Читать книгу Rikos ja rangaistus - Fyodor Dostoyevsky - Страница 8

Sisällysluettelo

Äidin kirje tuotti hänelle tuskaa. Mutta itse pääseikan suhteen ei hänellä jo lukiessaankaan ollut mitään epäilystä. Pääseikassa oli hänen päätöksensä vakaa, järkähtämättömän vakaa: "Näitä häitä ei vietetä minun eläissäni, ja moinen herra Lushin menköön helvettiin!"

"Sillä tämä seikka on aivan päivän selvä", mutisi hän itsekseen ja naurahti pahanilkisesti riemuiten päätöksensä johdosta. — "Ei, äiti kulta, ei, Dunja, ette te minua petä!… Ja vielä pyytävät anteeksi, etteivät pyytäneet neuvoa minulta, vaan päättivät asian minun tietämättäni! Jopa jotakin! Arvelevat, ettei sitä nyt enää voi purkaa: mutta katsokaammepa, voiko, vai eikö voi! Lorua vain tuo tuollainen puhe, että Pietari Petrovitsh muka olisi sangen kokenut mies, niin kokenut mies, ettei voi mennä naimisiinkaan muualla kuin postivaunuissa, niin, tuskinpa muualla kuin rautateillä. Ei, Dunetskani, minä huomaan ja ymmärrän mistä sinulla olisi niin paljon puhuttavaa kanssani; minä tiedän mitä sinä olet miettinyt yöt läpeensä, kulkenut huoneessasi, ja minkä vuoksi rukoilit Kasanin Jumalan äitiä, joka on äidin vuoteen vieressä. Golgatalle kulkeminen on sangen raskasta. Hm… Tämä merkitsee jo ratkaisevaa päätöstä: kokeneelle järki-ihmiselle tahdot kihlautua, Avdotja Romanovna, pääomaa omaavalle (jo pääomaa omaavalle, se kuuluu sirommalta, luotettavammalta), kahta virkaa hoitavalle ja nuorimman sukupolvemme mielipiteitä omaavalle (kuten äiti kirjottaa). Näyttäähän hän hyvältä, kuten Dunetshka huomauttaa. Tämä 'näyttää', on mitä verrattominta!… Ja Dunja kun menee naimisiin tämän 'näyttämisen' perusteella!… Suuremmoista, suuremmoista!…

"Mutta uteliaspa olisin tietämään, miksi äiti kulta kirjotti minulle 'nuorista sukupolvista?' Olisikohan se vain henkilön luonteen kuvaamista, tai tarkotuksessa synnyttää minussa hyvä käsitys herra Lushinista? Oi, noita viekkaita! Uteliaisuudesta haluaisin vielä selityksen erääseen toiseen seikkaan: missä määrin molemmat naiset olivat vilpittömiä toisilleen tuona päivänä ja tuona yönä ja koko sitä seuraavana aikana? Mahtoivatkohan he keskenään puhua suutansa puhtaiksi, vai käsittivätköhän molemmat, että sitä, mikä heillä kummallakin oli sydämellään ja ajatuksissaan ei tarvinnut ilmaista, eikä sen johdosta turhaan sanoja haaskata? Luultavasti on asianlaita sellainen; kirjeessähän on, että herra Lushin näytti äidistä vastenmieliselle, hiukkasen vain, mutta naivi äiti kultapa kääntyi Dunjan puoleen huomautuksineen. Mutta tämä suuttui luonnollisestikin ja 'vastaili harmistuneena'. Luonnollisestikin! Kukapa ei suutahtaisi, kun asia on selvä ilman naivia kysymyksiäkin, ja kun jo on päätetty, ettei siitä enää tarvitse keskustella. Ja mitä hän vielä kirjottaa minulle: 'Rakasta Dunjaa, Rodja, sillä hän rakastaa sinua enemmän kuin itseään'; eivätköhän vaan omantunnon soimaukset salaisesti vaivaa häntä sen johdosta, että suostui uhraamaan tyttärensä poikansa hyväksi? 'Sinä olet tukemme, kaikkemme!' 'Oi, äitikulta!'…" Viha kiehui hänessä yhä voimakkaampana, ja olisipa hän nyt kohdannut herra Lushinin, olisi hän luultavasti iskenyt hänet hengiltä!

