Читать книгу Hämäläisiä - Finne Jalmari - Страница 5

Sisällysluettelo

Suurella uholla nousi Janne rattaille.

— Anna mennä niin paljon kuin alta pääsee, huusi hän.

— Minne sitä mennään? kysyi mies.

— Syrjälään.

— Ei minun matkani ole oikeastaan sinnepäin.

— Mutta nyt on.

— Onko hätä?

— On. Etkö sinä kuule?

— Mikä hätä?

— Murha.

— No sitten! sanoi mies ja raapaisi ohjaksien perällä oikein tuntuvasti hevostaan, joka läksi täyttä laukkaa menemään eteenpäin, niin että rattaat keikkuivat sinne ja tänne.

Kun he olivat vähän matkaa päässeet, niin mies kääntyi Janneen päin ja kysyi:

— Joko se murha on ollut?

— Ei ole, mutta tapahtuu kohta!

— No sitten mennään oikein kruunun kyytiä, sanoi mies ja löi taas hevostaan.

Kiivasta oli ajo, kaikki vastaantulevat väistivät jo kaukaa nähdessään heidät. Janne oli mietteisiinsä vaipuneena. Jota kauemmaksi tultiin, sitä varmempi oli hän siitä, että Syrjälässä vielä jotain kamalaa sinä iltana tapahtui. Vaikka hän näin syvästi mietiskelikin, niin ei häneltä jäänyt huomaamatta, että kaikki vastaantulijat katsoivat pitkään häneen. Janne tervehti jokaista, sillä jokaisenhan hän tunsi, mutta kukaan ei vastannut. Jokainen kääntyi poispäin.

— Mikä noita ihmisiä riivaa, ajatteli Janne, kun ne eivät minua tunne. Olenko minä mikään käärme, joka olen niin nahkaani muuttanut, ettei minussa enää ole samaa muotoa jälellä? Tässä on takana jotain! Varmaankin on kirkonkylän kauppias, se kaupungista tullut, taas levittänyt jotain kamalia juttuja minusta. Kyllä minä sen miehen tunnen, sillä on huono sisu. Arvaahan sen. Hän kerskaili kerran kahdenkertaisella kirjanpidollaan, mutta minä sanoin siihen, että se oli sellainen kirjanpito, josta ei koskaan tietänyt, milloin kauppias oli vararikon partaalla, milloin ei. Siitä hän suuttui. Mutta odotahan, kun minä pääsen sinun eteesi taas ja näytän sinulle oikein tuntuvasti, millaista se kaupanteko ennen vanhaan oli.

Näin sai tämä asia hetkiseksi Jannen mielen kääntymään pois matkan tarkoituksesta. Mutta kun Syrjälän talo alkoi näkyä, silloin hän muisti taas, mitä varten oli rattaille kiivennyt.

Kun hevonen kääntyi talon pihaan, sattui Matti isäntä olemaan kuistilla.

— Mistä sinä, Janne, noilla kärryillä tulet? sanoi hän.

— Mikäs näitä kärryjä vaivaa?

— Nehän ovat vanginkuljettajan kärryt, vastasi isäntä.

— Vai niin. Nyt minä ymmärrän, miksi kaikki minuun niin pitkään katsoivat. Mutta hän onkin se oikea mies.

— Mitä sinä sillä tarkoitat?

— Missä on Emma? huusi Janne.

— Enhän minä tiedä. Missä lienee talon töissä.

— Missä hän on, kysyn minä!

— Pyykillä taitaa olla.

— Kuollut hän on, sanon minä! huusi Janne, joka jo oli aivan varma siitä, että murha oli tapahtunut.

Isäntä seisoi hetkisen aivan tupertuneena, mutta sitten hän juoksi tuvan ovelle ja huusi:

— Emma on tapettu!

Parkaisu kajahti tuvasta, ja sitten tuli sieltä naisväkeä kiireimmän kautta.

— Kuka hänet on tappanut? kysyi Miina emäntä.

— Aakusti sen on tehnyt, vastasi Janne, joka tuli yhä varmemmaksi siitä, mitä sanoi.

Suuri valitus kuului naisten parvesta.

— Siellä se oli äsken pesurannassa, kun minä siellä kävin, sanoi emäntä. Voi, voi, kuka olisi silloin arvannut, että nyt jo olisi henki mennyt!

Janne läksi kiireimmän kautta juoksemaan rantaa kohden ja koko talon väki hänen jälestään. Kun ranta alkoi näkyä, niin Janne sanoi puolikovaa:

— Nyt hiljaa eteenpäin, ettei murhaaja mitään aavista, ennenkuin olemme aivan hänen niskassaan. Siellä ei näy mitään liikettä.

— Ei näy, valitteli emäntä. Pata siellä yksinään porisee. Voi, voi, kuinka sen Emmankin kävi!

— Tässä ei nyt enää auta valitus. Tässä on laki ja rangaistus edessä! sanoi Janne.

He astelivat hiljaa eteenpäin.

Rannalla oli pesuvaja. Lähelle tultuaan he kuulivat sen takaa pientä keskustelua.

— Ethän sinä nyt enää ole…

— Mitäs minä nyt enää olisin.

Janne hiipi varovaisesti maata pitkin ja kurkisti nurkan takaa. Siellä Aakusti ja Emma istuivat rinnatusten, ja Emmalla oli viilipytty käsissään.

Janne hyppäsi äkkiä esiin ja seisoi molempien nuorten edessä.

— Minä tulin sittenkin oikeaan aikaan. Ja nyt, mies, et pääse enää karkuun. Nyt sinä saat sovittaa kaiken tuon tytön kanssa.

Emma lensi säikähtyneenä Aakustin kaulaan.

Kun Janne sen näki, niin hän huusi:

— Kas niin, nyt on kaikki hyvin taas. Mutta uskokaa minua, jollen minä olisi tähän asiaan sekaantunut, niin murhat ja muut kamalat teot tässä olisivat olleet vielä ennen iltaa, sen minä takaan.

Eiväthän Aakusti ja Emma voineet käsittää sinä hetkenä, mistä ne sellaiset olisivat tulleet, mutta kun vanginkuljettajakin oli saapuvilla, niin kai Janne totta puhui.

Kun joukko asteli taloa kohden, niin sielussaan Janne kyllä oli varmasti vakuutettu siitä, että hän jollain tavoin tässä asiassa oli astunut jalkansa suohon. Mutta kun kunnia oli pelastettava, niin puhui hän siihen asti, että Aakustikin alkoi heikosti sitä uskoa, että hänellä oli ollut niin julmia aikeita mielessään.

— Mutta nyt meillä ei ole aikaa kadotettavissa, sanoi Janne. Nyt koko joukko rattaille ja suoraan pappilaan! Huomenna on pyhä ja siksi on kuulutus saatava valmiiksi.

Kaikin kolmisin he sitten kiipesivät vanginkuljettajan rattaille ja ajoivat pappilaa kohden. Mutta matkalla Janne puheli avioliiton kauneudesta ja otti Aakustilta ja Emmalta sen pyhän lupauksen, että hän saisi olla heidän lastensa kummina, kun hän kerran oli asiat niin hyvin järjestänyt, että he olivat saaneet toisensa. Eihän Emma siihen osannut mitään vastata, hävettihän se sellainen puhe häntä. Mutta Aakusti antoi luvan tulla kokonaisen tusinan kummiksi.