto Byzantionin kanssa, salainen sopimus monien germaanilaiskuninkaiden ja sklabenien päämiesten kanssa. Makasin teltassani nukkumassa — kolme yötä oli vielä sovittuun päivään. Herätessäni istui hän — hän itse — vuoteeni vieressä! Kauhistuneena yritin nousta. Silloin hän painoi minut lempeästi kädellään takaisin vuoteeseen ja saneli minulle — koko suunnitelmamme ja sopimuksemme — se täytti neljä sivua roomalaista kirjettä — ulkoa! Sitten hän virkkoi lopuksi: 'Muut ovat ristiinnaulitut, kaikki seitsemäntoista. Sinulle annan anteeksi. Jätän sinulle valtakuntasi. Minä uskon sinua. Ole minulle edelleenkin uskollinen.' — Vielä samana päivänä oli hän minun ja gepidieni kanssa metsästämässä yksin Tonavan metsässä. Väsyneenä hän nukahti pää minun polvilleni. Niin kauan kuin hän elää, täytyy minun pysyä hänelle uskollisena."

"Ja maailman täytyy olla ja pysyä hunnilaisena!" valitti ruugien kuningas.

"Niin, niin kauan kuin hän elää."

"Hunnien ensi voiton jälkeen jää se hunnilaiseksi ainiaaksi."

"Attilan pojat", lausui Ardarik painavasti, "eivät ole hän itse."

"Hyvä! Mutta Ellak ei ole mikään heikko raukka, vaan kyllin vahva pitämään tuon uuden voiton jälkeen hallussaan sen, mitä isä on voittanut. Silloin ei hunnilaisvaltakunnalla ole enää ketään vihollista maan päällä."

"Silloin — on kuin onkin!" lausui Ardarik.

"Oikeaa kuningaspuhetta", huudahti Daghar kärsimättömänä. "Liian arvoituksellista! On siis taisteltava ilman gepidejä — lopulti heitä vastaan! Kuningas Wisigast, lähetä minut Valamerin, amalungilaisen, luo. Minä tahdon hänet —"

"Säästä se ratsastus, nuori Daghar", virkkoi Ardarik.

"Onko hän hänetkin armahtanut ja — kahlehtinut?" intoili nuorukainen.

"Ei. Mutta he ovat juoneet veriveljeyden."

"Hyi inhaa hirmunverta!" huudahti kuninkaanpoika.

"Ei itägoottikaan taistele hunnilaisvaltakuntaa vastaan niin kauan kuin Attila elää."

"Hän voi elää vielä kauankin; hän on vasta kuusikuudetta talvea vanha", puhisi Daghar.

"Ja sillävälin menehtyy maailma", huokasi Wisigast.

"Ennemmin koko maailma", lausui gepidi levollisena, ojentautuen täysin suoraksi, "kuin minun kunniani. — Tule, Gerwalt, lähtekäämme. Minä tulin tänne, koska jo aikaa sitten aavistin, mitä Wisigast-ystävä mielii. Häntä kuulla, häntä varoittaa halusin mistä hinnasta tahansa, jopa henkeni, en vain kunniani uhalla. Vanha valkohapsinen ruugilaissankari: — et itsekään usko voivasi murskata hunnilaisvaltaa, kun minä ja Valamer sitä kannatamme. Ja meidän täytyy sitä kannattaa, jos sinä — nyt — hyökkäät sen kimppuun. Harmaapartainen kuningas, etkö vielä ole oppinut ensimmäistä kuningastaitoa — odottamista? Etkö kuule, vanha taistelutoveri: odota!"

"Ei, emme odota!" huudahti intohimoisesti Daghar. "Kuningas Wisigast, anna gepidien ja itägoottien nukkua ja jäädä osattomaksi voiton ja maineen ihanimmasta seppeleestä. Me emme odota! Sinähän sanot, että ensi kevään jälkeen on liian myöhä. Käymme päälle! Mitä? Emmekö muka olisi kyllin vahvoja? Sinun ruugisi! Minun skiirini! Heruli Wisand voimallisine palkkasoturijoukkoineen! Jalo longobardi Rothari miehineen! Jalo markomanni Vangio heimoineen! Sklabenien kolme päällikköä Drosuh, Milituh ja Sventoslav! Vihdoin lupasihan itse Byzantionin keisari meille, kun hänen lähettiläänsä ensi kerran tulevat hunnien luo, heidän mukanaan kultaa ja aseita…"

"Jos hän vain pitää sanansa!" keskeytti Ardarik. "Nuori kuninkaanpoika, sinä miellytät minua. Harppua sinä osaat soittaa heljästi ja taistella ja puhua sinä osaat reippaasti. Opi nyt vielä neljänneksi — vaikeampi ja vastaiselle kuninkaalle noita muita tarpeellisempi taito — olemaan vaiti! Jos minä nyt ilmoittaisin kaikki, mitä sinä tässä luettelit, suurelle hunnille?"

"Sitä sinä et tee!" huudahti nuorukainen; mutta hän pelästyi.

"En teekään, koska olen itselleni luvannut pitää salassa, mitä täällä minulle luottamuksessa uskotaan. Minun tulee pitää se salassa, sillä vain teille tämä salaliitto uhkaa tuhoa, ei Attilalle. Epäiletkö sitä, rohkea Daghar? Kaikki, jotka mainitsit — painakoot he sitten vaikka kymmenen kertaa enemmän! — eivät voi saada irti lastuakaan Attilan yli koko maailman ulottuvasta ikeestä. Vahinko sinun reipasta nuoruuttasi, sinä tulinen sankari! Vahinko sinun valkeaa, kallista päätäsi, vanha ystävä! Mennyttä miestä te olette, ellette ota varoituksia varteen. Odottakaa! — Etkö tahdo lyödä kättä, Wisigast? Olet katuva sitä, sittenkuin huomaat, että minulla on ollut syytä varoittaa sinua. Mutta minun käteni — vaikka sen tänään hylkäät, pysyy parhaimman ystäväsi kätenä. Ja se on aina oleva avoinna, ojennettuna sinua kohti: huomaa se! — Minä tulen, Gerwalt."

Ja hän hävisi vasemmalle päin pimeyteen.

Melkein kuulumattomasti katosi tuo kapea vene luodon pohjoispuolitse mustiin aaltoihin. —

Miettiväisenä katseli vanhus ystävänsä jälkeen; hän laski molemmat kätensä vaipan alla kannikkeesta riippuvan valtavan kalvan ponteen, vitkaan, ikäänkuin raskaiden ajatusten painamana, vaipui hänen päänsä alas rinnalle.

"Kuningas Wisigast", ahdisti nuorukainen häntä, "et suinkaan sinä toki horju?"

"En", vastasi tämä alla päin. "En horju enää. Heitän sikseen. Olemme hukassa, jos yksin yritämme."