"Hm … se on totta", jatkoi hän ajatusten myllertäessä hänen päässään, "se on totta, että ihmistä on lähestyttävä vitkalleen ja varovasti, jotta hänet oppisi tuntemaan; mutta herra Lushinista ei voi päästä selville. Pääseikka on, että hän on kokenut mies ja näyttää hyvältä:" onko se leikkiä, kun ottaa huolehtiakseen omalla kustannuksellaan toisten suuresta matka-arkusta! Eikö hän silloin ole hyvä? Ja kuitenkin ovat molemmat, morsian ja äiti, tilanneet talonpojalta matolla peitetyt kärryt (olen itse ajanut sellasilla!). Eipä haittaa! Ainoastaan yhdeksänkymmentä virstaa, "mutta sitten ajamme reippain mielin kolmannessa luokassa", tuhat virstaa. Kyllä se onkin järkevää! Mutta mitä te, herra Lushin ajattelette? Onhan hän teidän morsiamenne… Ettekö te voi käsittää, että äidin täytyy matkaansa varten lainata eläkettään vastaan? Tietystikin, mutta sehän paljastaa asian kauppamaisen luonteen. Yhteiseen voitto-osuuteen perustuvassa liikeyrityksessä jaetaan liikekustannuksetkin tasan kummallekin osanottajalle; "suola ja leipä yhteistä, mutta tupakka erikseen", kuten sananlasku sanoo. Ja tässäkin tuo kokenut mies vetää heitä hieman nenästä: matkatavaroista menee halvempi maksu kuin heidän matkastaan, ehkeivät maksa kopekkaakaan. Eivätköhän he molemmat huomaa sitä, vai eivätköhän tahallaan tahtone sitä huomata? Ja tietystikin he ovat tyytyväisiä, sangen tyytyväisiä! Ja he kai ajattelevat, että tämä on vain kukkasia, kyllähän hedelmät tulevaisuudessa kypsyvät! Mutta mikä tärkeintä: se ei ole saituruutta, eikä ahneutta, vaan kaiken pohjasävy! Tietysti tämä on tuleva, häitten jälkeinen ääni, ennustus… Ja äiti parka, mitä kaikkea kuitenkaan jo haaveilee! Ja mitenkä hän tulee Pietariin? Kolme hopearuplaa eli kaksi "lippua" mukanaan, kuten tuo akka tapaa sanoa … hm! Millä hän sitten toivoo Pietarissa elävänsä? Tietystikin hän on jo jostakin syystä ennättänyt saada tietää, ettei hän voi asua Dunjan kanssa yhdessä häitten jälkeen, ei ensi aikoinakaan! Tuo lempeä mies on varmastikin antanut sen tiedoksi, paljastanut, vaikkakin äiti kaikin voimin taistelee moista otaksumaa vastaan: "Itse, muka, kieltäydyn". Mihin hän nyt ryhtyy, mihin luottaa: sadankahdenkymmenen ruplan eläkkeeseensäkö, kun siitä laskee pois Atanasius Ivanovitshin velan? Talvikauluksia hän osaa kutoa ja kalvosimia ommella, ja turmelee vanhat silmänsä sillä. Ja talvikauluksilla voi hän kaikkiaan ansaita ainoastaan kaksikymmentä ruplaa vuodessa entisten sadankahdenkymmenen ruplansa lisäksi, sen minä tiedän ennestään. Hän siis luottaa herra Lushinin jalotunteisuuteen: itse hän muka tekee esityksen, tarjoaa hänelle! Pidä vain taskusi avoinna! Mutta niin on aina näitten Schillerin kauniitten sielujen laita: viimeiseen hetkeen saakka koristavat ihmistä riikinkukon sulilla, viime hetkeen saakka toivovat vain parasta, eivätkä ota huonoa lukuun ollenkaan; ja vaikkakin aavistavat, millainen mitalin takapuoli on, niin välttävät he kuitenkin ratkasevan sanan sanomista ajoissa. He pelkäävät jo ajatellakin sellaista; taistelevat kaikin voimin totuutta vastaan aina siksi kunnes heidän kaunistamansa ihminen vetää heitä nenästä. Halusta tahtoisin tietää, onko herra Lushinilla ritarimerkkiä; lyönpä vetoa, että hänellä on pyhä Anna napinlävessä ja että hän käyttää sitä hankkioitten ja kauppiaitten luona päivällisillä. Ehkäpä hän näyttelee sitä häissäänkin! [Pyhän Annan ritarimerkki on seitsemäs Venäjän kahdeksasta ritarimerkistä; se annetaan vain henkilö- eikä perinnölliselle aatelille.] Periköön hänet sitä paitsi vaikkapa piru!"…

