Читать книгу Mr Britling pääsee selvyyteen I - Герберт Уэллс, Герберт Джордж Уэллс - Страница 2

1

Iltapäivän kokemukset eivät antaneet mr Direckille mitään aihetta korjata lausumaansa väitettä. Iltapuoli, samoinkuin koko seuraava päivä oli vain omansa varmistamaan väitteen oivallisuutta. Ympäristö oli perinnäinen englantilainen ympäristö, mutta ihmiset näyttivät ripeämmiltä, edesvastuuttomammilta, sekasortoisemmilta kuin olisi voinut edellyttää, eikä heidän sukulaissuhteistansa voinut saada selkoa, turvautuipa millaiseen tunnustettuun selitysperusteeseen hyvänsä…

"Te arvelette John Bullin kuolleen ja jonkin ihmeellisen sukukunnan pukeutuneen hänen vaatteisiinsa", sanoi mr Britling. "Luullakseni te kuitenkin kohta tapaatte vanhan John Bullin itsensä. Ehkei mrs Humphry Wardin eikä mrs Henry Woodin John Bullia, mutta sellaisen, johon oleellisin kohdin sopii, mitä Shakespeare, Fielding, Dickens, Meredith ym. ovat kertoneet…"

"Uskon kyllä", hän lisäsi, "että muutoksia on havaittavissa. On kasvanut uusi sukupolvi…"

Hän katsahti luuvansa ja uima-altaansa puoleen. "Luuvaa koskeva huomautuksenne on varsin sattuva", sanoi hän. "Se johtaa mieleeni Kiplingin soman kertomuksen vanhasta myllynrattaasta, joka aluksi jauhoi viljaa, mutta lopulta käytti dynamoja…

"Myönnettävä vain on, ettei luuvani juuri dynamoa käytä…

"Se on suoraan sanoen, pelkän huvin vuoksi olemassa…

"Käyhän se päinsä meidän maassamme…"

2

Hän jätti asian silleen tällä kertaa, mutta pitkin ehtoopuolta mr Direck mielihyväkseen huomasi ajatuksensa uiskentelevan mr Britlingin tajunnanvirran vaiheella. Joskaan se ei enää lähtenyt virran mukaan, pilkahti sen heijastuksia tavantakaa näkyviin. Häntä saateltiin suuntaan jos toiseenkin koko iltapäivä, niin ettei hän nähnyt Dower House-seurueen muita jäseniä muuten kuin vilahdukselta ennen kello kuutta illalla.

Mr Britlingin toimekkaan ja tietorikkaan mielen suihkulähteet olivat vain yhä käynnissä.

Hän oli suhteettoman ylpeä Englannistaan ja moitti sitä alinomaa. Hän tahtoi kuvailla Englannin mr Direckille hullunkuristen heikkouksien miellyttävänä kokoomuksena. Tällaiseksi käsityskannaksi oli miehuusiän hyvinvointi ja menestys muuntanut hänen nuoruusaikojensa närkästyneen ja kirpeän radikalismin. Ja mr Britlingin mielestä Englanti oli "täällä". Essexin hän tunsi perinpohjin. Puutarhan muurissa olevan pienen portin kautta hän johti mr Direckin hyvin hoidetulle, aidatulle nurmikentälle, jossa näkyi kaksi valkoista "maalia".

"Sunnuntaisin meillä on täällä hockey käynnissä", sanoi hän antamatta mr Direckin ollenkaan aavistaa, kuinka välttämättä jokaisen Matching's Easyssä kävijän tuli ottaa osaa tähän rajuun ja vaaralliseen peliin. Sitten he jatkoivat matkaansa pitkin reheväin pensasaitaan reunustamaa kujaa päätyen Claveringsin hirvipuiston laitaa noudattelevalle maantielle. "Me käymme Claveringsissa myöhemmin" sanoi mr Britling. "Lady Homartynillä on joukko sunnuntaivieraita, ja teidän pitää päästä näkemään millaista siellä on ja millaisia vieraat. Hän kutsui meitä sinne jo huomiseksi aamupäiväksi, mutta minä kieltäydyin iltapäivähockeyn vuoksi."

Mr Direck hyväksyi syyn arvostelematta.

Kylä johti mr Direckin mieleen Abbeyn taulut. Siellä oli ravintola ulkonevine nimikilpineen, johon oli maalattu Claveringsin vaakuna; seinustalla oli iso vesiallas (samanlainen kuin se, jossa mr Weller senior uitti vapaakirkollista) ja viekoittelevan oven edustalla seisoi viheriäksi maalattu pöytä. Vielä oli siellä sekatavarakauppa ja koko joukko pieniä, sieviä taloja, kaikissa Mainstay-suvun vaakuna. Kaiken tämän keskellä oli viheriä kenttä, missä näkyi eläviä hanhia marssimassa. Mr Britling vei vieraansa kirkkomaalle, ja sieltä löytyi sammaltuneita, ränstyneitä hautakiviä, muiden muassa eräs seitsemännentoista vuosisadan jälkipuolelta polveutuva, jonka koristeena oli pääkallo ja sääriluista muodostettu risti. Kirkon sivulaivassa riippui kolme; isoa vaakunakilpeä, ja eräässä Mainstayn perheelle ja Homartynin vapaaherralliselle suvulle omistetussa sivukappelissa tavattiin joukko muistomerkkejä, joista vanhimmat olivat Tudor-kauden väritettyjä veistoksia ja uusinta aikaa edusti iso Victoria-kauden rumimpaan kauppiastyyliin maalattu lasi-ikkuna. Vielä oli siellä seurakunnanpaimenten keskiaikaisia pronssikuvia ja puolisoineen marmoriin ikuistettu ristiretkeilijä, jonka ammoin sammunut suku oli hallinnut Matching's Easyä ennen Mainstayn saapumista. Juuri kirkosta palatessaan herrat kohtasivat kelpo pastorin, pyylevän ja virkun mr Dimplen, jonka nauru kantoi kauas ja jonka ääni tuntui täyttävän avaruuden. "Tullut katsomaan vanhaa maata", sanoi hän mr Direckille.

"Olette ystävällisiä, te amerikkalaiset, kun käytte katsomassa!

Oikein ystävällisiä…"

Kelpo pastorin ja mr Britlingin kesken sukeutui pieni ystävällinen kahakka, joka koski mr Direckin tuomista kirkkoon sunnuntaiaamuna. "Hän on äärettömän laimea", sanoi mr Dimple mr Direckille säteilevin hymyin. "Äärettömän laimea. Mutta kukapa ei nykyään olisi laimea. Mitä hyväntekeväisyysyhdistykseen tulee, on hän verraton; en käsitä, mihin joutuisimme ilman häntä. Niin että minä tässä vain vähän nuhtelen. Ja ellei hän tule kirkkoon, niin ei hän mihinkään muuallekaan mene. Huono kirkkomies hän kyllä on, mutta ei sentään millään muotoa lahkolainen…"

"Englannissa, kuten näette", huomautti mr Britling, kun he olivat sanoneet hyvästi kunnianarvoisalle pastorille, "on kaikki kotoista ja kesytettyä. Jumalakin on täällä tehty hyvin kotoiseksi".

Kotvan aikaa tutustutti mr Britling mr Direckiä englantilaisiin, pensasaitojen reunustamiin kujiin ja sitten he palasivat kylään pitkin kapeita valkeita polkuja, halki pienoisten vihannoivien vehnäpeltojen, ja kulkien läpi pienen, puistoon johtavan veräjän.

