Читать книгу Taras Bulba - Николай Гоголь, Gogol Nikolai Vasilevich, Nikolai Vasilievich Gogol - Страница 1

I

Оглавление

"Käännyhän, poikaseni! Kuinka oletkaan naurettavan näköinen! Mitä messupukuja teillä onkaan yllänne? Ovatko akatemiassa kaikki tuollaisessa asussa?"

Näillä sanoilla tervehti vanha Bulba molempia poikiaan, jotka olivat juuri palanneet kotiin Kiovan koulusta.

Pojat olivat vastikään laskeutuneet ratsailta. Siinä oli kaksi rotevaa nuorukaista, jotka vielä ujoina tuijottivat maailmaan kuni vasta koulunsa päättäneet ainakin. Heidän voimakkailla, terveillä kasvoillaan voi jo huomata ensimäisen viiksenalun, johon partaveitsi ei kuitenkaan vielä ollut kajonnut. He olivat kovin hämillään isänsä vastaanotosta ja seisoivat liikkumattomina, silmät maahan luotuina.

"Rauhassa, pojat, rauhassa! Antakaa minun oikein tarkastaa teitä", jatkoi isä, käännellen heitä puolelta toiselle. "Mutta aika pitkätpä on teillä mekot! Aika mekot onkin! Mokomia mekkoja en ole ilmoisna ikänä nähnyt. Mutta pistäköön jompikumpi teistä juoksuksi! Luulen, että liepeisiin kompastuu ja nenälleen tuiskahtaa."

"Älä naura, taatto, älä naura!" sanoi vihdoin vanhempi poika.

"Kuulkaapas sitä! Eikö tälle saisi nauraa?"

"Eipä vain, ja niin taatto kuin oletkin, selkään annan, jos meille naurat!"

"Jopa olet aika poika! Isällekö selkään!" ihmetteli Taras Bulba ja peräytyi muutaman askeleen.

"Vaikkapa isällekin. En salli kenenkään itseäni loukata."

"Kuinka tahdot kanssani tapella? Ehkä nyrkeillä?"

"Minulle yhdentekevää."

"No, ruvetkaamme nyrkkisille!" puhui Bulba vetäen hihansa ylös.

"Saanhan nähdä, mikä olet miehiäsi nyrkkeilyssä!"

Ja tervehdysten asemesta pitkällisen erilläolon jälkeen rupesivat isä ja poika antamaan toisilleen iskuja kylkeen ja rintaan, milloin peräytyen, milloin uudestaan hyökäten.

"Mutta katsokaahan, hyvät ihmiset: ukko on tullut aivan höperöksi, järkensä menettänyt!" valitti heidän laiha, kalpea ja hyväsydäminen äitinsä, joka oli pysähtynyt kynnykselle, eikä vielä ollut ehtinyt syleillä hellästi rakastamiansa lapsia. – "Lapset ovat juuri tulleet kotiin, toista vuotta ovat olleet poissa, ja ukon päähän pälkähti ruveta nyrkkeilyyn."

"Tappelee kuin mies!" sanoi Bulba keskeyttäen ottelun. "Totta tosiaan, hyvin tappelee", vahvisti hän järjestäen vaatteitansa. "Eipä olisi tarvinnut koetellakaan. – Hänestä tulee kelpo kasakka! No, terve poikaseni. Tervehtikäämme nyt toisiamme." Ja isä ja poika suutelivat toisiaan. "Hyvin tehty, poikaseni. Anna jokaiselle selkään samalla tavoin kuin minuakin löylytit! Älä mukaudu kellekään! Mutta kummallinen sinulla sittenkin on asu. Mikä nuora tuostakin riippuu? – Entäs sinä, maitoparta, mitä sinä siinä niin seistä toljotat kädet suorina?" puhui hän kääntyen nuorempaan poikaan; "etkö sinäkin tahdo minua peitota?"

"Kaikkea sitä kuuleekin!" puhui äiti syleillen nuorempaa poikaa. "Voiko ajatellakaan, että poika isäänsä löisi! Ja tällainen hetkikö sitten olisi siihen sopiva? Lapsi-parka on pitkän matkan jälkeen väsynyt" – tämä lapsi kävi jo kolmattakymmentä ja oli täsmälleen sylen mittainen – "lapsenhan pitäisi saada syödä jotain ja levähtää, mutta isä vain haastaa tappeluun!"