"Niin … jääköön äiti, Jumala olkoon hänen kanssaan, hänhän on sellainen kuin on. Mutta Dunja? Dunetshkan, rakkaimpani, kyllä tunnen! Olithan sinä silloin jo kaksikymmenvuotias, kun viimeksi näimme toisemme: opinhan minä jo tuntemaan luonteesi! Äiti kirjoittaa, että 'Dunetshka voi kärsiä paljon'. Sen minä kyllä tiesin. Sen minä tiesin ja kaksi ja puoli vuotta olen ajatellut juuri sitä, että 'Dunetshka voi kärsiä paljon'. Jo se, että hän voi kärsiä herra Svidrigailovia kaikkine seurauksineen, todistaa sitä, että hän voi kärsiä sangen paljon. Ja nyt kuvittelee hän yhdessä äidin kanssa voivansa kärsiä herra Lushinia, joka jo ensi käynnillään selvitteli teoriaansa niiden naisten oivallisuudesta, jotka naimisiin mennessään pääsevät kurjuudestaan ja tällöin joutuvat kiitollisuuden velkaan miehilleen. Mutta jos nyt otaksumme, että hän puhui itsensä pussiin, vaikkakin on järkevä mies (sellainen, ettei ehkä sentään puhunutkaan ajattelemattomuuksia, vaan tahtoi ainoastaan heti osottaa katsantokantansa), mutta mitä sanoo Dunja, Dunja? Kyllä hän on käsittänyt tuon miehen; voiko hän elää hänen kanssaan? Kyllä hänen olisi parempi syödä yksinään mustaa leipää ja juoda vettä kuin myydä sieluaan ja siveellistä vapauttaan mukavasta elämästä; kyllä hänen ei pitäisi tehdä sitä, vaikkapa saisi koko Sleswig-Holsteinin, puhumattakaan jostakin herra Lushinista. Ei, sellainen ei Dunja ollut silloin, kun minä hänet tunsin, — eikä hän nytkään vielä ole muuttunut! Mitäpä sanoisin! Vaikeata oli sietää Svidrigailovin perhettä, vaikeata on myöskin kaiken elämänsä kihnuttaminen kotiopettajattarena kahden sadan ruplan palkalla kuvernementissa, mutta kuitenkin minä tiedän, että sisareni mieluummin menee neekeri orjuuteen istutuksille tai lättiläiseksi Itämerenmaakuntain saksalaisille kuin alentuu kahlehtimaan sieluansa ja siveellistä tuntoansa mieheen, jota hän ei voi kunnioittaa ja jonka kanssa hänellä ei ole mitään tekemistä, — ikuisiksi ajoiksi ja yksistään henkilökohtaisten etujen vuoksi! Ja vaikkapa herra Lushin olisi mitä puhtainta kultaa tai väärentämätön briljantti, eipä hän vielä silloinkaan taipuisi herra Lushinin lainmukaiseksi vuodetoveriksi! Miksi hän nyt suostuu? Mikä on syynä siihen? Mikä arvotuksen ratkaisu? Asia on selvä: oman itsensä, mukavuutensa vuoksi, vieläpä kuolemasta pelastuakseenkaan ei hän olisi itseänsä myynyt, mutta toisen edestä hän sen tekee! Rakkaan, jumaloimansa ihmisen hyväksi hän myy itsensä! Kas tässä koko selvitys: veljensä, äitinsä hyväksi hän myy itsensä! Myy kaiken! Tällaisessa tapauksessa me panemme alttiiksi kunniantuntommekin, vapauden, mielenrauhan, jopa omantuntommekin, kaiken, kaiken laahaamme markkinoille. Vaikka menköönkin elämä, kunhan vain nämä rakastamamme olennot olisivat onnellisia! Vieläpä enemmänkin: hankimme itsellemme todisteita, käymme jesuiittain koulua ja rauhoitumme sillä, koetamme tulla vakuutetuiksi siitä, että se on välttämätöntä, aivan välttämätöntä hyvän tarkotusperän saavuttamiseksi. Sellaisia me olemme, se on päivän selvää. Selvää on myös se, ettei tässä ole kysymystä mistään muusta kuin Rodion Romanovitsh Raskolnikovista ja aivan ensi sijassa hänestä. Ja varmaa on, että sisar voi perustaa hänen onnensa, pitää häntä yliopistossa, tehdä liikkeen osakkaaksi, tehdä hänen koko tulevaisuutensa suruttomaksi; voipa hänestä tulla rikaskin mies, arvokas, kunnioitettava, ja lopuksi hän ehkä päättää päivänsä kuuluisana miehenä! Mutta äiti? Mutta nythän on kysymyksessä Rodja, kallis Rodja, esikoinen! Miksikäs ei moisen esikoisen hyväksi voisi uhrata sellaista tytärtä! Oi, te lempeät ja epäoikeudelliset sydämet! Mekö ottaisimme vastaan samankaltaisen uhrin kuin Sonetshkan! Sonetshka Marmeladova, ikuinen Sonetshka, niin kauan kuin maailma on olemassa! Oletteko molemmat tarkasti harkinneet, miten suuri uhri se on? Oletteko? Onko teillä voimia sellaiseen? Onko siitä mitään hyötyä, onko se järkevää? Tiedätkö myös, Dunetshka, ettei Sonetshkan uhri ole olenkaan alempi kuin sinun uhrisi herra Lushinille mennessäsi? 'Rakkaudesta ei voi olla kysymystäkään,' kirjottaa äiti. Mutta ellei rakkaus tai kunnioitus voi tulla kysymykseen, vaan päinvastoin, vieläpä inho, ylenkatse ja vastenmielisyys, niin mitä siitä silloin tulee? Ja voipa vielä sattua, että hän joutuu sellaiseen asemaan, että on pakotettu 'pysymään puhtaana'. Eikö niin? Ymmärrättekö, ymmärrätkö, ymmärrättekö te, mitä tämä puhtaus merkitsee? Ymmärrättekö, että Lushinin puolison puhtaus on vallan samaa kuin Sonetshkan puhtaus, mutta voipa se olla huonompaakin, inhottavampaa, alempaa, syystä että Dunetshka katsoo myös siihen, että hänelle jää hiukkanen mukavuuttakin, kun sitä vastoin toisessa tapauksessa oli kysymyksessä aivan yksinkertaisesti nälkäkuolema! Kalliimpi, kalliimpi hinta on tällä puhtaudella, Dunetshkani! Ja elleivät voimasi sitten riitä, tulee katumus! Entä miten paljon kaikilta salattua huolta, surua, kirouksia, kyyneleitä, sillä ethän sinä ole mikään Marfa Petrovna? Ja mitenkä äidin silloin käynee? Onhan hän jo nytkin rauhaton, tuskastunut; entäpä silloin, kun hän huomaa kaiken selvästi? Ja minun?… Mitähän he molemmat ovat tosiaankaan ajatelleet minusta? En tahdo teidän uhrianne, Dunetshka, en tahdo äiti! Sillä lailla ei saa tapahtua niin kauan kuin minä elän, ei saa tapahtua, ei koskaan! En suostu siihen!"

