Читать книгу Homo sum - Георг Эберс - Страница 6

NELJÄS LUKU.

Оглавление

Sisällysluettelo

Pietari ja Hermas astuivat yhdessä vuorta ylös.

Vanhempi mies seurasi opastavaa nuorukaista ja katsoi ihmetellen, joka kerta kun nosti silmiään, hänen leveitä hartioitaan ja hänen jäsentensä nuorteutta.

Eräällä pienellä vuoren lakealla tie leveni, ja kun molemmat matkustajat hetken olivat vieretysten jatkaneet käyntiänsä puhumatta mitään, niin senaattori kysyi: "Kuinka kauvan isäsi jo on asunut vuorella?"

"Monta vuotta", Hermas vastasi; "mutta en tiedä kuinka monta. Se onkin saman tekevä. Meillä ei kukaan kysy aikaa!"

Senaattori seisahtui, tarkasti jälleen seuralaistaan silmillään ja kysyi: "Sinä olet siis ollut isäsi luona, aina siitä saakka, kun hän asettui tänne?"

"Hän ei laske minua luotansa", Hermas vastasi synkästi silmäillen ympärilleen. "Kosteikossakin olen vasta ollut vain kaksi kertaa yksinäni kirkkomatkalla".

"Sinä et siis ole käynyt kouluakaan?"

"Mitäpä minä olisin käynyt? Isäni on opettanut minua lukemaan evankeliumikirjaa, ja olenpa osannut kirjoittaakin; mutta sen olen jo kai unhottanut. Ja mitä se minua hyödyttäisikään? Me elämme niinkuin rukoilevaiset eläimet".

Näistä viimeisistä sanoista soi pistävä katkeruus ja ilmaisi Pietarille hänen seuralaisensa sumeaa, kyllästynyttä sielua, jossa nuoruuden toimintovoima uppiniskaisena teki kapinaa sitä toimetonta elämän hukkaamista vastaan, johon se oli tuomittu.

Hänen oli sääli Hennasta, eikä hän ollut niitä miehiä, jotka auttamatta käyvät vaaranalaisen ohitse.

Sitä paitse hän ajatteli omia poikiansa, joita oli kasvatettu ja ohjattu ankarimpaan velvollisuuden täyttämiseen, ja hän sanoi itseksensä, ett'ei hänen rinnallaan astuva uljas poika ensinkään ollut huonompi kuin ne, ja että häneltä vaan puuttui oikeaa johdatusta.

Miettiväisenä hän katsahteli milloin nuorukaiseen milloin maahan ja jupisi eteenpäin kulkiessaan epäselviä sanoja harmaasen partaansa.

Äkkiä hän oikaisihen ja nyökkäsi myöntyväisenä vakaata päätänsä. Hän tahtoi koettaa pelastaa Hermasta ja tapaansa noudattaen hän kävi heti tuumasta toimeen.

Vuoren lakean päässä tie haaraantui. Toinen polku kävi ylöspäin, toinen antoi laaksoon päin ja päättyi kivenmurroksiin. Pietari kääntyi jälkimmäiselle, mutta Hermas huusi hänelle: "Se tie ei kulje meidän luolallemme. Sinun pitää seurata minua".

"Seuraa sinä minua", senaattori lausui, pannen sellaisen koron ensimmäisiin sanoihinsa, ett'ei nuorukainen saattanut olla huomaamatta niiden kahtalaista merkitystä. "Vielä on päivää pitkältä, käykäämme ensin katsomaan, mitä työmieheni toimittavat. Tiedätkö paikan, missä me murramme kiveä?"

"Kuinka en sitä tietäisi?" Hermas sanoi ja kävi jälleen oppaaksi senaattorin edelle. "Minä tiedän kaikki tiet vuorellamme, sekä kosteikkoon että merelle kulkevat. Kivenlouhoksen takana olevassa rotkossa piti eräs pantteri tyyssijaansa".

"Sen kyllä saimme kokea", Pietari sanoi; "nämät pedot tappoivat meiltä kaksi nuorta kameelia, eivätkä miehet voineet niitä koirilla ajellen eikä ansoillakaan saada kiinni".