"Ja vaikka olisimmekin", huudahti Daghar leimahtaen hehkuun, "täytyy meidän kuitenkin uskaltaa yrittää! Kuule, mistä vieraiden edessä olin vaiti. Meidän täytyy toimia heti! Heti!"

"Minkätähden?"

"Sentähden… että! Hänen tähtensä, sinun tyttäresi tähden."

"Ildikon! Mitä hänestä?"

"Hunnin poika on hänet nähnyt ja —"

"Kuka?"

"Ellak. Hän tuli teidän kartanoonne sillä aikaa kuin sinä olit ratsastanut meille metsästämään."

"Kuka sen sinulle sanoi? Ei suinkaan Ellak."

"Ildiko —!"

"Mutta ei minulle?"

"Hän ei tahtonut tehdä sinua levottomaksi ennen, aikojaan — tunnethan hänen voimakkaan henkensä! — kenties aiheetta, hän arveli. Mutta on syytä toimia. Hän näki kaikkien germaanilaiskansain kauneimman neidon ja halusi häntä — kuka saattaa hänet nähdä haluamatta? Ellak pyytää häntä isältään…"

"Ildikoa? Minun lastani! Tule! Rientäkäämme! Kotiin! Pian!"

He kulkivat saaren huippenevaan itäpäähän, jossa oli liejuiselle rannalle maihin vedetty lautta, kuudesta paksusta hirrestä kömpelösti kyhätty ja etumaisen poikkihirren editse pystyyn maahan lyödyn sulkupuun kiinnittämä. Molemmat hyppäsivät sen päälle. Daghar iski lauttavivulla hirren alas, lykkäsi lautan irti rannasta ja nopeasti kuin nuoli se lähti soljumaan myötävirtaa; nuorukainen työnsi kokasta sestalla oikealta, väliin vasemmalta puolen, edestakaisin juosten, vanhus piti perää leveällä melalla: — hän suuntasi kulun oikealle, eteläiselle rannalle. — Kumpikin oli kovin kiihdyksissä ja halusi kärsimättömänä päästä kotiin. —

Ja nyt, kun tuo melan outo, heikko loiske oli häipynyt tuonne kauas, nyt painui syvä hiljaisuus sekä joen että taaksejääneen luodon ylle.

Hetkisen pysyi kaikki vaiti.

Juokseva vesi korisi hiljakseen; länsituuli kumarrutti korkean ruohikon syvästi tummanruskeat heiluvat kukkatöyhdöt joen kalvoon asti; leveäsiipinen yökkö lentää tohahti äänettömästi ohi, erehtymättömän varmasti siepaten yöhyttysiä suuhunsa.

Muuten kaikki hiljaa, hengetönnä.

* * * * *

Silloin näytti salavan leveä runko, jonka alla nuo neljä miestä olivat neuvotelleet, kummallisesti kasvavan: sen latvaoksien välistä kohoutui puusta tumma hahmo.

Ensin pisti esiin kypärinen pää, sitten leveä, vaipan peittämä vartalo, joka voimakkain käsin kävi kiinni puun latvaan. Nyt kuunteli ja tähysti mies tarkkaan ympäristöönsä. Kun kaikki oli hiljaa ja pysyi hengetönnä, veti hän sääretkin pois onkalosta ja hyppäsi maahan. Toinen ja kolmas hahmo vetäytyi esiin ontosta salavasta ja laskeutui alas.

"Olinko nyt oikeassa, herra?" huudahti kolmas kiihkeästi. Ääni oli nuorekas. "Eikö kaikki käynyt niinkuin minä jo etukäteen sanoin?"

Puhuteltu ei vastannut mitään. Oli hämärä — hänen piirteitään ei voinut erottaa. Vartalo oli vanttera, lyhyt, ei jalomuotoinen.

"Pane nimet tarkoin muistiisi, Khelkhal", käski puhuteltu toista seuralaistaan, sen asemesta että olisi vastannut kysyjälle. "Minä en niitä unohda. Wisand — Rothari — Vangio — kolme sklabenilaiskoiraa. Kutsu heidät suurimpaan juhlaamme, Dzrivilin, ratsunjumalattaremme kolmipäiväiseen. Se ei herätä huomiota, se on tapa. He ja koko heidän seuransa ja sukunsa, heidät kaikki minun täytyy saada!"

"Herra, olet siis tyytyväinen? Anna siis minulle sovittu palkkani", tiukkasi pyytäjä. "Arveletko, että minun oli helppo pettää uskollisuuteni ja nuori jalomielinen herrani, minun, hänen oman kilvenkantajansa? Vain himo, raivoisa, toivoton — jollet sinä auta — jonka tuon tytön sanomattomat, sydäntäpolttavat sulot ovat herättäneet, saattoi minut… Et usko, herra, miten kaunis hän on? Miten solakka, miten täyteläinen kuitenkin, miten valkea —"

"Solakka! — Ja kuitenkin täyteläinen? — Ja valkea? Minä saan sen kaiken nähdä."

"Milloin?"

"Hänen hääpäivänään, tietenkin. En minä silloin ole poissa."

"Kiiruhda! Olethan kuullut, Ellak on jo — minulla on kiire! Milloin — milloin sinä annat hänet minulle?"

"Niin pian kuin olen täysin varma sinun uskollisuudestasi, sinun vaitiolostasi. Sanopa itse: lähimmän herrasi olet pettänyt minulle, jota et juuri rakasta, vain pelkäät. Minkä keinon valitsen sinua vastaan, ettet minuakin pettäisi?"

"Minkäkö keinon? Minkä vain haluat. Kaikista pätevimmän, kaikista varmimman, mikä päähäsi pistää."

"Varmimman?" toisti puhuteltu aprikoiden, samalla kuin hän hitaasti pisti kätensä vaippansa alle. "Hyvä! Kuten itse neuvoit." Hän veti äkkiä esiin pitkän käyrän veitsen ja työnsi sen mitään aavistamattoman miehen vatsaan niin rajusti, että kärki tunki kylkiluiden välistä näkyviin.

Sanatonna kaatui mies selälleen.

"Anna hänen maata siinä, Khelkhal. Korpit kyllä löytävät hänet. Tule."

"Herra, anna minun yksin uida lähimmälle luodolle, jossa veneemme on piilossa. Minä soudan tänne sinut hakemaan. Johan sinä uit tänne tullessamme melkein puolen virtaa. Tulee liikaa."

"Vait. Mies, joka joka yö turmelee yhden germaanilaisnaisen, jaksaa kaiketi kahdesti samana yönä uida pikkuisen Tonavaa. — Uinti ja kuuntelu ovat kannattaneet. En kaada vain koko tuota vesakkoa, vanhaa ja nuorta, yhdellä tempauksella: myös nuo kaksi ylpeää tammea gepidin ja amalin. Heidän täytyy vannoa samaa uskollisuutta minun pojilleni kuin minulle itselleni. Lähtekäämme, Khelkhal! Kylmä kylpy tuntuu jo edeltäkäsin hyvältä. Tule, ylpeä Tonava, näihin käsivarsiin!" —

Toinen luku.

