Читать книгу Ylimys - Джон Голсуорси, Galsworthy John, Джон Голсуорси - Страница 9

Pienemmässä seurusteluhuoneessa, jota käytettiin vain silloin, kun oli pienempi seurue koolla, mrs Winlow oli mennyt pianon ääreen ja soitti itselleen, sillä lady Casterley, lady Valleys ja kaksi hänen tytärtään olivat vetäytyneet yhteen, keskustelemaan tuon kaikkialle tunkeutuvan huhun johdosta.

Oli merkillinen todistus Miltounin luonteesta, että mitään epäilystä ei lausuttu, täällä enemmän kuin ruokasalissakaan, hänen suhteensa puhtaudesta mrs Noeliin. Mutta kun siellä otettiin huomioon vain sen vaaleihin vaikuttava puoli, täällä sitävastoin tuo puoli huomattiin ainoastaan vähemmän tärkeäksi. Nuo naiselliset aivot, kulkien intuitiivisella nopeudella kaiken sen ytimeen, mikä liikutti heidän omia miehiään, olivat jo oivaltaneet sen tosiasian, että tuo huhu saattoi, sellaisena kuin se levisi, sitoa Miltounin kaltaisen miehen tuohon naiseen.

Mutta he liikkuivat tosiasiaan ulkopinnalla, ja alla olikin oikea ja syvä olettamuksen neva, niin että puhe kävi melkein kiusallisen vaikeaksi. Koskaan ennen ei kukaan näistä neljästä naisesta ollut kenties oivaltanut niin selvästi, miten paljon Miltoun – tuo melkein outo ja tuntematon pojanpoika, poika ja veli – merkitsi heidän elämässään. Heidän hillitty kiihtymyksensä ilmeni eri lailla. Lady Casterley, joka istui suorana tuolissaan, ilmaisi sen ainoastaan puheensa päättäväisyydellä, toisen kätensä jatkuvalla, levottomalla liikkeellä ja ohuella rypyllä, joka oli hänen muuten niin tasaisissa kulmakarvoissaan. Lady Valleys oli hämillään, ikäänkuin hämmästyneenä siitä, että tunsi itsensä vakavaksi. Agatha näytti suoraan sanoen huolestuneelta omalla hiljaisella tavallaan. Hän oli nainen, jolla oli paljon luonnetta, nainen, jossa oli tuota luonnollista hurskautta, mikä hyväksyy kysymättä elämässä ja uskonnossa vallitsevan järjestyksen. Koska hänen maailmansa oli koti, hänellä oli todellinen, joskin heikosti ilmaistu kauhu kaikkea sitä kohtaan, jonka hän vaistomaisesti tunsi olevan hänen ihanteensa vastaista. Kansa piti häntä hieman hiljaisena, tylsänä ja ahtaana, se vertasi häntä kanaan, joka aina kotkotti poikastensa ympärillä. Hänessä oleva urhoollisuuden piirre ei ollut kenties kaikkein näkyvintä laatua. Hänen tunteensa veljen aseman johdosta oli kuitenkin vakava ja muuttumaton tai laimentumaton. Hän näki hänen olevan joutumaisillaan vaaraan siinä ainoassa merkityksessä, missä hän saattoi ajatella miestä – puolisona ja isänä. Tämä seikka tuli juuri hänen mieleensä, vaikkakin hänen hurskautensa sanoi myöskin hänelle, että Miltounin sielukin oli vaarassa, sillä hänellä oli korkeakirkollinen käsitys avioliiton purkamattomuudesta.

Mitä Barbaraan tulee, hän seisoi lieden ääressä nojaten valkeita olkapäitään veistokuvilla koristettua marmoria vasten, kädet selän takana, katsellen alas. Aika ajoin hänen huulensa käyristyivät, hänen tasaiset kulmakarvansa vetäytyivät kokoon ja heikko huokaus kohosi hänen rinnastaan. Sitten pyrki pieni hymy pääsemään ilmoille, minkä hän heti kohta kuitenkin sai pidätetyksi. Hän yksinään oli vaiti – hän oli itse nuoruus, mikä arvosteli elämää. Hänen arvostelunsa ilmeni ainoastaan hänen nuoren povensa vapaassa aaltoilussa, hänen kulmakarvojensa rauhattomuudessa, hänen sinisten silmäinsä alaskäännetyssä katseessa, silmäinsä, jotka olivat täynnä verkkaista, sammumatonta tulta.