"Näen, että olet lellipoika", sanoi Bulba. "Mutta älä kuuntele, poikaseni, äitiä. Hän on akka, ei hän mitään ymmärrä. Pois hemmottelu! Avara kenttä ja kelpo ratsu – siinä teidän viihdytyksenne. Katsokaa tätä miekkaa – siinä teidän äitinne! Se on pelkkää pötyä, mitä päähänne päntätään: koulu ja kirjat, aakkoset ja viisaustiede. Siitä kaikesta minä huolin viis!" Ja vielä lisäsi Bulba sellaisen sanan, jota ei voi painetussa tekstissä käyttää. "Mutta odottakaapas, kun tulevalla viikolla lähetän teidät Koskentaka. Siellä saatte oppia. Siellä on teidän koulunne, siellä vasta miehistytte."

"Ja viikonko vain saavat olla kotona?" sanoi kyynelsilmin ja valittavalla äänellä vanha äiti. "Eivät saa poloiset levähtää, eivät kotopaikkojaan katsella, ja minä raukka en saa kyllikseni silmätä rakkaita lapsiani."

"Älä poraa, akka! Ei kasakka viihdy helmaväen parissa. Sinä kyllä kätkisit heidät hameesi alle ja istuisit sitten kuin kana muniansa hautomassa. Mene, tuo meille mitä talossa parasta on ja kata pöytä. Äläkä tuokaan hunajakakkuja, leivoksia ja muita namusia. Tuo meille kokonainen lammas pöytään ja simaa miehen ikäistä. Ja viinaa tuo myös, ei maustimilla pilattua, vaan puhdasta ja vaahtoisata, jotta kuohuu kuin vimmattu."

Bulba saattoi poikansa tupaan, josta kaksi pulskaa, punaposkista palvelustyttöä kultakoristeet kaulassa vikkelästi juoksi pihalle. Nähtävästi olivat he säikähtyneet nuorten herrain tulosta tai ehkä vain noudattivat naisten yleistä tapaa: kiljaista ja kiitää pakoon, kun miehen näkevät, ja sitten kauan aikaa peitellä hihallaan hehkuvia poskiaan. Tupa oli sisustettu sen kovan, sotaisen ajan maun mukaan, jolloin Ukrainassa alkoivat ottelut ja taistelut itsenäisyydestä. Kaikki oli siellä puhdasta, värisavella siveltyä. Seinällä riippui miekkoja, pamppuja, lintuverkkoja, kalanpyydyksiä ja pyssyjä, sirosti koristettu ruutisarvi, kullatut suitset ja hopeahelainen marhaminta. Tuvan ikkunat olivat pienet, pyöreillä, himmeillä laseilla varustetut, jommoisia enää tapaa vain vanhoissa kirkoissa ja joiden läpi ei voi nähdä muuten kuin kohottamalla ylös ruudut. Ovien ja ikkunain pielet olivat punaisiksi maalatut. Nurkkahyllyllä oli ruukkuja ja pulloja vihreästä ja sinisestä lasista, sirotekoisia hopeapikareita, kullattuja maljoja venetsialaista, turkkilaista ja tsherkessiläistä tekoa. Ne olivat joutuneet Bulban haltuun monien käsien kautta, niinkuin silloisina uljaina aikoina oli tavallista. Koivuiset lavitsat ympäri seiniä, suuri pöytä tuvan perällä pyhimyskuvain alla, leveä uuni pankkoineen, päällystetty kirjavilla kaakeleilla – kaikki tuo oli tuttua nuorille uroillemme, jotka joka vuosi tulivat kotia lupa-ajaksi. He tulivat aina käyden, koska koululaisilta ratsastaminen oli kielletty. Mutta kun he nyt tällä kertaa pääsivät vapaiksi koulusta, oli Bulba lähettänyt heidän käytettäväkseen kaksi nuorta oritta.

Poikien tulon johdosta käski Bulba kutsua luokseen kaikki kasakkain osastopäälliköt, jotka vain olivat tavattavissa. Heti saapuikin kaksi näistä sekä Bulban vanha toveri, esauli [kasakkakapteeni] Dmitri Tovkatsh. Isä esitteli heille heti poikansa puhuen:

"Katsokaa kahta pulskaa poikaa. Sjetshiin heidät pian lähetän."

