Читать книгу Kavaluus ja rakkaus - Фридрих Шиллер, Friedrich von Schiller - Страница 3

Sali lady Milfordin palatsissa; oikealla kädellä seisoo sohva, vasemmalla piano.

Ensimäinen kohtaus.

Lady vapaassa, vaan viehättävässä aamu-puvussa, tukat vielä kihertämätöinnä, istuu pianon ääressä soitellen; Sohvi, kammari-neitsyt, tulee ikkunasta päin.

Sohvi. Upsierit eroovat toisistaan! Vahti-paraati on loppunut – vaan

Walteria ei vielä näy!

Lady (hyvin levotoinna, nousten ylös ja kävellen salissa). En tiedä oikein, mikä minulla tänään on, Sohvi – En ole koskaan tämmöistä tuntenut – sitä ei siis näkynyt? – Tosi kyllä – Hänellä ei taida olla kiirettä – Mieltäni painaa niinkuin rikoksen olisin tehnyt – Meneppä, Sohvi, sano, tuovat minulle tulisimman juoksijan ruhtinan tallista! Minä tarvitsen ilmaella itseäni – nähdä ihmisiä ja sinisen taivaan, ja ratsastaa sydämeni vähän kevyemmäksi.

Sohvi. Jos ette voi hyvin, milady, kutsukaa seuraa tyköönne! Antakaa herttuan pitää puoli-päiväisensä täällä, tahi muutattaa kortti-pöytänsä teidän sohvanne ääreen! Minä jos teinä olisin, pitäisi ruhtinan ja koko hovin tanssia minun mieltäni myöten!

Lady (heitäksen sohvalle). Ole kiusaamatta minua! Minä annan sulle temantin joka tunnista, jonka saan heistä vapaana olla! Pitäislkö minun heitä vielä kammarini tapetiksi ottaa! – Ne ovat kehnoja, kataloita ihmisiä, jotka hämmästyvät, kun minulta joku lämmin sydämellinen sana sattuu pääsemään, aukasevat suunsa ja sieramensa, juuri kun kummituksen näkisivät – Orjat, joiden isännän minä käärin kuin langan sormeni ympäri! – Mikä huvitus voi minulla olla ihmisistä, joiden mielet ovat niin toinen toisensa kaltaiset kuin heidän tasku-kellonsa käyvät yhden? Voipiko minulla olla iloa kysyä heiltä jotain, kun jo edeltä tiedän, mitä minulle vastaavat? Eli puhella heidän kanssansa, kun heillä ei ole sydäntä olla toisesta ajatuksesta kuin minä? – Pois ne! Ikävä on ratsastaa hevosella, joka ei kuolasimia pureksi!

(Menee ikkunaan.)

Sohvi. Vaan ettenhän toki niiden semmoisten joukkoon lue ruhtinasta? – kauniinta miestä – tulisinta rakastajaa – sukkelinta puheljata koko maassansa!

Lady (tulee takaisin). Hänenkö tämä on maansa? Ja ainoastaan ruhtinas-kunta, Sohvi, voipi minun vaalini tehdä ymmärrettäväksi – sanot minua kadehdittavan! Voi kuitenkin! Surkutella pitäisi heidän minua! Kaikista, jotka majesteetin rintoja imevät, on rakkaus-nainen pahimmassa tilassa, koska hän yksin tapaa sen suuren ja rikkaan miehen kerjäämässä – Tosi kyllä on, että hän valtansa noidan-pillillä voi tyydyttää kaikki sydämeni halut! – Hän panettaa kummankin Indian herkut pöydälleni – tekee huvi-tarhat korvesta – Antaa maansa mehun kaaressa ruiskuta taivasta kohti, ja alamaistensa ytimen ilo-tulissa ilmaan tupruta – Vaan voipiko hän myös sydämensä käskeä, jaloa ja tulista sydäntä vastaan jalosti ja tulisesti tykyttämään? Voipiko hän katalaan aivoonsa synnyttää yhdenkään korkeamman ajatuksen? – Kaikessa ruumiin kyllyydessä on sydämeni nälissään; ja mitä auttavat minua paremmat tunteeni, kun tyydyttää saan vaan himoni?

Sohvi (katsahtaa häneen kummastuen). Kuinka kauan siitä onkaan, kun tulin teidän palvelukseen, milady?

Lady. Kunko vasta tänään tulet minut tuntemaan? – Se on tosi, Sohvi kulta, minä olen kunniani ruhtinalle myönyt; vaan sydämeni olen pitänyt omanani – sydämeni, ainoan tavarani, joka kuka-ties vielä miehen ansaitsee – jota hovi-elamän saastainen ilma on koskettanut vaan kuin hemgähdys peiliä! Usko minua, herttaseni, sen olisin jo kauan säilyttänyt tältä surkealta ruhtinalta, jos vaan olisin jaksanut voittaa sen kunnian-himoni, että kaikkein hovi-rouvien edeltä tahdon ensimäisen arvon!

Sohvi. Ja tämä sydän taipuu kernaasti kunnian-himon alamaiseksi?

Lady (vilkkaasti). Se on jo kyllin kostanut alennuksensa! – Kostaa vielä alin-omaa ja edeskin päin! Sohvi, (painavasti, laakein kätensä Sohvin olalle) me vaimo-ihmiset voimme vaan joko vallita eli palvella, mutta vallan suurinkin nautinto on meistä surkeata sen nautinnon rinnalla, että saamme olla orjana sillä miehellä, jota rakastamme!

Sohvi. Tämän totuuden, milady, luulin teiltä viimeksi kuulevani!

