Читать книгу Fiesko - Фридрих Шиллер, Friedrich von Schiller - Страница 13

Verrinan huone.

Bertta seljin sohvassa, pää käsiin vaipuneena. Verrina astuu synkkänä sisälle.

Bertta (peljästyy ja hyppää ylös). Siunatkoon! Tuossa hän on!

Verrina (seisoen hiljaa, katsoo häntä oudoksuen). Isäänsäkö tyttäreni peljästyy?

Bertta. Älkää tulko! Antakaa minun paeta! Isäni, te olette peljättävä.

Verrina. Ainoa lapseniko pelkäisi minua?

Bertta (heittää häneen syvän katseen). En! Täytyyhän teillä vielä olla tytär!

Verrina. Painaako helleyteni sinua liian raskaasti?

Bertta. Isä, maahan.

Verrina. Kuinka? millainen vastaan-otto, tyttäreni! Ennen kotia tullessani, vuorten painoja sydämelläni, hyppäsi Berttani minua vastaan ja naurullansa ajoi ne pois. Tyttäreni, tule minun syliini. Sinun hehkuvalla rinnallasi lämpiää taas minun sydämeni jäätymästä isänmaan kuolin vuoteella. Oi minun lapseni! Tänä päivänä olen tehnyt tilin kaikista luonnon huvista ja (sangen raskaasti) ainoastaan sinä olit minulla jäljellä niistä.

Bertta (silmäten häntä pitkään). Onneton isä!

Verrina (syleillen häntä kovasti). Bertta, minun ainoa lapseni! Bertta minun viimeinen toivoni! – Genuan vapaus on mennyt – Fiesko on mennyt – (likistäen häntä kovemmin ja myristen hampaitten välistä). Hekumaanko sinä – .

Bertta (riimaseikse hänen sylistänsä). Ah Herra! Te tiedätte!

Verrina (seisoo vavisten). Mitä?

Bertta. Kunniani – Verrina (vimmastuneena). Mitä?

Bertta. Yöllä – Verrina (raivossa). Mitä?

Bertta. Väkivaltaa! (vaipuu sohvaan).

Verrina (pitkän synkän äänettömyyden perästä, kolkolla äänellä). Vielä yksi henkäys, tyttäreni – viimeinen! (Kalealla murtuneella äänellä) Kuka?

Bertta. Voi minua! älkää noin kalman muotoisena vihassa! Herra auta! hän änkyttää ja vapisee.

Verrina. Enhän minä tietänyt – tyttäreni! kuka?

Bertta. Rauhoittukaa rakas, kallis isäni!

Verrina. Kuka? (vaipumaisillaan hänen eteensä).

Bertta. Valhepukuinen.

Verrina (peräytyä, rajusti mietittyänsä). Ei! ei niin! Se ei ole järjellinen ajatus, (nauraa kamalasti). Vanha houkko! ikäänkuin kaikki myrkky (Bertalle, tointuneemmin) yhdestä kärmeestä lähtisi. Minun kokoiseniko vai vähempi?

Bertta. Isompi.

Verrina (äkkiä). Mustat hiukset ja kiharat?

Bertta. Nokimustat ja kiharat.

Verrina (ulonee hänestä hoiperrellen). Voi päätäni! päätäni! Äänensä?

Bertta. Karkea ja vahva.

Verrina (kiivaasti). Minkä värinen? – En, enempää en huoli kuulla! – päällysvaate – minkä värinen?

Bertta. Kaiketi vihriäinen.

Verrina (pitää molemmat kätensä silmäinsä edessä ja horjuu sohvaan). Ole rauhassa tyttäreni. Minua vaan viimaa. (Kätensä vaipuvat. Kasvonsa kalman kalpeat).

Bertta (käsiä väännellen). Ah voi! tämä ei ole enää isäni.

Verrina (äänettömyyden perästä, katkerasti nauraen). Niin oikein! niin oikein! Pelko Verrina! – että ilkiö iski lakien pyhyyteen – oli sinulle liian laimea vaatimus – Ilkiön piti iskemän vielä sinun veresi pyhyyteen – (Lentää ylös). Kutsu joutuen Nikoloa – Lyijyä ja kruutia – taikka odotas minä mietin toisin – paremmin. – Tuo miekkani tänne, rukoile! (Lyöden kätensä otsaansa). Vaan mitä aivonkaan?

Bertta. Isä, minä pelkään kovasti.

Verrina. Tule istumaan viereeni. (Painavasti). Bertta – kerro minulle Bertta, mitä teki harmaapää Roomalainen, kun hänen tyttärensä myös – kuinka sanoisin – myös oli niin? – Kuule, Bertta, mitä Virginius sanoi riutuneelle tyttärellensä?

Bertta (kauhistuksella). En minä tiedä mitä hän sanoi?

Verrina. Hupsu! – Ei hän mitään sanonut. (Hypäten äkkiä ylös, tarttuu miekkaan). Uhripuukkoon hän tarttui.

Bertta (sysää peljästyneenä hänen syliinsä). Voi, mitä aivotte tehdä?

Verrina (viskaa miekan kamariin). En! vielä on oikeutta Genuassa!