Читать книгу Kuningasten jälkeläinen - Franz Treller - Страница 5

Sisällysluettelo

Ryöstö.

Vuosia oli kulunut tuosta myrsky-yöstä, joka oli hävittänyt Guatemalan länsirannikkoa ja heittänyt rannalle nuo kaksi lasta, intiaanipojan ja pikku tyttösen; ainoastaan heidän olonsa Hacienda [= maakartano] del Rocan kartanossa muistutti enää luonnonvoimien vihaisesta temmellyksestä.

Maria ja Pablo elivät yhä señor d'Iralan ja hänen puolisonsa kodissa.

Kansalaissodan päätyttyä oli uudelleen tiedusteltu Marian sukulaisia — Pablon omaisia ei kukaan ollut kysynytkään — mutta turhaan Tytön ulkomuoto ja hänen kielensä ilmaisivat selvästi hänen olevan espanjalaista syntyperää; mutta mannermaan rannikko Araukaniasta aina Kaliforniaan asti oli espanjalaisen väestön hallussa, ja kansalaissodat mullistivat pohjoisessa ja etelässä yhtä mittaa noita onnettomia, emämaasta irtaantuneita valtioita. Ei saatu selkoa laivasta, joka oli joutunut haaksirikkoon myrsky-yönä, eikä minkäänlaista tietoa lapsen suvusta tai mistä maasta hän oli syntyisin. Maria itse ei osannut mitään ilmoittaa; hän puhui vain isästä, äidistä ja Ninasta, ja pian hän donna Inezin hellässä hoivassa unohti heidät. Señora, jolla ei ollut omia lapsia, piti Mariaa taivaan lähettämänä lahjana ja jakoi rakkautensa puolisonsa ja löytölapsen kesken.

Pabloa, intiaanipoikaa, jotenkuten siedettiin, sillä Maria ei tahtonut hänestä luopua.

Ei häneltäkään saatu tietää, mistä maasta Maria oli kotoisin. Pablo puhui espanjankieltä; osasiko hän sen ohella jotakin intiaanimurrettakin, oli mahdotonta tietää. Hän ei milloinkaan lausunut sanaakaan intiaanien kielellä. Varmaa oli, ettei hän ainakaan osannut xinka-intiaanien kieltä, jota heimoa suuren kartanon työväki pääasiallisesti oli, lukuunottamatta neekereitä ja sekarotuisia. Mutta oliko hän mahdollisesti kotoisin Chilestä, Meksikosta tai Perusta vai kenties maya, joita asui lukuisasti Keski-Amerikassa, siitä eivät edes intiaanitkaan olleet selvillä. Lapsen umpimielisyys haihtui vain Marian seurassa; silloin hän oli huoleton ja iloinen, kuten hänen iälleen oli ominaista. Mutta kartanon työssä olevia intiaaneja kohtaan pieni poika oli miltei kopea.

Kun Maria oli kyllin vanha, antoi donna Inez nuoren pastorin, joka sielunpaimenena oleskeli del Rocan kartanossa, lapsille opettajaksi. Poika osoitti hämmästyttäviä lahjoja ja rautaista ahkeruutta hyväntahtoisen opettajansa suureksi iloksi; mutta sen ohessa hän usein samoili metsissä ja mailla ja viipyi usein donna Inezin syväksi mielipahaksi yönkin ulkona.

"Puoleksi kesytetty puuma", sanoi don Antonio tämän johdosta, "villi luonto puhkeaa taas esille."

Paitsi Mariaa ja nuorta pappia, isä Bernardoa, oli vielä eräs ihminen kartanossa saavuttanut Pablon luottamuksen, nimittäin kartanon metsästäjä, tigrero [= tiikerinpyydystäjä], vanhanpuoleinen intiaani, jonka xinkat väittivät olevan maya-heimoa. Usein nähtiin pojan ja Tamayn, metsästäjän, tuntikausia istuskelevan yhdessä ja keskustelevan alkuasukkaiden tyyneen tapaan.

Jotkut väittivät kuulleensa, että he puhelivat mayankieltä; mutta se ei ollut varmaa. Totta oli vain se, että Tamay oli ainoa punainen mies, jolle Pablo osoitti huomiota, työväkeä kohtaan hän sitä vastoin vuosien kuluessa esiintyi yhä kylmemmin ja ylpeämmin.

Pablo oli nyt noin kuusi-, seitsentoistavuotias, ikäisekseen kookas ja voimakas; hänen kasvonpiirteensä olivat jalot, niiden vakavuus haihtui ainoastaan Marian läsnäollessa; ja hänen ryhtiänsä ei ylpeimmänkään kastilialaisen olisi tarvinnut hävetä.