"Niinpä kyllä", sanoi mr Direck, "kesyydestä ja kotoisuudesta puhuessanne näytätte olevan ihan oikeassa. Katsokaahan, nuo pilvenpallukatkin ovat kuin lampaita paimenineen."

"Keritsemistä vailla, melkein", virkkoi mr Britling.

"Tosiaankin", sanoi mr Direck hiukan ääntänsä korottaen, "tuskin olen nähnyt täällä Englannissa mitään kesytöntä, ellen ehkä ota lukuun joitakin Lontoon syrjäkatuja".

Mr Britling näytti miettivän vähän aikaa. "Ne ovat kasvannaisia", sanoi hän sitten…

3

Puisto oli hoidettu ja samalla koskematon kuten vanhain italialaisten maalausten maisemat; hallavat hirviparvet tulivat aivan ääreen ja tähystelivät pelkäämättä vieraitaan; polku luikersi tammien ja sananjalkain lomitse pienelle laiskalle purolle, joka tavantakaa pysähtyi patoihin ja putouksiin leikkimään ja jonka pinta oli ulpukanlehtien peitossa. Sitten heidän tiensä teki velton käänteen kohti päärakennuksen seetrejä ja pensastoja. Amerikkalaisen silmään rakennus näytti matalalta ja laajalta, ja sen punatiiliset savupiiput kohosivat kuin sotilasrivi pitkin katonharjaa. Kulkiessaan laakeripensaikkoon avatusta aukosta nurkkauksen ohi talon julkipuolelle he näkivät vilahdukselta puutarhan ja pengermiä, joilla vallitsi täysi kukkaloisto.

Mr Britling teki hiukan selkoa ennen sisäänmenoa.

"Otaksun, että tapaamme Philbertin siviilitoimituskunnasta – vai kuuluuko hän kunnallisjaostoon? – ja raha-asiaintoimituskunnan edustajan, sir Thomas Lootin. Ehkä lisäksi muutamia heidänlaisiaan, sitä lajia henkilöitä, joita nimitämme hallitsevaksi luokaksi. Rouvineen. Ja luulenpa melkein kreivitär Frenshamin saapuvan. Hän harrastaa kiihkoisasti Irlannin-kysymystä. Ja lady Venetia Trumpington, jota väitetään kaunottareksi – en ole nähnyt häntä koskaan. Lady Homartyn on saanut päähänsä, että minunkin tulee olla mukana – eipä sillä, että minä olisin mikään merkittävä tekijä näissä sosialisissa lauantaiseuroissa – mutta hän näkee minut mielellään pöydässä – nakerreltavana, jos jotakuta huvittaisi – kuten oliiveja ja suolaisia manteleja. Aina hän kutsuu minua aamupäivävierailulle sunnuntaisin ja joka kerta minä kieltäydyn – hockeyn vuoksi. Siksi, näettekös, tapaan käydä täällä lauantaina iltapäivisin…" He olivat ehtineet valtaovelle. Se johti isoon, viileään halliin, jota koristivat virtahevon ja sarvikuonon päät sekä täytetty leijona. Pääasiallisimpana kalustona oli suuri pöytä, jolle oli heitetty hattuja, keppejä ja sanomalehtiä sikin sokin. Miespalvelija ilmoitti alamaiseen, puolittain tutunomaiseen tapaan mr Britlingille, että hänen armonsa oli ulkona pengermällä, otti sitten huostaansa hänelle ojennetut hatut ja kepit ja johti vieraat huoneiden läpi. He tulivat leveälle, seetrien varjostamalle pengermälle, josta näkyi kukkalavoja, kiviuurnia, tenniskenttiä ja matalain marjakuusiaitojen yli etäiset kukkulat. Pengermälle oli kokoontunut toistakymmentä henkilöä, jotka istuivat saranatuoleilla pienen pöydän ympärillä, useimmilla teekuppi kädessään. Lady Homartyn nousi vieraita vastaanottamaan ja lausui heidät tervetulleiksi.

Mr Direck esiteltiin matkustavana amerikkalaisena, jota viehätti tyypillisen englantilaisen maakartanon näkeminen, ja Lady Homartyn selvitti tottuneeseen tapaan oman Tudor-aikaisen tilansa tärkeimmät kohdat. Mr Direck ei ollut tottunut seurustelemaan arvonimillä varustettujen henkilöiden kanssa ja alkoi yht'äkkiä epäröidä, pitikö sanoa "kreivitär" vai "mylady" vaiko "your ladyship", ja sen vuoksi hän viisaasti varoi koko mainintaa, kunnes mr Britling kirkasti asian. Hän näet pian senjälkeen käytti nimitystä "lady Homartyn". Viimeksimainittu piti huolen mr Direckistä sijoittamalla hänet istumaan erään rouvashenkilön viereen, jonka nimeä hän ei kuullut, mutta jolla oli ollut koko joukko tekemistä Washingtonin brittiläisessä lähetystössä. Sitten jätettiin mr Britling jalosukuisen George Philbertin huostaan; tämä näet halusi keskustella tekijän kanssa eräistä viime esseekokoelmaan sisältyvistä seikoista. Washingtonin rouvan kanssapuhe oli älykästä, mutta ei vaatinut puhetoverilta paljoa, niin että mr Direck voi omistaa melkoisen tarkkaavaisuusmäärän kohtausten yleisen kulun seuraamiselle.

Hän tunsi jonkinlaista pettymystä havaitessaan, etteivät palvelijat esiintyneet virkapuvuissa. Amerikkalaisissa kuvalehdissä, amerikkalaisissa, englantilaisia aiheita esittävissä filmeissä ja rikkailla, Englannissa asuvilla amerikkalaisilla ovat palvelijat aina liveripukuisia. Mansion House saattoi ilmeisesti johtaa vääriin päätelmiin. Hän oli tavannut erään maanmiehensä, joka oli hiljattain ollut siellä päivällisillä ja katsellut lakeijain puuteroituja hiuksia ja kultaompeleisia vaatteita – ne olivat hänen kertomuksensa mukaan ilmettyjä Thackerayn Jeames Yellowplusheja. Täällä sitävastoin ei ollut muita palvelijoita kuin pari hoikkaa, hillittyä ja huomaavaista nuorta herraa, jotka esiintyivät puettuina mustiin ja käyttäytyivät pikemmin kohteliaan hienotunteisesti kuin ylenylhäisesti. Pieni pettymys oli sekin, ettei seurue ollut sen loistavampi. Naiset näyttivät hänestä huonosti puetuilta; heissä ei ollut ensinkään sitä valmiutta, sitä Kas niin! ja Mitä arvelette? joka aina ilmenee hyväpukuisessa amerikattaressa. Herrain vaatteet eivät myöskään olleet parasta tekoa, olivathan vain vaatimattomat, joskin moitteettomat.

4

Mr Direckin keskustelu liikkui vielä alimmassa, katkonaisessa vaiheessaan, kun lady Frenshamin saapuminen tärkeänä tapahtumana veti puoleensa yleisen huomion. Tuskin kukaan jäi paikoilleen. Lady Frensham oli tullut automobiililla Lontoosta. Hän oli kääritty harsoihin jos jonkinlaisiin sekä valtavaan viittaan, ja ohjaajana hänellä oli jonkinlainen veljenpojantapainen. Hän oli ilmeisesti erinomaisen lujarakenteinen nainen. Iltapäiväväsymyksen häiveetkin katosivat hänen tulonsa aiheuttamaan pyörteeseen. Mr Philbert auttoi verhot hänen yltään ja ojensi ne palvelijalle.