Äkkiä hän heräsi mietteistään ja pysähtyi.

"Se ei saa tapahtua? Mutta mitä sinä teet ehkäistäksesi sen tapahtumasta? Kiellät sen? Mutta mikä oikeus sinulla on sellaiseen? Mitä sinä voit luvata heille siitä, että saat sellaisen oikeuden? Pyhittää heille kaiken elämäsi, koko tulevaisuutesi, kun olet lopettanut opintosi ja saanut paikan? Sen jo tunnemme, se on epävarmaa, mutta nyt? Mutta nyt on tehtävä jotakin aivan heti, ymmärrätkö? Vaan mitäpä sinä nyt teet? Elät heidän kustannuksellaan. Heillähän on vain tuo sadankahdenkymmenen ruplan eläke! Miten sinä, tuleva miljoneeri, Zeus, joka määräät heidän kohtalonsa, suojelet heitä Svidrigailovin perheeltä ja Atanasius Ivanovitsh Vahrushinilta? Ehkä kymmenen vuoden päästä? Mutta kymmenessä vuodessa ennättää äiti tulla sokeaksi ompelemisesta ja kutomisesta ja ehkä myös kyynelistä; nääntyy nälkään, ja sisar? Niin, ajatteles, miten sisaren voi käydä kymmenen vuoden kuluttua tai miten hänen on käynyt noina kymmenenä vuonna? Arvaatkos?"

Siten vaivasi ja kiusasi hän itseään näillä kysymyksillä, tuntien siitä jonkinlaista mielihyvääkin. Muuten eivät nämä kysymykset olleet mitään uusia, äkkipikaisia, vaan vanhoja, väsyttäviä. Ne olivat jo kauvan kiduttaneet häntä särkien hänen sydämensä. Jo kauvan sitten oli hänessä syntynyt tämä tuska, lisääntynyt, pukeutuen kauheaan, julman ja fantastisen kysymyksen muotoon, joka kidutti hänen sydäntään ja mieltään, vaatien välttämättömästi ratkaisua. Ja nyt tapasi häntä äidin kirje salaman lailla. Se oli selvää, ettei nyt sopinut surra, kärsiä passiivisesti sen johdosta, etteivät kysymykset olleet ratkaistavia, vaan nyt oli ehdottomasti tehtävä jotakin, ja heti paikalla, mitä pikimmin. Nyt oli päätös tehtävä, millainen tahansa, tai…

"Tykkänään kieltäydyttävä elämästä!" huudahti hän äkkiä kiihtyneenä, "tai kuuliaisesti kannettava kohtaloa, millainen se lieneekin, kerta kaikkiaan kuoletettava itsessä kaikki, kieltäydyttävä kaikesta toimimisen, elämisen ja rakastamisen oikeudesta!"

"Käsitättekö, käsitättekö, hyvä herra, mitä keinotonna oleminen merkitsee?" juolahti hänen mieleensä äkkiä Marmeladovin eilinen kysymys; "sillä joka ihmisellähän täytyy olla jokin suoriutumismahdollisuus"…

Äkkiä hän vavahti; eräs, samaten eilinen, ajatus juolahti hänen mieleensä. Mutta ei hän sen vuoksi vavahtanut, että tuo ajatus juolahti hänen mieleensä. Hänhän tiesi, hänhän aavisti, että se välttämättömästi "juolahti mieleen", jopa hän odotti sitä; eikä tämä ajatuskaan ollut eilinen. Mutta ero oli siinä, että se kuukautta takaperin, vieläpä eilenkin, oli pelkkä haave, mutta nyt … nyt ei se enää äkkiä näyttänyt haaveelta, vaan jossakin uudessa, kauheassa ja vallan tuntemattomassa valossa, ja nyt hän äkkiä sen käsitti… Hänen päätänsä pakotti ja hänen silmänsä himmenivät.