Tamayn johdolla, jonka seurassa hän oli aarniometsiä samoillut, hänestä oli tullut taitava metsästäjä, joka aina varmasti kaatoi peuran juoksusta. Don Antonio oli opettanut hänet ratsastamaan ja tehnyt hänestä täydellisen mestarin; hän taltutti rajuimmankin hevosen ja istui harvinaisen sulavasti satulassa. Suopunkiakin hän käsitteli kuin harjaantunein karjapaimen. Don Antonio oli tahtonut tutustuttaa pojan kartanon laajoihin tiluksiin, jotta hän myöhemmin tilanhoitajana olisi voinut johtaa töitä; mutta Pablo ei osoittanut suurta halua maanviljelykseen. Sitävastoin hän tutki intohimoisesti maan alkuhistoriaa, mutta ei voinut päästä siinä kovinkaan pitkälle. Señor d'Iralalla, jonka esi-isät olivat Alvaradon aikana siirtyneet maahan ja kuuluneet verisiin valloittajiin, jotka kukistivat sivistyneen maya-kansan, oli pienessä kirjastossaan merkillinen kirja. Se oli painettu edellisellä vuosisadalla Madridissa ja käsitteli Guatemalan valloituksen historiaa. Vaikka tämä kirja olikin yksipuolisesti kirjoitettu espanjalaisten uskonritarien ylistykseksi, ilmeni siitä kuitenkin selvästi, miten sankarillisesti mayat olivat taistelleet rautapaitaisia ritareita, heidän tykkejään ja pyssyjään vastaan; ja Pablo luki sitä yhä uudelleen ja katseli ihmetellen vaskipiirroksia, joissa sulkatöyhtöiset intiaanit taistelivat espanjalaisia vastaan. Isä Bernardo ei tietänyt paljoa valloitushistoriasta, ja ennen valloitusta sattuneet tapahtumat olivat hänelle kerrassaan kuin seitsensinettinen kirja. Xinka-heimoisten työmiesten muistoissa ei elänyt ainoatakaan tarinaa näiltä ajoilta. Toisin oli Tamayn, metsästäjän, laita; hän oli vuoristossa elävää maya-kansaa ja tiesi monta vanhaa tarinaa entisiltä ajoilta, jolloin hänen kansansa vielä oli voimakas ja mahtava. Häntä intiaanipoika mielellään kuunteli.

Muhkean, hienon herraskartanon kuistikolla istuivat teepöydän ääressä don Antonio, hänen puolisonsa ja donna Maria, jonka hän laillisessa järjestyksessä oli ottanut lapsekseen. Don Antonio oli parhaassa iässään, ja hänen puolisonsa ohitse tuntuivat vuodet vierineen jälkiä jättämättä. Heidän vieressään istuva, suloinen, vaaleapukuinen tyttö, jonka somia kasvoja tummat kutrit ympäröivät, oli sama lapsi, jonka meri neljätoista vuotta sitten oli heittänyt rannalle. Señor ja señora d'Irala joivat teetään rauhallisesti, mutta nuori tyttö näytti kovin levottomalta. Äkkiä kuului nopeata kavioiden kapsetta, don Antonion otsaan uurtui hieno ryppy, señora ja Maria katselivat häneen rukoilevasti; heti sen jälkeen astui Pablo ratsastuspukuisena kuistikolle. Hän kumarsi ensin señor d'Iralalle ja sitten hänen puolisolleen.

"Eikö Pablo mahdollisesti tiedä, että me haluamme täsmällisyyttä aterioilla?"

"Anteeksi, señor", vastasi Pablo nöyrästi, mutta samalla arvokkaasti, "minun täytyi käydä katsomassa karjaa, koska te halusitte tietoja Llanosta, ja myöhästyin kotimatkalla."

Kartanonomistajan kasvot kirkastuivat.

"Sinä olit siis karjamaalla? Se oli oikein. Istu, Pablo. Mitä sinne kuuluu?"

"Ensimmäinen vaquero on hyvin tyytyväinen karjaan, señor. Laidun on hyvää, karja on menestynyt ja lisääntynyt kahdeksallasadalla eläimellä."

"Hoh, nehän ovat erinomaisia uutisia. Kiitän sinua, poikani."

Intiaani aterioi ylhäisen arvokkaasti. Hänen pronssinväriset, jalopiirteiset kasvonsa muistuttivat enemmän roomalaisen nuorukaisen kuin tavallisen alkuasukkaan ulkonäköä.

"Missä tapasit vaquerot, Pablo?"

"Siinä, missä puro laskee Rio Saladaan."

"Ratsastan sinne itse huomenna, ja sinä voit saattaa minua."

Pablo taivutti myöntävästi päätään.

"Minua Pablo ei näy huomaavankaan", sanoi Maria nyrpistäen huuhaan.

"Kuinka en", vastasi Pablo hymyillen ystävällisesti.

"Sinä et ole pitänyt lupaustasi: et tuonut minulle nuorta kaurista metsästä, siksi kai sinulla on paha omatunto."

"Tähän aikaan ei ole nuoria kauriita, myöhemmin pyydän sinulle jonkin. Mutta jos haluat saada nuoren puuman, tuon sinulle heti, kun vain tahdot."