"Minä olin tänään aamiaisella sir Edward Carsonin kanssa, rakas ystäväni", sanoi hän lady Homartynille luoden sotaisan silmäyksen Philbertiin.

"Onko hän yhtä paatunut kuin ennenkin?" kysyi sir Thomas.

"Paatunut! Redmond se paatunut on!" huusi lady Frensham. "Mitä te arvelette, mr Britling?"

"Rutto teidän molemmat puolueenne periköön", vastasi mr Britling.

"Ette te saa pysytellä tuolla tavoin syrjästäkatsojana", lausui lady Frensham, joka pääsi heti asian makuun, "kun maa on kansalaissodan partaalla… Te kaikki, jotka yritätte väittää, ettei ole mitään vaaraa, vaikka elämme vakavaa kriisiaikaa, joudutte ankarampaan edesvastuuseen kuin muut – kun sisällinen sota on puhjennut. Teitä ei silloin päästetä. Ottakaa tämä huomioon!"

Koko seurue muodostui nyt kehäksi.

Mr Direck huomasi joutuneensa englantilaiseen maakartanoon kuuntelemaan mielenkiintoista aitoenglantilaista lauantaipolitikoimista. Olihan ainakin tämä samaa Englantia, johon mrs Humphry Wardin romaanit olivat häntä tutustuttaneet – mutta ei kuitenkaan täsmälleen samaa. Ehkäpä seikka johtui siitä, että mainituissa romaaneissa enimmäkseen oli puhe 90-luvun Englannista ja että arvokkuuteen ei enää pantu painoa aivan yhtä paljon. Mutta näkyihän tässä olevan poliittisia henkilöitä ja arvonimillä varustettuja henkilöitä, jotka keskustelivat "maasta"…

Oliko tosiaankin mahdollista, että tämän tapaiset henkilöt "hoitivat" maata?.. Lukiessaan mrs Humphry Wardia Amerikassa hän oli aina ilman estelyjä teorian hyväksynyt, mutta nyt, kun hän näki ja kuuli – !

Mutta kaikki hallitukset ja hallitsijat ja hallitsevat luokat ovat lähemmin tarkastettuina uskomattomia.

"Minä en usko maan olevan kansalaissodan partaalla", virkkoi mr Britling.

"Se on totta!" huusi lady Frensham, nopealla kädenliikkeellä ikäänkuin pyyhkäisten tieltä kaikki erehdykset.

"Kiinnittääkö mieltänne Irlanti, mr Direck?" kysyi lady Homartyn.

"Me tutustumme siihen vasta meren tällä puolen", sanoi mr Direck aika notkeasti. Annettuaan tuon vastauksen hän oli vapautunut keskusteluvelvollisuudesta.

Lady Frensham kuului ilmeisesti siihen tarmokkaaseen, eräiden aristokraattisten naisten muodostamaan ryhmään, joka siihen aikaan asettui ehdottomasti kielteiselle kannalle home ruleen nähden, "olipa kysymys mistä muodosta tahansa". Brittiläinen politiikka oli heidän hoitamanaan nopeasti muuttumassa järjestelmällisiksi persoonallisiksi kahakoiksi, joissa valtion menestyksen silmälläpito kokonaan unohtui. Heidät näytti vallanneen hurja halu kilpailla äärimäisten suffragettien kanssa. He singauttelivat solvauksia ja ilmiantoja, he kieltäytyivät kaikista kutsuista, jotteivät joutuisi tapaamaan "petturia" pääministeriä, he jäljittelivät villimpien aikojen puoluekiihkoilua. Maltillista ja varovaista Philbertiä kohdeltiin tälläkin kertaa ikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan. Äärimäiset oikeistolehdet heitä kannattivat, ja mitä eriskummallisimpien kirjoittajien sallittiin hourujen tapaan raivota hallituksenjäseniä, "pettureita" ja "kuninkaan häpäisijöitä" vastaan. Morning Post ja muut unionistisen sanomalehdistön keveä-älyiset elimet olivat tulvillaan sellaista puolueellisesti väritettyä mielettömyyttä, jota nyt jälkeenpäin tuskin voi ajatella mahdolliseksi. Lady Frensham, joka nyt vallitsi lady Homartynin seuruetta, jätti mr Britlingin hetkiseksi rauhaan ja kiirehti kertomaan suuren kiistan viimeisiä kehitysvaiheita. Ihmeteltävällä tavalla hän kuvaili, kuinka lady Londonderry oli istunut vastapäätä "vanhaa roistoa", pääministeriä, kun ooppera esitti Mozartin Taikahuilua.

"Jos katseet voisivat surmata!" huusi lady Frensham tavattoman riemastuneena.

"Sir Edward on aivan varma, että Ulster valmistelee kapinaa. Niillä on kuularuiskuja, ampumavaroja. Ja minä olen varma, että armeija on meidän puolellamme."

"Mistä sinne on kuularuiskuja ja ampumavaroja saatu?" kysyi äkkiä mr Britling.

"Kas se on salaisuus!" huusi lady Frensham.

"Hm", virkkoi mr Britling.

"Nähkääs", sanoi lady Frensham, "siitä tulee sisällinen sota! Ja kuitenkaan ette te, vaikutusvaltaiset kirjailijat, tee mitään sen ehkäisemiseksi!"

"Mitä meidän tulisi tehdä, lady Frensham?"

"Selittää kansalle, kuinka vakava tilanne on."

"Tarkoitatteko, että meidän pitäisi kehoittaa Irlannin natsionalisteja pysymään alallaan ja hyväksymään heitä kohtaavan sorron? Mutta hepä eivät salli…"

"Kyllä me siitä huolen pidämme", huusi lady Frensham, "kyllä me siitä huolen pidämme!"

Hän oli kookas, arvokkaanoloinen nainen, ryhdiltään ylväs kuin kuvapatsas, mutta mr Direckin mieleen juolahti, että hän muistutti erästä naispuolista serkkua, joka oli erotettu koulusta jonkinlaisten tavattoman laajasti suunniteltujen ja tarkoituksettomien villitysyritysten vuoksi…

"Saanko sanoa teille erään asian, lady Frensham", kysyi mr Britling, "saman, jonka te äsken sanoitte minulle? Huomaatteko, että tämä Carsonin hyökkäys vie meidän saaremme jokseenkin lähelle sisällistä sotaa?"

"Syy on Lloyd Georgen ja hänen hallituksensa. Syy on teidän sosialistienne ja sentimentalistienne. Te olette sekasorron aiheuttaneet ja saatte sen myöskin selvittää."

"No niin. Mutta tajuatteko todella, mitä sisällinen sota merkitsee valtakunnallemme? Maailmassa on varmasti muitakin asioita kuin tämä Ulsterin 'lojalistien' ja liberaalien hallituksen välinen riita; tässä suuressa valtakunnassa on muutakin tärkeätä kuin puolue-edut. Te luulette peljättävänne tuon home rule-hallituksen jonkinlaiseen naurettavaan keikahdukseen, joka auttaa vanhoilliset valtaan ensi vaaleissa. No, otaksutaanpa, ettei se teille onnistu. Otaksutaan, että te sensijaan saatte aikaan kansalaissodan. Täällä on hyvin harvoja, jotka sitä toivovat ja samoin Irlannissa – ei ole kulunut kuukauttakaan siitä kun siellä kävin – mutta kun ihmisillä on ladatut kiväärit käsissään, niin sattuu toisinaan, että ne laukeavat. Ja silloin nähdään punaista. Harvat tajuavat, kuinka korjaamaton vahinko taistelun alkaminen on. Otaksukaamme, että osa armeijaa kapinoi ja että Irlannissa syntyy tarkoitukseton ja turmiollinen taistelu. Intia pitää tarkoin silmällä näitä seikkoja. Bengali voi seurata Irlannin esimerkkiä. Ja otaksukaamme vielä, että Saksa pitää sopivana hyökätä kimppuumme!"

