Читать книгу Lukinverkkoja: Pieniä tomupiiloja jotka kotionneamme haittaavat - Гарриет Бичер-Стоу, Гарриет Бичер-Стоу, K. McDowell Rice - Страница 4

Väärä käytöstapa palkollisia kohtaan.

Kotilietemme leimuavan tulen ympärille kokoontuu, kuten jo ennen olen vihjaissut, ei ainoastaan oman perheemme jäseniä, vain myöskin muita tuttavia ja ystäviä, joille siinä aina on sijaa. Heidän seassa ei löydy enemmän tervetulleena pidettynä kuin Theodor Thoro on.

Ystävä Theodor on syntynyt eräässä luonnon satunnaisesti melankolillisessa hetkessä, mikä kuitenkaan ei ole estänyt häntä omistamasta mitä kiitettävimpiä omaisuuksia, paitsi sitä että hän voisi katsoa mailmaa iloiselta kannalta, jota hän yhä on vailla. Hänellä on kaikki mahdolliset, kristilliset avut, paitsi toivoa, ja jos jossaan tahtoo tiedustella vikoja ja virheitä, niin on kääntyminen ystävä Theodorin puoleen. Hän osaa sanoa ihan täsmälleen milloin ja missä parhaimmin perustetut aikeet käyvät ylön alaisin; hän tietää, mikä pyörä kekseliäimmin varustetussa koneen teossa sijaltaan järähtää; hän heti hoksaa heikon puolen jokaisessa luonteessa, ainoan vaajan parhaimmassakin kirjassa; ne kaikenlaiset ohdakkeet ja pistimet, jotka seuraavat jokainoata ruusua tässä elämässä.

Mutta kaikki tämä ei ole ystävä Theodorilla katkeruuden ja vihan synnyttämää. Hänen mailmaavihaamisensa ei ole kolkkoa ja katkeraa, vaan suruista ja haikailevan säälivää. Kaikki olemme viheliäisiä raukkoja, näkyy hän sanovan, kun hän tarkastelee mailmaa ja esineitä, joita siinä löytyy. Ei meillä kenelläkään ole isoja toivon aiheita, mainii hän, mutta rakastakaamme toisiamme ja olkaamme kärsivälliset.

Tietysti Theodor on – niinkuin tuommoisen luonteen omistajan tulee – innokas työntekiä ihmiskunnan hyväksi ja aina on hän kiinni toisessa eli toisessa tarpeellisessa ja hyvässä aikeessa, jonka toteuttamiseksi hän melankolillisella uupumattomuudella itseänsä rasittaa, ilman rahtuakaan menestymisen toivoa. Uskonnollisessa suhteessa hänellä on marttyrin sielu – hänelle ei soveltuisi mikään paremmin, kuin että hänet elävältä poltettaisiin uskonsa tähden, mutta tässä hän on ensin sen opetuslapsen kaltainen, joka sanoi: "Menkäämme ylös Jerusalemiin, että mahtaisimme hänen kanssaan kuolla." Aina hän olisi altis antamaan henkensä totuuden ja oikeuden puolesta, vaikkei hän näe muuta kuin toivottomuutta niitten tulevaisuudenpyrinnöille.

Kuitenkin ei saa tästä kaikesta päättää, että Theodor Thoro olisi joku surullisen haahmon ritari. Ei maar. Hänellä on lahjana tuo mystillisyys ja noita ilvehtivän mielen ilmipujahtavia temppuja, joita niin usein melankolisen luonnon syvyydessä löytyy, ja jotka saavat syrjästä katsovan erehtymään heidän oikean luonteensa suhteen. Henkilö, joka nauraa ja viekoittelee meitäkin nauramaan; saa usein iloluontoisen nimen, vaikka ei mikään ole etempänä hänestä, kuin juuri iloisuus.

