Читать книгу Klorinda - Frances Hodgson Burnett - Страница 4

Sisällysluettelo

Jeoffrey herra tekee tuttavuutta tyttärensä kanssa.

Linnan eräässä kylkirakennuksessa, tyhjissä, huonosti sisustetuissa huoneissa olivat vainajan lapsi raukat elelleet lyhyen aikansa ja yksi toisensa perästä kuolleet. Jeoffrey herra ei halunnut nähdä heitä ja jos se joskus ihmeeksi tapahtui, oli siihen syynä joku onneton sattuma. Ei äitikään surrut kuutta kuollulta lastaan; hän oli itkenyt sitä onnetonta kohtaloa, joka saattoi heidät maailmaan, ja kun ne siitä lähtivät, tiesi hän, ettei hänen tarvinnut surra heidän aikaista kuolemaansa. Niitä kahta, jotka vielä elivät, katseli hän päivästä päivään suurenevalla surulla, hän kun näki ettei niistä tulisi kaunottaria, sillä erinomainen kauneus ainoastaan olisi isän silmissä puolustanut heidän olemassa oloaan, kauneus kun olisi auttanut heidät hyviin naimisiin, niin että hän pääsisi heitä elättämästä. Mutta ulkonaista kauneutta oli luonto hyvin niukalti lahjoittanut Anne ja Barbara raukoille. Pikku neidit olivat iholtaan kalpeita, kasvot olivat kovin tavalliset ja nykerönenäiset, he olivat erään naimattomana kuolleen tädin näköiset, ja naimattomina hekin kai tulisivat kuolemaan. Jeoffrey herra ei sietänyt heitä silmissään, ja kun he sattumalta kuulivat hänen askeleensakkaan, piiloutuivat he nurkkiin, ovien taakse ja mihin vain pääsivät. Heillä ei ollut leluja eikä leikkitovereita eikä huvituksia paitsi mitä lapsellisen viaton kekseliäisyys itselleen hankkii.

Äitinsä kuoltua oli surullinen nuoruuden aika heillä odotettavissa. Eräs vanha, naimaton neiti, perheen köyhä sukulainen, oli ainoa sivistynyt ihminen, jonka kanssa he seurustelivat. Jottei ylhäisessä köyhyydessä nälkään kuolisi, oli hän tarjoutunut rupeamaan näiden lasten kotiopettajattareksi, vaikkei hän luonteensa eikä kasvatuksenkaan puolesta olisi senlaiseksi soveltunut. Neiti Margery Wimpole oli ymmärrykseltään jotenkin typerä; perin hyväluontoinen hän oli, mutta häneltä puuttui täydellisesti arvokkaisuutta ja älyä.

Jeoffrey herra ja palvelijat vaikuttivat hänessä alinomaista pelkoa, palvelijat kun näet tiesivät hänen olevan armoleivällä, kohtelivatkin häntä sen mukaan. Vasemmassa kylkirakennuksessa olevaan kouluhuoneesen piiloutui hän oppilaineen, joita hän opetti lukemaan ja kirjoittamaan ja merkkuukankaalle ompelemaan. Sen enempää hän ei itsekään tainnut.

Ei silläkään lapsella, jonka synnyttyä äiti heitti henkensä, ollut valoisampaa tulevaisuutta toivottavana kuin sisarillakaan. Hän oli isänsä mielestä liikalainen vielä enemmän kuin ne toiset, hänestä kun kolmen tyttären vaikkapa aivan yksinkertainenkin ylöspito ja vaatetus tuntui kukkaroa liiaksi rasittavan. Vaimonsa oli ollut kaunotar vaan ei perintöläinen, ja kun omistamansa tila ei ollut aivan iso, niin riittivät hänen tulonsa parhaiksi vain juominkein ja peliseurain tuottamiin menoihin.