Ruugienmaa, kuningas Wisigastin alue, ulottui Tonavan oikealta rannalta länteen päin niihin harjuihin asti, joilta Krems- ja Kamp-joet saavat alkunsa.

Runsaan päivän ratsastusmatkan päässä Tonavasta sijaitsi loivalla kummulla lukuisain sivurakennusten keskessä kuninkaan upea kartano.

Rinteellä kasvoi tammia ja pyökkejä, joita oli tarpeeksi harvennettu, jotta kuninkaan talosta jäi vapaa näköala pohjoiseen päin laaksoon; siellä alhaalla kiemurteli rehevän niittymaan halki leveä, kaunisaaltoinen puro — sitä saattoi nimittää vaikka pieneksi joeksi — kunnaan ympäri etelästä luoteeseen.

Puron varrella vilisi kesäpäivän kirkkaassa aamuvalaistuksessa eloisaa, rattoisaa elämää: vihreällä rannalla hääräsi parvi nuoria tyttöjä huuhtomassa monenlaisia villaisia ja liinaisia vaatteita nopeajuoksuisessa, kirkkaassa vaaleanvihreässä vedessä.

Se oli eloisa kuva, täynnä vaihtuvaa, vapaata, silmää miellyttävää liikuntoa.

Sillä työn jouduttamista tai vaivaa eivät tyttöhäiläkät näyttäneet kovin vakavasti ottavan: äänekäs pila, vallaton nauru kajahti vähän väliä ilmoille tuosta häärivästä laumasta, jonka punaiset, keltaiset, siniset, valkeat hameet loistavina erkanivat aamukasteessa kimaltelevan niityn mehevästä vehreydestä. Tytöt olivat, voidakseen esteettömämmin työskennellä, avanneet pitkän mekkohameensa ja kääntäneet helmuksen leveän vyön alle: valkeat jalat olivat kengättömät, ja täyteläiset, pyöreät käsivarret loistivat aamuvaloa heijastaen; yksi ja toinen oli tosin sitonut päähänsä leveän, ruskeista kaisloista palmikoidun, aivan matalan aurinkohatun leuan alitse, mutta useimmat antoivat melkein poikkeuksetta vaalean tukkansa liehua vapaana.

Välisti kohottautui joku puron päälle kumartuneista työskentelijöistä, ojennellen solakkaa nuorekasta vartaloaan, pannen paljaat käsivarret lanteille ja vilvoitellen kumarruksissaolosta punoittamaan ruvenneita kasvojaan raikkaassa aamutuulessa.

Sillä noin kaksitoista tyttöä oli polvillaan vieretysten keltaisella aivan pienirakeisella rantahietikolla, vähän väliä huuhtoen liina- ja villavaatteita vilkaslaineisessa, somassa, viekoittelevassa vuossa, nostivat ne ylös vedestä, panivat suurille puhtaille paasille, joita sitä varten oli sinne kerätty, löivät paukuttivat valkeasta koivupuusta tehdyillä kartuilla aika tavalla, läimäyttivätpä piloillaan väliin puron kalvoonkin, niin että vesi roiskahti korkealle ja kasteli siinä tuokiossa kirkaisevalta naapurilta pään, kaulan ja poven likomäräksi.

Sitten he väänsivät puhtaaksitulleet vaatekappaleet — seitsemän kertaa kunkin, niin vaati Friggan käskyn mukaan vanha perintätapa — nuorien käsivarsien täydellä voimalla ja valuttaen veden tarkkaan hiekalle — ei takaisin puroon —, ja nakkasivat puhtaat vaatteet taakseen rehevälle nurmikolle, kaappasivat käsiinsä uutta työtä, sievistä, pajusta palmikoiduista korkeista koreista, joita oli kunkin pesijättären oikealla puolella.

Mutta polvistuneiden huuhtojain ja karttuajain takana kulkivat nopsajalkaiset levittäjät edestakaisin, laskivat noiden toisten poispanemat vaatekappaleet ja veivät ne leveillä, matalanpuoleisilla lehmuspuusta tehdyillä kaukaloilla parin askelen päähän joesta kirkkaassa auringonpaisteessa kylpevän niityn keskelle; sillä siellä oli kaste jo kuivunut, vaikka se vielä puron partaalla ja vastakkaisellakin puolen niityn länsikulmalla, metsän pensaiden ja latvojen alla, runsaana helmeili.

He levittivät vaatteet yksitellen ja huolellisesti poimut tasoittaen levälleen riviin. Niitty upeili parhaassa kukkeudessaan, tätyruohot ja tikankontit, kaunokit ja ruutat painoivat nuokkuvat päänsä mielellään ja nöyrästi vilvoittavaan suojaan polttavalta auringolta. Ja välisti lensi luo tuttavallinen päiväperhonen, käväisi katsahtamassa kirjava riikinkukonsilmä tai hento korento, joka rakastaa lämpimiä aurinkoisia metsäniittyjä, tahi kaunis, vitkaan, ikäänkuin juhlallisena liihotteleva välkeperho laskihen valkean villakankaan kutsuvalle pinnalle ja hajoitti suuret siipensä levälleen, paistattaakseen päivää ja suloisesti siitä nauttien. —

* * * * *

Lähellä kukkaisaa niittyä haaraantui leveä ajotie, joka kuninkaan kartanosta vei kunnasta myötämäkeen etelää kohti: länteen käsin se kääntyi metsään, oikealle taas, itäänpäin se kulki juuri tuon nurmikon läpi.

Haarautumispaikassa oli tuuheaoksaisten, leveälehtisten pähkinäpensaiden varjossa pitkät häkkivankkurit, joiden eteen oli valjastettu kolme vitivalkoista hevosta: yksi edelle ja kaksi perään rinnan; kuuteen puoliympyrän muotoiseen renkaaseen oli vankkurien päälle kiinnitetty vahvasta purjekankaasta katto; lukuisat, siististi vierekkäin vankkurien pohjalle asetetut korit, jotka olivat täynnä jo kuivuneita pesuvaatteita, todistivat, että työ oli kestänyt jo hyvän aikaa.

Vankkurien edessä, niiden poikkilaudan kohdalla, nojautui niitä vasten suorana ja ylväänä neito; hän oli kaunis ylen määrin.

Solakkalanteinen, mutta niskan, hartioiden ja poven kohdalta täyteläisenä upeileva ihana hahmo kohosi pään korkeuden ylemmäksi hänen kumpaakin toveriaan, jotka hekin ylittivät keskimitan.

