Читать книгу Demonien ruhtinatar - Николай Гоголь, Gogol Nikolai Vasilevich, Nikolai Vasilievich Gogol - Страница 1

Nikolai Vasiljevuitsh Gogol on saanut osakseen mainetta ja ihailua Venäjän kirjallisuuden realistisen suunnan varsinaisena uranuurtajana, venäläisen draaman luojana, ja maansa kirjallisuuden kenties suurimpana ja terveimpänä humoristina.

Gogol syntyi 12 p. maalisk. 1809 Sorovintsassa, Poltavan ja Mirgorodin kihlakuntien rajalla, isänsä, vähävenäläisen kirjailijan maatilalla. Hän vietti lapsuutensa vähävenäläisen luonnon ja tapojen välittömässä keskuudessa, oppi jo nuorena rakastamaan isänmaataan, mikä tunne hänessä oli voimakas koko hänen elämänsä ajan. Hurmaava Ukrainan luonto, kansan laulut, sadut ja kertomukset rikastuttivat pojan mielikuvitusta ja kehittivät hänen luovaa voimaansa. Isän viehättävät kertomukset taas tutustuttivat hänet Vähävenäjän historialliseen entisyyteen. Isä käytti poikaansa teatterissa, herättäen hänessä rakkauden näytelmätaiteeseen. Äidin, haaveilevan ja uskonnollisen naisen vaikutus poikaan oli aivan toinen. Hän kertoi pojalleen räikein värein kuvauksia viimeisestä tuomiosta, paratiisin autuudesta ja ikuisesta piinasta, vaikuttaen osaltaan sen äärimmäisen mystillisyyden kehitykseen, johon hän sittemmin joutui.

Päätettyään opintonsa Neshinin lyseossa, läksi Gogol joulukuussa v. 1828 Pietariin hehkuvana romantikkona, täynnä ylpeitä haaveita, mutta lyseosta saamansa tiedot hyvin puutteellisina ja maailmankatsomuksensa sangen keskiaikaisessa asussa, "Hans Kühelgarten" – niminen runoidylli ja joukko suosituskirjeitä matkalaukussa. Suosituskirjeistä ei ollut mitään apua. Hänen yrityksensä päästä näyttämötaiteen palvelukseen ei onnistunut. Hänen idyllinsäkin sai niin kylmän arvostelun, että hän poltti koko painoksen. Monien vaiheiden perästä sai hän vihdoin paikan apanasiosaston kansliassa. Mutta huono palkka ja raskas, koneellinen kirjurin työ ei tietysti voinut tyydyttää kunnianhimoista nuorukaista. Ja niinpä hän joka päivä alkoi tuntea yhä enemmän ja enemmän kutsumusta kirjailijan uralle. Mutta kahden vuoden ankara kokemus pakotti hänet laskeutumaan sentimentaalisen romantikan pilventakaisista korkeuksista elävän todellisuuden pohjalle.

Kotiseutuikävä, jota Pietarin synkkä ja kylmä taivas, nälkä ja kuolettava kansliatyö yhä kiihdyttivät, johti Gogolin siihen, että ihana Ukraina alkoi hänelle esiintyä erikoisena runollisena lumomaana, ja niin päätti hän kuvata sen hurmaavassa, tenhoavassa runoudessa. Tuloksena olivat "Iltoja maalaistalossa Dikankon luona", joka perusti Gogolin maineen. Ensimäinen tämän sarjan kertomus "Juhannusaattoyö" julkaistiin v. 1830 "Otetshestvenni Sapiskissa" suuresti muutettuna. Samana vuonna Gogol tutustui Ihukovskiin ja Pletneviin, joista viimeksi mainittu hankki hänelle opettajan paikan Isänmaallisessa opistossa, jossa hän oli inspehtorina. Kaikki tämä sai aikaan täydellisen käännöksen Gogolin elämässä. Mutta kaikkein tärkein ja terveellisin oli hänelle tutustuminen Pushkiniin ja liittyminen hänen piiriinsä. Pushkinin vaikutus Gogoliin oli suuri. Eipä syyttä hän pitänytkään Pushkinia opettajanaan, jota hän sai kiittää maineestaan ja menestyksestään kirjallisessa toiminnassaan. Pushkin ensimäisenä käsitti ja arvosteli hänen lahjansa niin suuriksi, että antoi hänelle aiheet "Revisoriin" ja "Kuolleisiin sieluihin", joita hän itse oli aikonut käyttää.