Lady Frensham väisti aito-naisellisesti: "Redmondilaisenne ottaisivat ne vastaan avoimin sylin."

"Eivät redmondilaiset niitä ainakaan nyt houkuttele", sanoi mr Britling laukaisten parhaan panoksensa. "Tässä äskettäin eräs teidän 'lojalistejanne', Andrews, selitti Morning Post'issa, mieluummin näkevänsä, että saksalaiset valloittavat Englannin kuin että home rule hyväksytään. Craig on puhunut samaan nuottiin. Majuri Crawford, joka viime huhtikuussa toi varkain Saksasta mauserkiväärejä, kehuskeli ennemmin vannovansa uskollisuutta Saksan keisarille kuin päästävänsä Redmondia valtaan."

"Suukopua!" sanoi lady Frensham. "Suukopua!"

"Eräs teidän ulsterilaisista lehdistänne on joka tapauksessa avoimesti kerskaillut, että 'erään mahtavan mannermaahallitsijan' kanssa on ryhdytty toimiin Ulsterin kapinan auttamiseksi."

"Mikä lehti?" kysäisi lady Frensham.

Mr Britling epäröi.

Mr Philbert antoi pyydetyn tiedon: "Minäkin näin sen. Se oli IrishChurchman."

"Te olette erittäin hyvin asioista selvillä kumpainenkin", virkkoi lady Frensham. "Minä en tiennytkään, että mr Britling on puoluemies."

"Natsionalistit ovat tuota numeroa levittäneet", selitti Philbert.

"Luonnollisesti."

"Pahemmistakin asioista kerrotaan kuin sanomalehtikirjoituksista ja puheista. Carsonin sanotaan olleen viime syksynä Saksan keisarin luona päivällisillä. Te olisitte nostaneet hirveän metelin, jos Redmond olisi tuon tehnyt. Ja kiväärien salakuljettaminen, sekin on saksalaista hommaa."

"Mitäpä siitä, jos onkin?" kysyi lady Frenshan sallien sotaisan katseensa ensin kerran viipyä Philbertissä. "Te olette meidät siihen pakottanut. Yhden asian olemme me päättäneet. Hallitkoon Johnny Redmond Englantia, jos haluaa; Irlantia hän ei tule hallitsemaan…"

Mr Britling kohautti olkapäitään toivottoman näköisenä.

"Ainoa lohdutukseni tässä myrskyssä", sanoi hän, "on viimekuinen keskustelu erään nuoren irlannittaren kanssa Meathissä. Hän oli nuori kaksitoistavuotias henkilö ja mieltyi minuun – luultavasti sen vuoksi, että minä lähdin hänen kanssaan matkaan vaaralliseksi väitetyllä palkovenheellä, jolla hänen ei ollut lupa yksin soutaa. Pitkin päivää oli iankaikkinen Irlannin-kysymys kaikunut hänen tarkkaaviin korviinsa. Kun olimme päässeet vesille, päätti hän selvittää minulle erään oleellisen, mutta laiminlyödyn seikan. 'Te englantilaiset', sanoi hän, 'olette hiukan taipuvaisia ottamaan tämän selkkauksen vakavalta kannalta. Älkää olko siitä huolissanne… Puolet aikoja me teitä naureskelemme. Teidän olisi paras jättää meidät omiin oloihimme…'"

Sitten hänen ajatuksensa kimposi uudelle uralle:

"Mutta katsokaahan tätä surkeata näytelmää!" huudahti hän. "Mahdollisuuksia olisi saada aikaan jonkinlaista sovintoa englantilaisten ja irlantilaisten välisessä vanhassa riidassa, jonkinlaista vanhain vaikeuksien ratkaisua, ja nyt ei meissä kenessäkään näytä olevan riittävää voimaa, riittävää omaatuntoa, riittävää tervettä järkeä tämän myrkyllisen katkeruuden, tämän yksinomaan häijyn molemminpuolisen ilkeämielisyyden karkoittamiseen – Juuri kun Irlanti on hiukan elpymään päin… Rutto teidän kummatkin puolueet periköön!"

"Te näytte haluavan luovuttaa meidät Jim Larkinille, mr Britling!"

"Haluaisin jättää teidät sir Horace Plunketille – "

"Tuolle piintyneelle maitomiehelle!" huusi lady Frensham. Hänen ilmeestään näkyi, että hän piti vastaustaan lopullisen musertavana. "Teistä ei ole toivoa, mr Britling. Teistä ei ole toivoa."

Huomaten puhtaasti henkilökohtaisten arvostelmain ajan olevan käsissä lady Homartyn aiheutti ehkäisevän välikohtauksen tarjoamalla lady Frenshamille toisen lasin teetä. Hänen toimenpiteensä vaikutti kuin vilvoittava viuhka kiistelevien kuumenneisiin päihin. Hän ehdotti verkkopallopeliä…

5

Mr Britling oli kiihoittunut ja suunniltaan vielä silloinkin, kun hän vieraansa seurassa palasi kotiin. Itse hän arvosteli Englantia ankarasti, mutta ajatteli, ettei maa joka suhteessa täytä korkeimpia vaatimuksia, oli hänelle vastenmielinen. Maan puutoksetkin hän halusi käsittää jonkin hienommanlaisen voiman ja viisauden ilmauksiksi. Ja nyt oli lady Frensham äänellään ja eleillään häirinnyt hänen herttaisia kuvittelujaan. Hän oli samassa tilassa; kuin rakastaja, joka nimittää naistansa tyhmäksi ilkiöksi ja peljästyy pahoin, kun huomaa tosiasiain, ja toisten ihmisten ehdottomasti varmistavan lausuttua väitettä.

Mutta niin hankalaa oli käsittää lady Frenshamia ja koko Irlannin rähäkkää muuksi kuin järjettömän ilkeämielisyyden ilmauksiksi, että mr Britling oli hetkisen harvinaisen äänetön – ongelman kanssa painiskellen, ja mr Direck otti keskusteluin johdon käsiinsä.

"Amerikkalaista hiukan – oudostuttaa, kun kuulee naisten esittävän niin räikeitä poliittisia mielipiteitä."

"Minä en sitä pane pahakseni", sanoi mr Britling. "Meidän naisillamme on vapaa pääsy politiikkaan ja kapakkaan – ja miksei olisi. Jos se kelpaa miehille, niin kelvatkoon naisillekin; tässä asiassa emme noudata teidän ritarillisuuttanne. Mutta varsinaisesti alentavaa tuollaisessa vanhoillisuudessa on sen luonteenomainen ilkeä tyhmyys. Se se on alentavaa. Ei sitä käy kieltäminen. Ne henkilöt, joihin äsken tutustuitte ovat meidän hallitsevan luokkamme – erään hallitsevan luokkamme ryhmäkunnan – sangen tyypillisiä nykyaikaisia edustajia. Sangen tyypillisiä. Te huomasitte, kuinka hämmästyttävän tylsästi he suhtautuivat kaikkiin asioihin. Oli aika jolloin he osasivat olla poliittisia… Heissä piilee yhä vieläkin poliittista vaistoa, joka ei kuitenkaan pääse ilmi… Mutta tuon Irlannin asian ajatteleminen etoo mieltäni. Sillä, nähkääs, me olemme tosiaankin menossa kohti sisällistä sotaa."