Vieraat onnittelivat Bulbaa ja hänen kahta poikaansa ja sanoivat, että oikein hän menettelee ja ett'ei parempaa oppia voi nuori mies saada kuin Koskentaan Sjetshistä.

"Ja pöytään nyt, ystävät; jokainen etsiköön itselleen paikan, mistä paraimman löytää. No, pojat, ensin ottakaamme ryypyt!" puheli Bulba. "Jumala teitä siunatkoon! Terveydeksenne, pojat! Sinun maljasi, Ostap, ja sinun Andrei! Suokoon Jumala, että aina sodassa olisitte uljaita! Sotikaa uskottomia vastaan, turkkilaisia ja tataareja vastaan; ja kun puolalaiset alkavat uskontonne vahingoksi vehkeillä, niin heitäkin vastaan sotikaa. Kas niin, ojenna tänne pikarisi; hyvääkö on viina? Mutta kuinka viina on latinaksi? Niinpä niin, hölmöjä olivat latinalaiset, he eivät edes tienneet, onko maailmassa viinaa olemassa. Mutta mikä olikaan hänen nimensä, joka latinalaisia runoja kirjoitti? En ole suuresti kirjoja viljellyt; mistäpä minä tietäisin! Mutta taisi olla Horatius, vai mitä?"

"Katsos vain ukkoa!" ajatteli vanhempi Ostap; "kaikkia se vanha kettu tietääkin, vaikka on olevinaan tyhmä."

"Arvelen, että koulun rehtori ei antanut teidän viinaa haistaakaan", jatkoi Taras. "Mutta sanokaapas pojat suoraan – kyllä kai koivuvitsoilla ja luudilla pehmitettiin selkänahkojanne ja muita ruumiinosianne? Ja kun liian viisaiksi tulitte, niin ehkäpä jo raippojakin saitte maistaa. Arvelen, ettei ainoastaan lauantaisin, vaan ehkä myös keskiviikkoisin tai torstaisin?"

"Ei kannata, taatto, muistellakaan", vastasi kylmäverisesti Ostap; "mikä on ollutta, se on mennyttä!"

"Mutta tulkootpa nyt!" sanoi Andrei. "Älkööt enää koskeko! Ken vain lähelle tulee, saa maistaa kasakan kalpaa."

"Hyvin sanottu poikaseni, hyvin! Ja olkoon menneeksi, minäkin lähden kanssanne! Totta tosiaan lähdenkin. Mikä lempo minua täällä voi pidättää? Ettäkö rupeisin tattaria kylvämään ja vuohia ja sikoja paimentamaan ja muijaani kisuuttelemaan? Pois sellaiset ajatukset, olen kasakka sielultani! Lähden kanssanne Koskentaka – siellä on reipasta elämää. Jukoliste, minä lähden!" Ja vanha Bulba vähitellen kiihtyi kiihtymistään, suuttui vihdoin kokonaan, nousi pöydästä ja ojentautuen suoraksi polkasi jalkaa. "Huomenna jo lähdemme! Miksi viivytellä? Ei vihollisia voiteta täällä istuessamme! Mitä me tällä tuvalla teemme ja näillä astioilla?" Tämän sanottuaan alkoi hän viskellä pulloja ja patoja ympäri pirttiä.

Vaimo-parka, joka jo oli tottunut tällaisiin mielenpurkauksiin, katseli tuota kaikkea surumielin lavitsalla istuessaan. Hän ei uskaltanut hiiskua sanaakaan, mutta kuullessaan tuon hänelle niin kauhean päätöksen ei hän voinut pidättää kyyneleitään; hän silmäili lapsiansa, jotka uhattiin niin kohta viedä pois hänen luotansa, – ja mahdoton on kuvailla sydäntäsärkevää, äänetöntä tuskaa, joka kuvastui hänen silmissään ja yhteenpuristuneissa huulissaan.