"Nyt saatte olla niiltä rauhassa", nuorukainen nauroi. "Tuolta ylhäältä kalliolta minä osasin urokseen nuolellani ja akkapantterin löysin poikasten luota luolasta. Siitäpä sainkin enemmän vaivaa. Väkipuukkoni on huono, ja sen vaskinen terä taipui pistäessä. Minun täytyi käsin kuristaa tuo pirun täplänahka, mutta sillä aikaa se repi hartioitani ja kävi hampain käsivarteeni. Katsoppas arpia! Mutta, Jumalan kiitos, minun haavani paranevat pikemmin kuin isäni. Paavali sanoi, että minä olen kastemadon kaltainen, joka, kun se lyödään keskeltä poikki, sanoo jäähyväiset itsellensä ja virkkuna ja iloisena matelee, yksi puoli yhtäänne, toinen toisaanne. Pienet pantterit olivat niin lystillisiä ja saamattomia; enkä minä hennonut tappaa niitä, vaan panin ne lammasnahkaani ja kannoin isälle. Isäni nauroi noita pieniä penikoita, ja sitten otti ne eräs Nabatealainen myödäksensä ne Klysmassa Roman kauppiaille. Siellä ja Byzantiossa tarvitaan kaikellaisia eläviä petoja. Minä olen saanut rahaakin niistä ja vanhain pantterien taljoista ja sain käyttää niitä ruokarahoina, kun muiden kerällä matkustin Alexandriaan anomaan uuden patriarkan siunausta".

"Sinä olet siis ollut pääkaupungissa?" Pietari kysyi. "Sinä olet siis nähnyt ne suuret varustukset, jotka suojelevat rannikkoa meren tulvalta, korkean Pharon kauvas loistavine tulineen, lujat sillat, kirkot, palatsit ja temppelit obeliskeineen, patsaineen ja kauniisti kivettyine pihoineen? Eikö siellä milloinkaan mieleesi juontunut se ajatus, että moisen rakennuksen rakentamisesta on syytä ylpeillä?"

Hermas pudisti eväten päätänsä ja vastasi: "Kyllä tosin mieluummin tahtoisin elää viileissä patsassaleissa, kuin ummehtuneessa luolassamme, mutta rakentaminen ei kuitenkaan minua miellytä. Kuinka pitkä aika kuluu, ennenkuin toinen kivi on toisen kyljessä! En ole kärsiväinen. Ja jos lähden isäni luota, niin tahdon tehdä semmoista, jonka kautta saavutan kunniaa. Mutta jopa olemmekin kiven murroksella…"

Pietari ei antanut seuralaisensa puhua loppuun, vaan keskeytti hänet nuorukaisen innolla huutaen:

"Eikö rakennustaiteella sinun mielestäsi saata hankkia mainetta? Katso noita harkkoja ja laattoja ja näitä kovasta kivestä hakattuja teloja. Ne ovat kaikki Ailaan meneviä, sillä sinne poikani Antonio, vanhempi niistä kahdesta, jotka äsken näit, rakentaa lujilla muureilla ja patsailla varustetun Herran huoneen, paljoa suuremman ja kauniimman kuin kosteikkomme kirkko on, joka niinikään on hänen tekoansa. Hän ei ole paljoa vanhempi kuin sinä, ja kuitenkin hän on jo kuulu likellä ja kaukana. Ja noista alhaalla olevista punaisista harkoista nuorempi poikani Polykarpo veistää komeita jalopeuroja, jotka ovat kaunistavat itse pääkaupungin jalointa rakennusta. Kun sinä, minä ja kaikki nykyjään elävät jo aikoja olemme unhotettuina, silloin vielä on mainittava: nämät ovat taiteilija Polykarpon, Pharanilaisen Pietarin pojan, tekoja. Mitä hän saapi aikaan, se on erinomaista. Ei kukaan, joka ei ole valittu, saata sanoa: tätä minä tahdon oppia. Mutta sinulla on selvä ymmärrys, jäntevät kädet ja tarkat silmät, ja kuka tiesi, mitä sinussa vielä piilee. Jos pian tulisit oppiin, niin ei taitaisi vielä olla liian myöhäistä saada sinusta kelpo taituria. Mutta tosiaankaan ei se, joka tahtoo niin pitkälle päästä, saa pelätä työtä. Vai maineesen palaa mielesi? Se on oikein, enkä saata muuta kuin iloita siitä; mutta tiedä, että sen, joka tahtoo saada tuollaisen harvinaisen hedelmän, täytyy ensiksi, niinkuin eräs jalo pakana aikoinaan on sanonut, valella sitä hiellään! Vaivatta, työttä, taistelutta ei mitään voittoa saada, ja voitotta ani harvoin saavutetaan mainetta".