Ystävämme Theodor on yksi jokapäiväisiä vieraitamme ehkäpä juuri sentähden että me, vaimoni ja minä olemme, niin-sanoakseni auringon ja päivän-valon sylilapsia. Minun vaimoni on ihan Theodorin vastakohta. Hän katsoo aina jonkun asian valopuolet, josta muitten mielestä vaan on mustaa pimeyttä. Itse olen sangvinillista luonnetta ja katson kernaammin hyveitä kuin paheita mailmassa, ja toivon aina saavani osalleni tuhansittain hyviä ja onnellisia seikkoja. Tuhatvuotinen valtakunta on minulle uskon-kappale, ja kaikki mäet ja törmänteet elon-tielläni ovat vaan minusta tilaisuuksia ahkeroimiseen ylöspäin, parempaa olemusta varten viepiä.

Theodorilla on teoriassa samallainen uskonlaki, mutta se menehtyy niin syvään tämänaikaisten surkeuksien viheliäisyyteen, että hänellä on siitä vähän hyötyä.

"Niin," sanoi hän eräänä iltana, "me käymme turmiotamme kohti. Jenny neiti, saanko luvan pyytää teiltä palasen sokeria teeni sekaan?"

"Te olette neljänä vuotena, joka kerta kun olette meillä teenne juoneet, lausuneet, että käymme perikatoamme kohti," sanoi Jenny, "mutta en ole huomannut sen vaikuttaneen ruokahaluunne. Ei hevillä arvella seisottavan perikadon partaalla samalla kuin pippuria sekoitetaan sallattiin; se on vaan vähän kiihoittavaa – ei mitään muuta."

"Minä puolestani," sanoi vaimoni, "pidän päinvastoin, etteivät katsanto-alamme koskaan ole olleet niin valon-paisteiset kuin nykyään. Orjuus on poistettu – kansalliskunniamme viimeinen likapilkka on pois pesty. Me olemme käyneet läpi mitä vaikeimman ottelun, jota ikinä on kansan kärsittäväksi esitetty, ja virkistyneet siitä voimakkaammiksi, paremmiksi ja onnellisemmiksi."

"Rouva hyvä," sanoi Theodor, "suokaa anteeksi, mutta en voi olla ajattelematta englantilaisen kirjailijan lausetta, että naisten todeksinäyttäminen tavallisesti sisältää yhtä suuressa määrässä runollisuutta kuin Thomas Mooren värssyt. Runollisuus on tietysti aina hyvin suloista, vaikkei sillä ole juuri mitään statistillista arvoa."

"Minä en näe tässä mitään poesiaa," vastasi vaimoni.

"Orjuushan on yleissääntöjen mukaan poistettu – sen parhaimmilta suosijoiltakin."

"Kyllähän kuvittelemme itsellemme poistaneemme paheen siinä, missä vaan olemme sen ilmeisen muodon muuttaneet. Orja ei enään ole kenenkään omaisuus mutt' ei hänellä myöskään ole kenenkään suojaa. Työtä hän ei halaja tehdä, eikä se ole hänen syynsä. Orjuus on opettanut hänelle että työ on pahe, josta itsekunkin tulee koettaa päästä. Ainoa, jonka he entisiltä herroiltaan oppivat on se, että työ on häpeällistä, ja siksi pitävät laiskuutta vapauden lipun-kannattimena. Enkö minä ole vapaa? Eikö minulla ole yhtä suuri oikeus, kuin kellä tahansa olla työtä tekemättä? Se joutuu heidän sota-huudoksensa. Se eikä muu mikään on loppupäätös orjain vapauttamisesta. Meidän aineellinen edistymisemme on liikanaisissa setelipakoissa, määräämättömässä valtiolainassa, hurjassa yrityshimossa ja vielä hurjimmassa ylöllisyyden himossa, joka tekee että jokainen elää ylöllisemmästi kuin hänen tulonsa sallivat ja halveksii avuja, säästäväisyyttä ja yksinkertaisuutta.