Bulba oli hirveän itsepäinen. Hän oli niitä luonteita, joita saattoi syntyä vain sotaisella 15: nnellä vuosisadalla tuossa Euroopan kolkassa, missä kansa eli vielä puoleksi paimentolaiselämää, – jolloin mongolilaislaumat olivat hävittäneet, poroksi polttaneet koko etelä-Venäjän, jolloin mies menetettyään talonsa ja tavaransa yltyi uhmaiseksi uskalikoksi, jolloin hän vihollisnaapurien ahdistamana tottui katsomaan vaaraa rohkeasti silmiin, vähääkään välittämättä hengestään. Silloin vanhojen slaavilaisten rauhainen mieli syttyi sotaiseen leimuun ja sai alkunsa kasakka-elämä – vapaa, huima puoli venäläisten luonteessa pääsi vauhtiin. Silloin täyttyivät kaikki virtain rannat, kaalamopaikat ja muut asutukseen sopivat seudut kasakoilla, joitten lukumäärää ei kukaan tuntenut ja jotka rohkeasti vastasivat Turkin sulttaanille, kun hän tiedusteli heidän lukuansa: "Kuka meidän lukuamme tietäisi, äärettömän aron olemme täyttäneet, – missä mätäs, siellä kasakka."

Kasakkalaisuus oli todellakin omituinen Venäjän voiman ilmiö, sen oli kauhea hätä puristanut kansan rinnasta. Missä ennen oli maakyliä, pieniä kaupunkeja, joissa paimenet ja metsämiehet asustivat, – missä ennen olivat vallinneet keskenään taistelevat pikku ruhtinaat, sinne nousi pelottavia uutisasutuksia, joita yhdisti yhteinen vaara ja viha kristinuskon vihollisia vastaan. Historiasta on tunnettua, kuinka heidän alituiset taistelunsa ja levoton elämänsä pelastivat Europan muhamettilaisten lakkaamattomilta hyökkäyksiltä. Puolan kuninkaat, jotka olivat pikku ruhtinaiden jälkeen tulleet näitten alueiden valtiaiksi, käsittivät kasakkain merkityksen ja tällaisen sotaisen, ankaran elämän edut. He kiihottivat: kasakoita tällaiseen elämään ja mielistelivät heitä. Heidän kaukaisen valtansa alla kasakkain omasta keskuudestaan valitsemat hetmanit (päälliköt) muodostivat väestöstä rykmenttejä ja kyläkunnasta säännöllisiä sotapiirejä.

Tämä ei ollut mikään varsinaiseen sotarintamaan järjestetty armeija; sen olemassaoloa ei kukaan huomannut. Mutta kun syttyi sota, silloin oli jokainen kahdeksan päivän kuluessa valmiina taisteluun ratsunsa selässä ja täysissä aseissa, kaikkena korvauksenaan vain kultaraha kuninkaalta, ja kahden viikon kuluttua oli jo kunnossa sotajoukko, jommoista ei tavallisen nostoväen avulla olisi voitu aikaansaada. Sotaretken päätyttyä palasi sotilas niityilleen ja pelloilleen Dnjeprin rantamille, harjotti kalanpyyntiä ja eli vapaata kasakkaelämää. Ulkomaalaiset syystäkin ihmettelivät hänen tavatonta kuntoansa. Ei ollut ammattia, joka olisi kasakalle ollut outo: hän poltti viinaa, valmisti rattaita, jauhoi ruutia, harjotti puu- ja rautasepän ammattia, vietti huimaa elämää pidoissa ja juomingeissa niinkuin venäläinen ainakin.

Paitsi varsinaisia sotakasakoita, jotka aina katsoivat velvollisuudekseen ilmaantua määräpaikkaan sodan syttyessä, saattoi milloin hyvänsä, varsinkin kun suuri vaara uhkasi, koota suuren joukon vapaaehtoisia. Ei tarvittu muuta kuin että kasakkakapteenit menivät kylien ja kauppalain toreille ja huusivat täyttä kurkkua rattailtansa: "Kuulkaa, te oluenpanijat! Lakatkaa jo olutta valmistamasta ja pankolla makaamasta ja lihavilla ruumiillanne kärpäsiä syöttämästä. Sankarin maine ja kunnia odottaa teitä! Kuulkaa, te auramiehet, tattarin kylväjät, akkaväen suosijat! Älkäät enää auran kurjessa kulkeko ja keltaisia kenkiänne mullassa ryvettäkö; ei ole nyt miehen aika kapakassa istua ja urhon voimaa hivuttaa; kasakkain maine kutsuu teitä!" Ja nämä sanat vaikuttivat kuin säkenet kuivaan puuhun. Kyntömies rikkoi auransa, oluenpanijat heittivät loukkoon ammeensa ja särkivät tynnörinsä, käsityöläiset ja kauppiaat heittivät sikseen ammatit ja puodit ja kaikki nousivat ratsaille. Sanalla sanoen, venäläinen luonne levitti siipensä huimaan lentoon.