Lady Valleys huokasi:

"Jospa hän ei olisi sellainen omituinen poika! Hän saattaa vielä naida hänet pelkästä itsepäisyydestä."

"Niinkö?" sanoi lady Casterley.

"Sinä et ole nähnyt häntä, rakkaani. Mitä puoleensavetävin olento – aivan hurmaavat kasvot."

Agatha sanoi rauhallisesti:

"Äiti, jospa hän on saanut avioeron, niin en luule Eustacen tahtovan naida häntä."

"Saanut hän on varmasti", mumisi lady Valleys. "Toivokaamme parasta!"

"Ettekö te edes tiedä, miten sen asian laita oikein on?" sanoi lady Casterley.

"No niin, apulaispappi sanoo, että se oli hän, joka haki avioeron.

Mutta tuo pappi on hyväsydäminen mies. Saattaa olla siten, kuin Agatha toivoi."

"Minä kammon epämääräisyyttä. Miks'ei joku kysy sitä tältä naiselta?"

"Sinun pitää tulla minun kanssani, rakas isoäitini, ja kysyä sitä häneltä itseltään. Sinä tulet tekemään sen niin sievästi."

Lady Casterley loi katseensa ylös.

"Saammepa nähdä", hän sanoi. Hänen silmissään oli jotakin, joka taisteli mahtavaa kritisismiä vastaan. Hän ei voinut sen enempää kuin muutkaan olla noudattamatta Barbaran mieltä. Sellaisen henkilön tavoin, joka uskoo menettelytapansa oivallisuuteen, hän piti tuosta loistavasta lapsesta. Vieläpä hän ihaili – vaikka ihaileminen ei ollutkaan hänen vahvimpia puoliaan – tuota lämmintä elämäniloa, mikä ilmeni Barbarassa, kuten jossakin vedenneidossa, joka paljaine jäsenineen halkoili aaltoja, työntäen tieltään tyrskyjen vaahtoa. Hän tunsi tässä tyttärensätyttäressä pikemmin kuin hyvässä Agathassa asuvan ylimyshenkeä. Agathassa oli piirteitä, kuten vakavuutta ja yleviä periaatteita. Mutta jokin moraalisesti ahdas ja liiaksi anglikaaninen piirre loukkasi hieman lady Casterleyn käytännöllistä ja maailmallismielistä luonnetta. Se oli heikkoutta, ja hän ei pitänyt heikkoudesta. Barbara ei voinut olla koskaan arkatuntoinen siveyskysymyksissä tai asioissa, jotka eivät olleet oleellisia aristokratialle. Hän saattoi tosiaankin mennä liian pitkälle päinvastaiseen suuntaan pelkästä uhmasta. Tuo liian rohkea lapsi oli sanonut: "Jos ihmisillä ei ole ollut menneisyyttä, niin heillä ei tule olemaan mitään tulevaisuuttakaan." Ja lady Casterley ei voinut sietää ihmisiä, joilla ei ollut tulevaisuutta. Hän oli kunnianhimoinen, mutta se ei ollut mitään sellaisen henkilön kunnianhimoa, joka on kohonnut mitättömyydestä, vaan sellaisen henkilön korkeata kiihkoa, joka on huipulla ja aikoo siellä myöskin pysyä.

"Ja missä sinä olet tavannut tämän – tuon tuntemattoman olennon?" hän kysyi.

Barbara tuli lieden luota ja, kumartuen alas lady Casterleyn tuolin viereen, näytti verhoavan tuon naisen kokonaan.

"Olen sellainen kuin pitääkin, isoäiti. Hän ei voi turmella minua."