Kasteessa sai lapsi nimen Klorinda ja hän kasvatettiin melkein ensi hetkestä saakka renkituvassa ja piikain kammarissa. Yhden ainoan kerran näki isänsä hänet aikaisimman lapsuutensa aikana ja silloinkin vain sattumalta, hän kun ei koskaan pyytänyt häntä nähdäkseen; arvaamatta hän näki hänet hoitajansa sylissä muutamia päiviä äidin kuoleman jälkeen. Tyttö oli näet nuori ja kaunis, ja oli antautunut rakkausseikkailuun erään ratsupalvelijan kanssa; hän meni juuri tätä tapaamaan ja astui lapsi sylissään tallipihan poikki, kun Jeoffrey herra, joka tuli uutta hevostaan katsomasta, äkkiä tuli hänelle vastaan tallin ovessa, juuri kun hän aikoi astua siitä sisään.

Tyttö vavahti peljästyksestä ja oli vähällä pudottaa sylistään lapsen, joka porahti parkumaan. Siinä nyt sattui Jeoffrey herra näkemään lapsen ja se näky pani verensä kuohumaan, hän ilmaisi tottuneella tavallaan vihaansa, niin että hoitaja vapisi peljästyksestä.

— No helkkari! huusi hän rientäen tiehensä; — tuohan on rumin niistä kaikista! Kirottu keltanaamainen tytönkakara, silmät sillä on kuin huuhkajalla ja ääni kuin kalkkunalla. Tuskinpa senlaista miestä löytyy, joka tuostakaan tölleröstä minut vapauttaisi.

Kuuteen vuoteen hän ei tytärtään nähnyt. Mutta suurta älykkäisyyttä ei tarvittukaan huomaamaan, että oli paras pitää lapset hänen näkyvistään, ja se olikin helppoa, hän kun karttoi sitä osaa talosta, jossa ne asuivat, kuin olisi se ollut ruton saastuttama.

Mutta Klorinda näytti olevan tanakampaa tekoa kuin vanhemmat sisarensa, sen palvelijat ja opettajaneiti kohta suureksi harmikseen keksivät. Kun eukko Hapannaama veti hänet esiin äitinsä ruumiin alta, ei hän asettunut huutamasta, vaan kirkui kokonaisen tunnin sen jälkeen, vaikka muori pudisti ja löi häntä selkään, rauhoittaakseen häntä. Muija parka teki työtä näännyksiin asti, mutta lapsi vain ei tahtonut asettua, sillä näytti ikäänsä nähden olevan erinomaiset voimat ja harvinaista kestävyyttäkin.

— Enpä ole mokomaa penikkaa vielä nähnyt, ähki vanhus. — Sillä on ääntä kurkussa kuin kuusikuisella poikalapsella. Aivanhan siitä kuulokalvot halkeavat. Ole vaiti, mokoma villikissa.

Tämä oli vain alkua. Lapsi kasvoi ihmeen nopeasti, muutamien kuukausien kuluttua oli se harvinaisen vankka lapsi, sillä oli tanakka selkä ja se osasi perheessä ennen huomaamattomalla tavalla saattaa tahtonsa kuuluville. Kun hän tahtoi jotakin, parkui hän semmoisella voimalla, etteivät lähellä olevat saaneet rauhaa ennenkuin tekivät mieliksi hänelle. Palvelijat tekivät parastaan ollakseen hänelle mieliksi, että rauhassa saisivat jutella ja häiritsemättä rakastella. Sitenhän he vain noudattivat ylempien esimerkkiä, sillä sehän on tunnettua, ettei tavallisesti alistuta kuulemaan jaloja ja viisaita ihmisiä, vain niitä, jotka vastusta kohdatessaan osaavat käyttäytyä niin epämiellyttävästi, että he katkeroittavat elämän muilta kunnes saavat tahtonsa täytetyksi. Sen käsitti pikku Klorindakin sangen pian lapsellisella oveluudellaan, ja sen kerran keksittyään käytti hän sitä aina hyväkseen. Siitä ajasta alkaen kun hän ei vielä ymmärtänyt haluta muuta kuin korppuvelliä, ja hän huomasi, ettei muuta tarvittu kuin huutaa kurkun täydeltä saadakseen vellikupin eteensä, niin hän sitte aina koetti samaa keinoa. Päästyään vuoden vanhaksi seisoi hän jo tanakasti pienillä jaloillaan ja löi sisariaan saadakseen heiltä leikkikaluja, ja hoitajaansa, kun tämä tahtoi hänelle toista pukua muuttaa. Hän raivostui vähäpätöisimmästä syystä, ja silloin hän polki jalkaa ja peuhasi niin, että sitä oli kumma katsella. Palvelijat kiusoittivatkin häntä usein huvikseen vain. Heidän parhaita huvituksiaan talvi-iltoina oli asettaa Klorinda neiti piirinsä keskeen ja siinä ärsyttää häntä kunnes kasvonsa hehkuivat tulipunaisina kiukusta ja hän ryntäsi heidän kimppuunsa lyöden pienillä nyrkeillään ja huutaen kuin riivattu.