Hän katsahti kiireesti ympärilleen, hän etsi jotakin. Hänen teki mielensä istuutua ja hän etsi penkkiä; hän kulki silloin K——n puistikon poikki. Noin sadan askeleen päässä edessään näki hän penkin. Hän läksi sinne mahdollisimman nopeasti; mutta matkalla tapahtui hänelle pieni välinäytös, joka muutamaksi hetkeksi veti hänen huomionsa puoleensa.

Katsahtaessaan penkkiin huomasi hän noin kahdenkymmenen askeleen päässä edessään kulkevan erään naisen. Mutta alussa ei hän kiinnittänyt häneen enempää huomiota kuin muihinkaan edessään oleviin esineisiin. Hänelle oli jo usein tapahtunut esimerkiksi siten, ettei hän kotiin tultuaan ollenkaan muistanut tietä, mitä oli tullut; hän oli jo tottunut kulkemaan siten. Mutta tuossa edellä kulkevassa naisessa oli jotakin omituista ja jotakin jo ensi silmäyksellä silmiinpistävää, niin että hänen huomionsa heti alkoi suuntautua häneen, — alussa vastenmielisesti ja harmilla, mutta sitten yhä enemmän ja enemmän. Hänen teki äkkiä mielensä saada tietää, mikä tässä naisessa todellisuudessa oli niin omituista. Ensiksikin hän näytti vielä sangen nuorelta tytöltä, kulki moisessa kuumuudessa avopäin, ilman käsineitä ja auringonvarjoa, heiluttaen kummallisesti käsiään. Hänellä oli ollut silkkipuku, mutta sangen omituisesti puettu, tuskin napitettu, vyötäröistä alkaen takaa repeytynyt, kokonainen pala liehui sinne tänne. Paljaalle kaulalle oli heitetty pienoinen kaulahuivi, mutta se oli vallan vinossa. Sitä paitsi kulki tyttö epävakaasti, kompastuen ja heiluen puoleen ja toiseen. Tämä kohtaus veti vihdoinkin Raskolnikovin kaiken huomion puoleensa. Hän ehätti tytön juuri penkin luona; mutta saavuttuaan penkin luo heittäytyi tyttö heti sen nurkkaan, painoi päänsä penkin selkänojaa vasten ja sulki silmänsä, nähtävästi tavattoman väsyneenä. Katsahdettuaan häneen arvasi Raskolnikov, että tyttö oli vallan juovuksissa. Omituista ja kauheata oli katsella moista näytöstä. Raskolnikov arveli jo erehtyneensä. Hän näki edessään peräti nuoret kasvot, noin kuusitoistavuotiaat, ehkäpä ainoastaan viisitoista, — pienet, vaaleaveriset, hauskat, mutta yhäti hehkuvat ja melkeinpä turvonneet. Tyttö oli enää nähtävästi sangen vähän tajuissaan; toinen jalka lepäsi toisella, jonka vuoksi se oli paljastunut paljoa enemmän kuin olisi ollut soveliasta, ja kaikista merkeistä päättäen tajusi tyttö tuskin sitä, että hän oli kadulla. Raskolnikov ei istuutunut, eikä myöskään mielinyt lähteä pois, vaan seisoi hänen edessään kahden vaiheella. Tämä puistikko on melkeenpä aina tyhjä ja nyt, kellon kolmatta käydessä, ei siinä ollut moisessa kuumuudessa tuskin ketään. Mutta syrjässä, noin kahdenkymmenen askeleen päässä pysähtyi puistikon syrjään eräs herra, jonka, kaikesta päättäen, suuresti teki mieli lähestyä penkillä olevaa tyttöä joistakin erikoisista syistä. Hän oli luultavasti myös huomannut tytön jo kaukaa ja kiirehtinyt, mutta Raskolnikov tuli hänen tielleen. Hän silmäili häntä vihaisesti, koettaen kuitenkin peittää sitä tältä, ja odotti kärsimättömästi sitä että tuo kiusallinen ryysyläinen läksisi tiehensä. Asia oli selvä. Herra oli noin kolmikymmenvuotias, voimakas, suuri, maidon ja veren värinen, punahuulinen, viiksikäs ja sangen keikarimaisesti puettu. Raskolnikov kuohahti tavattomasti; hänen teki äkkiä mielensä loukata jollakin lailla tuota paksua keikaria. Hän jätti tytön hetkeksi ja astui herran luo.

— Hei, te Svidrigailov! Mitä te tahdotte? huusi hän hänelle, puristellen nyrkkejään ja nauraen kiukusta vaahtoavilla huulillaan.

— Mitä tämä merkitsee? kysyi herra tuimasti, rypistäen silmäkulmiaan ja tarkastellen kysyjää kiireestä kantapäähän.

— Se merkitsee että menkää tiehenne!