"Oletteko sitä mieltä?" kysyi mr Direck.

"Mitenkä muuten? Ulsteriin kuljetetaan salaa kiväärejä – kuulittehan kuinka hän siitä jutteli. Sehän riittää sytyttämään etelässä ilmikapinan!.."

"Uskotteko olevan paljonkin perää väitteessä, että saksalaiset sotajuonet ottavat osaa tuohon Ulsterin jupakkaan? Te ja mr Philbert kerroitte asioita, jotka…"

"En tiedä", vastasi mr Britling lyhyesti.

"En tiedä", sanoi hän toistamiseen. "Mutta ellei, niin syyn en usko olevan siinä, etteivät unioniset ja heidän vastustajansa kykenisi millaisiin hullutuksiin hyvänsä. Minä vaan uskon saksalaisten olevan siksi viisaita, etteivät moisiin puuhiin ryhdy. Miksi he sen tekisivät?..

"Olen niin kiukustunut, etten sanoja keksi", lausui mr Britling pienen vaitiolon jälkeen, palaten pääasialliseen harminaiheeseensa. "Ne eivät tahdo tietää mistään sovitteluista. Se on pelkkää riidanhalua… Nuo ihmiset luulevat, ettei voi sattua mitään vaarallista. He ovat kuin lapsia, jotka leikkivät kammarissaan kapinaa. Huolettomasti ja vastuuttomina. He eivät huomaa leikkivänsä ladatuilla tykeillä, ennenkuin näkevät kuolemaa ympärillään…"

Hetkiseen hän ei virkkanut sen enempää, kuunteli vain hajamielisesti mr Direckiä, joka yritti selitellä Uuden Englannin suhdetta Irlannin-kysymykseen ja niitä monia vaikeita pulmia, jotka amerikkalaisen poliitikon tässä yhteydessä oli otettava huomioon. Ja alkaessaan jälleen johtaa keskustelua mr Britling liitti lausumiaan aivan vähän tai ei ollenkaan mr Direckin tekemiin huomautuksiin.

"Kaiken tämän nykyaikaisen uppiniskaisuuden ja väkivaltaisuuden psykologinen luonne on – omituinen. Ja masentava… En voi sitä oikein käsittää… Sama juttu, tarkastittepa suffragettien hommia, työväenliikettä tai tätä Irlannin sekasortoa. Ihmiset ehkä tuntevat itsensä liian varmoiksi. Meidän edellämmehän on ollut sarja rauhassa eläneitä sukupolvia, joiden aikana elämä suurin piirtein katsoen ei ole ensinkään muuttunut. Me olemme kasvaneet ilman minkäänlaisen vaaran tuntoa – siis ilman minkäänlaista velvollisuudentuntoa. Ei yksikään meistä – sillä jos minä juttelen, niin tekoni eivät sovi sanoihini – ei yksikään meistä todella usko, että elämä voisi milloinkaan enää perinpohjin muuttua. Kaikki tämä" – mr Britling teki laajan liikkeen kädellään – "näyttää sellaiselta kuin olisi sen määrä kestää iankaikkisesti. Järjestelmän murskautuminen tuntuu mahdottomalta. Tuntuu mahdottomalta, että mikään meidän tekomme saattaisi järkyttää järjestelmää. Lady Homartyn esimerkiksi ei voi uskoa, ettei hän yhä edelleen saa järjestää Claveringsiin kutsujansa ja etteivät kirjeet ja tee saavu yhä aamuisin hänen pieluksensa ääreen. Tai jos hänen mieleensä joskus välähtääkin, ettei hän jonakin kauniina päivänä enää ole teetään ottamassa, niin se merkitsee vain, että hän otaksuu jonkun toisen tekevän sen hänen sijastaan. Hänen kelpo hovimestarinsa voi peljätä 'paikkansa' menettämistä, mutta ei mikään maailmassa kykene synnyttämään hänessä, mielikuvaa ajasta, jolloin hänellä ei ole mitään 'paikkaa' menetettävänä. Ukko Asquith arvelee, että me olemme aina selviytyneet ja selviydymme vastakin olemalla rauhallisen juonikkaita ja sanomalla: 'odotetaan, niin saadaan nähdä!' Juuri siitä syystä, että olemme kaikki vallan varmoja yleisen mullistuksen mahdottomuudesta, voidaan meillä olla niin hillittömän väkivaltaisia yksityistapauksissa. Mitä naiset äänioikeudella? päätellään. Mitä se hyödyttää? Ja samassa lentää pommi Westminster Abbeyhin. Miksi ei Ulster tekisi tilannetta sietämättömäksi? – ja heti on joku järjetön carsonilainen matkalla Saksaan leikkiäkseen maankavalluksella johonkin Saksan keisarin puolinaiseen lupaukseen nojaten ja ostaakseen puoli miljoonaa kivääriä… aivan kuin hyvin, hyvin pahantapaiset lapset…"

"Ja me", lausui mr Britling tehden liikkeen, joka ikäänkuin pyöristi koko hänen esityksensä, "me jatkamme peliä yhä. Me tulemme sitä jatkamaan, kunnes sattuu säkene ruutisäiliöön. Jos olemme milloinkaan uskoneet mullistavia tapahtumia mahdollisiksi – nyt emme enää usko. Me englantilaiset olemme alinomaisia lapsia alinomaisessa lastenkamarissa…"

Kohta hän alkoi uudelleen.

"Asia on yksinkertaisesti se, että tuskin kukaan on milloinkaan saanut itselleen täysin selväksi, että maa on pallonmuotoinen. Maa on pyöreä – kuin oranssi. Olemme oppineet tuon asian koulussa – kuin minkäkin rosvojutun. Mutta käytännössä me sen aina unohdamme. Käytännössä me kaikki elämme maailmassa, joka on litteä kuin pannukakku. Jossa aika ei milloinkaan lopu eikä mikään koskaan muutu. Kukapa todella uskoo maailmaa olevan hänen näköpiirinsä ulkopuolellakin? Tässä me nyt olemme, ja mikään ei näytä muuttuvan. Ja peli jatkuu – mikään ei muutu milloinkaan. Vain jatkuu – avaruudessa, ajassa. Jos kykenisimme kirkkaasti tajuamaan näkörantojen takaiseni pyöreän maailman, niin totisesti olisimme varovaisia… Jos maailma olisi ympärillämme kuiskailevina parvekeriveinä, millaisia kuiskeita me kuulisimmekaan – Intiasta, Afrikasta, Saksasta, menneisyyden varoituksia, tulevaisuuden, ennusteluja…"

"Ja kuitenkaan emme niistä välittäisi…"

6

Mutta juuri samaan aikaan, jolloin mr Britling nuo sanat lausui, oli Bosnian Sarajevossa, missä kello osoitti hiukan myöhempää hetkeä, tosiaankin, joukko kuiskailevia miehiä, joista eräs piteli hermostuneesti hänelle annettua mustaa kääröä ja nyökkäillen ilmaisi ymmärtäneensä lausutut tarkat ohjeet, mustaa kääröä, jossa oli vaarallisia kemiallisia aineksia ja ovelat sytytyslaitteet, mustaa kääröä, jonka määränä oli vihdoin kumota melkein kaikki mr Britlingin ja lady Frenshamin maailmankatsomuksen tukipylväät…