— Hitto vieköön! sanoi pöydänkattaja eräänä iltana, — tyttö on tullut isäänsä luonnon puolesta, ne ovat niin toistensa kaltaiset kuin kaksi hernettä. Tyttö peuhaa ja sadattelee täällä aivan kuin Jeoffrey herra hevostensa ja koirainsa parissa.

— Samanlainen vartalokin tytölle aikaa myöten muodostuu, sanoi taloudenhoitajatar.

— En ymmärrä mikä sattuman oikku se hänestä tytön teki, poika hänen olisi pitänyt olla. Hänestä olisi tullut herralle komea perillinen. Hänellä on reidet ja hartiat kuin vankalla poikalapsella, vaikkei hän vielä ole kolmenkaan vuoden vanha.

— Siinä Jeoffrey herra suuresti erehtyi, kun sanoi häntä rumaksi, sanoi lastenhoitaja. — Hänestä kasvaa kaunis nainen, vaikka hänestä kenties tulee liian suurikasvuinen. Tummanverinen hän on, mutta posket ja huulet ovat punaiset kuin raudustammen marjat, huuhkajasilmänsä ovat sysimustat ja niitä pitkät ripset verhoovat aivan kuin uutimet ikkunoita. Katsoppas vain miten sankka hänellä on tukka, ja miten se kiharoina kiemurtelee pitkin selkää! Hänen äitinsä, armollinen rouva, oli kaunotar aikoinaan, mutta tyttärestä tulee upeampi, hänellä on kaunismuotoiset jäsenet ja hartiat ja senlainen luja tahto, että hän voi pakottaa jok'ainoan miehen itseensä ihastumaan.

— Niinpä kyllä, sanoi taloudenhoitajatar, joka jo oli vanhemmallapuolen ikäänsä, — ja kyllä hänestä täyskasvaneena on vaivaa ja puheen-ainetta. Hän tulee omia teitään kulkemaan, suokoon vain Jumala, ettei hänestä tulisi liiaksi isänsä kaltainen, ja ettei hän hänen jälkiään seuraisi!

Totta se olikin, että hän oli sekä erinäköinen että eriluontoinen kuin sisarensa. Molemmat vanhemmat lapset, Anne ja Barbara, olivat liian hyväluontoisia ollakseen kellekään vaivaksi, muita Klorindan nopea kehittyminen saattoi neiti Margery Wimpolelle tuskaa ja huolta. Hän ei uskaltanut nuhdella palvelijoita, joiden menettely turmeli lapsen ja joiden tapoja se jäljitteli.

Jeoffrey herran palvelijat eivät näet olleet parempitapaisempia kuin isäntänsäkkään, ja kun tyttönen kasvoi heidän keskuudessaan, niin hän tottui näkemään ja kuulemaan paljon senlaista, jota useimmat aatelisneidit eivät saa nähdä eikä kuulla. Klorinda neiti rakasti koiria ja hevosia, ja tallissa hän palvelustyttöjen kerällä viipyi tuntikaudet, tytöt kun mielellään seurasivat häntä sinne, saadakseen itse huvitella ja liehitellä miespalvelijoita. Hän leikki koiratarhassa ja hevosten luona ja oppi häikäilemättä kiroilemaan aivan kuin Giles ja Tom, jotka hiasinta hoitivat.