— Kuinka sinä lurjus rohkenet!…

Ja hän kohotti keppinsä. Raskolnikov syöksyi hänen kimppunsa nyrkkeineen, ollenkaan ottamatta huomioon sitä, että tuo voimakas herra olisi voinut suoriutua vaikkapa kahdesta hänen laisestaan. Mutta tällä hetkellä tarttui joku lujasti häneen takaapäin ja heidän välissään oli poliisi.

— Riittää, herrani, olkaa tappelematta julkisilla paikoilla, minä pyydän. Mitä te tahdotte? Kuka te olette? kääntyi hän tuimasti Raskolnikovin puoleen, tarkastellen hänen rääsyistä pukuaan.

Raskolnikov katsahti häneen tarkkaavasti. Siinä oli luotettavat sotilaan kasvot, harmaaviiksiset ja poskilta parrottuneet; silmäys oli järkevä.

— Juuri teitä minä tarvitsen, huudahti hän, tarttuen poliisia käteen. — Minä olen entinen ylioppilas, Raskolnikov… Sen voitte myös tietää… Mutta lähtekää nyt kanssani, niin näytän teille jotakin, sanoi hän kääntyen vieraan puoleen.

Ja hän tarttui poliisia käteen, vetäen hänet penkin ääreen.

— Katsokaas, hän tuossa on vallan juovuksissa, tuli äsken puistikkoa pitkin. Kuka tietää mitä hänelle on tapahtunut, mutta eipä hän vaan näytä miltään ammattilaiselta. Varmastikin on hänet jossakin juovutettu ja sitten petetty … ensi kerran … ymmärrättekö? Ja sitten ovat ajaneet kadulle. Katsokaapa, mitenkä puku on repeytynyt, katsokaa, miten hän on puettu: varmasti on joku vieras vetänyt vaatteet hänen ylleen, itse ei hän ole pukeutunut, tottumattomat miehen kädet ovat sen tehneet. Se on selvää. Ja nyt katsokaa tuonne: tuo minulle tuntematon keikari, jonka kanssa mieleni teki kohta tapella, ensi kerran hänet nähdessäni, on tarkastellut tuota juopunutta, tajutonta, ja nyt hänen tekee kauheasti mielensä astua hänen luokseen ja tarttua häneen ja viedä hänet — moisessa tilassa — jonnekin… Se on vallan varmaa; uskokaa vaan, etten minä erehdy. Itse minä näin, miten hän tarkkaili ja seurasi tyttöä, minä vain tulin hänen tielleen. Nyt hän odottaa sitä että läksisin tieheni. Kas nyt hän on vetäytynyt hieman taaksepäin ja on kiertävinään paperossia… Mitäpä tekisimme hänelle? Ajatelkaa, emmekö veisi tyttöä asuntoonsa?

Poliisi käsitti heti kaikki, ollen samaa mieltä. Lihavasta herrasta oli hän vallan selvillä, vaan ei tytöstä. Hän kumartui tarkastelemaan tyttöä lähemmin, ja hänen kasvoillaan kuvastui tavaton säälin tunne.

— Voi, mikä vahinko! sanoi hän päätään pudistaen, — vielä vallan lapsi. Petetty häntä on. Kuulkaas, neiti, alkoi hän puhutella tätä, — missä asutte? Tyttö avasi väsyneet, kellertävät silmänsä, katseli tylsästi kysyviin ja heilutti käsiään.

— Kuulkaa, sanoi Raskolnikov, — kas tässä (hän kopeloi taskuaan ja veti sieltä viimeiset kaksikymmentä kopekkaansa), ottakaa ajuri ja käskekää viemään tyttö asuntoonsa. Kunpa vain tietäisimme osotteen!

— Neiti, neiti, alkoi poliisi uudelleen, rahat saatuaan, — otan teille heti ajurin ja vien itse teidät kotiinne. Minne määräätte? Minne? Missä neiti asuu?

— Tiehenne!… Jättäkää minut rauhaan! mutisi tyttö ja viuhtoi taas käsillään.

— Voi, voi, miten ilkeätä! Voi, mikä häpeä, neitiseni, mikä häpeä! Poliisi pudisti taas päätään, häveten, säälien ja harmistuen. — Tämäpä vasta on toimi! sanoi hän Raskolnikoville taas pikipittäin tarkastellen häntä kiireestä kantapäähän. Tämäkin näytti hänestä epäiltävältä; olihan ryysyihin puettu ja antoi sentään rahat!

— Kohtasitteko hänet kaukaa täältä? kysyi hän häneltä.

— Sanoinhan jo, että hän kulki horjuen edelläni tässä puistikossa. Heti penkin luo saavuttuaan vaipui hän sille.