7

Kun mr Direck ja mr Britling olivat palanneet Dower Houseen luovutettiin ensiksimainittu mrs Britlingin haltuun ja mr Britling hävisi ilmaantuakseen vasta illallisaikaan – Britlingit näet söivät illallista myöhäisen päivällisen asemesta. Tullessaan taas näkyviin mr Britling ei osoittanut jälkeäkään brittiläisen politiikan ja brittiläisen hallitsevan luokan kevytmielisyyden aiheuttamasta harmista eikä hän enää miettinyt kaikkea mitä Saksassa tai Intiassa saattoi tapahtua…

Hänen ollessaan poissa tieltä, täydensi mr Direck perehtymistään Britlingien talouteen. Mrs Britling kuljetti häntä ympäri puutarhassa näytellen ruusujansa, ja ruusutarhan perällä olevasta pienestä lehtimajasta löytyi miss Corner, joka istui siellä lukemassa. Hän näytti hyvin vakavalta ja sievältä siinä kirjaa tutkiessaan. Mr Direck pysähtyi hänen eteensä, ja mrs Britling teki samoin. Neiti katsoi heihin hymyillen.

"Uusin romaaniko, vai?" kysyi mr Direck herttaisesti.

"Campanellan 'Päivänvaltio'."

"Tosiaanko! Mutta eikö se ole hankalaa luettavaa?"

"Ettehän te ole sitä lukenut", virkkoi miss Corner.

"Joka tapauksessa se on vanha kuiva kirja."

"Teillä ei ole mitään riittävää perustetta liian rohkealle otaksumallenne", sanoi neiti, ja mr Direck tunsi, että keskustelu oli lopetettava.

"Teillä on erittäin miellyttävä nuori neiti talossanne", sanoi hän mrs Britlingille, kun he jatkoivat kävelyään kohti luuvapihaa.

"Hän on miten milloinkin", sanoi mrs Britling. "Ja hän lukee kuin – niin, mikä se olikaan? 'Juo kuin vasikka' ja 'syö kuin susi' sanotaan."

Pieneltä kentältä he löysivät saksalaisen kotiopettajan, joka pelasi badmintonia pikkupoikien kanssa. Hän oli silmälaseilla varustettu kömpelöliikkeinen nuorukainen; peli oli pääasiassa epäonnistumista ja pisteet laskettiin saksaksi. Varovainen kotiopettaja voitti pääasiallisesti nuoremman pojan liiallisen tulisuuden vuoksi: innoissaan hän löi pallon aina yli rajan. Mrs Britlingin nähdessään pojat heti hyökkäsivät hänen luoksensa huutaen innokkaasti yhteen ääneen: "Äiti! Saammeko pukeutua illallista varten?"

Mrs Britling harkitsi asiaa, ilmeisesti ottaen lukuun myöskin mr Direckin läsnäolon.

"Me otamme yllemme verhokangasta ja muuta kirjavaa sensijaan että vaihtaisimme pukua", selitti hän. "Meillä on jonkinlainen naamiaispuvusto. Tahdotteko ottaa osaa?"

Mr Direck oli ihastuksissaan.

Kun päätös oli tehty lähtivät pojat äitinsä mukana suorittamaan joitakin erikoisia koristeellisia suunnitelmia, ja mr Direck jäi hetkiseksi herra Heinrichin seuraan.

Herra Heinrich ehdotteli pistäytymistä ruusutarhaan, ja mr Direck suostui, koska hän ei ollut vielä tutustunut ruusuihin hra Heinrichin johdolla. Selvää oli, että jokainen perheenjäsen tulisi ennemmin tai myöhemmin luotsaamaan hänet ruusutarhaan.

"Kuinka viihdytte englantilaisessa perheessä?" kysyi mr Direck päästäkseen suoraan asiaan. "Amerikkalaisesta on mieltäkiinnittävää nähdä näitä englantilaisia oloja ja vielä mielenkiintoisempaa täytyy sen olla saksalaiselle."

"Täällä on aivan toisenlaista kuin Pommerissa", sanoi hra Heinrich. "Toisissa suhteissa on hupaisempaa, toisissa vähemmän hupaista. Elämä täällä on kyllä miellyttävää, mutta se ei ole vakavaa. Milloin hyvänsä", jatkoi hra Heinrich, "joku sattuu sanomaan 'tehdään näin' tai 'tehdään niin', ja kohta käännetään kaikki ylösalaisin."

"Tullaan ja mennään miten hyväksi nähdään. Ollaan varsin ystävällisiä, mutta ei lainkaan kohteliaita. Mr Britling on voinut olla poissa kolme, neljä päivää, ja kun minä hänen palattuaan tulen tekemään kumarrustani, niin hän menee ohitseni muitta mutkitta tai sanoo aivan lyhyesti: 'Päivää, Heinrich'."

"Huvittavatko teitä mr Britlingin teokset?" kysyi mr Direck.

"Siinä meillä on toinen omituinen paikka. Hänen kirjojansa tunnetaan Saksassakin. Hänen kirjoitelmiaan painetaan saksalaisiin ja itävaltalaisiin aikakauskirjoihin. Häneltä odottaisi jonkinlaista arvovaltaista käytöstä. Odottaisi pöydässä keskusteltavan filosofisista ja esteettisistä kysymyksistä… Niin ei ole laita. Kun kysyn häneltä jotakin, en useinkaan saa vakavaa vastausta. Eilen minä kysyin häneltä, hyväksyykö hän Bernard Shaw'n vai eikö. Hän vastasi vain – merkitsin sen muistikirjaani – : 'Oh! Sehän on pelkkää pikkelsiä'. Miten se on ymmärrettävä? – Pelkkää pikkelsiä!"

Nuoren miehen punakoista kasvoista tuijottivat; virkut siniset silmät läpi silmälasien mr Direckiin kärkkäinä omaksumaan sen valon, mitä viimeksimainittu mahdollisesti saattoi luoda vallitsevaan englantilaiseen epämääräisyyteen.

Hän kertoi harjoittavansa kielitieteellisiä opintoja ja valmistelevansa tohtorinväitöskirjaa. Hän ei ollut vielä suorittanut sotapalvelustaan, hän tutki itäanglisia murteita —

"Käyttekö puhuttelemassa kansaa?" kysyi mr Direck.

"En, sitä en tee. Mutta minä kyselen mr Carminelta ja mrs Britlingiltä ja pikkupojilta paljonkin. Toisinaan minä vielä puhelen puutarhurin kanssa."

Hän kertoi miten hän väitöskirjansa suunnittelisi ja miten tultaisiin arvostelemaan, kuinka hän aikoi järjestää sotapalvelusasian ja mitä eri asteita pitkin hän säännöllisesti etenisi oppineella uralla, joka oli hänen elämänsä päämääränä. Hän tunnusti, ettei kielitiede häntä oikein erikoisesti huvittanut, mutta, sanoi hän, "sitä tietä minun on mentävä". Niinpä hän oli päättänyt jatkaa sitä uraa elämänsä loppuun asti. Hänen varsinaiset, omat harrastuksensa koskivat yleismaailmallisen yhteisön muodostumista, Esperantoa, Idoa ja muita yleiskieliä ja yrityksiä, joiden tarkoituksena on ihmisiä erottavien raja-aitain poistaminen. Mutta kotoinen esivalta ei suosinut kosmopoliittisia aatteita, joten hänen täytyi ne hyljätä. "Täällä ei esivaltaa näytä olevan olemassakaan", sanoi hän, äänessä kadehtiva vivahdus.