Vanhuksen eloisuus oli tarttunut nuorukaiseenkin, ja hehkuvin poskin hän huudahti:

"Kuka sanoo sinulle minun pelkäävän taistelua ja vaivaa? Minä olisin valmis uhraamaan kaikkeni, vieläpä henkenikin saavuttaakseni mainetta. Mutta minulle ei ole mieleistä mitellä kiviä, vasaralla ja taltalla hakkailla aseettomia kivilohkareita tahi suurella vaivalla sovitella neljäkäskiviä toistensa kylkeen. Palestrassa tahtoisin hankkia voiton seppeleitä ja heittää väkevimmätkin maahan tahi sotilaana taistelussa olla kaikkia muita etevämpi. Isänikin on ollut sotilas, ja puhukoon hän vaan niin paljon kuin tahtoo 'rauhasta' ja yhtenään ainoastaan 'rauhasta', niin hän kuitenkin unelmissaan puhuu vielä verisestä taistelusta ja polttavista haavoista. Jos sinä jälleen parannat hänet, niin en enää jää tälle yksinäiselle vuorelle, vaikkapa täytyisi sälääkin paeta täältä. Miksi Jumala on antanut minulle nämät kädet, jollei juuri siksi, että niitä käyttäisin!?"

Pietari ei vastannut näihin Hennaan huulilta tulisesti tulvaileviin sanoihin. Hän pyyhkäisi harmaata partaansa ja ajatteli itseksensä:

"Kotkan pojat eivät pyydä kärpäsiä. Tätä sotilaan poikaa ei minun milloinkaan onnistu saada taipumaan meidän rauhalliseen käsityöhömme; mutta vuorelle noiden kummallisten tyhjäntoimittajain joukkoon hän ei saa jäädä, sillä silloin hän joutuu hukkaan; eikä hän kuitenkaan ole tavallista halpaa lajia".

Annettuaan sitten joitakuita käskyjä työntekijäin päällysmiehelle, hän seurasi nuorukaista hänen sairastavan isänsä luo.

Jo oli monta hetkeä kulunut siitä, kun Hermas ja Paavali olivat lähteneet sairaan erakon luota, ja yhä vielä tämä virui yksinänsä luolassaan.

Yhä ylenevä aurinko paahtoi kallioita, jotka taas sädehtien levittivät hellettä ja täyttivät erakon asunnon tukahduttavalla kuumuudella.

Stephano paran haavoissa tuskat yltyivät, kuume lisääntyi ja hän oli kovin janoissaan.

Tuossa oli jo aikoja sitte tyhjennetty kiviastia, jonka Paavali oli hänelle lahjoittanut, mutta ei häntä eikä Hermasta kuulunut.

Tuskallisesti hän kuunteli, kuuluisiko ääntä etäältäkään, kerran hän oli kuulevinänsä Alexandrialaisen astunnan ja sen jälkeen ääneen lausuttuja sanoja sekä hiljaista vaikeroimista hänen luolastaan.

Stephano yritti huutaa, mutta tuskin hän itsekään kuuli niitä heikkoja ääniä, jotka tunkeusivat hänen haavoitetusta rinnastaan ja kuivuneilta huuliltaan.

Sitten hän tahtoi rukoilla, mutta kauhea sisällinen tuska häiritsi hänen hartauttaan.

Yksinäisyyden kaikki kauhu valtasi hänet, ja hän, joka elettyänsä elämää, mikä oli ääriä myöten ollut täynnä toimintaa, nautinnoita, pettymystä ja kyllästystä, nyt yksinäisiä, kovia sieluntaisteluja taistellen lakkaamatta pyrki korkeimpia päämääriä kohti, hän tunsi itsensä tällä hetkellä niin lohduttoman hyljätyksi, kuin äidistään eksynyt lapsi.