Hänen neitseellisten jäseniensä ympärillä aaltoili yksi ainoa valkoinen vaate: vaaleansinisen vaippansa hän oli riisunut pois ja ripustanut sen vankkurien kaiteelle. Niin jäivät kaula ja ihmeen ihanat, hienosti pyöristyneet käsivarret näkyviin. Hänen hipiänsä valkoisuus kuulsi, välkkymättä, himmeänvalkean marmorin lailla. Kämmenen levyinen vyö, joka oli hienoa, morsingolla siniseksi värjättyä nahkaa, piti aaltoilevaa villapaitaa lanteilta koossa; sininen päärme ei enää ulottunut peittämään hienoja nilkkoja; sievästi oljista palmikoidut pohjalliset suojelivat jalkaa, jonka korkean rinnan ylitse ne olivat punaisilla hihnoilla kiinnitetyt.

Kuninkaallisen neidon yllä ei ollut kultaa muuta kuin tukassa, joka olikin tässä luonnon ihmeellisen runsaasti hellimässä olennossa ihme sinänsä: värin kylläisyys, lämpö, syvä kulta, jokaisen suortuvan silkinhento hienous ja kummastuttava täyteläisyys siinä yhtyivät. Kolmen hänen kapean, pitkän sormensa levyisenä kohosi hänen valkealta otsaltaan palmikot, verrattomana diadeemina sitä koristaen, ja näiden otsapalmikkojen takana jakautui vasta täysin jalosti muodostuneessa päässä tulvehtivan tukan runsaus kahdeksi uhkeaksi, kolmipunontaiseksi palmikoksi, jotka ulottuivat hänen polventaipeeseensa saakka ja joiden päät oli sidottu sinisillä nauhoilla.

Niin hän nojautui, täyteen mittaansa suoristuneena, vankkureita vastaan, oikea käsivarsi kaksivaljakon valkoisen oriin selän päällä leväten, samalla, kuin hän vasemmalla kädellään varjosti silmiään auringonsäteiltä.

Sillä valppaana hän tarkasteli tyttöjen työtä puron varrella ja niityllä. Hänen suuret, pyöreät silmänsä, kullanruskeat, väriltään kotkan silmäin näköiset, loistivat: terävä, kiinteä, rohkea oli katse; väliin hän kohotti ylpeästi voimakasta, suoraa nenäänsä ja kauniisti kaartuvia, syvästi tummanvaaleita kulmakarvojaan. —

Äkkiä rupesivat raskaat vankkurit kovaan kulkemaan takaperin: etumainen ratsu ei päästänyt hirnuntaa, vaan kauhun parahduksen, työntyi taaksepäin toisten päälle, kohosi takajaloilleen —; vankkurit ja hevoset näyttivät välttämättömästi suistuvan korkealta tieltä laaksonpohjaan.

Kirkaisten syöksyivät hänen molemmat seuralaisensa poispäin, ylös mäkeä.

Mutta tuo korkea neito hypähti esiin, painoi suitsiin tarttuen takajaloilleen nousseen hevosen voimakkain käsin alas, katsoi hetkisen, kaunista päätään kumartaen, tarkoin tutkien maahan ja polkaisi sitten oikealla jalallaan kovaan ja varmasti.

"Tulkaa takaisin vain", lausui hän rauhallisena, lykäten jalkansa kärjellä tieltä vähän syrjään jotakin, mikä värähdellen kiemurteli tomussa. "Se on kuollut."

"Mikä se oli?" tiedusti peloissaan toinen seuralaistytöistä, ilmaantuessaan taas vankkurien kupeelle. Uteliaana ja samalla peläten pisti hän ruskeakutrisen päänsä esiin, pitäen tummanvihreää vaippaa ikäänkuin suojana edessään.

"Vaskikäärme, Ganna; hevoset pelkäävät sitä kovin."

"Syytä onkin", arveli toinen paenneista tytöistä, joka hänkin nyt jo uskalsi näyttäytyä vankkurien toisella puolen. "Entä ihmiset! Jos minä vain olisin tietänyt — kyllä olisin kiireen vilkkaa juossut tieheni. Serkkuni kuoli sen puremaan."

"Ne täytyy polkaista kuoliaaksi ennenkuin ehtivät purra. Katsokaahan — ihan pään taakse — kaulaan — minä sitä polkaisin."

"Mutta Ildiko!" huudahti Ganna kauhistuneena, molemmat kätensä kohottaen korkealle.

"Voi valtiatar! Jos olisit astunut harhaan!" valitti toinen.

"En minä harhaan astu, Albrun. Ja minua suojelee Frigga, se mielevä vaimo."

"Niin kylläkin! Hänen avuttaan…!" huudahti Albrun. "Muistatko vielä, Ganna, miten minä viime keväänä, kun olimme tuolla alhaalla pesua huuhtomassa, putosin päistikkaa veteen? Sinä huusit, ja kaikki kaksikymmentä juoksitte pitkin rantaa perästäni, kun vellova vesi minua kiidätti — —"

"Varsin! Mutta hän ei huutanut. Veteen hän ryntäsi ja sieppasi sinut kiinni punaisesta vaipasta — tämähän se oli, tämä sama — jota niin mielelläsi käytät, se, niinkuin tiedät, sopii sinulle niin hyvin! — tarttui sinuun vasemmalla kädellään ja tiukkaan haroen voimallisella oikealla kädellään veti sinut maihin."

"Ja kun minä", lausui kuninkaantytär hymyillen, "suorin vettävaluvaa tukkaani…"

"Oli siihen takertunut simpukoita, joita nimitämme Friggan soljiksi…"

"Helmiä kantavia", jatkoi Albrun. "Ja kun me mursimme kuoret auki…"

"Löysimme kaikkein kauneimman, suurimman jalohelmen, mikä koskaan on tytön silmää ihastuttanut."

"Niin kyllä", virkkoi Ildiko totisena, pyyhkäisten vasemmalla kädellään kulmakarvojaan, "minä olen Friggan turvassa ja rauhassa. Miten muuten olisinkaan voinut, kun äiti kuoli heti kun oli minut synnyttänyt, ruumiiltani, sielultani ja tavoiltani vaurastua koko lailla? Frigga-emäntä on, äidin asemesta, uskonut minut isän huomaan, hänhän on sukumme valoisa alkuäiti! Illat pitkät haasteli hyvä isoni pirtissä helottavan liesiloimun paisteessa hänestä, kaikista naisista naisellisimmasta ja pyhimmästä. Ja useaa useammin, kun sitten vaivuin uneen, näin sen vaalean, kauniin emännän seisomassa vuoteeni ääressä, ja tunsin, miten hän valkealla kädellään siveli — tästä näin — otsaani ja kulmakarvojani. Ja välisti heräsinkin: silloin tuntui kuin näkisin hänen valkoisen liehuvan pukunsa häipyvän, ja kipinöitä kirposi silloin ritisevästä tukastani, kun mieli suloisesti säikähdyksissä sitä hipaisin. Näkymätönnä hän seuraa minua kaikkialla suojelee, rauhoittaa se valkea vaimo. — Mutta nyt riittää joutavat tyttölepertelyt! Työhön käsiksi taas!"