"Ei, ei", vastasi tyttö pelästyen; "ei Pablo, sellaisesta kiellän sinua! Minä en halua puumaa, etkä sinä saa sitä tuoda."

"Tamay saattaa tuoda sen, hän tietää puumanpesän."

Muuan neekeri astui nyt kuistille ilmoittaen, että kartanoa kohti ratsasti kaksi caballeroa [= herrasmies]; mikäli hän saattoi nähdä, olivat he señorit da Fonseca ja de Mendez.

Viimeksimainittu nimi näytti tekevän vastenmielisen vaikutuksen naisiin. Mutta don Antonio sanoi: "He ovat tervetulleet! Ota heidän hevosensa hoitoosi ja opasta heidät tänne."

Neekeri riensi täyttämään käskyä.

Pablo nousi pöydästä ja kumarsi donna Inezille. Hänen täytyi poistua ylhäisten vieraitten saapuessa, sillä valloittajien ylpeät jälkeläiset olisivat vain äärimmäisessä pakossa istuutuneet samaan pöytään värillisen kanssa.

Maria yksin huomasi uhmaavan piirteen, joka levisi nuorukaisen muuten rauhallisille kasvoille. Ulkona Pablo kohtasi kaksi ratsastajaa; he olivat molemmat kartanonomistajia naapuristosta, hän tunsi heidät liiankin hyvin.

Kun hän aikoi astua heidän ohitseen tyynen kohteliaasti tervehtien, sanoi nuorempi herroista, mies, jonka kasvot olivat kauniit, mutta epämiellyttävät: "Vieläkö tuo punainen vintiö oleksii täällä? Tulepas tänne, nulikka, hevostani pitelemään."

Tämän ratsastaja sanoi vain häntä kiusatakseen, sillä peonit ympäröivät vieraita auttaakseen heitä hevosen selästä.

"Minä en ole palvelija, señor de Mendez", vastasi Pablo ylpeästi.

"Totteletko, konna, tai saat maistaa ruoskaani!" huusi caballero, jota pojan vastaus ja varsinkin tapa, jolla se annettiin, kovin suututti.

"Señor de Mendez saisi sitä katua", vastasi tähän nuorukainen jääkylmästi, mutta hänen tummista silmistään leimahti vihan välähdys.

"Anna olla, don Luis", sanoi toinen vieraista, "poika on don Antonion perhettä. Muista se."

Pablo poistui levollisesti, mutta Mendez sanoi hevosen selästä laskeutuessaan: "Suututtaa, kun tuollainen intiaani saa tässä rehennellä. Olisipa se poika minun kartanossani!"

He laskeutuivat hevostensa selästä ja astuivat pation [= pihan] poikki kuistikolle. Don Antonio toivotti heidät tervetulleiksi ja vei heidät naisten luo, jotka tervehtivät molempia herroja espanjalaisten tapaan arvokkaan ja sulavan kohteliaasti.

"Teitte ystävällisesti, herrat, tullessanne meitä tervehtimään", sanoi don Antonio sydämellisesti pyytäen vieraita istumaan.

"Herrat ovat tervetulleet", lisäsi tähän donna Inez kohteliaasti, vaikka huomattavasti kylmemmin.

Señor ja señora d'Irala vaihtoivat muutamia perhekuulumisia vieraitten kanssa, sitten sanoi señor da Fonseca: "Joka kerta, kun täällä käyn, iloitsen nähdessäni, miten viehättäväksi donna Maria kehittyy. Pian hän sulollaan voittaa kaikki nuoret naisemme."

"Älä saata pikku velhoamme turhamaiseksi, don Ernesto; hänen täytyy vielä oppia paljon isä Bernardolta, ennenkuin hän voi kilpailla nuorten naistemme kanssa; mutta siinäpä pulma onkin."

Maria nauroi. "Oi, isä kulta, rauhoitu, minä kyllä opin. Ja mitä minä en ymmärrä, sen ymmärtää Pablo, ja sehän on samantekevä."

"Ah, don Pablo, intiaaniprinssikö? Hm. Minä en ymmärrä, don Antonio", sanoi señor de Mendez, "kuinka sinä voit sietää tuota intiaania pöydässäsi."

"Siinä asiassa saat kääntyä tämän talon varsinaisen valtiattaren donna Marian puoleen. Pablo on hänen ystävänsä."

"Niin", sanoi nuori tyttö innokkaasti, "Pablo on minun rakas ystäväni, hän on hyvä ja kelpo poika ja sangen viisas; eikä hän sille mitään voi, että on ruskea."

"Eipä tietenkään, tyttöseni", hymähti vanhempi vieraista, señor da Fonseca, "mutta se ei muuta sitä seikkaa, että hänen värisensä ihmiset kuuluvat koirankoppiin."

"Oi señor", sanoi Maria syvästi loukkaantuneena, "Pablo on caballero".