Hiljaisesti vaikeroiden hän virui tuskavuoteellaan ja kun hän kallioiden varjosta huomasi auringon jo käyneen puolipäivän korkeuden ohi, niin alkoi viha ja katkeruus liittyä tuskaan, janoon ja levottomuuteen.

Kädet nyrkkiin puristettuina hän jupisi sanoja, jotka kuuluivat sotilaan sadatuksilta, ja sitten milloin poikansa milloin Paavalin nimeä.

Viimein hänen tuskansa voitti vihan ja hänestä tuntui, kuin hänellä olisi toistamiseen elettävänä elämänsä onnettomimmat, aikoja sitten kuluneet hetket.

Hän oli palaavinansa kotiin keisarin palatsissa pidetyistä meluisista juomingeista. Hänen orjansa olivat ottaneet ruusuista ja poppelin lehvistä palmikoidut seppeleet hänen kaulaltaan ja otsaltaan ja pukeneet hänet yöpukuun. Hän lähestyi hopealamppu kädessä makuuhuoneensa ovea. Hän hymyili, sillä siellä häntä odotti hänen nuori vaimonsa, hänen Hennaansa äiti. Tämä oli kaunis, ja Stephano rakasti häntä suuresti; ja vieläpä hän toi muassaan onnistuneita sukkeluuksia keisarin pidoista. Jos kellä, niin ainakin hänellä oli syytä hymyillä. Jo hän astui etehiseen, jossa tavallisesti kaksi orjatarta valvoi. Hän löysi ainoastaan yhden, ja tämä makasi sikeässä unessa. Hymyillen hän valaisi tämän kasvoja. Kuinka tyhmältä hän näytti maatessaan suu ammollaan! Makuukammiossa levitti alabasterilarnppu himmeätä valoa. Hiljaa ja yhä vielä hymy huulilla hän läheni Glyceran norsunluista vuodetta, kohotti lamppuansa, tuijotti vaimonsa tyhjään, koskemattomaan vuoteesen eikä hymyillyt enää, eikä saanut sen-iltaista hymyään takaisin moneen vuoteen, sillä Glycera oli pettänyt ja hyljännyt hänet sekä lapsensa.

Kaksikymmentä vuotta oli siitä kulunut, kun kaikki tämä oli tapahtunut, tänäpäivänä palasi kaikki, mitä hän silloin oli tuntenut, takaisin, ja hän näki niinkuin silloinkin vaimonsa tyhjän vuoteen sielunsa silmillä ja hän tunsi itsensä yhtä yksinäiseksi ja kurjaksi kuin sinä juhlayönä.

Silloin näkyi varjo luolan suulla, ja vapautettuna noista kammoittavista näyistä hän huoahti, sillä hän oli tuntenut Paavalin, joka sillä hetkellä laskeusi polvilleen hänen viereensä.

"Vettä, vettä", Stephano pyysi hiljaa, ja Alexandrialainen, jonka sydäntä viilsi, kun hän jo luolaan astuessaan oli kuullut ukon hiljaisen vaikeroimisen, tarttui vesiastiaan, katsoi siihen ja näki sen olevan kokonaan kuivan ja syöksyi silloin, ikäänkuin olisi kilvanjuoksu, alas lähteelle, täytti sen vedellä ja asetti sen sairaan huulille, joka ahnein siemauksin särpi virvoittavan juoman ja sitten huoaten huudahti: "Nyt tuntuu taas paremmalta. Minkätähden viivyit niin kauvan? Minä olen ollut kovin janoissani!"

Paavali, joka oli laskeutunut polvilleen sairaan viereen, painoi otsansa vuoteesen eikä vastannut mitään.

Stephano silmäili kummastuneena kumppaniaan, ja kun hän huomasi, että tämä kovasti itki, niin hän ei kysynyt enempää.

Hetken aikaa vallitsi äänetön hiljaisuus luolassa, viimein Paavali kohotti kasvonsa ja lausui: "Anna minulle anteeksi, Stephano! Rukoillessani ja ruoskiessani itseäni saavuttaakseni takaisin omaa, menetettyä rauhaani, olen unohtanut sinun hätäsi ja tuskasi. Ei mikään pakana olisi tehnyt sillä tavoin!"