"Ei, valtiatar", vastasi Albrun, mustanruskeita palmikkojaan ravistaen ja tarttuen Ildikoa käsivarteen, — "sinä olet työmääräsi jo tehnyt monin kerroin."

"Kuka on", jatkoi Ganna, "kaikki nämä raskaat korit, jotka me kaksi vain töin tuskin jaksoimme kantaa tuolta niityltä vähän matkan päästä, nostanut korkeihin vankkureihin — yksin —?"

"Emme saaneet edes auttaa. Miksi?"

"Kun olette niin hennot, olisitte voineet särkyä", vastasi nauraen kuninkaantytär, ojentautuen täyteen mittaansa, "molemmat. Oletteko väsyksissä? No, riittäköön sitten kerrakseen. Toisethan levittävätkin jo viimeistä pesua tuolla niityllä. Me jäämme kolmisin, kunnes se on kuivanut, siihen viereen pyökkihakaan. Muut palatkoot vankkureilla takaisin kartanoon; heillä on varmaan nälkä, ja lehmät on jo lypsetty — aamumaito on valmiina. Tulkaa, huudamme heidät pois työstä."

Kolmas luku.

Hiljaiseksi kävi nyt ranta, niitty, kunnastie. Nauravat, lavertelevat tytöt olivat vankkureineen kadonneet kukkulan harjalle upeilevan kartanon viereen rakennetun varastoaitan leveästä portista.

Ildiko seuralaisineen käveli pyökkien alla metsänreunassa, joka lännessä rajoitti niittyä; aurinko nousi; mielellään he jo painuivat varjoon.

Suloiselta tuntui korkeiden, nuorien, solakkain pyökkien katveessa; ne eivät olleet kovin taajassa: vaalean vihreiden lehtien muodostama kattosuojus ei ollut niin tiheä, ettei olisi päästänyt auringonsäteiden kullanvihreää värinää metsätien tummalle, sametinpehmeälle sammalpeitteelle; siitä syntyi silloin usein kummallisia, leikkiviä, katkonaisia varjoja, vuoroin kullankeltaiseen valoon vaihtuen.

Kuninkaantytär taitteli pyökkien alemmista haaroista ohuita oksia, noukki lehdet irti ja liitti ne sitkeillä ruodeilla yhteen, niin että siitä punoutui sievä seppelkiehkura.

Loivasti kunnasta kohti ylenevän metsikön povesta pulppusi kirkas, jokseenkin leveä lähde; hiljaa, soinnukkaasti liristen se kulki suorinta tietä niittymaan poikki puroon.

Lähestyväin tyttöjen keveiden askelten ja heidän vartalonsa varjon säikäyttäminä ampaisivat kivennuoliaiset pakoon, ikäänkuin tummat nuolet lähteen kirkassomerista pohjaa myöten.

Korea sudenkorento — sillä oli pitkät, kapeat ristikkosiivet — tuli lentäen ja laskeutui tuttavallisesti Ildikon kiiltävälle tukalle, sen vienoa tuoksua hengittäen; se jäi pitkäksi aikaa istumaan paikalleen, vaikka neito käveli edelleen.

"Friggan airut!" huudahti Albrun.

"Se toi sinulle jumalattaren tervehdyksen, sinä, Asgardhin lemmikki", yhtyi Ganna puheeseen.

Mutta ruhtinatar pysähtyi nyt äkkiä ja osoitti äänettömänä sormellaan ylös.

Sieltä, korkearunkoisten pyökkien tiheästä latvalehviköstä, kuului hyväilevää kukertelua.

"Metsäkyyhkynen!" kuiskasi Albrun ilosta loistavin silmin.

"Sinä, valtiatar, kuulit sen ensiksi", lausui Ganna.

"Se merkitsee…"

"Häitä, naimisiinmenoa", hymyili Ganna, painautuen valtiattarensa valkoiseen käsivarteen kiinni. "Kuule, kuinka se kaikuu hellältä! Selvästi ottaa Freijakin sinut ystäväkseen — onhan näet metsäkyyhky lemmenjumalattaren lintu."

Ildiko punastui hiusrajaan asti; hän painoi pitkät, tummanvaaleat silmäripsensä alas ja astui ripeämmin.

"Kuulkaa!" huudahti hän sitten, ikäänkuin johtaakseen seuralaistensa ajatukset toisaanne. "Tuolta kuuluu toinen huuto. Kaukaa, kaukaa, metsän syvimmästä pohjasta! Kuulkaahan toki! Nyt taas! Lyhyesti, mutta huimaavan suloisesti, salaisen raskaasti."

"Se on rastas, keltarinta", selitti Albrun. "Kultalintu! Burolf! Joka voi tehdä itsensä ja pesänsä näkymättömäksi."

"Niin kyllä! Hänhän on noiduttu kuninkaanpoika! Noiduttu, koska hän metsän pimennossa kurkki Ostara-jumalatarta tämän ollessa kylpemässä."

"Hänen ei annettu näkemiään lörpötellä muille!"

"Yhä kuitenkin kuulostaa vielä salainen ihastus hänen huudostaan."

"Mutta impi, joka on syntynyt Wodanin päivänä, voi hänet vapauttaa kaipuustaan —"

"Jos suutelee häntä sydämellisesti kultaiseen päälakeen…"

"Kolme kertaa!"

"Lintua! Senhän toki saanee tehdä ankarinkin neitsyt, eikö saakin,

Ildiko?" kysyi mustanruskeatukka Albrun.

"Saa, saa, mutta et sinä sitä linnun takia", arveli Ganna nauraen.

"Sittenkuin se karistaa pois höyhenet ja nokan…"

"No, silloin tulisi hänen vuoronsa suudella."

"Te kerkeäkieliset lapset", moitti Ildiko. "Mitä te siinä puhutte niin kuuluvasti suutelemisesta ja suudeltavaksi joutumisesta? Minua ihmetyttää, ettette häpeä!"

"Ka, niin kauan kuin puhuu suutelemisesta pilan päiten…"

"Ei toki vielä tosissaan ajattele sen tulevan suudelmaa…"

"Josta ei puhu."

"Niinpä niin! Ja sellaista kuninkaanpoikaa, joka kätkeiksen linnunhöyheniin, saanee sentään ajatella ja…"

Ildiko rypisti valkeaa otsaansa ja painoi kohtalaisen suuren suunsa täyteläiset, kukkeat huulet yhteen — teki kummankin aivan heikosti; mutta Ganna huomasi kuitenkin ja varoittaen hän nykäisi kiusantekijää mustasta, pörröisen kiharaisesta kutrista.

"Odottakaa tässä", lausui kuninkaantytär, "tässä sammalmättäällä. Pyökkilehtiköynnökseni on valmis. Minä menen seppelöimään metsälähteen alkuhetteen uudestaan. Lupasin tehdä sen."