Näiden henkilöitten vaikutuksesta laajeni pian Gogolin näköpiiri; hänessä heräsi halu täydentää lyseossa saamiansa tietoja. Samalla myöskin hänen taiteellinen luomiskykynsä alkoi vuosi vuodelta yhä enemmän kukoistaa, kehittyä ja saavuttaa sitä laajuutta ja syvyyttä, jotka ovat osoittaneet hänelle paikan Venäjän klassikkojen vierellä.

"Iltojen" menestys antoi Gogolille tilaisuuden matkustaa kotiseudulleen. Täällä häntä odotti suuri pettymys. Meluavan, loistavan pääkaupunkielämän jälkeen ei hänelle enää syntymäseutu kuvastunut läheskään siinä runollisessa valossa, josta hän pääkaupungissa oli uneksinut. Varsinkin säälittävältä, tuskallisen yksitoikkoiselta, sivistymättömältä, törkeän taikauskoiselta tuntui hänestä puolisivistyneitten vähävenäläisten tilanomistajain kaikellaista äitelyyttä täynnä oleva elämä. Ja niin alkoi ensikerran jokapäiväisen elämän likaisuus ja typeryys herättää hänen huomiotansa; ensi kerran heräsi hänessä hänen ihmeellinen "maailmalle näkyvä naurunsa", joka kätki itseensä "kyyneleitä, joita maailma ei nähnyt." Kaikista hänen seuraavista teoksistaan aina vuoteen 1835 saakka voi päättää, että juuri tähän aikaan tapahtui Gogolissa kääntymys vähävenäläisestä romantikasta täydelliseen realismiin. Tällaisia nimittäin ovat hänen teoksensa, jotka kahdessa osassa "Arabeskeja" ja "Mirgorod" v. 1835 ilmestyivät: toisissa on vielä "Iltojen" romantinen luonne, kuten "Wiissä" (nyt julkaistavan kirjasen oikea nimi, tarkoittaa "maahiaisten ruhtinasta"), joka tässä suomalaiselle lukijalle esitetään, "Taras Bulbassa" ja "Muotokuvassa." Samoissa kokoelmissa me jo tapaamme realistisia kertomuksia, täynnä naurua kyynelten takaa. Tällaisia ovat esim. "Kuinka Ivan Ivanovitsh riitaantui Ivan Nikiforovitshin kanssa", jossa hänen huumorinsa pulppuaa erinomaisen raikkaana ja mehevänä.

Gogolin pääteokset ovat "Revisori" ja "Kuolleet sielut." "Revisori" on, kuten tunnettua, murhaavaa ivaa venäläisestä virkamiesmaailmasta, jonka ruoskimisessa samalla ilmenee Gogolin huumorin hyväntahtoinen ja sydämellinen sävy. Sekä aitovenäläisten olojen kuvauksena että eheänä, taiteellisena draamateoksena on "Revisori" huomattavimpia tuotteita Venäjän kirjallisuudessa, samoin kuin se on venäläisen näytelmän, s.o. varsinaisen taidenäytelmän esikoinen.

Näytelmä esitettiin ensi kerran Aleksanterin teatterissa Pietarissa 19 p. huhtik. 1836 keisari Nikolai I luvalla, eikä se sen jälkeen ole joutunut pois teatterin ohjelmistosta.

Lupa "Kuolleitten sielujen" painattamiseen saatiin vasta suurten ponnistusten jälkeen. Se oli voimakas, mitä laajakantoisin isku maaorjuusjärjestelmää vastaan, joka vielä silloin oli voimassa Venäjällä. "Kuolleitten sielujen" ensimäinen osa ilmestyi v. 1842.

Ja tähän päättyikin Gogolin elämän ja tuotannon loistokausi. Tämän jälkeen alkaa Gogolin asteettainen sekä henkinen että ruumiillinen kuoleminen. Loppuvuosinaan Gogol ankaran hermotaudin vaivaamana antausi uskonnollisiin mietiskelyihin, teki pyhiinvaellusmatkan Jerusalemiin ja alkoi katsoa koko kirjallista toimintaansa synniksi Jumalan edessä. Eräänä synkkänä hetkenä hän poltti "Kuolleiden sielujen" toisen osan. Viimeiset vuodet, jotka olivat hyvin tuskallisia, hän eli Moskovassa ja kuoli 4 p. maalisk. 1852.

Gogolin huumorin suuri voima on sen taitavasti osatussa harmittomuudessa. Hänen realisminsa ei ole pelkästään repivää laatua, hän ei ainoastaan ilku ihmisten ja olevien olojen heikkouksia, vaan takana näkyy tarkoitus ja pyrkimys jalompaan. Gogolin käsitys taiteesta oli, että sen tuli olla tulisoihtu, joka osoittaa tietä korkeampiin ihanteihin.