Taras oli vanhanaikainen, karaistunut kasakkapäällikkö; hän oli kerrassaan luotu sodan melskeisiin; luonteeltaan oli hän karkea, mutta suora. Siihen aikaan alkoi jo Venäjän aatelistossa huomata Puolan vaikutusta. Monet jäljittelivät puolalaisten tapoja, elivät ylellisesti, pitivät suurilukuista palvelijakuntaa, haukkoja, metsästäjiä, antoivat komeita päivällisiä. Tällaisesta menosta ei Taras voinut pitää. Hän rakasti yksinkertaista kasakkaelämää ja oli riitaantunut niiden toverien kanssa, jotka noudattivat Puolan pääkaupungissa vallitsevia tapoja; heitä hän moitti Puolan herrojen orjiksi.

Aina väsymättömänä toimessaan piti hän itseään oikeauskoisuuden laillisena suojelijana. Lupaa kysymättä meni hän kaikkialle, missä vain maanvuokraajat alustalaisiaan ahdistelivat ja vaativat laittomia veroja. Itse hän sinne kasakkainsa kera läksi ja riidat ratkaisi. Hän oli ottanut säännökseen, että kolmessa tapauksessa pitää aina miekkaan tarttua, nimittäin: kun komisariot eivät kunnioittaneet kylän vanhimpia, vaan seisoivat lakit päässä; kun pilkattiin oikeauskoisuutta, eikä pidetty esi-isien tapoja pyhinä, ja kolmanneksi, kun vihollisina oli turkkilaisia ja uskottomia, joita vastaan hän piti aina luvallisena nousta sotaan kristinuskon puolesta.

Nyt hän jo ennakolta tunsi mielihyvää ajatellessaan, kuinka hän molempien poikiensa kanssa tulee Sjetshiin ja sanoo: katsokaa, millaisia kelpo poikia olen teille tuonut; kuinka hän esittää heidät uljaille, tappelussa karaistuneille sotaveikoille; kuinka hän näkee poikiensa edistyvän sotataidossa ja juomingeissa, jotka myös kuuluivat ritarin vaatimuksiin. Aluksi oli hän aikonut lähettää heidät sinne yksin, mutta nähdessään heidän reippautensa, heidän kookkaat vartalonsa ja voimakkaat ruumiinsa, tunsi hän sotaisen henkensä taas heräävän ja päätti jo huomispäivänä lähteä heidän kanssaan.

Hän oli jo täydessä puuhassa, antoi käskyjä, valitsi hevoset ja satulat pojilleen, kävi katsomassa talleissa ja aitoissa ja määräsi palvelijat, joiden piti huomena tulla heidän mukaansa. Sijaispäälliköksi valitsi hän siksi aikaa esauli Tovkatshin, antaen tälle ankaran määräyksen heti saapua koko sotajoukon kanssa, kun hän vain Sjetshistä lähettää sanoman. Vaikka hän olikin vähän liikoja maistanut ja pää oli raskas, ei hän kuitenkaan mitään unohtanut. – Kaskipa hän vielä juottaa hevoset ja panna niille seimeen paraita nisuja. Väsyneenä hän vihdoin palasi tupaan.

"No, pojat, nyt nukkumaan! Huomenna on uusi päivä edessä. Mutta älä, akka, vuoteitamme järjestä – niitä emme tarvitse, me nukumme pihalla."

Pimeys oli vasta peittänyt taivaan, mutta Bulban oli tapana panna aikaisin maata. Hän heittäytyi matolle ja peitti itsensä lammasnahkaisilla turkeilla, sillä öinen tuuli oli hyvin viileä, ja Bulba rakasti kotona ollessaan lämmintä peitettä. Pian oli hän vaipunut uneen, ja hänen esimerkkiänsä seurasivat kaikki muut; kaikkialta kuului kuorsausta ja pitkiä, tasaisia henkäyksiä. Ensimäisenä vaipui uneen vartija, sillä hän oli nuorten herrain tulon johdosta juonut enemmän kuin muut.