"Oikeinko sekin? Kopealta tuo lurjus näyttääkin, hän kuvittelee kai olevansa Montezuman jälkeläinen. Totta puhuen, d'Irala, älä pahastu, mutta en voi hyväksyä sitä, että olet tuolla tapaa kasvattanut tuon punanahkaisen nulikan; se ei ole eduksi sinulle eikä hänelle."

Señor d'Irala, joka oikeastaan pohjaltaan, oli samaa mieltä kuin naapurinsa ja ainoastaan lemmikkinsä tähden oli suvainnut intiaanipoikaa perheensä jäsenenä, vastasi: "Kenties olet oikeassa, don Ernesto, varsinkin mitä häneen tulee; mutta voipa sellainenkin aika koittaa, jolloin intiaani, jonka olemme kasvattaneet, voi meitä auttaa."

"Taivas meitä sellaisesta varjelkoon, että tuo orjajoukkio koskaan näyttelisi maassamme mitään osaa."

"Samaa mieltä olen minäkin", lisäsi tähän nuori Mendez. "Heitä on kohdeltava kuin järjettömiä elukoita, mitä he todella ovatkin."

Maria, jonka lempeillä, suloisilla kasvoilla leimusi ankara suuttumus, nousi istuimeltaan; samoin teki donna Inez, hänkin pahastuneena. Hän poistui kiihtyneen tytön seurassa lähteäkseen, kuten hän puolustautui, antamaan ohjeita illallista varten.

Kun herrat olivat yksin, lausui da Fonseca: "Pääkaupungista kuuluu huonoja uutisia, don Antonio."

"Niinkö? Mitä tarkoitatte? Eikö tämä maaparka siis koskaan saa rauhaa?"

"Pedro Sarmiento on kohottanut San Christobalissa kapinanlipun ja kokoaa ympärilleen maan kaikki varkaat, murhaajat ja värilliset, marssiakseen pääkaupunkiin."

"Taaskin sisällissota! Oi sellaista uutista! Mistä sen tiedätte?"

"Pikalähetti toi sanan Chicacosta. Oletko varma väestäsi?"

"Vaqueroihin ja peoneihin voin luottaa. Intiaanit ovat velttoja; ja sekarotuiset, kuka heistä tietää!"

"He juuri ovat vaarallisia. Kaikkialla, kirjoittaa minulle Hakta, koetetaan heitä yllyttää; vaarallisia ihmisiä hiiviskelee kautta maan, kiihdyttäen väkeä isäntiään vastaan. Etkö ole vielä mitään sentapaista huomannut?"

"En, en vielä. Del Roca on niin syrjässä valtateistä."

"Ole varuillasi, hirtätä heti jokainen epäilyttävä veijari, joka sukeltaa esiin väessäsi."

"Eikö hallituksella ole voimaa kukistaa kapinaa?"

"Ainoa mies, joka Sarmientoa vastaan voisi menestyksellisesti taistella, kenraali Lerma, on jo vanha. Mies on murtunut sen jälkeen, kun kadotti tyttärensä, jota hän yli kaiken rakasti. Hän tulee arvattavasti kuitenkin johtamaan armeijaa. Valtion vaara on siinä, kirjoittaa Hakta, että Sarmienton onnistuu voittaa puolelleen mayat; ketchien päällikkö, ilkeä Chamulpo, lienee jo hänen liittolaisensa. Jos niin todella on, ovat asiat huonolla tolalla."

"Oh, don Ernesto! Sinä tuot huonoja uutisia. Taasko rakas isänmaamme upotetaan sisällissodan verivirtaan?"

"Pelkäänpä, että niin käy."

"Eikö kenraali Lerma ole sukulaisesi, don Luis?"

"Hän on isosetäni, don Antonio; mutta ikäväkseni täytyy minun tunnustaa, ettei hän koskaan ole ollut mieltynyt sukulaiseensa."

"Mutta sinä olet hänen perillisensä?"

"Lain mukaan kyllä, sillä olenhan hänen sukulaisensa; mutta arvoisalla vanhuksella ei ole erikoista rakkautta minuun, kenties juuri siksi, että olen hänen perillisensä."

"Ethän voi häntä siitä moittia, että hän mieluummin olisi jättänyt omaisuutensa omille lapsilleen. Kestä kärsivällisesti hänen oikkujaan, don Luis. Hänen päivänsä ovat jo luetut."

"Suokoon taivas hänelle vielä monta elinpäivää", sanoi nuori mies tekopyhästi. "Minä en ahnehdi hänen omaisuuttaan."

Muuan vaquero astui ripeästi kuistille.

"Mitä haluat?" kysyi don Antonio.

"Señor, tahtoisin vain ilmoittaa, että merenpuoleisiin metsiin on majoittunut suuri joukko aseistettuja intiaaneja."

Herrat hypähtivät pystyyn.

"Joukko aseistettuja intiaaneja!"