"Se on pyhitetty Friggalle", — lausui Ganna totisena, — "ja syväenteinen se on. — Anna hänen mennä yksin — ja kuuntelematta!" lopetti hän, vetäen Albrunin, joka aikoi kurkistella valtiattaren jälkeen, kirkkaanpunaisesta vaipasta viereensä mättäälle istumaan.

Neljäs luku.

Ildiko astui rivakasti.

Korkeakasvuisen immen täytyi tuon tuostakin kumartaa kiiltävän hiuskruunun somistamaa päätään pujotellaidessaan oksain alitse, jotka monin paikoin molemmin puolin ulottuivat kosteassa sammalessa kulkevan, tuskin näkyvän polun ylitse.

Yhä syvemmälle se vei metsän pimentoon, taajemmassa seisoivat täällä puut, niukemmasti pääsi auringonvalo sinne pilkistämään.

Pian hän oli saavuttanut päämääränsä, lähteen alkukohdan.

Kantaisäin kiitolliset kädet olivat siihen kohtaan, missä tämä pyhä luontolähde, täynnä pulppuavaa voimaa ikäänkuin elävä olio, äkkiä solahtaa esiin maaemon uumenista, rakentaneet kehyksen kauniista tummanpunaisesta hiekkakivestä. Tätä kivilajia tarjosi metsäpohja viljalti; varsinkin pyökki kasvaa mielellään maaperässä, jossa tämä, sen ystävä, esiintyy. Se on kaunis, lempeä ja voimakas samalla — niinkuin tämä metsän herttainen asujain, iloinen pyökkiemäntä itse.

Koruttomasti ja savilaastitta yhteenliitetyn kivisalvoksen ylimpään keskipaateen oli uurrettu muutamia piirtoja; ne sanoivat:

Lähtehen läikkyvän turvasi tään viihdyksi Friggan ratsuri-ruugien ruhtinas, Friedgast. — Frigga, oi varaja kodit ja konnut, meidät ja vaimomme vaaroja vastaan!

Tämän ylimmän keskikiven ympärille oli kiedottu tummalehtisestä muratista tehty seppele; isojen kellokukkain vaalea sini pisti edullisesti silmään tummanvihreältä pohjalta. Vaikka seppele oli ollut viikkokauden paikoillaan, oli se yhtä kaikki vielä säilynyt tuoreena; lähteestä nousevan vesihöyryn kosteat utupisarat eivät päästäneet lehtiä ja kukkia lakastumaan.

Ildiko polvistui ja laski pitkän pyökinlehtikiehkuransa huolellisesti viereensä sammalelle.

Hellin käsin, tempomatta tai repelemättä hän päästeli murattiseppeleen keskikivestä irti, nypisti sen kahtia, niin että puoliskot olivat vain löyhässä kiinni. Nyt hän kohottautui seisoalleen ja lausui miettien, vakavana, juhlallisena:

"Frigga, ma kysyn!

Niinkuin seppele —, niin tulevaisuus:

niinkuin sen kohtalo, niin elomme, lempemme.

Oikealle hänen, vasempaan minun! Frigga, — ma kysyn!"

Niin lausuen hän laski vanhan seppeleen soljumaan lähteeseen.

Tarkkaavaisena, jännittyneenä hän katseli sen kulkua.

Vain vähän matkaa pysyivät molemmat osat yhdessä — äkisti ne erosivat; oikealle kulkevan palan tempasi virta nopeasti — se painui umpeuksiin ja katosi. Vasemmanpuolinen kiehkura ui yksikseen myötävirtaa; yht'äkkiä se tarttui kiinni: tumma kivi, jonka suippo kärki pisti pinnalle, osui ohuen murattiköynnöksen tielle ja pysäytti sen siihen; turhaan se koetti virta van jälki veden ahdistamana kiemurtautua irti: musta kivi piti sitä paikoillaan, ja kaikista kaunein sininen kukka painui tykkänään veteen ja näytti surkeasti hukkuvan. —

Niin kiihkeänä, niin hartaana oli neito seurannut kiehkurain kohtaloa, vasen käsi nojaten lähteen kivireunaan ja pää kauas kurkotettuna, ettei hän vähääkään huomannut, miten vastakkaiselta puolelta, syvästä metsästä käsin nopeat askelet lähenivät; ne kyllä olivatkin taipuisat ja joustavat, varovasti, mitään ääntä nostamatta, pehmeää sammalkatetta polkevat: käynti oli tottuneen metsästäjän, joka yllättää valpassilmäisen ilveksen, jopa kaikkikuulevan metsonkin.

Hahmo ilmaisihen vasta kun neidon selkäpuolelta lankesi varjo kirkkaaseen puroon.

Hän tunsi — tai arvasi —, kuka yllättäjä oli.

"Sinä!" impi virkkoi nopeaan kääntyen. Ja hänen poskensa hehkuivat.

"Niin surullisena?" tutkisteli kaunis, solakka nuorukainen — hän oli kasvultaan vain sormenleveyttä mittavampi kuin kuninkaantytär. Hän kumartautui, kietoen oikean käsivartensa metsästyskeihäänsä varren ympärille. "Mitä tähyät niin tarkoin?… No, näenhän minäkin sen. Tuolla riippuu kukka kiveen juuttuneena — ja kaukana alempana ajelehtii muratti kamppaillen. Niin, tiedätkö, neito, miksi? Kummallakaan köynnöksellä ei ole tahtoa! Täytyy ottaa vastaan, mitä väkivalta pakottaa! Mutta sydämet, ihmiset, ovat vapaat. Minä autan sitä, tuota juuttunutta kukkaa. — Katsos vain — ei tarvitsekaan! Se auttoi itse itseänsä! Siellä se vapautuneena nyt uiskentelee iloisesti tiehensä. Ja tuolla raidanjuuren luona — näetkö? — tapaavat kukka ja muratti toisensa jälleen. Yhtyneinä ne menevät menojaan!"

"Frigga on ne vienyt jälleen yhteen", lausui ruhtinatar hurskaan kiitollisena, ja hänen jalot kasvonsa selkenivät.

"Mutta sinä —", hän kääntyi hänestä poispäin tehdessään tämän kysymyksen, — "mitä sinä täältä taas etsit?"

"Jospa minä nyt sanoisin: ennustusta — niinkuin sinä?" — Mutta nauroi samalla, niin että hohtavan valkoiset hampaat kiilsivät hänen punaisten, terveiden huuliensa välistä. "Älähän nyt toki alati katsele vain tuota kuivaa sammalta, jonka päällä seisot niin itsepintaisesti! Ihmettele sitä, milloin erosin taas."