Ainoastaan äiti vielä valvoi. Hän oli istuutunut vieretysten makaavien poikiensa pääpuoleen. Kammalla hän suori heidän tuuheita kutrejaan ja kyynelillään kasteli niitä. Hän tarkasteli heitä, katseli kiihkeällä äidin hellyydellä, eikä voinut heitä kyllikseen silmäillä. Omilla rinnoillaan hän oli heitä elättänyt, hän oli heidät kasvattanut, hellitellyt heitä – ja ainoastaan lyhyen, pian haihtuvan hetken hän sai nyt pitää heitä näkyvissään. "Poikani, armaat lapseni! mikä on kohtalonne oleva? Mikä tulevaisuus odottaa teitä?" – niin hän haastoi, ja kyyneleet pysähtyivät ryppyihin, jotka olivat muuttaneet hänen ennen niin kauniit kasvonsa.

Hän oli todellakin säälittävä, niinkuin jokainen nainen tällä sotaisella aikakaudella. Hetkisen oli hän vain saanut tuntea rakkauden viehätystä, vain intohimon ensimäisessä huumauksessa, nuoruuden tulisten tunteiden purkauksessa, ja pian jo hänen hurjapäinen viehättäjänsä hänet hylkäsi, mieltyen enemmän miekkaansa, tovereihinsa ja juominkeihin. Hän näki miehensä pari kolme kertaa vuodessa, ja kului usein vuosikausia, ettei vaimo hänestä mitään kuullut. Ja silloin kun he yhdessäkin olivat, millaista oli hänen elämänsä? Hän kärsi loukkauksia, jopa ruumiillista kuriakin. Harvat olivat ne hyväilyt, jotka hän sai osakseen, ja sekin vähä tapahtui armosta; vaimoparka oli jonkunlainen omituinen olento tässä naimattomien ritarien joukossa, joihin vallaton kasakkaelämä painoi karkean leimansa. Nuoruus ilman nautintoja oli vilahtanut hänen ohitsensa, ja hänen verevät poskensa ja kaunis povensa olivat kuihtuneet ilman hyväilyjä, ja ennenaikaiset rypyt olivat niihin uurtaneet jälkensä.

Koko hänen rakkautensa, kaikki tunne-elämä, kaikki se, mikä on hellää ja kiihkoisaa naisessa – kaikki tuo oli hänessä muuttunut äidinrakkaudeksi. Kuni aavojen lokki hän innokkaasti, intohimoisesti, kyynelehtien liehui lastensa ääressä. Hänen poikansa, rakkaat poikansa riistetään häneltä – hän ei saa heitä ehkä koskaan enää nähdä! Ehkä jo ensi taistelussa tatarilainen silpasee heiltä kaulan, eikä hän saa milloinkaan tietää, missä lepäävät heidän hylätyt ruumiinsa, joita ahnas korppi nokkii; ja jokaisesta heidän veripisarastaan hän kuitenkin olisi valmis uhraamaan elämänsä. Nyyhkien katseli hän heitä silmiin, kunnes vastustamaton uni ne ummisti. – "Ehkäpä Bulba herättyänsä siirtääkin matkansa pari päivää tuonnemmaksi; kenties liiallinen juominen illalla vaikutti hänen tekemään noin äkillisen päätöksen."

Kuu oli jo kauan valaissut taivaan korkeudesta koko pihaa ja siinä nukkuvia miehiä sekä tiheitä pensaita joihin taloa ympäröivä aita oli vajonnut näkymättömiin. Äiti yhä vielä istui rakkaitten poikiensa vieressä, siirtämättä heistä katsettaan. Unta hän ei ajatellutkaan. Jo olivat hevoset, aavistaen aamunkoittoa, laskeutuneet ruoholle ja herenneet syömästä. Pajukon ylimmäiset lehdet alkoivat jo vavahdella, ja vähitellen ensimäiset valonsäteet laskeutuivat niitä pitkin alimpiin oksiin saakka. Väsymystä tuntematta istui äiti aamunkoittoon asti ja toivoi yön kestävän niin kauan kuin mahdollista. Arolta kajahti varsan kimakka hirnunta. Punainen loimu kirkasti taivaanrantaa.

Bulba heräsi äkkiä ja hypähti jalkeille. Hyvin muisti hän kaiken, mitä oli edellisenä iltana määrännyt.

"Ylös, miehet, jo olette riittävästi nukkuneet. Juottakaa hevoset.

Mutta missä on se akka?" – Siten hän tavallisesti nimitti vaimoaan. – "Joudu, akka, valmista meille jotain syötävää; pitkä on tie edessämme."