Mr Direck pyysi häntä esittämään tuota ajatusta laajemmin.

Hra Heinrich otti mr Britlingin esimerkiksi. Jos mr Britling olisi saksalainen, niin hänellä tietysti olisi jonkinlainen arvonimi, määrätty yhteiskunnallinen asema, vastuunalaisuutta. Täällä häntä ei nimitetty edes herra tohtoriksi. Hän puhui mitä hyväksi näki. Kukaan ei häntä palkinnut; kukaan ei häntä nuhdellut. Kun herra Heinrich oli kysynyt hänen asemaansa, oliko hän mr Bernard Shaw'n, mr Arnold Whiten, mr Garvinin tai jonkun muun kirjailijan ylä- vai alapuolella, niin hän teki leikkiä koko asiasta. Täällä ei näyttänyt kenelläkään olevan arvonimeä eikä määrättyä asemaa. Lawrence Carmine esimerkiksi oli itämaiden tuntija; hän johti erästä lontoolaista laitosta, joka piti huolta intialaisista ylioppilaista, hän eli Geheimrath —

"Mikä?" kysyi mr Direck.

"Niin, mikä se nyt onkaan – Essexin kreivikunnanneuvos." Mutta hra Heinrichin kertomani mukaan ei kukaan siitä välittänyt. Ja kun mr Philbert, eräs hallituksen ministerejä, tuli kutsuihin, niin hän oli aivan kuin tavallinen ihminen. Vasta hänen mentyään hra Heinrich sai sattumalta tietää, että hän oli ministeri ja "right honourable"…

"Saksassa on kaikki täsmällistä. Jokainen tietää asemansa, jokaisella on paperinsa, jokaiselle määrätään mitä hänen tulee tehdä…"

"Mutta", virkkoi mr Direck silmäillen hehkuvia ruusuja, somaa lehtimajaa, kasvitarhamaan pitkää punaista aitaa ja kaukaa paistavaa viljapeltoa, "näyttäähän tämäkin sangen säännölliseltä".

"Se näyttää ammoin järjestetyltä", sanoi hra Heinrich.

"Ja ikäänkuin noudattelee tapojansa", lisäsi mr Direck samaan ajatusjuoneen.

Heidän mietiskelynsä keskeytyivät, kun puutarhaan saapui Teddy, sihteeri, ja intialainen nuori herra, hikisinä ja hyvällä tuulella. He kertoivat tulevansa "venerannasta". "Tuolla alempana" oli: nähtävästi lammikko ja siinä ruuhi, saari ja leikkivenhe. Uinnista ja soudusta keskusteltaessa ilmestyi puistosta päin mr Carmine vakavasti puhellen mr Britlingin vanhimman pojan kanssa. He olivat kävelleet ja jutelleet yhdessä. Ehdoteltiin nelikätistä badmintonia. Pelaajia valittaessa mr Direck, ja mr Lawrence Carmine jäivät pois ja lähtivät ruusutarhan toiseen päähän katsomaan auringonlaskua. Mr Direck käytti tilaisuutta hyväkseen hankkien vahvistuksen otaksumalleen, että vanhin poika oli nykyisen mrs Britlingin poikapuoli, ja äkkiä heränneen, etäällä kasvavaan esikkoryhmään kohdistuvan ihailun nojalla onnistui hänen suunnata kulku ohi lehtimajan, jossa iltavalaistuksen täytyi jo alkaa olla hieman liian heikkoa lukevalle miss Cornerille.

Miss Corner otettiin mukaan ihailemaan auringonlaskua. Hän jutteli mr Carminen kanssa ja osoitti mr Direckin mielestä suurta henkistä omaperäisyyttä. Hän sanoi "Päivänkaupungin" muistuttavan niitä kaupunkeja, joita poikaset toisinaan rakentelevat leikkihuoneensa lattialle. Hän väitti sitä mitä suloisimmaksi pikku kaupungiksi ja kertoi muutamia huvittavia yksityiskohtia. Hän kuvaili maalattuja seiniä, jotka tekivät Civitas Solis-kaupungissa kulkemisen sivistäväksi ja opettavaksi työksi. Hän kysyi mr Carminelta, Intian kirjallisuuden tuntijalta, miksi intialaisilla ja kiinalaisilla ei ollut mitään utopioja.

Mr Direckin mieleen ei ollut koskaan juolahtanut tiedustella syytä intialaisten tai kiinalaisten utopiain puutteeseen, ja mr Carmineakin tuon vajavaisuuden toteaminen näytti hämmästyttävän.

"'Alkukannan patriarkaalinen kylä on Intian ja Kiinan Utopia", vastasi mr Carmine, sittenkuin kysymystä oli hetkinen harkittu. "Tai ainakin se on heidän yhteiskunnallinen ihanteensa. He eivät kaipaa mitään utopioja."

"Utopiat syntyivät vasta kaupunkien mukana", sanoi hän, yhä kysymystä harkiten. "Ja ensimäiset kaupungit, jotka eivät nimenomaan kuuluneet hoveihin ja itsevaltiaitten päämajoihin, syntyivät laivojen mukana. Intia ja Kiina kuuluvat varhaisempaan kauteen. Laivat, kauppa, häiriöt, ulkomaiset suhteet, epävirallinen kirjallisuus, kritiikki – ja vihdoin tuo ajatus jonkinlaisesta yhteiskunnan uudelleenluomisesta…"

8

Sitten mr Direck joutui vanhimman pojan, Hughin huostaan ja ehdotti, ennakoiden mitä ei käynyt välttäminen, että mentäisiin kävelemään ruusutarhaan. Sinne he siis lähtivät.

"Luetteko utopioja?" tiedusteli mr Direck, englantilaiseen tapaan jättäen johdannon pois.

"Tietysti!" vastasi Hugh tullen heti tuttavalliseksi ja puheliaaksi.

"Me luemme niitä kaikin", selitti hän. "Englannissa kaikki puhuvat muutoksista, mutta koskaan ei mitään uudistusta tapahdu."

"Minä tapasin miss Cornerin lukemassa – mikä se nyt olikaan?

Päivänkansaa? – jotakin vanhaa italialaista teosta."

"Campanellaa", sanoi Hugh, ilmaisematta mitään miss Corneriin kohdistuvaa mielenkiintoa. "Englannissa ei muutu mikään, sillä ne, jotka haluavat jotakin uudistaa, muuttavat mieltänsä ennenkuin ehtivät muuttaa muuta. Minä olen ollut viimeisen puoli vuotta Lontoossa juttelemassa. Taideopinnoiksi sitä kutsutaan. Sitä ennen opiskelin luonnontieteitä ja siihen työhön aion jälleen ryhtyä. Eikö teidänkin mielestänne luonnontieteissä ole jotakin – jotakin vakavampaa kuin missään muussa?"