Ja samalla hän pyyhkäisi tuuheat tummanvaaleat kiharansa, jotka valuivat otsalta samanvärisiin kulmakarvoihin ja silmille asti, kädenliikkeellä ylemmä. Matalan kapealierisen, ruskeasta huovasta tehdyn metsästäjähatun, jota hopeahaikaran valkoinen untuva koristi, oli oksa pyyhkäissyt päästäjä nyt se riippui leveästä nahkahihnasta hänen niskassaan. Aivan puolikaarimaiset kulmakarvat likenivät nenänjuuressa melkein kiinni toisiinsa, mikä antoi hänelle veitikkamaisen, kauniisti aistillisen ja rattoisan ulkonäön. Onnellinen hymy leikitteli hienopiirteisen, hieman ylimielisen suun ympärillä, jota vaaleanruskeat parranhaituvat reunustivat. Hän oli sangen kaunis, tuo nuori metsästäjä, eikä Ildiko, noudatettuaan hänen pyyntöään ja luotuaan silmänsä häneen, voinut kääntää katsettaan pois hänen kasvoistaan.

"Ennustusta?" hän kysyi epäillen.

"Ei. Valhettelisin, jos niin sanoisin! En minä mitään ennustusta enää tarvitse! Kuninkaantytär, minä etsin — sinua!"

"Mutta sen minä olen sinulta kieltänyt!" hän kohotti uhaten oikean kätensä etusormea. "Sinun ei enää ollut lupa tulla minua yllättämään tänne kaivolle — kuin mitäkin metsäkaurista."

"Eipä olisi paha", nuorukainen vastasi nauraen ja parranhaiveniaan sivellen, "jos kauris voisi kieltää metsästäjää yllättämästä itseään veden partaalla. Oi Ildiko, älä vastustele enää! Ei se sinua auta yhtään! Frigga, suosijattaresi, tahtoo sitä ja mielevä Freija! Ja minä! Ja sinä itse — haluat myös!" Hän tarttui neidon käteen.

Salamannopeasti hän vetäisi kätensä irti. — "Kuninkaanpoika, sinä et saa koskea minuun, ennenkuin —"

"Ennenkuin isäsi Wisigast on sinut antanut minulle. No hyvä: hän on antanut sinut minulle."

"Daghar!" — Hän punastui korviaan myöten. "Sellaisesta ei lasketa leikkiä."

"Ei. Sillä se on pyhää", virkkoi nuorukainen jalon totisena, mikä sopi hänelle vielä paremmin kuin leikinlasku. "Erosin isästäsi vast'ikään — metsän edustalla; hän meni suoraa päätä kartanoon. Minua veti aavistus."

"Hän on siis jo palannut suurelta metsästysretkeltä?"

"Metsästysretkeltä? — suurelta metsästysretkeltä?" toisti Daghar vakavana. Hän kouraisi lujempaan keihään vartta ja vasemmalla kädellään vetäisi yltään tummanruskeasta hirventaljasta tehdyn, polviin asti ulottuvan ihokkaan, joka oli hänen koko pukunsa. "Suuri metsästysretki on vasta sovittu tehtäväksi, ei tehty. — Niin, ei edes alulla! — Sisukas, pystyharjaksinen, veristäväsilmäinen metsäkarju ei vielä ole saarroksissa. Moni metsämies, luulen ma, tupertuu kiukkuisten torahampaiden kuolettavasta puremasta ennenkuin se hirviö on heittänyt henkensä."

"Daghar!" Neito vapisi. Syvä kuin kuilu oli tämän huudahduksen tulkitsema tunne.

"Minä — minä arvasin, mitä isäsi hautoi mielessään. Sanoin sen hänelle vasten kasvoja. Pyysin päästä mukaan, kun hän lähti ratsastaen — Tonavalle päin. Siellä tapasimme — toisia metsästäjiä. Mutta he eivät lähteneet mukaan — eivät tahdo, eivät voi. — Paluumatkalla kosin häneltä sinua, niinkuin kauan sitten olin päättänyt ja mihin sokea isäni oli antanut suostumuksensa. Harmaa sankari vastasi: 'Niin, mutta vasta sitten, kun…' Hän vaikeni. 'Kansamme jäsen ja kuninkaanpoika, joka ei sitä arvaa', hän jatkoi, — 'ei ansaitsisi —'. 'Koko Germaanian maan ihaninta neitoa', huudahdin minä. Ja hiljaa, — sillä se on salaisuus, josta ei saa hiiskahtaakaan! — minä kuiskasin hänen korvaansa sen ehdon, jota hän tarkoitti. Vain kolme sanaa! Ilostuneena hän katsoi minua silmiin ja paiskasi kättä. 'Ei ennen, isä!' huudahdin. 'Eihän ennen yksikään morsian ole turvassa eikä aviovaimokaan'."

"Voi Daghar, mikä uhkayritys! Se on suunnaton". — Ja kauhuissaan hän sulki silmänsä.

"Niin on, suunnattoman suuri! Ja joka sen toteuttaa, saavuttaa korkeimman kunnian — maailman kiitoksen! Ja sama päivä, Ildiko, joka vapauttaa kaikki germaanilaiskansat, on oleva… Kuule! Ratsu hirnahti! Syvällä metsässä! Toinenkinko metsästäjä, joka aikoo lähteellä valkoisen metsäkauriin yllättää?"

Hän kääntyi sukkelaan ja kohotti hiljaa keihästään.

Viides luku.

Pohjoisesta päin, missä "maantie" metsän loputtua kierteli, oli tuo ääni kuulunut. Siinä paikassa, missä pensaita alkoi olla niin tiheässä, että hevonen vain vaivoin pääsi työntymään eteenpäin, pysähtyi ratsastaja ja hyppäsi maahan ratsunsa, erinomaisen mustan oriin selästä. Hän nakkasi ohjakset eläimen kaulaan ja kohotti oikean kämmenensä ihan sen sierainten eteen; ori hirnahti taas, nyökäytti päätään ja nuoli herransa kättä.

Tämä rupesi astelemaan lähteellä olevaa paria kohti.

Hän lienee ollut kymmenkunta vuotta vanhempi Dagharia; oli tuntuvasti pienempi, tukevampi. Kallisarvoinen byzantilainen kypärä peitti hänen mustaa tukkaansa, joka riippui olkapäillä ja kaulalla pitkissä suortuvissa, kiharattomana ja jäykkänä. Tumman porfyyrin värinen vaippa, kreikkalaista tekoa ja kaikkein hienointa kangasta, aistikkaasti, ei ylellisen runsaasti kullalla kirjaeltu, verhosi koko hahmon, joka ei ollut epäjalo, mutta näytti ikäänkuin liian lyhyeksi osuneelta.

Hänen astuntansa oli hidasta, samalla juhlallista, hänen nyt päästyään jaloin maahan.

"Taas hän!" kuiskasi tyttö, levottomana, mutta ei harmistuneena.

Ja kuninkaanpojankin katse mittaili tulokasta tosin vakavasti, mutta vihamielisyydettä.