Outoa oli kuulla tuon pienen, punaisen lapsensuun kiroilevan ja sättivän jokaista, ken ei hänelle mieliksi ollut. Raju luontonsa kuohahti pian ja tallirenkejä kovasti huvitti heidän nuoren neitinsä vihan vimmassa käyttämät sanat ja lauseparret. Jos häntä estettiin pienintäkin oikkua täyttämästä, alkoi kaunopuheliaisuutensa heti tulvailla, ja se oli melkein samanlaatuista kuin riitelevien kalankaupustelijain tahi kapakkaneidin. Hänellä ei ollut läheisyydessään ketään, joka olisi ajatellut tahi säälinyt hänen surkuteltavaa kohtaloaan tahi opettanut häntä intohimojaan hillitsemään. Tänlaisissa oloissa kasvoi tuo pikkunen äkäpussi, ja päivä päivältä voimistui hänen ruumiinsa ja kauneutensa kävi huomattavammaksi ikäänkuin olisi hän kukoistanut ja kasvanut saamastaan raa'asta ravinnosta.

Vihdoin valkeni päivä — hän oli silloin kuusivuotias — jolloin sattuman oikku ohjasi hänen kohtalonsa uudelle uralle.

Hän ei vielä ollut kolmea ikävuottaan täyttänyt, kun eräs tallirenki nosti hänet hevosen selkään ja talutti sitä ympäri tallipihan. Siitäkös tyttönen ihastui, hän kirkui ilosta, kiskoi ohjaksia ja mauskutti suutaan katsojien raikuvan naurun kajahdellessa. Siitä hetkestä saakka tahtoi hän joka päivä ratsastaa ja oli niin uskalias että se suuresti hauskutti hänen palvelijaystäviänsä. Kohta hän ei suvainnut itseään kiinnipideltävän, vaan istui hevosen selässä suorana ja kahden reisin kuin poika; milloin hevonen ei astunut hänelle mieliksi, sadatteli hän, potki sitä kantapäillään ja löi sitä nyrkeillään. Hän ei koskaan tuntenut pelkoa, ja tallirengit eivät uskaltaneet hänelle ruoskaa antaa eikä nostaa häntä kovin tulisen ratsun selkään. Kuuden vuoden vanhana hän jo ratsasti kuin aikamies ja tunsi yhtä hyvin hevoset kuin isänsäkin, mutta tämä ei tiennyt siitä mitään, kun aina asetettiin niin, ettei tyttö ollut saapusalla kun Jeoffrey herra kävi talleissa.

Sattuipa niin, että se hevonen, jolla Jeoffrey herra useimmin ratsasti, juuri oli tyttärensä lemmikki, ja tämä raivostui aina milloin ei hevonen ollut pilttuussaan, Jeoffrey herra kun usein oli sillä ratsastamassa. Silloin hän purki vihaansa tallirengeille ja sätti heitä kun julkesivat viedä hevosen pois, se suuresti huvitti heitä kun tyttö ei tiennyt kuka sen kepposen oli hänelle tehnyt. Hänellä ei todellisuudessa ollut aavistustakaan isänsä olemassa olosta, hän kun ei koskaan ollut isäänsä nähnyt eikä kuullut hänestä muuta kuin nimensä, jota hän ei arvannut panna itsensä kanssa mihinkään yhteyteen.

— Kunpa Jeoffrey herra vain kerrankaan itse näkisi ja kuulisi häntä, kun hän raivoo meille ja hänelle siitä, että hän uskaltaa omalla hevosellaan ratsastaa, sanoi muuan vanhemmista tallirengeistä kerran kun he parhaallaan nauroivat hänelle. — Vannonpa että hän nauraa hohottaisi ja mielistyisi tytön hävyttömyydestä — hänellä kun on isänsä luonto. Hänhän on samaa lihaa ja verta ja niin saakelin vihainen kuin isä itsekin.

Tänä hänelle niin vaiherikkaana aamuna oli hän tavallisuuden mukaan mennyt talliin, mutta tuon ison, mustan hevosen pilttuu olikin tyhjä. Heti hänen verensä kuohahti. Hän puristi pienet kätensä nyrkiksi, polki jalkaa ja kiroili tavalla, jota on sopimaton kertoakkaan.

— Missä se on, huusi hän. — Se on minun oma hevoseni, eikä kukaan saa sillä ratsastaa. Kuka se aina sen ottaa? Kuka se on? Kuka?