Sairas siveli ystävällisesti hoitajansa kättä; vaan tämä jupisi: "Itsekkäisyys, kurja itsekkäisyys ohjaa ja vallitsee meitä. Kukahan meistä kysynee toisen hätää. Ja me, me luulemme vaeltavamme Karitsan teitä!"

Tuskallisesti hän huoahti ja nojasi päätänsä sairaan rintahan, ja tämä siveli hellästi hänen sekaisia hiuksiaan.

Tässä asemassa senaattori tapasi heidät, kun hän Hermaan kanssa astui luolaan.

Erakkojen toimeton elämä soti kokonaan sitä vastaan, mitä hän ajatteli ihmisen ja kristityn velvollisuuksista, mutta hän auttoi, missä saattoi, huolimatta apua tarvitsevan persoonasta.

Se hellä yhdistys, missä hän näki nämät miehet, liikutti hänen sydäntään, ja Paavaliin kääntyen hän sanoi ystävällisesti:

"Minä saatan huoletta jättää teidät, sillä sinä näytät olevan uskollinen hoitaja".

Aleksandrialainen punehtui ja vastasi pudistaen päätänsä: "Minä olen ajatellut vain itseäni ja unohtaen velvollisuuteni antanut hänen maata täällä yksinänsä janoissaan ja tuskissaan; mutta nyt en poistu enää hänen vierestään, ja Jumalan sekä teidän avullanne hän on jälleen paraneva!"

Pietari nyökkäsi ystävällisesti päätänsä, sillä hän ei uskonut erakon itsensäsyytöksiä, vaan sitä enemmän hänen hyvää tahtoansa, ja ennen luolasta lähtemistään hän käski Hermasta joka aamu seuraavina aikoina käymään hänen luonansa ilmoittamassa hänelle isänsä vointia.

Hän ei ainoastaan tahtonut parantaa Stephanoa, vaan myöskin täten pysyä yhteydessä nuorukaisen kanssa, joka suuressa määrin oli herättänyt hänen myötätuntoisuuttaan, ja hän oli lujasti päättänyt auttaa häntä tuosta toimettomasta elämästä, jossa hän kuihtui.

Paavali kieltäysi ottamasta osaa siihen yksinkertaiseen illalliseen, jota isä ja poika yhdessä nauttivat, ja ilmoitti tahtovansa jäädä yöksi sairaan luokse. Koska Hermas olisi tehnyt luolan muutenkin kyllin pienen tilan aivan ahtaaksi, niin hän kehoitti tätä panemaan maata hänen asuntoonsa.

Uusi elämä oli tänäpänä alkanut nuorukaiselle, sillä kaikki nuo valitukset ja toiveet, jotka aina hänen Aleksandrian matkastansa saakka olivat himmeinä ja utuisina liikkuneet hänen sielussaan, olivat tänään saaneet hahmon ja muodon, ja hän tiesi, ett'ei hän tahtonut pysyä erakkona, vaan elämässä koetella uhkuvaa voimaansa.

"Isänikin", hän ajatteli, "on aikoinaan ollut sotilas ja asunut palatsissa, ennenkuin hän vetäysi tänne meidän umpihenkiseen luolaamme; Paavali oli Menander eikä hän ole vielä tänäkään päivänä unhottanut diskoskiekon heittämisen taitoa. Minä olen nuori, voimakas ja vapaasukuinen niinkuin hekin, ja Pietari sanoo, että minusta olisi tullut uljas mies. Minä en tahdo läjätä kiviharkkoja enkä taltalla niitä hakkaella, niinkuin hänen poikansa; mutta keisari tarvitsee sotilaita, enkä ole Amalekilaisten, enpä edes kosteikon Romalaistenkaan joukossa nähnyt ketään, jonka kanssa en uskaltaisi ruveta taisteluun".

Tätä ajatellessaan hän ojensi jäsenensä ja löi kätensä leveään rintahansa.

Nukuttuansa hän näki unta kilpataisteluista ja purpuraviitasta, jonka Paavali hänelle ojensi, poppelilehväisestä seppeleestä, joka oli hänen tuoksuvilla kähärillään, ja siitä ihanasta naisesta, joka oli kohdannut häntä senaattorin huoneen portailla.

Homo sum

Подняться наверх