Vaimo-parka, joka näki viimeisen toivonsa haihtuvan, kiirehti alakuloisena tupaan. Sillä välin kun hän vesissä silmin valmisti aamiaista, jakeli Bulba käskyjään, hääri tallissa ja valitsi pojilleen parhaimmat koristukset. Opistolaiset olivat yht'äkkiä muuttuneet: entisten likaisten jalkineittensa asemasta saivat he nyt uudet punanahkaiset saappaat hopeaisine kannuksineen; jalkaansa he vetivät roimahousut, leveät kuin Mustameri ja varustetut tuhansilla poimuilla ja koristuksilla; tulipunainen päällysnuttu oli sidottu kauniilla vyöllä, johon pistettiin turkkilaiset pistoolit. Miekka kalisi kupeella. Heidän hieman päivettyneet kasvonsa näyttivät entistä kauniimmilta ja kalpeammilta. Mustat viikset olivat vaikuttavana vastakohtana nuorten kasvojen vaalealle hipiälle. Pulskilta he nyt näyttivät mustissa lammasnahkalakeissaan, joiden päällys oli kullalla kirjailtu. Äiti-parka! Heidät nähtyään hän jäi sanattomaksi ja kyyneleet pysähtyivät hänen silmiinsä.

"Nyt, pojat, on kaikki kunnossa! Ei auta vitkastella", lausui vihdoin vanha Bulba. "Nyt täytyy meidän kaikkien ennen lähtöämme kristittyjen tavan mukaan istahtaa rukoilemaan. – Siis, äiti, siunaa poikasi", jatkoi Bulba; "rukoile Jumalaa, että he taistelisivat urhoollisesti, puolustaisivat ritarin kunniaa ja kristinuskoa, ja jos toisin tekevät – niin menehtykööt, jott'ei jälkiäkään heistä jäisi! Menkää, pojat, äitinne luo, sillä äidin rukous suojelee teitä maalla ja merellä."

Ja heikko äiti syleili poikiaan, otti povestaan kaksi pientä pyhimyskuvaa ja ripusti ne nyyhkien heidän kaulaansa: "Varjelkoon teitä Jumalan äiti… Älkää, pojat, unhoittako äitiänne … lähettäkää hänelle edes muutamalla sanalla tietoja itsestänne." Enempää hän ei voinut puhua.

"No, lähtekäämme, lapset!" virkkoi Bulba. Portaiden edessä seisoivat hevoset satuloituina. Bulba hypähti Mustansa selkään, joka vauhkona karkasi syrjään, kun tunsi selässään parinkymmenen leiviskän painon, sillä Taras oli tavattoman raskas ja ruumiikas.

Kun äiti näki, että pojat jo olivat istuutuneet hevostensa selkään, heittäytyi hän nuoremman luo, jonka kasvoissa voi huomata jonkunlaista hellyyttä. Hän tarttui poikansa jalustimeen, likistyi hänen satulaansa vasten ja epätoivossaan ei laskenut häntä käsistään. Kaksi rotevaa kasakkaa tarttui häneen ja kantoi hänet varovasti tupaan. Mutta kun he olivat jo lähteneet portista, riensi hän vanhuudestaan huolimatta nopeana kuin kauris ulos portista, käsittämättömällä voimalla pysäytti hevosen ja syleili toista poikaa mielettömän, hillittömän rajusti. Hänet kannettiin uudestaan pirttiin.

Apeina ratsastivat nuoret kasakat pidättäen kyyneleitään, sillä he pelkäsivät isäänsä, joka kuitenkin myös oli vähän liikutettu, vaikka hän koetti sitä salata. Kappaleen matkaa kuljettuaan katsoivat he taakseen: heidän talonsa oli ikäänkuin maahan vajonnut – näkyi ainoastaan kaksi savupiippua ja puiden latvat, joissa he olivat ennen kuin oravat kiipeilleet. Vielä levisi heidän edessään niitty, joka johdatti heille mieleen koko heidän nuoren elämänsä, siitä saakka, kun he olivat piehtaroineet sen tuoreella nurmella, siihen asti, kunnes odottelivat mustasilmäistä kasakkatyttöä, joka arkana ja nopsajalkaisena kiiti sen poikki… Nyt ei näkynyt muuta kuin kaivon vipu, jonka päähän oli kiinnitetty rattaanpyörä ja tasanko, jota pitkin he kulkivat, tuntui vuorelta, joka peitti kaiken taaksensa…

Hyvästi lapsuus, leikit, kaikki, kaikki!

Taras Bulba

Подняться наверх