— Se on muuan roisto, nauroi tallirenki, jolle hän vihaansa purki. — Hän sanoo sitä hevosekseen, ja aikoo ratsastaa sillä milloin mielensä tekee.

— Se ei ole hänen, — se on minun! huusi Klorinda neiti kasvot hehkuvina vihastuksesta. — Minä tapan hänet! Se on minun hevoseni. Sen pitää olla minun!

Mutta tallirengit vain yhä enemmän härsyttivät häntä, heitä kun hänen raivonsa huvitti, ja totta puhuen hän oli sitä kauniimpi kuta enemmän vihansa yltyi, se kun pani poskensa punottamaan ja suuret mustat silmänsä leimuamaan. Tämmöisinä hetkinä ei hänessä ollut rahtustakaan naisellisuutta, vaikka häntä ainakin pikemmin olisi luullut pojaksi kuin tytöksi, hän kun ikäisekseen oli tavattoman kookas ja kehittynyt. Vihdoin sanoi muuan apulaispoika ilvehtien:

— Mies, joka hevosen otti, on jättänyt sen portille pääportaiden eteen. Äsken näin sen seisovan siinä odottamassa. Mies itse oli mennyt sisään.

Tyttö kääntyi mennäkseen ottamaan selkoa asiasta. Talon etupuolta hän tuskin tunsikaan, häntä kun aina huolellisesti piiloteltiin vasemmassa kylkirakennuksessa ja pohjakerroksessa. Aina ulos mennessä talutettiin häntä salaa erään takaportin läpi; hän ei koskaan saanut kulkea ison etehisen kautta, jossa olisi voinut isäänsä kohdata.

Nytkin hän juoksi takaportille, kun hän sen tiesi entuudestaan, aikoen siitä osautua linnan etusivulle. Sisään päästyään marssi hän vihaisena ja rohkeana käytäväin ja huoneitten läpi, joita hän ennen ei ollut edes nähnytkään, ja kun hän, kummallisesta itsepäisyydestään ja rohkeudestaan huolimatta kumminkin oli vain lapsi, niin hän nähdessään kaikkea tuota uutta melkein unhotti syyn vihastumiseensa ja pysähtyi tuontuostaankin jotakuta kuvaa katsomaan tahi ottamaan käteensä jotakin esinettä, mikä sattui hänen uteliaisuuttaan herättämään.

Muutaman oven kautta, jota hän kaikin voimin sysäsi ennenkuin se aukeni, saapui hän vihdoin etehiseen. Hän seisattui keskelle lattiaa uteliaana ja huvitettuna katsellen ympärilleen. Se oli kaunis huone, seinillä oli hirvensarvia, aseita ja ketunhäntiä, seinäin mustasta tammesta tehty laudoitus oli veistoksilla koristeltu, lattia ja huonekalut olivat tammesta. Tässä huoneessa oli kaikki huonosti hoidettua ja pahoin pideltyä; entisinä aikoina se oli ollut talon merkillisyyksiä ja olisi kyllä ansainnut paljonkin paremman hoidon. Seinillä keksi hän useita metsästysretkiltä tuotuja voitonmerkkejä, joita hänen mielensä teki, mutta kun hän ei yltänyt niihin, niin täytyi tyytyä vain niitä katselemaan ja ihmettelemään. Eräältä vanhalta tammipenkiltä löysi hän kumminkin muutamia kapineita, joihin hän pääsi käsin, hän otti ne heti ja istuutui lattialle niiden kanssa leikkimään. Metsästyspiiskaa hän letkautteli aikatavalla ja otti sitten ruutisarven, jonka isänsä Jeoffrey herra sattumalta juuri vähää ennen etehisen läpi astuessaan oli penkille pannut. Hän teki näet lähtöä metsästämään ja oli nyt mennyt ruokailuhuoneesen virvoitusryyppyä ottamaan.