"Niin, herra. Jätin Pepen ja Andrén sinne pitämään heitä silmällä ja ratsastin itse tänne ilmoittamaan asiasta."

"Montako heitä on?"

"Noin satakunta."

"Kirottua", huudahti Mendez, "joko olemme saaneet vihollisen seuduillemme? Sepä vielä puuttui!"

Metsästäjä Tamay astui juuri samassa kuistin ohitse, ja don Antonio kutsui hänet luokseen. Tuokion kuluttua seisoi jäntevä, ruskea mies kuistilla pitkä luodikko kädessään, kolmen señorin edessä.

"Meren rannalla majailee aseistettuja intiaaneja, Tamay."

"Tiedän sen, don Antonio", vastasi tigrero levollisesti.

"Sinä tiedät sen?"

"Tulin juuri sitä ilmoittamaan."

"Mitä he tahtovat?"

"He ovat rauhallisia ihmisiä, jotka palaavat metsästysretkeltä ja aikovat viettää yönsä täällä; huomenna he lähtevät pois."

"Metsästysretkeltä? Ovatko he mayoja?"

"Ei, herra, he ovat chiapatekeja, he ovat matkalla kotiinsa."

"Ja sinä menet takuuseen siitä, että heillä on rauhalliset aikeet?"

"Panen siitä pääni pantiksi."

"Me emme kuitenkaan saa laiminlyödä mitään varovaisuustoimenpiteitä. Kutsu kaikki peonit ja, mitä vaqueroja on, kartanoon, kutsu myöskin neekerit."

Tamay meni.

"Omituista. Chiapatekeja? Täällä! Oletko varma tigrerostasi, don

Antonio?"

"Hän on jo useita vuosia ollut palveluksessani ja koko ajan osoittautunut luotettavaksi."

"Miehessä on jotakin kavalaa. Onko hän xinkaheimoa?"

"Hän puhuu kyllä heidän kieltään; mutta minä luulen, että hän on maya tai zapoteki."

"Jos hän koettaa salata sukuperäänsä, hautoo hän varmasti jotakin mielessään. Luota häneen sitä vähemmän. Chiapateki-intiaaneja? Tuskin. Sarmiento on kaukana idässä. Hänen rosvojoukkoaan he eivät siis voi olla." Ilta oli jo pimennyt, ja palvelijat kantoivat tulisoihtuja kuistikolle.

Sillä aikaa kuin herrat pohtivat maan kohtaloa ja levottomina keskustelivat aseistetun intiaanijoukon tarkoituksista, seisoi Pablo synkkänä laajan ja säännöttömästi rakennetun herraskartanon etäisimmässä kolkassa. Nuori, ylpeä intiaani tunsi syvästi halpamaisen kohtelun, joka señor Mendezin taholta oli tullut hänen osakseen; se oli taas uusi katkera muistutus siitä, miten halveksivasti valloittajien ylpeät jälkeläiset ajattelivat alkuasukkaista, maan muinaisista valtiaista. Synkkiä ajatuksia risteili nuorukaisen mielessä. Ja hänen muistellessaan kansansa muinaista mahtavuutta kiihtyi hänen synnynnäinen vihansa valkoihoisia kohtaan.

"Ylpeätä, turmeltunutta rotua, nuo valkoiset, jotka muinoin surmasivat esi-isäni ja alistivat jäljelle jääneet orjiksi. Minä vihaan heitä kaikkia, kaikkia! Jospa näkisin sen päivän, jolloin punanahat ajavat heidät maasta, joka ei heille kuulu, merelle, jonka yli he tänne saapuivat!"

"Mitä rakas veljeni ajattelee?" kysyi lempeä, suloinen ääni katkeroituneelta nuorukaiselta.

Kuin taikaiskulla kirkastui nuorukaisen kasvojen synkkä ilme iloiseksi.

"Oi, Mariquita-sisko, minuako etsit?"

"Niin, veljeni; ajattelin, että olet pahoillasi, kun nuo kopeat herrat karkoittivat sinut seurastamme, ja tahdoin sinua lohduttaa", vastasi Maria, joka hiljaa oli hiipinyt paikalle.

"Sinä olet hyvä, Maria, sinä yksin. Toisia minä vihaan." Hänen kasvonsa synkistyivät taas vihaan.

"Oi, älä puhu noin, Pablo. Ovathan donna Inez ja don Antonio ystävällisiä sinua kohtaan?"

"Ovatpa kyllä, Mariquita, suvaitsevathan he intiaanipoikaa läheisyydessään sinun tähtesi."

"Älä puhu noin Pablo, he rakastavat sinua; mutta sinä et saa olla heitä kohtaan myöskään aina niin kylmä ja ynseä."

"Enkö ole aina osoittanut heille kunnioitusta ja kiitollisuutta? Mutta he halveksivat ruskeaa ihoani. Minä en ole heidän vertaisensa; he ovat mielestään jalompaa rotua, ja me olemme eläimiä heidän silmissään."