Lady. Minkä vuoksi, Sohviseni! Eikös minun vallan-pitämisessäni kylliksi ole näkynyt, että me paraastaan kelpaamme vaan talutus-hihnasta kuletettaa? Etkö ole mun juonikkaasta huikentelevaisuudestani, mun hurjista huvituksistani nähnyt, että niiden piti vaan sisälläni hämmentää vielä rajumpia haluja?

Sohvi (peräytyy hämmästyen). Lady!

Lady (vilkkaammasti). Tyydytä nämä! Hanki mulle se mies, jota nyt ajattelen, jota jumaloitan – kuolla pitää mun, eli se saada. (Vienommasti.) Anna mun hänen suustansa kuulla, että rakkauden kyyneleet silmissämme loistavat kauniimmalta kuin kalliit kivet tukassamme, (kiivaasti) niin minä viskaan ruhtinalle sydämensä ja ruhtina-kuntansa takaisin, pakenen sen miehen kanssa, pakenen kaukaisimpaan erä-maahan maa-ilmassa —

Sohvi (katsoo hämmästyksissä häneen). Hyvä Jumala! Mitä teette te, lady? Mikä teillä on?

Lady (säikähtyneenä). Sinä kalvenet? – Olenko ehkä mitä liikaa sanonut? – kuule vielä – saat kaikki kuulla —

Sohvi (katselee peljästyneenä ympärinsä). Minua peloittaa, milady – minua peloittaa – en tarvitse enää mitään kuulla!

Lady. Liittoni majuorin kanssa – sinä ja maa-ilma olette väärässä, kun luulette sen olevan hovi-juonia – Sohvi elä punastu – elä häpeä mun tähteni – se on mun rakkauteni tekoa!

Sohvi. Kuinka oikein arvasin!

Lady. Minä petin heidät, Sohvi – sen heikon ruhtinan – sen kavalan Walterin – sen hullun marsalkin – Kukin näistä on valmis vannomaan sen, että tämä naimis-kauppa on sopivin keino minut herttualle pelastaa, meidän liitto vielä lujemmin yhdistää! – Jaa, meidän liittomme iäksi ratkaista! iäksi katkaista nämä häpeälliset kahleet! – Valhellut valehtelijat! Heikon vaimon pettämät! – Te itse tuotte nyt minulle rakastettuni! Sitähän minä vaan tahdoinkin – Kun hänet vaan kerran saan – o silloin iäti hyvästi, tämä inhoittava loisto —

Toinen kohtaus.

Ruhtinan vanha kammari-palvelija, joka tuo koristin-rasiata.

Edelliset.

Palvelija. Hänen herttuallinen korkeutensa käski sanoa terveisiä ja lähettää teille nämä briljantit häiksenne! Ne juuri tuotiin Venedigistä.

Lady (on avannut laatikon ja peräytyy säikähtäen). Mies! mitä maksoi herttua näistä kivistä?

Palvelija (vihaisella näöllä). Ei ne hänelle maksa yhtä äyriä!

Lady. Mitä? Hullunako sinä olet? Ei mitään? – ja (astuen muutaman askelen hänestä) kuitenkin katsot sinä minuun, ikään kuin tahtoisit mun katseellasi lävistää – Eikö nämä mitään maksa hänelle, tämmöiset äärettömän kalliit kivet?

Palvelija. Eilen vietiin seitsemän-tuhatta maan lasta Amerikaan – ne maksavat kaikki!

Lady (panee laatikon äkkiä pöydälle ja kävelee kiireesti salissa edes takaisin; vähän ajan kuluttua palvelijalle). Mies! mikä sinulla on? Itketkö sinä?

Palvelija (pyhkii silmiänsä, kamalalla äänellä, kaikki jäsenensä väristen). Semmoiset kalliit kivet kuin nuo tuolla – minullakin on niissä kaksi poikaa!

Lady (kääntyy pois vavisten, ottaa häntä kädestä). Eihän suinkaan pakosta?

Palvelija (nautaa hirveästi). Hyvä Jumala! – Ei – ne ovat kaikki vapaa-tahtoisia – Oli kyllä muutamia suulaita poikia, jotka astuivat rivistä ulos ja kysyivät evestiltä, mitä ruhtinas heillä sai parista? – Vaan meidän armollinen ruhtinas marsitti kaikki rykmentit paraati-kedolle ja ammutti suu-paltot. Me kuulimme pyssyjen paukkinan, näimme heidän aivonsa lennelleen ympäri kivitykselle, ja koko armeia huusi: hei pojat, Amerikaan!

Lady (lankee kauhistuen sohvaan). O Jumala, Jumala! – Ja min'en kuullut mitään? enkä tiennyt mitään?

Palvelija. Niin, armollinen rouva! – Mitäpä se se ruhtinas olisi teitä tälle karhun-tapolle kutsunut! – Olisi tuossa kuitenkin ollut teidänkin katsottavaa, kuinka rummut rämisten julistivat: nyt on aika, ja ulvovat orvot tuolla seurasivat isäänsä, ja täällä vimmaan joutunut äiti tahtoi rinta-lapsensa pajonetille ripustaa, ja kuinka sulhanen ja morsian sapelin-lyönnillä eroitettiin, ja kuinka harmaa-parrat seisoivat toivottomina ja viimein tuskissaan heittivät sauvansa poikien perästä sinne uuteen maalimaan – Oi, oli se näköä, ja rumpua lyödä jyskytettiin, ett'ei muka Kaikkivaltias kuulisi meidän rukoelevan —