Saatuaan kaapista viinaryypyn palasi hän kiireesti takaisin ja näki ensimmäiseksi lattialla istuvan tyttärensä, kaatamassa ruutia sarvesta tammiselle lattialle. Hän ei ollut tytärtään nähnyt sittenkuin hän hänet syntymisensä perästä sattumalta kohtasi hoitajansa sylissä, eikä hän vuosikausiin muistanut olevansa isä, paitsi milloin hän vasten mieltään pakotettiin antamaan rahaa lasten pieniin tarpeisin. Siitä syystä hän nyt, nähdessään lapsen kaatavan maahan hyvää ruutiansa juuri kun hän sitä parhaiten tarvitsi ja kun oli kiire lähtö mielessä, luuli pientä pahantekijää jonkun palvelijan hävyttömäksi kakaraksi, joka oli hiipinyt hänen alueelleen pahantekoon. Hän karkasi lapsen kimppuun ja tempasi häntä rajusti käsivarresta seisalleen, ruutisarven hän kiskasi lapsen kädestä ja löi häntä kovasti korvalle.

— Saakelin kakara, huusi hän. — Niskasi minä nurin väännän, mokoma syyhyinen pikku ilkiö; ja hän soitti, niin että kellon vedin oli katketa.

Mutta hänpä ei arvannutkaan kenen kanssa oli joutunut tekemisiin. Pikku neiti kiljasi että seinät kajahtivat, tempasi ruoskan lattialta, karkasi sillä isänsä luo ja alkoi kiroten ja raivoisana sutkia häntä lihaville säärille minkä jaksoi.

— Kirottu konna! Kirottu konna! kiljui hän. — Silmät minä päästäsi revin! Maksan minä ruumiistasi kiskon! Mene helvettiin!

Kiroukset tulvivat hänen suustaan niin pelottoman rohkeasti, että Jeoffrey herran käsi vaipui alas kellon vetimestä ja hän laukesi kohti kurkkuaan nauramaan ja nauroi kaiken aikaa kun tyttönen siinä häntä löi ja peuhasi.

Palvelijat äkillisen soiton kuultuaan ja huomattuaan Klorinda-neidin kadonneeksi, riensivät peljästyneinä etehiseen, jossa heillä oli vastassa todellakin kaunis näky, — pikku neiti, pieksämässä isäänsä, repien ja kiskoen häntä käsillä ja jaloilla, ja isä siinä nauraa hohottaen haljetakseen.

— Kenen tämä vihainen pikku pentu on? huusi hän kyynelten valuessa alas pitkin punakoita poskiaan. — Kuka hän on, tuo pieni perkeleen sikiö? Kuka hän on, saakeli soikoon?

Hetkisen palvelijat ällistyneinä tuijottivat toisiinsa, tietämättä ja uskaltamatta sanaakaan sanoa. Vihdoin lapsenhoitajatar, joka läähättäen juoksi huoneeseen, uskaltautui sanomaan totuuden.

— Sehän on pikku Klorinda neiti, herra Jeoffrey, änkytti hän, — hänen armonsa nuorin lapsi — se, jonka jälkeen hän lapsivuoteesen kuoli.

Hohottava naurunsa katkesi äkisti ja hän jäi ällistyneenä pientä raivotarta tuijottamaan. Hengästyksiin asti oli tyttönen pieksänyt häntä, nyt hän jo taukosi ja vetäytyi pari askelta taaksepäin. Hänkin tuijotti isäänsä, katse vihaa ja uhkaa säihkyen. Suuret mustat silmänsä leimusivat, pää oli taaksepäin heitettynä, kasvot paloivat tulipunaisina ja sankka, sysimusta tukkansa törrötti pystyssä kauniitten, vihastuneiden kasvojen ympärillä ikäänkuin valmiina Medusan käärmeiksi muuttumaan.

— Kirottu konna! huusi hän uudestaan. — Minä tapan sinut, perkele!

Jeoffrey herra puhkesi taas nauramaan.

— Onko sinun nimesi Klorinda? sanoi hän. — Jeoffrey olisi nimesi pitänyt olla, ellei äitisi olisi senlainen hölmö ollut. Vihaisempaa pientä perkelettä en koskaan ole nähnyt, enkä kauniimpaakaan.

Hän nosti tyttösen ylös ja piti häntä kädenpituuden päässä pitkällä, tutkivalla silmäyksellä tarkastaen lapsen kesytöntä kauneutta.