Tulija taivutti neidolle päätään kunnioittavasti; niin ylhäinen, niin ylpeä ja pidättyväinen ja kuitenkin samalla niin syvästi kunnioittava oli tämä tervehdys — immen täytyi, puoliksi vastahakoisesti, vastata siihen kevyesti kumartaen — vain niin kevyesti kuin vienosta tuulenhenkäyksestä taipuu solakka lilja.

"Anteeksi, jalo ruhtinatar", hän sanoi ruugin-gootinkielellä, hänen äänensä oli pehmeä ja soinnukas, mutta ikäänkuin murheen tummentama, — "että näyttää siltä kuin tulisin tänne teitä etsimään. Toinen on jo, näemmä, ennen minua teidät löytänyt. Tervehdin teitä, skiirien urhoollinen, soitontaitava kuninkaanpoika."

Hän lausui viimeiset sanat puhtaalla skiirin murteella, joka kyllä oli gootin kieltä, mutta erosi kuitenkin ruugin kielestä osapuilleen yhtä paljon kuin Lechin alemannien murre Sveitsin murteesta.

Daghar ojensi hänelle oikean kätensä, johon muukalainen tarttui vasemmalla, ja pudisti sitä.

"Todella — näyttää siltä kuin etsisin teitä täältä, Ildiko-neito. Tekemäni lupaus tuo minut tämän metsäkaivon luo. Kun minä viimeksi käydessäni sain saattaa teitä ja tyttöjänne tänne lähdeuhria uhraamaan ja kun te niin hartaasti, hiljaa kuiskaten, täällä rukoilitte, silloin päätin minäkin uskoa tämän metsälähteen jumalattarelle rakkaimman toiveeni."

"Te — Friggalle?" huudahti Ildiko tylyllä äänellä. Kopeasti hän nyrpisti huuliaan. "Mitä on hunnilla tekemistä Friggan, tuon valkean onnen emännän kanssa?"

Tuskallisesti, katkeran tuskallisesti värähtivät morkatun kasvot.

Harvinaiset nähdä olivat nämä kasvot, ikäänkuin yhteenliitetyt kahdesta eri osasta, jotka eivät kuuluneet eivätkä tahtoneet sopia yhteen.

Otsa oli matala, taaksepäin kallistuva, aito mongolilainen, karheiden hiuksien ympäröimä, mutta kulmakarvat olivat jalosti kulkevat, pitkäkaarteiset; niiden alla, liian syvissä kuopissa ja ulkonevain poskipäiden yläpuolella, pitkäin syvänmustain silmäripsien varjostamina kaksi ihmeen ihanaa silmää, tummanruskeaa, verhottua, syvästi raskasmielistä, kaihomielistä; liian lyhyt, hiukan litteä, mutta ei kuitenkaan hunnilaiseksi muodostunut nenä; hieno, ei lainkaan hunnilainen suu, sangen ilmeikäs, mutta ainoastaan tuskaista ilmettä täynnä, joka naurun taitamatonna vain harvoin hymyili ja silloinkin surullisesti; pehmeä leuka, melkeinpä, ollakseen miehen, liian pehmeä, jonka parrankasvu oli huono. Eivätkä kuitenkaan, vaikka olivat vastakohtia täynnänsä, nämä kasvot lainkaan olleet rumat — miellyttävät ne olivat katsella. Sillä hieno sielu elävöitti näitä henkevöityjä juonteita ja mieleensattuva piirre syvää, elämänsynkkää murhetta. — — Tämän vienon raskasmielisyyden vaiteliasta lumoa ei ylväs neitokaan voinut nyt kokonaan välttää, kun tulijan katse täynnä äänetöntä moitetta kohtasi hänen silmänsä: hän katui tylyä äänensävyään jo ennen kuin vieras alkoi pehmeällä, hiljaisella ja sointuvalla äänellä puhua.

"Minä pidän kunniassa valtakuntamme kaikkien kansain jumalia, samoinkuin pyrin oppimaan niiden kieliä. Ja te unohdatte, korkeasti jalo kuninkaantytär —! Tosin Te polveudutte — sen näkee, vaikk'ei tuntisikaan sukujuurenne vanhaa tarinaa — tuosta vaaleasta, valkeasta auvon vaimosta." — Hän pysähtyi — sulki tummat silmänsä, jotka olivat rohjenneet katsahtaa liian kaihoisan ihailevasti. — "Mutta minunkin suonissani virtaa toiseksi puoleksi germaanista — goottilaista! — verta: äitiparkani kuului amalungien heimoon. Niinpä minullakin on jotakin oikeutta vaaleaan jumalattareen. Olen luvannut, taivuttaakseni hänet suopeaksi toiveelleni, ainoalle toiveelleni! — uhrata hänelle sormuksen; se oli koristava lähteen kiveyksen keskipaatta — tätä —…"

Hän otti miekankannikkeen vyötaskusta leveän sormuksen; pyökkien latvain välitse tunkihen auringonsäde ja osui kehään taiteikkaasti kiinnitettyyn jalokiveen; silloin tulvahti siitä kaikin sateenkaaren värein sellainen sädevälke, että Ildiko häikäistyen sulki pitkät ripsensä ja Dagharinkin metsästäjänsilmä rävähti.

"Miten ihana kivi!" hän huudahti. "Se on timantti! Mutta niin suuri, niin sädehtivä…"

"Byzantionin keisarin viime verotuksesta." "Mutta", hän jatkoi, pitkään katsoen kihlautuneita, — "huomaan tulleeni toiveineni ja lupauksineni liian myöhään." — "Samantekevä!" hän virkkoi vilkkaammin. "En peruuta, mitä kerran aioin vaalealle jumalattarelle antaa. Ei hänen pyhäkköänsä ole sormus koristava — minulla ei elämässäni ole mitään toivottavaa enää! — mutta, valkea vaimo, ota kuitenkin omasi ja huuhdo se menemään kaiken tietä! Älköön kenkään sitä löytäkö! Älköönkä kukaan aavistako, mitä lupaussormus tahtoi."

Hän viskasi sormuksen kauas lähteeseen.

"Mitä teettekään?" huusi Daghar.

"Vahinko! Se oli aarre", virkkoi Ildiko.

"Niin, neito, aarre: toivekin! — Jääkää hyvästi! — Käännyn heti takaisin. En enää etsi kuningas Wisigastin kartanoa."

Hän tervehti molempia surullisesti, nyökäyttäen kevyesti päätään, kääntyi, nousi oriinsa selkään — ratsu polvistui hänen eteensä ja sitten nousi hirnahtaen.

Tuota pikaa olivat ratsu ja mies hävinneet metsään.

Daghar, keihääseensä nojaten, katseli mietteissään hänen jälkeensä.

"Hm", lausui hän, "kun sen vanhan hirviön mukana kerran kuristamme koko pesueen —, tätä yhtä minun käy sääliksi."