— Voi, Jumalani, mitä häpeällistä tapahtuukaan nykyään maailmassa! Noin kokematon ja jo juovuksissa! Varmastikin on hän petetty! Ja pukukin on repeytynyt… Voi, miten laajalle siveettömyys jo on levinnyt!… Ehkäpä hän on ylhäistäkin sukuperää, vaikka köyhää… Nykyään tapaa useita sellaisia. Näyttääpä melkein siltä kuin olisi hän hieno, kunnollinen neiti, — ja hän kumartui uudelleen tytön puoleen.

Ehkä oli hänelläkin kotonaan moisia tyttäriä — "hienoja ja kunnollisia", hyvin kasvatettuja ja uudenaikaisesti sivistyneitä.

— Pääasia on, arveli Raskolnikov, — ettei häntä anneta tuon katalan käsiin! Silloinhan hän häpäisisi tyttöä entisen lisäksi! Näkeehän sen hänestä, mitä hän himoitsee; kas tuota lurjusta, kun ei mene tiehensäkään!

Raskolnikov puhui ääneensä ja osotti herraa suoraan kädellään. Tämä kuuli hänen sanansa ja mieli suuttua uudelleen, mutta hillitsi itsensä ja tyytyi heittämään häneen halveksivan katseen. Sitten hän kulki vitkalleen vielä kymmenen askelta ja pysähtyi uudelleen.

— Siitä voi kyllä huolen pitää, ettei tuo tule häntä saamaan, vastasi poliisi mietteissään. — Kunpa tyttö vaan sanoisi, minne hänet saa viedä, mutta… Neiti, neiti! Ja hän kumartui uudelleen.

Äkkiä avasi tyttö silmänsä täydelleen, katseli tarkkaavasti, ikäänkuin olisi hän ymmärtänyt jotakin, nousi penkiltä ja läksi takasin samaan suuntaan, mistä oli tullutkin. — Hyi, te hävyttömät, antakaa minun olla! sanoi hän ja viuhtasi vielä kerran kädellään. Hän läksi nopeasti, mutta kuten ennenkin suuresti horjuen. Keikari läksi hänen jälkeensä, mutta toista lehtokäytävää, silti päästämättä tyttöä näkyvistä.

— Olkaa huoletta, en minä anna häntä, sanoi poliisi päättävästi, lähtien heidän jälkeensä.

— Voi, tuota nykyajan siveettömyyttä! toisti hän ääneensä, huoaten.

Tällä hetkellä valtasi Raskolnikovin jonkinlainen kauhu; yhdessä silmänräpäyksessä oli hän kuin muuttunut.

— Kuulkaapas, hei! huusi hän poliisille.

Tämä kääntyi.

— Jättäkää sikseen! Mitä se teihin koskee? Jättäkää! Antakaa hänen päästä tahtonsa perille (hän osotti keikaria). Mitä se teihin kuuluu?

Poliisi ei ymmärtänyt, vaan katseli silmät suurina. Raskolnikov alkoi nauraa.

— Vai niin! arveli poliisi, kättään heiluttaen ja lähtien keikarin ja tytön jälkeen. Hän piti Raskolnikovia luultavasti joko hulluna tai vieläkin pahempana.

"Hän vei minun kaksikymmentä kopekkaani mennessään," lausui Raskolnikov ilkeästi yksin jäätyään. — "No ottakoon hän siltä toiseltakin ja päästäköön hänet menemään tyttöineen, siihenhän se asia päättyy… Miksi sekaannuin siihen auttamaan! Minun asianiko auttaminen on? Onko minulla oikeutta mennä auttamaan? Nielkööt toisensa vaikkapa eläviltään, — mitä se minuun koskee? Ja miten rohkenin minä luovuttaa nuo kaksikymmentä kopekkaa? Olivatko ne ehkä minun?"

Näistä kummallisista sanoista huolimatta kävi hänen mielensä apeaksi. Hän istuutui tyhjälle penkille. Hänen ajatuksensa olivat sotkuset… Hän ei voinut ajatella tällä hetkellä mitään erikoista. Hänen teki mielensä unohtaa kaikki, unohtaa, sitten herättyään alkaakseen aivan uutta elämää…

— Tyttö raukka, sanoi hän, katsellen tyhjää penkin nurkkaa. —Herättyään alkaa hän itkeä, sitten saa äiti tietää sen… Hän lyö, piiskaa häntä; häpeää ja tuskaa saa hän kärsiä, ehkäpä saa jättää kotinsakin … vaikkeipa häntä ajetakaan pois, niin kuitenkin nuuskii joku Darja Franzovna hänet tietoonsa, ja tyttö saa lymytä sinne, tänne… Heti sen jälkeen seuraa sairala (siten käy aina niille, jotka äitinsä luona elävät sangen kunniallisesti ja hiljaisuudessa heidän selkänsä takana harjoittavat syntiä), niin, ja sitten … ja sitten taas sairala … viinaa … kapakka … ja taas sairala … kahden, kolmen vuoden kuluttua ovat sitten vallan kykenemättömät ja yhdeksäntoista, jopa kahdeksankintoista vuotiaina ovat sitten vallan turmeltuneet… Enkö ole nähnyt sellaisia? Mutta miten heistä tuli sellaisia? Aivan samalla lailla kuin… Hyi! Hitto huoli siitä! Sanotaan, että niin ja niin monen prosentin on vuosittain turmelluttava … heidän on mentävä helvettiin, että muut voisivat pysyä rauhallisina ja terveinä. Prosentti! Totta tosiaan on nykyään kauniita sanoja: tuollaisia rauhoittavia, oppineita. Kun sanoo vaan prosentin, niin ei tarvitse sen enempää surra. Mutta olisipa siinä toinen sana, niin silloin … voisi tuntua rauhattomammalta… Mutta jospa Dunetshkakin joutuu näitten prosenttien lukuun!… Toiseen tai toiseen?