"Ei, ei, sinä käsität heidät väärin."

"Kaikki ajattelevat niin, myöskin don Antonio. Mendez aikoi lyödä minua ruoskalla."

"Oi", huudahti Maria säikähtyen, "oi Pablo! oliko hän niin raaka? Oi veli!"

"Toista iskua hän ei enää olisi yrittänyt, usko minua…"

"Oi Pablo, taivaan tähden, hillitse kuuma veresi!"

"Minä olen heitä kaikkia parempi, olen heidän vertaisensa, ja tuo pelkuri aikoi minua lyödä."

"Hän on hyvin vastenmielinen herrasmies, ja minä en koskaan enää ole hänelle ystävällinen tämän jälkeen. Jokainen loukkaus sinua kohtaan koskee minuunkin. Kestä se arvokkaasti, Pablo."

"Niin", vastasi nuorukainen katkerasti, "minun täytyy. Olen kasvatettu kuin caballero, ja minua kohdellaan kuin peonia. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä syvemmin sen tunnen. Mitä teen täällä, missä minun töin tuskin siedetään ja missä jokainen pöllöpää, kuten tuo Mendez, uskaltaa uhata minua ruoskallaan? Ei, sisko, minun paikkani ei ole enää valkoisten ihmisten luona. Minä kuulun kansani miehiin, en tähän kurjaan orjajoukkoon; minä olen maya, ja metsissä elää vielä heimoni vapaita miehiä, heidän luokseen lähden."

"Oi, Pablo, veljeni, tahtoisitko jättää minut tänne yksin? Oi, ei, sinä et saa lähteä!"

"Pitääkö minun odottaa, kunnes jonkun Mendezin ruoska todella sattuu minuun?"

"Pablo. Pablo", sanoi tyttö sydäntä särkevällä äänellä. "Sinä et voi lähteä. Pienestä pitäen me kaksi olemme olleet yhdessä. Jumala itse on meidät tehnyt veljeksi ja sisareksi ja heittänyt meidät myrskyssä tänne, jossa saimme kodin. Me olemme yhtä. Sinä et saa jättää siskoasi."

"Niin, Mariquita", vastasi poika tuokion kuluttua. "Hirveä kohtalo on meidät jo varhain yhdistänyt katkaistuaan kaikki ne siteet, jotka kiinnittivät meidät rakkaimpiimme. Minulla on maailmassa vain yksi olento, jolle elämäni kuuluu: sinä, valkoinen sisareni."

"Ja kuitenkin tahdoit lähteä, sinä paha poika."

"Kerran koittaa se päivä, joka meidät erottaa, Mariquita", vastasi hän syvän vakavasti. "Mutta minä en tahdo sitä kiirehtiä. Mitä taivas suoneekin, missä elän tai kuolenkin, sinua, sisko, muistelen aina kalleimpana olentona maailmassa."

"Sinä olet surullinen ja katkeroitunut, Pablo, mutta niin et saa olla, sillä pahoitat sisaresi mielen. Tule señoran luo, tule."

"Ei, Mariquita, olen liian kiihtynyt, lähden vainioita samoilemaan.

Palaan sitten, kun vieraat ovat lähteneet."

"Älä kulje pahoissa ja surullisissa ajatuksissa, Pablo. Muista siskoasi."

"Kyllä, rakkaani."

"Ja palaa pian luoksemme kotiin."

"Kyllä pian", hän rauhoitti siskoa.

Maria nyökäytti ystävällisesti hymyillen hänelle pikku päätään ja katosi kartanoon päin. Pablo lähti kiireesti astumaan agavevainioille, jotka pian peittivät hänet kaikkien silmiltä.

Vaquerot ja neekerit olivat lähteneet navetoista ja majoistaan herraskartanoon; jokin määrä vanhempia intiaaneja, kartanon työväkeä, liittyi heihin. Nämä miehet olivat kaikki luotettavia. Don Antonio antoi hovimestarinsa jakaa heille aseita ja määräsi heidät vartioimaan kartanoa. Kaikki tämä tapahtui niin hiljaa ja rauhallisesti, etteivät naiset aavistaneet mitään.

Herrat Fonseca ja Mendez olivat päättäneet jäädä yöksi del Rocaan nähdäkseen, miten asiat kehittyisivät.

Työväen asunnoissa olivat määräykset kuitenkin herättäneet tavallista suurempaa hälinää, ja kaikenlaisia huhuja levisi miehestä mieheen.

Muuan vaqueroista, joka oli pantu vakoilemaan intiaanijoukkoa, palasi kartanoon ilmoittaen, että intiaaneilla oli mukanaan metsänriistalla ja nahoilla sälytettyjä muuleja ja että he esiintyivät aivan rauhallisesti.