Lady Casterleyn kasvot pistivät esiin epäluuloisesti tuosta lämpöisestä verhosta, ja niissä oli hylkäävän ilon katse.

"Minä tunnen sinun kepposesi!" hän sanoi. "Jatka, lapseni!"

"Minä tapaan hänet välistä. Hän näyttää sievältä. Me puhelemme."

Agatha sanoi tuolla nopealla rauhallisuudellaan:

"Hyvä Babs, minä luulen, että sinun pitäisi varoa."

"Rakas enkelini, miksi? Mitä se minua liikuttaa, vaikka hänellä olisi ollut neljä miestä?"

Agatha puri huultaan, ja lady Valleys mumisi naurahtaen:

"Sinä olet totisesti hirveä, Babs."

Mutta mrs Winlowin pianon ääni oli tauonnut – miehet olivat tulleet sisään. Ja noiden neljän naisen kasvot jäykistyivät, aivan kuin he olisivat vetäneet niille naamarin, sillä vaikka tämä olikin melkein perhekokous, Winlowit kun olivat orpanan lapsia, niin kuitenkin keskustelun aihe oli sellainen, että näiden neljän naisen mielestä sitä oli mahdoton julkisesti käsitellä. Puhe alkoi nyt siirtyä sotahuhuihin – Winlow oli saanut erikoisesti tietää, että ne tulivat Päättymään viikossa – ja siitä Brabrookin puheeseen, jota hän paraikaa piti ja jota Harbinger matki. Se kääntyi Winlowin lentoon – Andrew Grantin Parthenon'issa julkaisemiin kirjoituksiin – Cackler'issa olleeseen, Harbingeria esittävään pilakuvaan, mikä oli varustettu seuraavalla allekirjoituksella: "Toryjen uusi jäsen. L-rd H-rb-ng-r tutustuttaa ystävänsä yhteiskunnalliseen Reformiin", pilakuvaan, mikä esitti Harbingeria näyttämässä alastonta lasta ryhmälle vanhoja kruunupäisiä naisia. Sitten erääseen tanssijattareen. Siitä yleiseen vakuutuslakiehdotukseen. Sitten takaisin sotahuhuihin, erään suuren ranskalaisen kirjailijan viimeiseen kirjaan ja vielä kerran Winlowin lentoon. Keskustelu oli avomielistä ja vapaata, jokainen näytti sanovan tarkalleen sitä, mitä tuli hänen mieleensä. Yhtäkaikki vältettiin koskettamasta näiden asiain henkistä tärkeyttä, tai kenties niiden tärkeyttä ei nähty.

Lordi Dennis, joka huoneen toisessa päässä tutki vaskipiirroskokoelmaa, tunsi kosketettavan leukaansa. Ja tuntien tutun tuoksun hän sanoi päätään kääntämättä:

"Nämä ovat kauniita vaskipiirroksia, Babs!"

Saamatta mitään vastausta hän katsahti ylös.

Barbara seisoi siinä todellakin.

"Minä vihaan sitä, että ihmisiä pilkataan heidän selkänsä takana!"

Näiden kahden välillä oli aina vallinnut hyvä toveruus siitä saakka, kun Barbara kultakutrisena pikku tyttönä hajareisin harmaan ratsuhevosensa selässä oli ollut hänen aamukumppaninsa ratsastusradalla koko sesongin ajan. Hänen ratsastuspäivänsä olivat jo menneet, hänellä ei ollut enää mitään ulkoilmaharrastuksia, lukuunottamatta kalastusta, jota hän jatkoi ivallisella kestävyydellä, mitä tavataan itsenäisissä ja korkeahenkisissä luonteissa, jotka kieltäytyvät myöntämästä sitä seikkaa, että vanhan iän salaperäinen sormi on tullut tielle. Mutta vaikka Barbara ei enää ollutkaan hänen kumppaninsa, niin hänellä oli tapana odottaa häneltä luottamuksenosoituksia, ja hän katsahti erinomaisen osaaottavasti Barbaraan, kun tämä poistui hänen luotaan erään ikkunan luokse.