"Mutta minne minä menen?" ajatteli hän äkkiä. "Kummallista. Jonkun vuoksihan minä läksin ulos. Heti kirjeen luettuani läksin … Vasili-Ostroville, Rasumihinille läksin, sinnehän se oli, nyt muistan. Mutta itse asiassa: miksi? Ja miten juolahti mieleeni nyt tuo ajatus, että läksisin Rasumihinille? Kummallista."

Hän ihmetteli itseään. Rasumihin oli eräs hänen entinen yliopistotoverinsa. Huomattavaa on, että Raskolnikovilla yliopistossa ollessaan oli tuskin ketään toveria, sillä hän kaikkosi heitä, ei käynyt kenenkään luona eikä ottanut mielellään vieraita vastaan. Luonnollisesti kaikkosivat toisetkin pian häntä. Hän ei ottanut osaa kokouksiin, keskusteluihin, huveihin eikä mihinkään muuhun. Hän työskenteli väsymättömästi, itseään säästämättä, ja sen vuoksi häntä kunnioitettiin, vaan ei suosittu. Hän oli sangen köyhä, mutta sangen ylpeä, keinokas, ikäänkuin hänellä olisi jokin salaisuus. Muutamista tovereista tuntui siltä kuin olisi hän pitänyt heitä kaikkia lapsina, katsellut heitä korkeudestaan, pitäen itseään heitä parempana sivistyksessä, tiedoissa ja vakaumuksessa ja arvostellen heidän vakaumustaan ja pyrintöjään mitä alhaisimmiksi.

Rasumihinin kanssa seurusteli hän enemmän, eipä nyt juuri seurustellut, vaan oli hänelle puheliaampi ja suorempi. Muuten oli mahdotonta olla toisessa suhteessa Rasumihiniin. Hän oli tavattoman iloinen ja puhelias poika, yksinkertaisuuteen vivahtavan hyväntahtoinen. Mutta tämän hyväntahtoisuuden peitossa oli mielensyvyys ja henkinen arvo. Hänen paraimmat toverinsa ymmärsivät hänet, kaikki pitivät hänestä. Vaikkakin hän toisinaan tuntui itsepäiseltä, ei hän silti ollut tyhmä. Hänen ulkomuotonsa oli ilmehikäs, — pitkä, laiha, parta aina huonosti ajettuna, mustatukkanen. Toisinaan hän räyhäsi; häntä pidettiin sangen vahvana. Kerran yöllä iski hän eräässä seurassa yhdellä iskulla erään suurivoimaisen vartijan kumoon. Juoda hän voi loppumattomasti, mutta osasi myös olla aivan juomatta; toisinaan hän kujeili vallan luvattomiin saakka, mutta osasi myös olla tykkänään kujeilematta. Rasumihin oli myös merkillinen sen vuoksi, etteivät mitkään pettymykset koskaan saattaneet pahalle tuulelle, eivätkä mitkään vaikeat olosuhteet näyttäneet voivan masentaa häntä. Hän voi viettää yönsä vaikkapa katolla, kärsiä mitä julminta nälkää ja tavatonta kylmää. Hän oli sangen köyhä, mutta itse hän elätti itsensä koettaen ansaita rahaa kaikellaisilla töillä. Hän tiesi useita lähteitä, joista voi työtä tekemällä saada jotakin. Kerran ei hän koko talvena lämmittänyt huonettaan, vaan väitti että se oli paljon mielusempaa, syystä että kylmässä oli parempi nukkua. Nyt oli hän myös ollut pakotettu jättämään yliopiston, ei kuitenkaan pitkäksi aikaa. Kaikin voiminsa kiirehti hän järjestämään olosuhteitaan sellasiksi, että pääsisi jatkamaan opintojaan. Raskolnikov ei ollut käynyt hänen luonaan neljään kuukauteen, eikä Rasumihin tiennyt hänen asuntoaan. Noin kaksi kuukautta sitten olivat he kohdanneet toisensa kadulla, mutta Raskolnikov kääntyi ja poikkesi toiseen suuntaan, ettei tämä häntä huomaisi. Rasumihin kyllä lienee hänet huomannut, mutta kulki edelleen, ollakseen vaivaamatta ystäväänsä.