Pablo, joka mieli kiihdyksissä nopein askelin samoili vainioita, ei lainkaan huomannut, että kartanoon koottiin väkeä ja että siellä valmistauduttiin hyökkäystä vastaan. Hän vältti yleensä työmiesten asuntoja kuten heitä itseäänkin. Viimein hän saapui takaisin aukeamalle, joka levisi herraskartanon edustalla. Puunrunkoon nojautuen hän tuijotti pimeän halki valaistulle kuistille, jolla don Antonio vieraineen ja perheineen istui. Pablon mieli oli nyt levollisempi; mutta hän kärsi syvästi siitä, että valkoihoisten seura, johon Mariquita kuului, oli suljettu häneltä, intiaanilta. Mutta hänen katkerat mietteensä keskeytyivät, sillä äkkiä kohosi hänen eteensä kuin maasta tumma olento. Nopeasti hän tarttui pitkään puukkoonsa, jota hän maan tavan mukaan kantoi vyössä selässään.

"Älä pelkää", kuiskasi ääni mayain kielellä, jota Pablo oli oppinut ymmärtämään Tamaylta, joskin samalla hämärä muisto sanoi hänelle, että se joskus oli kaikunut hänen korviinsa, ennenkuin hän puhui espanjankieltä.

"Kuka olet?" hän kysyi hiljaa samalla kielellä pitäen puukon valmiina puolustukseen ja ponnistaen silmiään tunteakseen edessään olevan hoikan olennon.

"Ei, vastaa sinä minulle", puhui ääni edelleen, "näkymättömien nimessä, jotka meitä varjelevat, vastaa, oletko sinä Nezualpilli-kuninkaan jälkeläinen?"

Kuullessaan nämä sanat nuorukainen tunsi värisevänsä. "En ymmärrä sinua", hän sanoi, ja hänen äänensä vapisi.

"Eikö sinun rinnassasi ole kuningasten merkki?"

Pablo hämmästyi suuresti kysymystä. Kuinka vieras saattoi tietää, että hänet oli tatuoitu, ja miksi tämä niin oudoin sanoin sitä kysyi?

"Kuningasten merkkikö? Ah, en tiedä, mitä merkitsevät siniset viivat, jotka joskus on kaiverrettu rintaani."

"Eikö Tamay ole sitä sinulle selittänyt?"

"Ei."

"Mutta", jatkoi ääni, "etkö tunne siinä kuninkaankehää?"

"Minä en voi erottaa mitään. Mutta kuka sinä olet? Ja miksi kysyt minulta tätä kaikkea?"

Hetkisen kuluttua jatkoi tuntematon vielä hiljemmin: "Pelasta itsesi nopeasti. Sinua uhkaa kuolema. Älä usko Tamayta. Puuma sinua vastedeskin suojelkoon!"

Ja yhtä ääneti, kuin oli tullutkin, katosi tumma olento jäljettömiin pimeään.

Pablo ei kiinnittänyt huomiota salaperäiseen varoitukseen. Hänen mielensä oli kovasti kuohuksissa; loistavia kuvia hänen kansansa menneisyydestä sukelsi hänen eteensä, ja niihin sekaantui kirjavia, rohkeita tulevaisuudenunelmia. Hänen korvissaan kaikui yhä kysymys: 'Onko sinulla kuninkaanmerkki rinnassasi?'

Näin hän seisoi kauan, ja kiihkeästi virtasi veri hänen suonissaan.

Nuorukaisen aistimet olivat tarkat, hänen opintonsa eivät olleet turmelleet tottuneen ja uutteran metsämiehen näköä eikä kuuloa. Hän kuuli äkkiä hiljaisia askelia, kuuli kuisketta ja huomasi tummia olentoja, jotka sukelsivat esiin yön pimeydestä ja liikkuivat herraskartanoa kohti.

"Älkää vuodattako verta, ellei se ole välttämätöntä", sanoi matala ääni mayankielellä, "mutta elävänä tai kuolleena meidän täytyy hänet saada. Seuratkaa tigreroa, hän johdattaa teitä, minä odotan tässä."

Kummastuneena ja kauhistuneena Pablo kuunteli; kaikki unelmat haihtuivat, hän tiesi, tunsi vain yhden seikan: vaara uhkasi sitä ainoata olentoa, jota hän rakasti. Viivyttelemättä hän kohotti kimeän varoitushuudon: "Rosvoja! Pelastakaa itsenne!" ja lähti hurjaa vauhtia juoksemaan herraskartanoa kohti.

Isku päähän, joka heitti hänet tajuttomana maahan, sulki hänen suunsa. Hänen huutonsa oli kuitenkin kuulunut kuistille, Maria oli tuntenut hänen äänensä. "Pablo!" hän huusi kuolemantuskassa, "se on Pablo, hän huutaa apua! Pablo!" Pablon hätähuutoa seurasi ulkona kuolemanhiljaisuus. Marian huutoon ei kukaan vastannut.