Oli yksi niitä pimeitä ja kuitenkin hohtavia öitä, jolloin taivaalla näyttää olevan lentävä pahahenki, jolloin mustien pilvien välistä tuikkivat tähdet näyttävät suuttuneilta silmiltä, jotka katselevat ihmisiä tahallisella pahansuopaisuudella.

Suuriin huokaileviin puihin oli tämä henki myöskin tarttunut, lukuunottamatta yhtä, tummaa spiraalinmuotoista kypressiä, joka oli istutettu kolme sataa viisikymmentä vuotta sitten ja jonka hoikka muoto kätki itseensä perinnäistapojen oikean hengen, heilumatta ja suhisematta muiden tavalla. Ollen liian tiheäkuituinen ja jäykkä salliakseen luonnon henkäysten vallata itseään se päästi ilmoille vain kuivan rätinän. Vielä melkein ulkomaalaisena, vuossataisesta oleskelustaan huolimatta, ja nyt yön silmäin henkiinherättämänä se näytti melkein peloittavalta ahtaassa keihäsmäisessä ankaruudessaan, aivan kuin jotakin olisi kuivunut ja kuollut sen sielussa. Barbara tuli takaisin ikkunan luota.

"Me emme voi tehdä mitään muuta elämässämme, niin minusta tuntuu", hän sanoi, "kuin leikkiä vaaroilla!"

Lordi Dennis vastasi vakavasti:

"En luule ymmärtäväni sinua, rakkaani."

"Katsokaapas mr Courtieria!" mutisi Barbara. "Hänen elämänsä on annettu paljon enemmän vaaroille alttiiksi kuin kenenkään meidän johtavien miestemme. Ja kuitenkin häntä pilkataan."

"Annapas kuulua, mitä hän on tehnyt!"

"Oh! En uskalla sanoa paljoa, mutta hänen periaatteensa on: 'Kaikki taikka ei mitään'. Mutta mikä liikuttaa esimerkiksi Harbingeria? Jos hänen yhteiskuntareformistaan ei tule mitään, niin hän jää yhtäkaikki Harbingeriksi, jolla on viidenkymmenentuhannen vuositulot."

Lordi Dennis katsahti ylös hieman omituisesti.

"Vai niin! Onko mahdollista, että sinä et ota tuota nuorta miestä vakavalta kannalta, Babs?"

Barbara kohautti olkapäitään. Olkahihna siirrähti hieman paikoiltaan.

"Hänelle on kaikki paljasta leikkiä, ja hän tietää sen – sen voitte kuulla hänen äänestään. Hän ei voi sille mitään, että kaikki on yhdentekevää, tietenkään. Ja hän tietää sen myöskin."

"Minä olen kuullut, että hän tavoittelee sinua, Babs. Onko se totta?"

"Ei ainakaan vielä ole tavoittanut."

"Tuleeko tavoittamaan?"

Barbaran vastauksena oli toinen olkapäidenkohautus. Ja huolimatta kaikesta kuvanomaisesta kauneudestaan hänen olkapäittensä liike muistutti sellaisen pikku tytön liikettä, jolla on esiliina vyöllään.

"Entäs tämä mr Courtier", sanoi lordi Dennis vakavasti, "tavoitatko sinä häntä?"

"Minä tavoitan kaikkia. Ettekö sitä tiedä, rakkaani?"

"Tosiaankin, lapseni."

"Juuri niin, tietenkin – kuten Eustace-raukka!" Barbara lopetti lauseensa, sillä Harbinger seisoi hänen lähellään, kasvoilla sellainen ilme, mikä läheni kunnioitusta ja mitä ei niillä koskaan oltu nähty. Oikeastaan se tapa, millä hän katseli Barbaraa, oli melkein arka.

"Haluatteko laulaa sen laulun, josta minä niin pidän, lady Babs?"

He läksivät pois yhdessä, ja lordi Dennis, katsellen tämän loistavan parin jälkeen, siveli vakavasti partaansa.