Mr Direck arveli inhimillisen luonnon moraalisten totuuksien olevan luonnontieteitä vanhempia, ja syntyi eräs noita jokapäiväisessä elämässä tavallisia keskusteluja, joissa lähdetään erilaisilta, epätäydellisesti määritellyiltä näkökannoilta ja jotka eivät johda tulokseen, vaan sammuvat itsestään. Hugh vaikutti häneen vapautuneemmalta kuin yksikään hänen tuntemistaan samanikäisistä amerikkalaisista ylioppilaista – mutta kysymyksessä ei tarvinnut olla minkään kansallisen eroavaisuuden; se oli kenties vain isän perintöä. Hän näytti lukeneen enemmän ja itsenäisemmin ja olevan hitaampi toimimaan. Lisäksi hän oli melkoisesti pidättyvämpi ja hillitympi.

Ennenkuin mr Direck ehti ryhtyä lähemmin tiedustelemaan nuorukaisen töitä ja tulevaisuudensuunnitelmia, oli viimeksimainittu kääntänyt keskustelun Amerikan oloihin. Hänen teki tavattomasti mieli päästä näkemään Amerikkaa. "Isäukko sanoo jossakin kirjassaan, että me täällä olemme jotakin, te siellä sitävastoin parhaillaan tulette joksikin. Täytyy olla suunnattoman innostuttavaa, kun tietää oman maansa olevan juuri muodostumassa…"

Mr Direck piti tuota mielenkiintoisena näkökohtana. "Me täällä emme ajattelekaan korjata mitään, ennenkuin on selvä luhistuminen käsissä", huomautti nuorukainen. "Ja silloinkin me vain pönkitämme."

Hänen sanansa tuntuivat virtaavan jonkinlaisesta uutterasta sisäisestä ajatusmyllystä. Tätä ennen mr Direck oli taipunut luulemaan tuota vaiteliasta, tarkkaavaa nuorukaista, joka käyskeli kädet taskussa ja hiukan kumarassa, araksi ja henkisesti kypsymättömäksi pojaksi. Mutta hänen päässään olikin ilmeisesti työ täydessä käynnissä…

"Miss Corner", alkoi mr Direck, tarttuen ensimäiseen tarjoutuvaan puheenaiheeseen. Mutta sitten hän muisti jo viisi minuuttia sitten sanoneensa saman asian.

"Mitä taidelajia", kysyi hän, "te nyt tutkitte Lontoossa ollessanne?.."

Ennenkuin kysymys ehti ollenkaan riittävästi vastatuksi, ilmestyivät molemmat pikkupojat puutarhaan ajaen kaikki "pukeutumaan" illallista varten. Sihteeri, Teddy, tuli isällisen avuliaana valitsemaan verhoja mr Direckille.

9

Mr Direck omisti täyden huomionsa tälle pukeutumisasialle, sillä hänellä ei ollut vähäisintäkään aikomusta esiintyä naurettavana miss Cornerin silmissä. Teddy toi hänen huoneeseensa kantamuksen, vaatekappaleita, joiden hän arveli sopivan.

"Mitä minä tulen esittämään?" kysäisi mr Direck.

"Meillä ei ole mitään erikoisia pukuja", vastasi Teddy. "Me vain puemme yllemme kirjavinta mitä käsiimme sattuu. Eihän siitä pukua synny, se on futurismia."

"Niin, mitäpä syytä olisikaan?" sanoi mr Direck, jota aate suuresti viehätti. "Miksipä olisimme aina menneihin aikakausiin ja muoteihin kytkettyinä?"

Hän hylkäsi erään verraten mefistomaisen, tulipunaisen puvun ja samoin erään ryövärityylisen sommitelman, joka nähtävästi oli tehty alkuaan mr Britlingille kuuluneesta vaatekappaleesta, ja hetkisen epäröityään hän päätti valita silkkiset mustat sukkahousut. Hänen ei tarvinnut hävetä sääriänsä. Täytteeksi hän koetteli useitakin Dower Housen pukuvarastoon kuuluvia loistavia kappaleita valiten vihdoin, hetkisen katseltuaan erästä purppuraista kultakirjovaatetta, ison neliskulmaisen silkkihuivin, jossa nähtiin kultafasaaneja muiden suurenmoisten ornamenttien ohella; sen hän heitti toogan tapaan ohuen silkki-ihokkaansa päälle – Teddy oli vaatinut häntä jättämään pois paidan "jos kerran tanssia aiotte" – ja kiinnitti sen isolla, viheriän lasin koristamalla rintaneulalla. Tämän komeuden yli tunsi hän päänsä kohoavan jokseenkin arvokkaana. Teddy ehdotteli kapeata, viheriää otsarihmaa, ja mr Direck koettikin sitä, mutta hylkäsi sen myöhemmin, syvennyttyään asiaan lähemmin peilin edessä. Hän jäi vielä suunnittelemaan tämän otsarihman vaikutusta miss Corneriin, kun Teddy lähti suorittamaan omia pikku valmistelujaan. Teddyn lähtö antoi hänelle tilaisuutta profiilitutkimusten toimeenpanemiseen käyttämällä Pystykuvastinta ja niskapeiliä apunaan – sihteerin läsnäollessa ei hänen arkuutensa olisi sallinut sellaiseen peilailuun ryhtymistä. Kokonaisvaikutelma oli täysin tyydyttävä.

"Ue-e-I!", virkkoi hän nauraen, "kukapa olisi uskonut?" ja hymyili peilikuvalleen itsetietoista amerikkalaista hymyänsä alas lähtiessään.

Seurue parhaillaan kokoontui paneliseinäiseen halliin muodostaen asetyleenikynttiläin valossa loistavan näyn tummaa taustaa vasten. Mustaan samettiviittaan ja mustiin silkkihousuihin pukeutunut mr Britling oli tummin tummista varjoista. Kirkkaimmat ilmestykset olivat miss Corner ja hänen sisarensa riikinkukonviheriältä ja hopealta hohtavissa puvuissaan, joiden verhoamina heidän notkeat ruumiinsa näyttivät käärmemäisiltä. He puhuttelivat saksalaista kotiopettajaa, joka oli muuttunut jonkinlaiseksi viheriäksi pumpulikasakaksi, kasakaksi, jolla oli silmälasit ja nahkahaarniska. Mrs Britling näytti ylhäiseltä ja komealta purppuranvärisessä intialaisessa puvussaan, ja hänen poikapuolensa esiintyi sirona ja hiljaisena mustaan ja punaiseen puettuna henkilönä. Teddy sai aikaan aitoegyptiläisen vaikutelman sotisovassaan, joka oli laadittu pesupöytäin takana yleisesti käytetystä kudonnaisesta. Pikkupojat mahdottoman laveine housuineen ja voineen olivat ryöväreitä, vyöt täynnä paperiveitsiä, leikkipistooleja ja muita aseita. Mr Carmine ja hänen nuori suojattinsa olivat saapuneet aitointialaisissa puvuissa; seurue sai sen vaikutelman, että mr Carmine oli mullah. Tätimäinen jalonenäinen nainen erosi koko tästä kevytmielisestä joukkiosta: hän esiintyi mustassa silkkipuvussa kultaisine vitjoineen. Hän ei näyttänyt voivan tehdä itseänsä naurettavaksi, vaikka hän nyökkäilemällä ja salaperäisesti hymyilemällä rohkaisi toisia hulluttelemaan. Oli hänellä sentään punaisia nauhoja tukkalaitteissaan. Eräs vieras perhe, johon kuului isä, kullankutrinen äiti ja kaksi nuorta tytärtä, oli juuri saapunut ja riisui päällysvaatteitaan isännän ja emännän avustamana.