Don Antonio ja señor da Fonseca syöksyivät pyssy kädessä ulos, Mendez sitävastoin jäi varovasti parvekkeelle. Vartioivat vaquerot olivat nähneet parven miehiä, jotka kiireesti riensivät metsään. Tamay, metsästäjä, tuli heitä vastaan, hän ei ollut nähnyt mitään. Don Antonio pelkäsi hyökkäystä ja sytytti joka taholle suuria nuotioita valaistakseen ympäristöä. Mutta kaikki oli rauhallista, ei merkkiäkään vihollisesta ollut huomattavissa.

Donna Inez oli surullinen, Maria epätoivoissaan. Ei kukaan ajatellut nukkumista.

Keskiyön jälkeen tuli eräs vaquero metsästä ja ilmoitti, että intiaanit olivat pimeästä huolimatta poistuneet. Koska he yön lähestyessä olivat asettaneet vartijoita, ei hän ollut uskaltanut mennä heitä liian lähelle. Hän ei ollut huomannut mitään epäilyttävää.

Tästä sanomasta huolimatta ei varokeinoista kuitenkaan luovuttu.

Retkeilevä intiaanijoukko saattoi milloin tahansa hyökätä syrjäisen

haciendan [= maakartanon] kimppuun. Kansalaissota raivosi maassa.

Mutta yötä seurasi päivä, ja kaikki oli ennallaan.

Pablo yksin oli kadonnut.

Tamay, metsästäjä, ja kaksi vaqueroa, jotka olivat kartanon taitavimmat vakoilijat, kiirehtivät metsään, jossa intiaanit olivat majailleet. Leveät jäljet osoittivat näiden lähteneen muuleineen ja hevosineen pohjoista kohti. He seurasivat jälkiä jonkin matkaa, mutta eivät ensin löytäneet mitään, joka olisi voinut herättää epäluuloa tai antaa tietoja Pablosta. Tamay oli tosin tottunut metsänkävijä, mutta nähtävästi olivat paimenet häntä ovelampia, mitä huomiokykyyn ja vainuun tuli, sillä kun metsästäjä mitään huomaamatta kulki ohi, keksi vaqueron silmä ruohikossa pienen valkoisen silkkiliinan, jota Pablon oli tapana pitää kaulassaan. Ja kappaleen matkan päässä siitä toinen paimenista löysi litteän lyijypalan, jollaisia intiaanit pitävät kaulassaan. Sen kannike oli katkennut, ja se oli varmaankin huomaamatta pudonnut kantajaltaan. Toiselle puolelle oli kaiverrettu pyhäinkuva ja toiselle kiemurainen merkki. "Riittää", sanoi vanhempi vaquero, "palatkaamme kotiin; nyt tiedämme, mitä halusimme tietää. Intiaanit ovat vieneet Pablon, ja" — hän piti Tamayn silmäin edessä sitä puolta lyijypalasta, johon oli kaiverrettu kiemuraviivat — "mikä kansa käyttää tällaisia merkkejä?"

Intiaani tutki kuviota vakavana ja pudisti sitten päätään: "Tamay ei sitä tiedä."

"Vai et, mies, silloin sanon minä sen sinulle: Nuo intiaanit olivat maya-heimoa, he yksin käyttävät sellaisia pakanallisia kiemuroita lyijypaloissa."

"Sinä tiedät siis enemmän kuin minä."

"Siltä näyttää," vastasi vaquero.

Kartanon naiset olivat kauhuissaan kuullessaan, että Pablo kaikesta päättäen oli ryöstetty. Maria itki ääneen veljeään. Herroja kummastutti suuresti vaquerojen väite, että intiaanit olivat olleet maya-heimoa.

"Sinähän luulit heitä chiapateki-intiaaneiksi, Tamay?" sanoi don

Antonio tigrerolle.

"Niin luulen vieläkin", vastasi tämä kuivasti.

"Hassutusta. Sinun vaquerosi oli varmaan oikeassa", lausui señor da Fonseca, "he olivat mayoja; mitenkä chiapatekit oisivat tänne tulleet! Mutta minua ihmetyttää suuresti, että he veivät ruskean pojan mukaansa, sen sijaan että olisivat leikanneet häneltä kurkun poikki."

"Kenties löydämme vielä hänen ruumiinsa", sanoi don Antonio hiljaa. Ääneen hän lisäsi: "Olen varma siitä, että nuorukaisen huuto pelasti meidät hyökkäykseltä."

"Ja Pablo uhrautui meidän tähtemme", sanoi donna Inez liikuttuneena.

"Näetkö, isä, näetkö", valitti Maria kyynelsilmin, "kuinka hyvä ja jalo hän on? Oi, pelasta hänet noiden pahojen ihmisten käsistä! Minä en milloinkaan lakkaa veljeäni suremasta."

Hänen tuskansa oli liikuttava.

"Rauhoitu, lemmikkini, rauhoitu! Jos Jumala suo, saat hänet kyllä takaisin. Pablo on voimakas ja viisas, hän keksii kyllä keinoja päästäkseen vapaaksi."